Kävin kerran yliopitollani kurssia, jossa jouduimme analysoimaan saippuaoopperoita ihan tosissamme. Melkoista ajan (ja rahan, ulkomailla kun tässä opiskellaan) tuhlausta, mutta professorimme mukaan saippuaoopperaa voi käyttää tärkeiden kysymysten käsittelyyn ja Hyvien Asioiden edistämiseen.
Itse pidän kuitenkin mielelläni fiktion fiktiona ja rahvaan valistamisen Koti-lehden sivuilla.
Yksi saippuan ongelma on nykyään niiden pitkäikäisyys. Ellei kirjoittaja tai ohjaaja ole uskomattoman kekseliäs nero, tarina hyotyy suuresti
kunnon alusta, keskivaiheesta ja loppuratkaisusta. Vanhin saippuasarja, jota olen nähnyt on Peyton Place, jota Tampere TV-näytti nostalgiannälkäisille. Tuo sarja erosi kuitenkin huomattavasti uudemmista saippuasarjoista - oikeastaan se ei ollut kovinkaan saippuamainen henkilokaartiltaan tai juoneltaan. 80- luvulta tähän päivään asti väännetyt sarjat, olivat sitten amerikkalaisia, englantilaisia tai suomalaisia ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Eivät kulisseiltaan, sillä jenkkisarjat kertovat usein rikkaasta ja joutilaasta kermasta ja brittisarjat esimerkiksi tyoväenluokasta. Mutta niissä kaikissa on saippuaefekti ja sen takia vihaan niitä kaikkia.
Lisään tässä välissä vielä soppaan muka laatusarjoja suoltavan HBO:n epätasaisine tuotoksineen. Moni HBO:n sarja on puhdasta saippuaa kunhan ne vain kuorii ylenpalttisesta verenvuodatuksesta, mukasyvällisestä psychobabblesta, kirosanoista ja näyttelijättärien rintavarustuksen esittelystä. Puhtain esimerkki tästä lienee Kylmä Rinki (jossa esiteltiin jotain ihan muuta), mutta jossakin määrin sama mentaliteetti on havaittavissa muissakin kanavan tuotoksissa.
Yksi saippuaefektin tekijä on vapaan tahdon puuttuminen. Tarinan henkilot ajautuvat tilanteesta toiseen, valittavat jatkuvasti kohtaloaan, mutta eivät juurikaan tee mitään sitä muuttaakseen. Tämä liittyy varsinkin siihen, miten sarjat käsittelevät ihmissuhteita. Saippuasarjojen käsitystä miehistä ja naisista, parisuhteista ja seksistä kutsun taas termillä saudipremissi.
Saippuasarjoissa sukupuoliasiat nimittäin menevät suunnilleen samalla tavalla kuin Saudi-Arabian vanhoillisimpien mullahien varoittavissa saarnoissa: jos mies ja nainen joutuvat esim tyoskentelemään samassa tilassa, eroottinen vetovoima, aviorikos ja sydänsurut ovat väistämättomiä. Onnellisessa avioliitossa elävän miehen tyopaikalle pelmahtaa uusi hemaiseva kaunotar joka vähän heilauttaa vaaleita kiharoitaan ja heti meistä viedään. Saippuasarjoissa pienikin vetovoima tai ihastus johtaa aina vähintään yhden yon juttuun.
Toinen parisuhteisiin liittyvä ongelma saippuoissa on se, että yksikään avioliitto tai parisuhde ei kestä. Tämän takia en ymmärrä miksi monet hehkuttavat niin innokkaasti saippusarjojen pareja - niihinhän on mahdotonta samaistua ja niiden onnesta iloita, koska sitä tietää katsovansa saippuaa ja ettei tämä onni tule kauaa kestämään. Saippuasarjoissa tosin mikään onni ei kestä kauaa, koska liian pitkään jatkuvaa juonta on pakko viedä eteenpäin vaikka minkälaisella haihyppelyllä. Tämä on se saippuoiden piirre, joka livahtaa helposti myos muuhun fiktioon, keski-ikäisille kotirouville tarkoitetun viihteen ulkopuolelle.
Jokainen 2000-luvun alussa Kylmää Rinkiä seurannut tietää miten tämä menee: joku henkilo päättää parantaa pahat tapansa, ihastuu johonkin toiseen henkiloon, loytää kadonneen veljensä ja hetken aikaa kaikki onkin pelkkää auringonpaistetta ja onnea. Mutta sitten kateellinen sellikämppis kaataa väkisin viunaa kurkusta alas tai heroiinia sieraimiin, tappaa ihastukseksi kohteen ja velipoikakin joutuu auto-onnettomuuteen ja makaa koomassa sairaalassa. Masentuneena palaat takaisin vanhoihin tapoihisi, kunnes
vankilaan tulee uusi hyväsydäminen psykologi tai sellitoveriksi hyväsydäminen pappismies tai imaami, joka saa sinut taas kaidalle polulle - kunnes kateellinen kämppiseksi iskee veitsen psykologin kaulaan ja tyontää uskonmiehen alast portaita. Näinhän se menee, loputtomiin, tosin päiväsaippuoissa vähemmällä väkivallalla. Suunnittelet loistavan iltapuvun kokoelmaasi, tapaat unelmiesi miehen, tilaat lomamatkan Karibian aurinkoon ja kateellinen kilpailijasi sabotoi muotinäytoksesi, viettelee miehesi ja sitten lentokoneesi syoksyy valtamereen. Tämä saa sinut ratkeamaan ryyppäämään, kunnes tiukka, mutta hyväsydäminen matriarkka pitää sinulle puhuttelun ja laittaa kilpailijasikin ruotuun vähäksi aikaa. Mies palaa luoksesi, mutta sitten mies saa uuden seksikkään sihteerikon joka jne.
Minulle on ikuinen mysteeri miten kukaan voisi pitää tällaista juonikuviota mielenkiintoisena. Jos henkilohahmot ovat pelkkiä proppeja joilla koristella juoni mahdollisimman melodramaattiseksi, millään ei lopulta ole mitään merkitystä. Katsoja ei voi iloita henkilohahmojen onnenhetkistä, koska tietää niitä seuraavan katastrofin.
Saippua-allergiani takia en oikein seuraa komediasarjojakaan. Ne ovat usein saippuaa nauravalla yleisollä. Mieheni fanittaa tällä hetkellä kovasti sarjaa "How I met your Mother" jonka suosio tuntuu perustuvan kolmekymppisten nykyelämän epävarmuuteen ja siihen, miten vaikeaa meidän kolmekymppisten on nykyään kasvaa aikuisiksi. Tuo puoli sarjaa viehättää minuakin, vitsit ovat hauskoja ja sarjassa on pariskunta, joka pysyy yhdessä loppuun asti, mikä on aika ainutlaatuista. Mutta silti saippua vaahtoaa sarjassa pahenevassa määrin tuotantokausien seuratessa toisiaan. Olen jo mennyt sekaisin laskuissani siinä kuka pettää ketäkin ja monenko naisen kanssa sarjan kertojaääni ja päähenkilo on seurustellut. Hän tapaa
mukavan tyton, mutta sitten tämä pääseekin unelmaopiskelupaikkaansa ulkomaille. Hän tapaa toisen mukavan tyton, joka on naimisissa, eroaa, he seurustelevat, sitten tulee mutkia matkaan jne. Hän tapaa kolmannen tyton, joka on hänen tyopaikkaansa vastustava aktivisti.
Kuka näiden perässä muka pysyy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti