1770-1820-välillä kirjoitettu ns ensimmäisen aallon goottilainen kauhukirjallisuus jaetaan yleensä reippaasti mutkia suoraksi vetäen feminiiniseen ja maskuliiniseen lokeroon. Tuon genren kirjallisuus oli hyvin suosittua, mutta myos kiisteltyä Iso-Britanniassa ja suuressa määrin naisten kirjoittamaan ja lukemaa. Genren aloitti suuri idolini, esikuvani ja ihailuni kohde - Horace Walpole (hyvin heikkotasoisella, mutta minä ihailenkin häntä aivan eri syistä) kirjallaan “The Castle of Otranto” ja häntä seurasivat Beckfordin ja Lewisin kaltaisen eliittieksentrikot sekä enemmän ammattikirjailijoina toimivat naiset kuten Ann Radcliffe. Jälkeenpäin viisastelevien akateemikoiden mielestä naisellista goottikauhua edustivat Radcliffen tarinat, joissa ei oikeastaan ollut yliluonnollisia ilmioitä, päähenkilonä oli viaton vainottu neito jonka kierot pahikset yrittivät sulkea synkkien kartanoiden kellareihin ja maskuliinista siipeä taas Lewisin “The Monkin” kaltaiset reippaan sadistiset, veriset ja mielipuolisen hurjat teokset.
Yksi asia, minkä olen oppinut yliopistossa kirjallisuuskursseilla istuessani on se, että akateemikot antavat harvoin tosiasioiden tulla hienojen teorioiden tielle. Tästäkin huolimatta 1700-1800-vaihteen kauhukirjallisuus oli sekä mies, että naiskirjoittajien osalta kokeilevaa, genrerajoja rikkovaa ja toisilta reilusti plagioivaa, sillä tuohon aikaan oli vaikeampaa perätä oikeuksiaan alkuperäisteoksista.
Tuon ajan kauhukirjallisuus pyrki olemaan eksoottista ja eskapistista (paria poikkeusta lukkunottamatta) ja yleisin tapahtuma-aika oli 1300-1500-luku ja paikka Välimerellinen Etelä-Eurooppa tai muu eksoottinen paikka. Käytossä oli koko katoliseen kulttuuripiiriin liittyvä klisekimara inkvisitiosta luostariin pakotettuihin noviiseihin ja olisi hauska tietää mitä vaikka 1800-luvun venetsialaiset ajattelivat siitä kuvasta, joka heistä luotiin näissä bestsellereissä. Joka tapauksessa, viimeisin tuttavuuteni tästä genrestä on Charlotte Dacren vuonna 1806 julkaistu “Zofloya, or the Moor” joka sekin sijoittuu renessanssiajan Venetsiaan. Tämä on naisen kirjoittama kirja, jossa on naispäähenkilo, kaunis ja hurjaluonteinen Victoria. Sankarittareksi häntä ei voi kuitenkaan kutsua, sillä hän kehittyy tarinan edetessä hemmotellusta hienostotytostä moninkertaiseksi murhaajaksi joka saa apua rikoksiinsa itseltään Saatanalta!
Tarina alkaa Victorian perhettä koskevasta skandaalista - hänen äitinsä pettää miestään, joka on kaikin puolin kunnon mies, ja aiheuttaa suuren häpeän koko perheelle. Perhe hajoaa ja Victorian veli Leonardo karkaa kotoa, koska häpeää äitiään niin suuresti. Kumpikin, Victoria ja Leonardo ovat kaikkea muuta kuin kunnollisia itse - Leonardo on astetta kunniallisempi, mutta helposti muiden manipuloitavissa ja Victoria vailla minkäänlaista omaatuntoa tai myotätuntoa toisia kohtaan. Tarina saa huvittavia piirteitä siitä, että kumpikin sisaruksista syyttää kaikista, myos itseaiheuttamistaan, ongelmista äitiään säälitellen omaa kohtaloaan kun ovat saaneet niin kurjan osan maailmassa. Victoria ei anna äidilleen anteeksi, vaikka itse myrkyttää oman aviomiehensä kyllästyttyään tähän ja ihastuttuaan toiseen.
Romaani on kirjoitettu varsin hysteeriseen ja tunnepitoiseen tyyliin, niin kovasti kaikkien luonteenpiirteitä liioitellen, että lukijan on vaikea samaistua tai kiintyä henkilohahmoihin. Rakenteellisesti tarina on erikoinen, nimihenkilo Zofloya, maurilaispalvelijana esiintyvä paholainen ilmaantuu paikalle vasta romaanin puolivälin paikkeilla.
Harvoin kirjallisuudessa tormää näin vastemieliseen päähenkiloon. Luku, jossa Victoria myrkyttää hitaasti miestään ja samaan aikaan teeskentelee hoitavansa tätä sai kylmät väreen selkäpiihin vielä 2000-luvun kaikkeen tottuneella lukijallakin. Ei ole kaikista tyypillisitä loytää 1800-luvun alussa naisen kirjoittama romaani, jossa naiset ovat näin tuhoisia ja miehet naisten vietävissä ja tapettavissa. Suositellaan kaikille muille paitsi niille, joiden hienot teoriat tällainen tarina on vaarassa luhistuttaa kokonaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti