Tänä syksynä tein kirjoittamiseen liittyvän periaatepäätoksen: en enää milloinkaan tule kirjoittamaan mitään vampyyriaiheista missään yhteydessä. Muistan vielä miten innokkaasti kirjoitin muistiin joskus kuusi vuotta sitten listaa kaikista vampyyreihin liittyvistä kirjoista, katselin kaikki versiot Draculasta ja olin sitä mieltä, että tämän on pakko olla kauhu-aiheista kiehtovin. Olin täysin väärässä. Kiehtovaa on se, että kauhukirjoittaja luo oman mytologiansa ja niin minäkin olen tehnyt myohemmin. Kauhuaiheista vähiten kiehtova zombien jälkeen on kaulasuonta hamuava herrasmies.
Olen silti julkaissut kaksi vampyyriaiheista tarinaa, joista toinen on tavallaan ilkeä parodia goottikulttuurista ja toinen 1800-luvulla suosittujen (jos nykyään pahamaineisten) yliluonnollisten siirtomaaseikkailujen retroamista, jonka lähteenä käytin aasialaisen mieheni ja hänen ystäviensä kertomia kaupunkilegendoja. Kaakkois-Aasiassa vampyyrit eivät suinkaan ole kadonnutta kansanperinnettä vaan niihin uskotaan laajalti vielä aivan tosissaan eivätkä ne ole missään tapauksessa romanttisia tai seksikkäitä.
Kontribuutioni vampyyriskenelle loytyy täältä http://www.esc-ape.net/julkaisut.html ja täältä http://urs.fi/index.php?c=pub#dark nimimerkillä Lucilla Lin.
Viimeistellessäni goottikulttuurin vampyyri-innostukseen liittyvää tarinaa Sinä olet saalis, tapahtui kuitenkin se, mikä pilasi koko vampyyriaiheen minulta lopullisesti. Ei Twilight, koska olen liian vanha kuuluakseni sen vaikutuspiiriin, vaan tuo Twilight aikuiseen makuun, eli True Blood. Ollakseen huomattavan verinen ja raaka sarja, True Blood onnistui vesittämään koko vampyyriaiheen ja yhtä aikaa Twilightin ja True Bloodin kanssa vampyyriromantiikka valtasi äkkirynnäkollä kirjakauppojen kauhuhyllyt. Ne eivät kuitenkaan ole kauhua, vaan fantasiaa ja ne tekevät tarinani pointin aivan tarpeettomaksi. Kun aloin kirjoittaa tuota tarinaa, vampyyrit kuvattiin omaan makuuni liian romanttisina ja pliisuina, mutta tarinoiden juonissa ne enimmäkseen olivat silti pahiksia, vaikkakin kiehtovia ja karismaattisia sellaisia. Buffy Vampyyrintappaja on tuosta hyvä esimerkki. Näin tarinani uhri houkuteltiin valhein ja viettelyksin muka jahtaamaan vampyyrejä, mutta toiveet yliluonnollisista seikkailuista päättyivät verisesti. Siinä vaiheessa kun editoin tarinaa koko vampyyrigenre oli kuitenkin keikahtanut päälaelleen - nyt vampyyrit olivatkin poikaystäviä ja vampyyrit olivat saaneet jopa oman Harlekiini-sarjan. Minusta tähän pisteeseen tultaessa koko aiheen voisi jättää rauhaan seuraavaksi viideksikymmeneksi vuodeksi.
Mutta asiaan. Ohjaaja/kirjailija Guillermo del Toro ja Chuck Hogan kirjoittivat vampyyriaiheisen trilogian tarkoituksenaan elvyttää vampyyrit -kauhuaiheena taas esiin mullan alta. Inspiraationlähteet olivat selvästi Stephen Kingin loistava Salem's Lot ja Rickhard Mathesonin lyhyt scifikauhu I am Legend. Kummassakin vampyyrit ovat epäromanttisia, aiheuttavat suurta tuhoa ja lopulta hävittävät koko ympäroivät yhteison. Mathesonin kirja, vaikka kertoikin vampyyreista, inspiroi modernia zombigenreä (joka muuten mielestäni on tylsintä ja ankeinta mitä kauhukulttuurilla on tarjota) ja Kingiä nähtävästi houkutteli aiheen pariin 70-luvulla suosittu yliluonnollinen saippuasarja, jossa vampyyrit ensimmäistä kertaa televisiossa vesitettiin teinityttoihin vetoaviksi tyypeiksi. Del Toro ja Hogan ovat olleet tarkkoina luodessaan mahdollisimman inhottavan vampyyrityypin ilman romantiikan ja erotiikan häivääkään - ne eivät pure uhrejaan kaulaan vaan iskevät näitä eräänlaisella pistimellä (aasialaisessa vampyyrimytologiassa muuten yleistä), muuttuvat kammottavan näkoisiksi, ulostavat alleensa ammoniakinhajuista ainetta ruokaillessaan ja ovat enimmäkseen aivottomia otuksia muutamaa johtajaa lukuunottamatta. Vampirismi siirtyy uhriin vampyyrin veressä elävien matojen kautta. Tyylilajina on kauhun ja action-painotteisen trillerin sekoitus, paljon toimintaa, vähän tunnelmointia. Kukaan ei varmasti halua treffeille näiden hirvioiden kanssa.
No, trilogia on minulle aina vähän ongelmallinen. Ensimmäinen osa, The Strain oli mielestäni loistava kirja, se esitteli aivan uudenlaisen vampyyrityypin, oli traaginen ja dramaattinen vampyyreiksi muuttuneiden tuhotessa läheisensä ja tarinan pahis, kapinallinen vampyyrijohtaja oli pelottava hahmo, joka kutsui pelkkänä ravintona pitämiään ihmisiä "porsaiksi". Toinen osa, The Fall oli minusta (kuten trilogioiden kakkososat tuppaavat olemaan) ikävystyttävä - pelkkää toimintaa ja säntäilyä sinne tänne. Nämä ovat nyt ihan makukysymyksiä, moni muu ainakin Amazonin sivulla piti kakkososasta. Viimeinen osa The Night Eternal oli minusta hieno. Siinä kuvattu dystopia toimi loistavasti ja muuttuneessa maailmassa henkilohahmotkin vaikuttivat kiinnostavammilta kuin aikaisemmin. Pidin myos siitä, että ensimmäisessä osassa päähenkiloltä ja sankarilta vaikuttanut lääkäri toimi lähinnä epäsankarillisesti eikä trillereihin yleensä kuuluva perheen pelastaminen tai romanssi näyttävän kollegan kanssa mennyt todellakaan suunnitelmien mukaan. Viimeisen osan romanssi, jonka osapuolet eivät normaalitilanteessa olisi kohdanneet toisiaan millään tavalla oli minusta hieno ja uskottava, usein romanssit kauhutarinoissa ovat makuuni epäuskottavia ja vaikuttavat päälleliimatuilta.
Viimeinen osa toi mukaan myos vanhatestamentillista mytologiaa, joka minusta toimi hyvin, mutta jakoi kovasti mielipiteitä lukijakunnan parissa.
Voin vain toivoa, että trilogia filmatisoidaan, koska se tarjoaisi kaivattua vastavoimaa noihin kaulasuonta hamuaviin ensirakastajiin. Trilogia on niin visuaalinen ja nopeatempoinen, että se on saatettu alunperinkin tarkoittaa filmatisoitavaksi. Del Toro ohjasi yhden Blade-elokuvista ja jo siinä esitteli tuon pistintä käyttävän ja eläimellisen vampyyrityypin.
Mutta minun kohdallani aihe on loppuun imetty enkä tule palaamaan siihen todennäkoisesti milloinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti