Zofloya eli miten hemmoteltu hienostoneiti tappaa sinutkin!

1770-1820-välillä kirjoitettu ns ensimmäisen aallon goottilainen kauhukirjallisuus jaetaan yleensä reippaasti mutkia suoraksi vetäen feminiiniseen ja maskuliiniseen lokeroon. Tuon genren kirjallisuus oli hyvin suosittua, mutta myos kiisteltyä Iso-Britanniassa ja suuressa määrin naisten kirjoittamaan ja lukemaa. Genren aloitti suuri idolini, esikuvani ja ihailuni kohde - Horace Walpole (hyvin heikkotasoisella, mutta minä ihailenkin häntä aivan eri syistä) kirjallaan “The Castle of Otranto” ja häntä seurasivat Beckfordin ja Lewisin kaltaisen eliittieksentrikot sekä enemmän ammattikirjailijoina toimivat naiset kuten Ann Radcliffe. Jälkeenpäin viisastelevien akateemikoiden mielestä naisellista goottikauhua edustivat Radcliffen tarinat, joissa ei oikeastaan ollut yliluonnollisia ilmioitä, päähenkilonä oli viaton vainottu neito jonka kierot pahikset yrittivät sulkea synkkien kartanoiden kellareihin ja maskuliinista siipeä taas Lewisin “The Monkin” kaltaiset reippaan sadistiset, veriset ja mielipuolisen hurjat teokset.

Yksi asia, minkä olen oppinut yliopistossa kirjallisuuskursseilla istuessani on se, että akateemikot antavat harvoin tosiasioiden tulla hienojen teorioiden tielle. Tästäkin huolimatta 1700-1800-vaihteen kauhukirjallisuus oli sekä mies, että naiskirjoittajien osalta kokeilevaa, genrerajoja rikkovaa ja toisilta reilusti plagioivaa, sillä tuohon aikaan oli vaikeampaa perätä oikeuksiaan alkuperäisteoksista.

Tuon ajan kauhukirjallisuus pyrki olemaan eksoottista ja eskapistista (paria poikkeusta lukkunottamatta) ja yleisin tapahtuma-aika oli 1300-1500-luku ja paikka Välimerellinen Etelä-Eurooppa tai muu eksoottinen paikka. Käytossä oli koko katoliseen kulttuuripiiriin liittyvä klisekimara inkvisitiosta luostariin pakotettuihin noviiseihin ja olisi hauska tietää mitä vaikka 1800-luvun venetsialaiset ajattelivat siitä kuvasta, joka heistä luotiin näissä bestsellereissä. Joka tapauksessa, viimeisin tuttavuuteni tästä genrestä on Charlotte Dacren vuonna 1806 julkaistu “Zofloya, or the Moor” joka sekin sijoittuu renessanssiajan Venetsiaan. Tämä on naisen kirjoittama kirja, jossa on naispäähenkilo, kaunis ja hurjaluonteinen Victoria. Sankarittareksi häntä ei voi kuitenkaan kutsua, sillä hän kehittyy tarinan edetessä hemmotellusta hienostotytostä moninkertaiseksi murhaajaksi joka saa apua rikoksiinsa itseltään Saatanalta!

Tarina alkaa Victorian perhettä koskevasta skandaalista - hänen äitinsä pettää miestään, joka on kaikin puolin kunnon mies, ja aiheuttaa suuren häpeän koko perheelle. Perhe hajoaa ja Victorian veli Leonardo karkaa kotoa, koska häpeää äitiään niin suuresti. Kumpikin, Victoria ja Leonardo ovat kaikkea muuta kuin kunnollisia itse - Leonardo on astetta kunniallisempi, mutta helposti muiden manipuloitavissa ja Victoria vailla minkäänlaista omaatuntoa tai myotätuntoa toisia kohtaan. Tarina saa huvittavia piirteitä siitä, että kumpikin sisaruksista syyttää kaikista, myos itseaiheuttamistaan, ongelmista äitiään säälitellen omaa kohtaloaan kun ovat saaneet niin kurjan osan maailmassa. Victoria ei anna äidilleen anteeksi, vaikka itse myrkyttää oman aviomiehensä kyllästyttyään tähän ja ihastuttuaan toiseen.

Romaani on kirjoitettu varsin hysteeriseen ja tunnepitoiseen tyyliin, niin kovasti kaikkien luonteenpiirteitä liioitellen, että lukijan on vaikea samaistua tai kiintyä henkilohahmoihin. Rakenteellisesti tarina on erikoinen, nimihenkilo Zofloya, maurilaispalvelijana esiintyvä paholainen ilmaantuu paikalle vasta romaanin puolivälin paikkeilla.

Harvoin kirjallisuudessa tormää näin vastemieliseen päähenkiloon. Luku, jossa Victoria myrkyttää hitaasti miestään ja samaan aikaan teeskentelee hoitavansa tätä sai kylmät väreen selkäpiihin vielä 2000-luvun kaikkeen tottuneella lukijallakin. Ei ole kaikista tyypillisitä loytää 1800-luvun alussa naisen kirjoittama romaani, jossa naiset ovat näin tuhoisia ja miehet naisten vietävissä ja tapettavissa. Suositellaan kaikille muille paitsi niille, joiden hienot teoriat tällainen tarina on vaarassa luhistuttaa kokonaan!

Every corner of the universe has a story to tell, but there is no greater than that of humanity

Olen viettänyt tämän Joululoman pitkälti katsomalla "Earth Final Conflict" sarjaa. Tämä sarja tuli Suomessa aikoinaan Sunnuntai-aamupäivisin joskus vuosituhannen taitteessa enkä silloin oikein saanut sarjasta otetta, koska katsoin yhden jakson sieltä, toisen täältä. Nyt, koko sarjan nähtyäni fanitan sitä armottomasti!

Näin henkevännäkoistä otusta ei heti uskoisi lajin edustajaksi, joka ihmisiä kehittyneemmästä fysiologiastaan, tekniikastaan ja kyvyistään huolimatta onnistuu ryssimään itsensä sukupuuttoon. Taelonin ovat monella tavalla kiehtova laji - toisaalta lahjoittavat ihmisille paljon tekniikan ja lääketieteen saroilla, toisaalta käyttävät kaikkia noita lahjojaan kiusatakseen ihmisiä. Toisaalta he saarnaavat joka välissä ihmisille näiden julmuudesta ja omaa lajia vastaan käydyistä sodista - toisaalta ovat itse sodassa lähes koko universumin kanssa

ja laittavat muut lait, myos ihmiset, sotimaan puolestaan. Toisaalta heillä on "yhteistietoisuus" ja toisaalta he puukottavat toisiaan selkään joka välissä. Taelonit ovat suorastaan herkullisen varmoja omasta erinomaisuudestaan ja varsinkin heistä fanaattisimman, Zo'orin käytostä, ilmeitä ja elekieltä oli hauska seurata, hänelle kun tuotti suuria vaikeuksia pitää yllä hyväntahtoisen ihmiskunnan pelastajan roolia vaikka hän kaikista taeloneista eniten omasi ihmistyyppistä individualismia ja vallanhimoisuutta. Yhtä sulavaa sormiliikkeiden käyttämistä tunteita kuvastamassa en ole muuten nähnyt muualla kuin 1700-luvun hovikulttuuriin liittyvissä näytelmissä.

Taelonit olivat ehdottomasti sarjan kiehtovinta antia ja viimeisen tuotantokauden avoimemmin agressiiviset atavukset eivät olleet läheskään yhtä

viihdyttäviä vieraita. Myos ihmisten kohdalla henkilohahmot olivat kovasti mieleeni. Vastarintataistelijat, kollaboraattorit, sotilaat ja siviilit olivat persoonallisia sekä ysärivaatteineen, että luonteineen, henkilokaartin suhteen oli onnistuttu hyvin siinä, että kaikki olivat inhimillisiä hyvine ja pahoine puolineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen, ilman, että sarja sortui nykyään suosittuun "dark and edgy"-kuoppaan jota henkilohahmot nykyään mielellään kansoittavat. Lisäksi henkiloiden rohkeutta ja neuvokkuutta oli helppo ihailla ja tsempata niin sankareita kuin pahiksiakin. Jopa viihteen suurimmat pahikset - suuryhtioiden johto - oli kuvattu monitahoisesti, sekä ahneina ja häikäilemättominä, että ihmiskunnan asialla olevina, joskus jopa samaan aikaan.

Aivan kuin vuosituhannen vaihteessa sarjaa

seuratessani, oli nytkin suosikkini kuitenkin krooninen selkäänpuukottaja ja takinkääntäjä Sandoval johon ihastuin kovasti ja joka ei pettänyt odotuksiani edes kuolinhetkellään. Hänkään ei ollut aivan puhdas pahis tai ainakaan ei osannut päättää haluaisiko jäädä historiaan koko ihmiskunnan pelastajana vai tuhoajana. Melkoinen yli-ihmiskompleksi joka tapauksessa. Ne kohtaukset, jossa hän ja Zo'or juonittelivat milloin muiden pään menoksi ja milloin toisiaan vastaan olivat sarjan parasta antia ja tarjosivat dialogia minuun makuuni. Zo'orin uhkailuun lähestyvästä teloituksestakin hän vastasi "Se olisi strateginen virhe

sinun osaltasi".

Sandoval mon amour! (tässä kuvassa yrittämässä pomonsa salamurhaa)

Tunnelmaltaan, pointiltaan ja sanomaltaan

tämä sarja oli miljoona kertaa enemmän minun makuuni kuin vaikka Battlestar Galactica. Sen ihmiskuva oli, ihmisten jatkuvasta kusipäisyydestä huolimatta, hyvin optimistinen. Vaikka teknologia toi useammalle maailmalle, myos Maalle, suunnatonta tuhoa, ihmiset käyttivät myos vihollistensa teknologiaa hyväkseen sen sijaan, että olisivat ajaneet kenenkään alusta aurinkoon. Tavalla tai toisella ihmisten selviytymisvietti, älykkyys, sopeutumiskyky ja individualismi aiheutti tilanteen, jossa paljon kehittyneempien lajien valloitusideat eivät menneet milloinkaan suunnitelmien mukaan ja lopulta muidenkin lajien pelastus riippui ihmisistä, joita Zo'or kutsui mielellään termillä "sub-species"

Vampyyritrilogian päätos - tarjolla jotain aivan muuta!

Tänä syksynä tein kirjoittamiseen liittyvän periaatepäätoksen: en enää milloinkaan tule kirjoittamaan mitään vampyyriaiheista missään yhteydessä. Muistan vielä miten innokkaasti kirjoitin muistiin joskus kuusi vuotta sitten listaa kaikista vampyyreihin liittyvistä kirjoista, katselin kaikki versiot Draculasta ja olin sitä mieltä, että tämän on pakko olla kauhu-aiheista kiehtovin. Olin täysin väärässä. Kiehtovaa on se, että kauhukirjoittaja luo oman mytologiansa ja niin minäkin olen tehnyt myohemmin. Kauhuaiheista vähiten kiehtova zombien jälkeen on kaulasuonta hamuava herrasmies.

Olen silti julkaissut kaksi vampyyriaiheista tarinaa, joista toinen on tavallaan ilkeä parodia goottikulttuurista ja toinen 1800-luvulla suosittujen (jos nykyään pahamaineisten) yliluonnollisten siirtomaaseikkailujen retroamista, jonka lähteenä käytin aasialaisen mieheni ja hänen ystäviensä kertomia kaupunkilegendoja. Kaakkois-Aasiassa vampyyrit eivät suinkaan ole kadonnutta kansanperinnettä vaan niihin uskotaan laajalti vielä aivan tosissaan eivätkä ne ole missään tapauksessa romanttisia tai seksikkäitä.

Kontribuutioni vampyyriskenelle loytyy täältä http://www.esc-ape.net/julkaisut.html ja täältä http://urs.fi/index.php?c=pub#dark nimimerkillä Lucilla Lin.

Viimeistellessäni goottikulttuurin vampyyri-innostukseen liittyvää tarinaa Sinä olet saalis, tapahtui kuitenkin se, mikä pilasi koko vampyyriaiheen minulta lopullisesti. Ei Twilight, koska olen liian vanha kuuluakseni sen vaikutuspiiriin, vaan tuo Twilight aikuiseen makuun, eli True Blood. Ollakseen huomattavan verinen ja raaka sarja, True Blood onnistui vesittämään koko vampyyriaiheen ja yhtä aikaa Twilightin ja True Bloodin kanssa vampyyriromantiikka valtasi äkkirynnäkollä kirjakauppojen kauhuhyllyt. Ne eivät kuitenkaan ole kauhua, vaan fantasiaa ja ne tekevät tarinani pointin aivan tarpeettomaksi. Kun aloin kirjoittaa tuota tarinaa, vampyyrit kuvattiin omaan makuuni liian romanttisina ja pliisuina, mutta tarinoiden juonissa ne enimmäkseen olivat silti pahiksia, vaikkakin kiehtovia ja karismaattisia sellaisia. Buffy Vampyyrintappaja on tuosta hyvä esimerkki. Näin tarinani uhri houkuteltiin valhein ja viettelyksin muka jahtaamaan vampyyrejä, mutta toiveet yliluonnollisista seikkailuista päättyivät verisesti. Siinä vaiheessa kun editoin tarinaa koko vampyyrigenre oli kuitenkin keikahtanut päälaelleen - nyt vampyyrit olivatkin poikaystäviä ja vampyyrit olivat saaneet jopa oman Harlekiini-sarjan. Minusta tähän pisteeseen tultaessa koko aiheen voisi jättää rauhaan seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi.

Mutta asiaan. Ohjaaja/kirjailija Guillermo del Toro ja Chuck Hogan kirjoittivat vampyyriaiheisen trilogian tarkoituksenaan elvyttää vampyyrit -kauhuaiheena taas esiin mullan alta. Inspiraationlähteet olivat selvästi Stephen Kingin loistava Salem's Lot ja Rickhard Mathesonin lyhyt scifikauhu I am Legend. Kummassakin vampyyrit ovat epäromanttisia, aiheuttavat suurta tuhoa ja lopulta hävittävät koko ympäroivät yhteison. Mathesonin kirja, vaikka kertoikin vampyyreista, inspiroi modernia zombigenreä (joka muuten mielestäni on tylsintä ja ankeinta mitä kauhukulttuurilla on tarjota) ja Kingiä nähtävästi houkutteli aiheen pariin 70-luvulla suosittu yliluonnollinen saippuasarja, jossa vampyyrit ensimmäistä kertaa televisiossa vesitettiin teinityttoihin vetoaviksi tyypeiksi. Del Toro ja Hogan ovat olleet tarkkoina luodessaan mahdollisimman inhottavan vampyyrityypin ilman romantiikan ja erotiikan häivääkään - ne eivät pure uhrejaan kaulaan vaan iskevät näitä eräänlaisella pistimellä (aasialaisessa vampyyrimytologiassa muuten yleistä), muuttuvat kammottavan näkoisiksi, ulostavat alleensa ammoniakinhajuista ainetta ruokaillessaan ja ovat enimmäkseen aivottomia otuksia muutamaa johtajaa lukuunottamatta. Vampirismi siirtyy uhriin vampyyrin veressä elävien matojen kautta. Tyylilajina on kauhun ja action-painotteisen trillerin sekoitus, paljon toimintaa, vähän tunnelmointia. Kukaan ei varmasti halua treffeille näiden hirvioiden kanssa.

No, trilogia on minulle aina vähän ongelmallinen. Ensimmäinen osa, The Strain oli mielestäni loistava kirja, se esitteli aivan uudenlaisen vampyyrityypin, oli traaginen ja dramaattinen vampyyreiksi muuttuneiden tuhotessa läheisensä ja tarinan pahis, kapinallinen vampyyrijohtaja oli pelottava hahmo, joka kutsui pelkkänä ravintona pitämiään ihmisiä "porsaiksi". Toinen osa, The Fall oli minusta (kuten trilogioiden kakkososat tuppaavat olemaan) ikävystyttävä - pelkkää toimintaa ja säntäilyä sinne tänne. Nämä ovat nyt ihan makukysymyksiä, moni muu ainakin Amazonin sivulla piti kakkososasta. Viimeinen osa The Night Eternal oli minusta hieno. Siinä kuvattu dystopia toimi loistavasti ja muuttuneessa maailmassa henkilohahmotkin vaikuttivat kiinnostavammilta kuin aikaisemmin. Pidin myos siitä, että ensimmäisessä osassa päähenkiloltä ja sankarilta vaikuttanut lääkäri toimi lähinnä epäsankarillisesti eikä trillereihin yleensä kuuluva perheen pelastaminen tai romanssi näyttävän kollegan kanssa mennyt todellakaan suunnitelmien mukaan. Viimeisen osan romanssi, jonka osapuolet eivät normaalitilanteessa olisi kohdanneet toisiaan millään tavalla oli minusta hieno ja uskottava, usein romanssit kauhutarinoissa ovat makuuni epäuskottavia ja vaikuttavat päälleliimatuilta.

Viimeinen osa toi mukaan myos vanhatestamentillista mytologiaa, joka minusta toimi hyvin, mutta jakoi kovasti mielipiteitä lukijakunnan parissa.

Voin vain toivoa, että trilogia filmatisoidaan, koska se tarjoaisi kaivattua vastavoimaa noihin kaulasuonta hamuaviin ensirakastajiin. Trilogia on niin visuaalinen ja nopeatempoinen, että se on saatettu alunperinkin tarkoittaa filmatisoitavaksi. Del Toro ohjasi yhden Blade-elokuvista ja jo siinä esitteli tuon pistintä käyttävän ja eläimellisen vampyyrityypin.

Mutta minun kohdallani aihe on loppuun imetty enkä tule palaamaan siihen todennäkoisesti milloinkaan.

Poliittisesti korrekti pahis

Nykyään saa olla varovainen fiktiota kirjoittaessaan, vähän samalla tavalla kuin niinä vuosisatoina, jolloin jokaista fiktiivistä teosta pidettiin suoranaisena kirjailijan oman elämän ja mielipiteiden julistuksena. 1800-luvulla lukevalla yleisollä oli aivan erityisen suuria vaikeuksia pitää kirjailijan persoona ja fiktiiviset henkilohahmot erillään - Dickensin epäiltiin sympatisoivan rikollisia vain siksi, että hän kuvasi rikollisten elämää niin tarkasti (ja negatiivisesti) Oliver Twistissa. Suosikkikirjani Melmoth the Wandererin kirjoittaja, irlantilainen kirkonmies Charles Maturin kirjoitti varmuuden vuoksi kirjaansa alaviitteen, jossa hän vakuuttaa omien mielipiteittensä olevat "diametrically opposite" pahikseen verrattuna. Sinäänsä ihan fiksu veto, koska tarinan pahis pitää kirjassa monta uskontoa ja koko ihmiskuntaa pilkkaavaa monologia. Olen jo pitkään odottanut filmatisointia Melmothista - sillä on potentiaalia loukata kaikkia uskontoja, paitsi protestantismia ja useita eri etnisiä ryhmiä, loogisen ja lineaarisen kerronnan ystävistä puhumattakaan!

Asuinmaani Britannian väki on erityisen herkkää loukkaantumaan, varsinkin muiden puolesta. Tänä vuonna ainakin Tintti-sarjakuva ja elokuva sekä Peppi Pitkätossu ovat puhuttaneet herkkää osaa populaatiosta, josta Spiked- nettilehti käyttää sattuvaa nimitystä "rupatteleva luokka". Varsinkin etnisiä stereotypioita on syytä varoa.

Yhdellä poikkeuksella: Espanjalaiset esitetään surutta kieroina pahiksina ja inkvisitio-henkisinä kiihkokatolisina uusissakin historiallisissa elokuvissa. Tämä oli yksi brittikirjallisuuden tyypillisemmistä kliseistä jo 1700-luvulla ja Daniel Defoe käyttääkin sitä ovelasti hyväkseen Robinson Crusoessa. Siinähän brittilaivan miehisto osoittautuu kapinoiviksi wannabe-merirosvoiksi ja espanjalaiset kunnon miehiksi, vastoin kertojan odotuksia.

Kirjallisuuden puolella pahiksia on kaikenlaisia. Filmatisointien yhteydessä kuitenkin pidetään mielessä poliittinen korrektius ja nykyään varsinkin arabipahikset muutetaan vaikka ylikansallisten yhtioiden johtajiksi. Suuryritysten johtajat ovatkin äkkiä niin suosittu pahisryhmä että jopa yleensä omaperäinen Supernatural-sarja hyppäsi mukaan trendiin. Mikäs sen ikävystyttävämpää lukijalle tai katsojalle kuin lipevä mies kalliissa puvussa istumassa tyopoytänsä takana...

Muita tällä hetkellä korrekteja pahiksia ovat valkoiset itäeurooppalaiset (kylmästä sodasta jäänyt tapa?) ja natsit sekä vaaleat psykopaatit ja sadistit. Hollywood-elokuvissa varsinkin sankari on usein tumma ja pahis vaalea. Myos japanilaisessa animessa harrastetaan vaaleita pahiksia, yleensä mahdollisimman tyttomäisellä tavalla kauniita.

Jos ketään (edes espanjalaisia) ei haluta loukata, turvallisinta olisi tietenkin valita yliluonnollinen pahis jostakin mytologian tai populaarikulttuurin klassikkovalikoimasta. Valitettavasti omalle ajallemme on kuitenkin tyypillistä eräänlainen ihmisviha ja kaikkien ei-ihmisten esittäminen, verenhimoisista hirvioistä porroisiin eläinystäviin saakka jollain tavalla ihmistä coolimpina. Vampyyrit ovat väärinymmärrettyjä ensirakastajia ja avaruusolennot jaloja villejä joita pahat ihmiset kiusaavat. Tämä latistaa melkoisesti sitä genreä, jota ennen kutsuttiin kauhuksi...

Tässä vaiheessa on pakko tunnustaa, että vaikka en arvostakaan nykyistä ylivarovaisuutta, tuo vaalean pahiksen tropee vetoaa minuun kirjoittajana. Olen kehittänyt kokonaisen mytologian albiinomaisten yliluonnollisten pahisten ympärille ja lähes kaikissa tarinoissani esiintyy vaaleita pahiksia. Viimeisimmässä tarinassani on kyllä myos tummaihoinen terroristi (!), mutta lopulta vaalea ja sinisilmäinen nuorimies osoittautuu pahimmaksi. Assosioin vaaleuden kylmyyteen ja lumeen ja talviseen maisemaan, joka on yhtä aikaa kaunis, arvaamaton ja mahdollisesti vaarallinen.

Länsimaisesta viihteestä puuttuu lähes kokonaan sellainen Robespierre-henkinen pahis joka tarkoittaisi pelkkää hyvää, olisi varma asiastaan ja yksityishenkilonä olisi vielä lahjomaton, vaatimaton ja mukava lähipiirilleen. Ehkä siksi, koska kirjailijat ja ohjaajat ovat usein vähän oman elämänsä Robespierrejä ja tuntevat vetoa erilaisiin ääriaatteisiin ja utopioihin. On harvinaista nähdä mitään vaarallista omassa viteryhmässä kun taas lipevät pukumiehet ovat pahoja vain siksi, koska ovat pahoja.

Saippuaefekti. Muutamia ajatuksia tästä ongelmasta

Voisin oikeastaan käyttää tätä blogia myos kaikkeen fiktioon ja kirjoittamiseen liittyvään pohdintaan, joten rustaanpas tänne pientä pohdintaa, joka pyori tänään aiemmin mielessäni siivoushommissani. Siivoaminen on siitä hieno viikonloppuduuni, että sitä tehdessä ehtii ajatella kaikenlaista muiden häiritsemättä. Kuten vaikka sitä, miksi vihaan saippuaoopperoita.

Kävin kerran yliopitollani kurssia, jossa jouduimme analysoimaan saippuaoopperoita ihan tosissamme. Melkoista ajan (ja rahan, ulkomailla kun tässä opiskellaan) tuhlausta, mutta professorimme mukaan saippuaoopperaa voi käyttää tärkeiden kysymysten käsittelyyn ja Hyvien Asioiden edistämiseen.

Itse pidän kuitenkin mielelläni fiktion fiktiona ja rahvaan valistamisen Koti-lehden sivuilla.

Yksi saippuan ongelma on nykyään niiden pitkäikäisyys. Ellei kirjoittaja tai ohjaaja ole uskomattoman kekseliäs nero, tarina hyotyy suuresti

kunnon alusta, keskivaiheesta ja loppuratkaisusta. Vanhin saippuasarja, jota olen nähnyt on Peyton Place, jota Tampere TV-näytti nostalgiannälkäisille. Tuo sarja erosi kuitenkin huomattavasti uudemmista saippuasarjoista - oikeastaan se ei ollut kovinkaan saippuamainen henkilokaartiltaan tai juoneltaan. 80- luvulta tähän päivään asti väännetyt sarjat, olivat sitten amerikkalaisia, englantilaisia tai suomalaisia ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Eivät kulisseiltaan, sillä jenkkisarjat kertovat usein rikkaasta ja joutilaasta kermasta ja brittisarjat esimerkiksi tyoväenluokasta. Mutta niissä kaikissa on saippuaefekti ja sen takia vihaan niitä kaikkia.

Lisään tässä välissä vielä soppaan muka laatusarjoja suoltavan HBO:n epätasaisine tuotoksineen. Moni HBO:n sarja on puhdasta saippuaa kunhan ne vain kuorii ylenpalttisesta verenvuodatuksesta, mukasyvällisestä psychobabblesta, kirosanoista ja näyttelijättärien rintavarustuksen esittelystä. Puhtain esimerkki tästä lienee Kylmä Rinki (jossa esiteltiin jotain ihan muuta), mutta jossakin määrin sama mentaliteetti on havaittavissa muissakin kanavan tuotoksissa.

Yksi saippuaefektin tekijä on vapaan tahdon puuttuminen. Tarinan henkilot ajautuvat tilanteesta toiseen, valittavat jatkuvasti kohtaloaan, mutta eivät juurikaan tee mitään sitä muuttaakseen. Tämä liittyy varsinkin siihen, miten sarjat käsittelevät ihmissuhteita. Saippuasarjojen käsitystä miehistä ja naisista, parisuhteista ja seksistä kutsun taas termillä saudipremissi.

Saippuasarjoissa sukupuoliasiat nimittäin menevät suunnilleen samalla tavalla kuin Saudi-Arabian vanhoillisimpien mullahien varoittavissa saarnoissa: jos mies ja nainen joutuvat esim tyoskentelemään samassa tilassa, eroottinen vetovoima, aviorikos ja sydänsurut ovat väistämättomiä. Onnellisessa avioliitossa elävän miehen tyopaikalle pelmahtaa uusi hemaiseva kaunotar joka vähän heilauttaa vaaleita kiharoitaan ja heti meistä viedään. Saippuasarjoissa pienikin vetovoima tai ihastus johtaa aina vähintään yhden yon juttuun.

Toinen parisuhteisiin liittyvä ongelma saippuoissa on se, että yksikään avioliitto tai parisuhde ei kestä. Tämän takia en ymmärrä miksi monet hehkuttavat niin innokkaasti saippusarjojen pareja - niihinhän on mahdotonta samaistua ja niiden onnesta iloita, koska sitä tietää katsovansa saippuaa ja ettei tämä onni tule kauaa kestämään. Saippuasarjoissa tosin mikään onni ei kestä kauaa, koska liian pitkään jatkuvaa juonta on pakko viedä eteenpäin vaikka minkälaisella haihyppelyllä. Tämä on se saippuoiden piirre, joka livahtaa helposti myos muuhun fiktioon, keski-ikäisille kotirouville tarkoitetun viihteen ulkopuolelle.

Jokainen 2000-luvun alussa Kylmää Rinkiä seurannut tietää miten tämä menee: joku henkilo päättää parantaa pahat tapansa, ihastuu johonkin toiseen henkiloon, loytää kadonneen veljensä ja hetken aikaa kaikki onkin pelkkää auringonpaistetta ja onnea. Mutta sitten kateellinen sellikämppis kaataa väkisin viunaa kurkusta alas tai heroiinia sieraimiin, tappaa ihastukseksi kohteen ja velipoikakin joutuu auto-onnettomuuteen ja makaa koomassa sairaalassa. Masentuneena palaat takaisin vanhoihin tapoihisi, kunnes

vankilaan tulee uusi hyväsydäminen psykologi tai sellitoveriksi hyväsydäminen pappismies tai imaami, joka saa sinut taas kaidalle polulle - kunnes kateellinen kämppiseksi iskee veitsen psykologin kaulaan ja tyontää uskonmiehen alast portaita. Näinhän se menee, loputtomiin, tosin päiväsaippuoissa vähemmällä väkivallalla. Suunnittelet loistavan iltapuvun kokoelmaasi, tapaat unelmiesi miehen, tilaat lomamatkan Karibian aurinkoon ja kateellinen kilpailijasi sabotoi muotinäytoksesi, viettelee miehesi ja sitten lentokoneesi syoksyy valtamereen. Tämä saa sinut ratkeamaan ryyppäämään, kunnes tiukka, mutta hyväsydäminen matriarkka pitää sinulle puhuttelun ja laittaa kilpailijasikin ruotuun vähäksi aikaa. Mies palaa luoksesi, mutta sitten mies saa uuden seksikkään sihteerikon joka jne.

Minulle on ikuinen mysteeri miten kukaan voisi pitää tällaista juonikuviota mielenkiintoisena. Jos henkilohahmot ovat pelkkiä proppeja joilla koristella juoni mahdollisimman melodramaattiseksi, millään ei lopulta ole mitään merkitystä. Katsoja ei voi iloita henkilohahmojen onnenhetkistä, koska tietää niitä seuraavan katastrofin.

Saippua-allergiani takia en oikein seuraa komediasarjojakaan. Ne ovat usein saippuaa nauravalla yleisollä. Mieheni fanittaa tällä hetkellä kovasti sarjaa "How I met your Mother" jonka suosio tuntuu perustuvan kolmekymppisten nykyelämän epävarmuuteen ja siihen, miten vaikeaa meidän kolmekymppisten on nykyään kasvaa aikuisiksi. Tuo puoli sarjaa viehättää minuakin, vitsit ovat hauskoja ja sarjassa on pariskunta, joka pysyy yhdessä loppuun asti, mikä on aika ainutlaatuista. Mutta silti saippua vaahtoaa sarjassa pahenevassa määrin tuotantokausien seuratessa toisiaan. Olen jo mennyt sekaisin laskuissani siinä kuka pettää ketäkin ja monenko naisen kanssa sarjan kertojaääni ja päähenkilo on seurustellut. Hän tapaa

mukavan tyton, mutta sitten tämä pääseekin unelmaopiskelupaikkaansa ulkomaille. Hän tapaa toisen mukavan tyton, joka on naimisissa, eroaa, he seurustelevat, sitten tulee mutkia matkaan jne. Hän tapaa kolmannen tyton, joka on hänen tyopaikkaansa vastustava aktivisti.

Kuka näiden perässä muka pysyy?