Olen siitä outo scifisti, että en pidä ollenkaan Alien-sarjan elokuvista. Ridley Scottin Alien, klassikoiden klassikko, ei koskettanut minua millään tavalla. Kyllähän sen ennemmin katsoi kun selkäänsä otti, mutta silti minun mieleeni eivät ole leffat, jossa säntäillään pakoon jotain limanuljaskaotusta tai ns "body horror" noin ylipäätään. En muutenkaan pidä Scottin elokuvista Blade Runneria lukuunottamatta - varsinkin Gladiatorin ja Kingdom of Heavenin koin todella vastemielisiksi. Ensimmäinen oli lastenversio Fall of the Roman Empiresta ja toinen edusti sitä mitä vihaan historiallisessa fiktiossa eniten - yritystä käyttää historiallista teemaa jonkun oman, naiivin ja nynnyn ideologian ajamiseen, laittamalla selvästi oman aikakautelle mentaliteetilla varustetut pulliaiset (ja mikä pahinta, Orlando Bloomin!) seikkailemaan historiallisissa kulisseissa.
En siis kuulunut niihin, jotka odottivat ihmeitä Prometheukselta. Halusin silti nähdä elokuvan koska tykkään Gigerin designista ja miehelläni oli ilmaisliput. Mikäs siinä, 3D lasit omien rillien päälle (toivottavasti tämä gimmick-muoti menee pian ohi tai kehittyy vähemmän hankalaksi meille rillipäille) ja menoksi!
Elokuva oli ihan kivaa katsottavaa enkä ikävystynyt sen aikana. Edellinen scifieepos-kokemukseni oli elokuvateatterissa Avatar joka jo katseluvaiheessa tuntui ajantuhlaukselta. Tämä kokemus oli erilainen, vasta kotiin kävellessä iski kirjoittajaminäni päälle ja alkoi pohtia käsikirjoituksen kummallisuutta. Ja pohdittavaa piisasi - motiivinpuutteiden, juonenaukkojen, kliseisten henkilohahmojen ja yleisen epämääräisyyden ihmettely oli vähällä viedä younet.
Elokuvassa on siis huomattavan huono käsikirjoitus ja jälleen kerran sisälto uhrattu komealle kuorelle. Siinä on sekä juoniaukkoja (luolaston kartoittanut tiedemies eksyy samaan luolaan, biologit ronkkivat tuntemattomia otuksia uhkaavassa tilanteessa), kliseitä (vanha miljonääri haluaa kuolemattomaksi, Von Däniken-tyyppisiä visioita, jotka scifissä kirjallisuuden puolella olivat tuoreita ja ihmeellisiä ehkä 1950-luvulle asti) motiivinpuutetta ja selittämättomyyttä (mistä hitosta se yksi tyyppi angstaa ja ryyppää? miksi ne kieltämättä kiehtovanoloiset avaruusoliot ensin loivat ja sitten halusivat tuhota ihmiset? Mitä androidi David, koko henkilokaartin persoonallisin (!) tyyppi oikein haluaa? miksi hemmetissä päähenkilotär menee lopussa "etsimään vastauksia" kun paljon parempi vaihtoehto olisi vanha kunnon "nuke them from the orbit"? Miksi nuo otukset johdattivat ihmiset juuri tuolle planeetalle? jne) mikään tästä epämääräisyydestä ei selity Tarkovski-tyyppisellä allegorialla tai symboliikalla, itse asiassa Stalkerin tapaisissakin taidepläjäyksissä kaikki kuitenkin loppupeleissä on selitettävissä. Kaikesta päätellen nykyään käsikirjoittajapiireissä on muodikasta jonkinlainen "kaikki käy" mentaliteetti, jossa epämääräinen vihjailu, loogisuuden puute ja sekavuus on ihan jees, kunhan meininki on mahdollisimman mystistä ja eeppistä. Aika iso osa nykyisestä elokuva ja tv-tuotannosta kärsii juuri tästä ongelmasta.
URS:issa korostamme hyvän tarinan tärkeyttä. Tämä on minun mielestäni unohdettu jossain vaiheessa 2000-lukua täysin. Vastaava vaihe oli varmaan elokuvan aivan alkuvuosina kun pelkkä uusi tekniikka oli jotain niin ihmeellistä, että tanssivien luurankojen katseleminen pianonpimputuksen tahdissa riitti viihdyttämään. Kuitenkin orastava elokuvateollisuus jo 1900-luvun alussa pyrki nimenomaan kertomaan hyviä tarinoita, vaikka tekninen puoli saattoi olla hankala toteuttaa. Nyt äänitekniikan, tietokone-efektien, tuhatkertaisesti kirotun bluescreenin ja 3D:n ansiosta olemme joutuneet tilanteeseen jossa kalliit elokuvateatterit tarjoavat ylihintaan puhdasta B-tuotantoa komeassa paketissa ja hurjalla hypellä. Aikaisemmilla vuosikymmenillä elokuvien juonet saattoivat olla todella typeriä, yksinkertaisia, juoniaukkoja ja kaikenlaisia virheitä viliseviä, mutta tällainen epämääräisyys ja minkään maailman pointin puute on ihan oman aikamme ilmio. Nykyään elokuvat näyttävät todella kauniilta, ne on hiottu visuaalisesti upeiksi eikä jäljellä ole merkkiäkään menneiden vuoskymmenien huojuvista studiolavasteista. Unohtuivatkohan ne käsikirjoituksetkin sinne lavastevarastoihin?
perjantai 29. kesäkuuta 2012
tiistai 26. kesäkuuta 2012
"Or even worse, it could be perfect" - luonnostelma Futurismista ja Scifistä
Aina tulevaisuus ei ollut ekodystopiaa, tyranniaa, rikollisjengien ja aasialaisten suuryhtioiden hallitsemaa Yakuza-landiaa, jossa teknologiakin palvelee vain rikollisia ja hedonistisia tarkoitusperiä. Ei sellaista, mitä näemme Blade Runnerissa, Akirassa tai apokalyptisissa selviytymistaisteluissa. Sata vuotta sitten tulevaisuus oli kiiltävä ja hurja, kauniimpaa kuin yksikään kulttuurimme taideaarteista, kauniimpaa kuin luonto, kirkot, temppelit ja palatsit, kauniimpaa kuin osaamme edes kuvitella. Hohtavan valkeat tornitalot kohosivat kohti taivaita, nopean autot kiisivät valtateillä ja lentokoneet pilvien yllä ja nuo lentokoneet, autot, junat, jopa tehtaiden piiput, aseet, tykit, levysoittimet, koneet ja moottorit olivat kaikki jo itsessään taideteoksia.
Sata vuotta sitten monet katsoivat tulevaisuuteen luottavaisin mielin, täynnä intoa ja energiaa. Mikään heidän menneisyydessään ei ollut säilyttämisen arvoista. Kaikki heidän ympärillään tulisi katoamaan. Tulevaisuus kohoaisi tuhottujen kaupunkien raunioille. Kaikki ne aatteet, ihanteet, edellisen vuosisadan estetiikka - demokratia, monarkia, filantropia, rauhallinen kehitys kohti tasa-arvoa ja vaurautta, klassismi, symbolismi, romantiikka - he tuhoaisivat kaiken ja tekisivät sen mahdollisimman näyttävästi.
Olen kirjoittanut muualla paljon Futurismista, mutta en oikein ikinä heidän scifi-puolestaan. He itse eivät kirjoittaneet tietämäni mukaan spekulatiivista fiktiota, heidän kirjallinen tuotantonsa oli kokeilevaa sanaleikkiä, jolla pyrittiin kuvaaman heidän oman aikansa vauhtia ja aggressiota. Heidän tulevaisuudenvisionsa kuitenkin vakiintui scifikuvastoksi, tulevaisuudeksi, joka ei milloinkaan toteutunut.
Antonio Sant'Elian futuristista arkkitehtuuria. Kunnon futuristin tavoin hän kirjoitti tulevaisuuden arkkitehtuurin manifestin, jossa vastustettiin kaikkia vanhoja arkkitehtuurin suuntauksia. Futuristinen kaupunki on siivottu aikaisempien vuosisatojen jäänteistä - erään manifestin mukaan koko Venetsian kaupunki olisi parasta tuhota uuden teollisuusalueen tieltä.
The Futurist Manifesto
Futuristisen manifestin lukeminen ensi kerran - ironista kyllä The British Libraryn museotilassa - on ollut yksi elämäni vaikuttavampia kokemuksia. Moni muu näyttelyvieras kommentoi ääneen varsin järkyttyneenä sen sisältoä, minä katsoin sitä lumoutuneena ja sydän jyskyttäen innostuksesta. Nykyihmiselle se avaa maailmankuvan, joka on suunnilleen vastakkainen 2010-luvun valtavirta-ajattelun kanssa. He pilkkaavat kaikkea nykyihmiselle rakasta: demokratiaa, ihmisoikeuksia, naisten oikeuksia, luontoa, taideaarteita. He ihailevat kaikkea sitä, mitä meidät on opetettu varomaan: mistään piittamatonta teknologian kehitystä, kaiken vanhan tuhoamista, väkivaltaa aivan itsearvoisesti, sotaa, ääriaatteita. He kannattivat niin anarkismia kuin fasismiakin. Mitä tahansa kunhan se ei ollut vanhanaikaista, "passeistista" demokratiaa tai monarkiaa.
He halusivat tuhota museot ja räjäyttää kirjastot. Minä rakastan kumpiakin, huomennakin menen vapaaehtoistyohon erään museon kirjastoon, arkistoimaan 1700-luvun kirjallisuutta. Miksi siis ihailen futuristeja? Mitä ihailemisen arvoista on miehissä, jotka kampanjoivat Ensimmäiseen Maailmansotaan liittymisen puolesta, valittivat Mussolinille ettei tämä ollut tarpeeksi radikaali ja inhosivat suunnilleen kaikkea, mikä on minulle arvokasta: rauhallista muutosta parempaan, jos siihen on tarvetta, traditioita, historiaa, museoita, vanhoja taide-aarteita, symbolismia, klassismia ja romantiikkaa ?
Minä kadehdin heitä. He olivat varmoja siitä, että tulevaisuus olisi jotakin ihmeellistä. He eivät säälineet itseään, he pyrkivät elämään kuten kirjoittivatkin. Marinetti soti vapaaehtoisesti kolmessa eri sodassa ja hänen viimeinenkin runonsa kertoo taistelun kauneudesta. Monet muut futuristeista kyllä peruivat puheensa sodan kauneudesta tarpeeksi kauan juoksuhaudoissa kärsittyään. Moni heistä myos menehtyi taistelussa, kuten Sant'Elia, ensimmäisen kuvan arkkitehti. Hän piirsi futuristisen kaupunkinsa vuonna 1914 ja kuoli 1916.
Englantilainen futuristi Epstein menetti sen verran koneoptimismiaan sodan jälkeen, että katkaisi tämän patsaansa vyotäisistä. Sellaisena minäkin sen näin Tate Modernin Futuristinäyttelyssä. Konevisioiden torso, hurjimman optimismin jäätyä sodan jalkoihin. Mutta tämäkin kuvasto jäi elämään, moni robotti oman aikamme elokuvissa ja tv-sarjoissa muistuttaa Epsteinin konemiestä.
Euroopassa futuristinen unelma jäi sotien jalkoihin 1910-luvulla. Futuristit olivat halunneet sotaa, ja saivat sen, mutta sen raunoille ei syntynytkään tulevaisuuden kaupunkia, vain uusien pommitusten raunioita. Uusklassismi, tuo vaikeiden aikojen tuki ja turva nousi taas suosioon. Yhdysvalloissa futurismi jatkoi vielä optimistisessa populaarimuodossa, ilman sotahehkutusta ja totalitarismia, myohemmille vuosikymmenille. Kohta me kaikki asuisimme tornitaloissa ja "haastaisimme tähdet" raketeillamme, kuten futuristit vakuuttivat. Tämä tulevaisuus kummittelee William Gibsonin tarinassa "The Gernsback Continuum"
Kuuntelin tuota tarinaa audiokirjana iPodiltani kävellessäni Westministerin metroaseman halki. Se on Lontoon metroasemista scifistisin - tosin ei optimistisella ja futuristisella, vaan betonibrutalistisella tavalla. Kuvittelen sinne aina tulevaisuuden eloonjäämistaistelua. Tuon tarinan kuunteleminen tuossa ympäristossä oli hieno kokemus. Siinä 1920-30-luvun tulevaisuudenvisiot alkavat kummitella 1980-luvulla, sekoittuvat hallusionaationa ankeaan nykypäivään:
I nearly wrecked the car on a stretch of overpass near Disneyland, when the road fanned out like an origami trick and left me swerving trough a dozen minilanes of whizzing chrome teardrops with shark fins.
Tämä on Gibsonin tuotannosta ehdoton suosikkini. Sen aivan näkee - kiiltävät tulevaisuuden-jota-ei-koskaan-tullut tornitalot, Metropoliksesta tutut kulkuneuvot.
Tähän nähdäkseni perustuu Steampunkin viehätys. En itse juurikaan pidä Steampunkista, se näyttää hyvältä, mutta 1800-luku ei ole se minua eniten kiinnostava aikakausi, ei varsinkaan viktoriaaninen aika. Kuitenkin aikakauteen liittyi koneoptimismi ja usko paremmasta huomisesta. Jokainen tietää 1800-luvun pimeät puolet: Afrikan kolonialismin (Aasian siirtomaista en sano mitään, appeni mielestä hänen kotimaansa oli parempi Britannian vallan alla kuin nykyään), tyoläisten huonot olot, lapsityovoiman, sovinismin ja niin edelleen. En kuitenkaan ymmärrä miksi nimenomaan 1800-luvun huonojen puolien pitäisi olla Steampunkin kannalta oleellista - Steampunkhan ei ole realistista 1800-lukua vaan 1800-luvun tulevaisuus, jota ei koskaan tullut. Jos ohjelmallista 1800-luvun synkkien puolien analysointia haluaa - hei, tuohon aikaan keksittiin realismi, take your pick!
Tänään luin kuitenkin bloggauksen, jossa Steampunkia kutsuttiin termillä "Fascism for nice people". Tästä kehitin eteenpäin Gibsonin tarinasta jo saamaani ideaa Futuristisesta scifistä - Futuropunkista. Tässä teille aivan oikeaa fasismia tai ainakin proto-fasismia (fasistinen liike perustettiin Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen, joten turhaa sitä on sinne 1800-luvulle istuttaa) ja koneromantiikkaa joka ei taatusti istu nykyiseen eko-ilmapiiriimme!
Kuvitelkaamme tulevaisuus sellaisena kuin Sant'Elia ja Marinetti sen halusivat. Aggressiivinen yli-ihmisten maailma, jossa kaikki vanha on tuhottu ja jossa heidän hurjimmatkin visionsa koneista ja kaupungeista ovat toteutuneet. Meidän ei tarvitse pitää siitä, eihän sekään pidä meistä, heikoista, omissa neurooseissaan pyorivistä 2000-luvun identiteettikriisistä kärsivistä hipstereistä. Mutta ehkä se tarjoaa meillekin jotain innostavaa - mahdollisuuden omaan visiointiimme, spekulaatioon ja seikkailuun.
Sata vuotta sitten monet katsoivat tulevaisuuteen luottavaisin mielin, täynnä intoa ja energiaa. Mikään heidän menneisyydessään ei ollut säilyttämisen arvoista. Kaikki heidän ympärillään tulisi katoamaan. Tulevaisuus kohoaisi tuhottujen kaupunkien raunioille. Kaikki ne aatteet, ihanteet, edellisen vuosisadan estetiikka - demokratia, monarkia, filantropia, rauhallinen kehitys kohti tasa-arvoa ja vaurautta, klassismi, symbolismi, romantiikka - he tuhoaisivat kaiken ja tekisivät sen mahdollisimman näyttävästi.
Olen kirjoittanut muualla paljon Futurismista, mutta en oikein ikinä heidän scifi-puolestaan. He itse eivät kirjoittaneet tietämäni mukaan spekulatiivista fiktiota, heidän kirjallinen tuotantonsa oli kokeilevaa sanaleikkiä, jolla pyrittiin kuvaaman heidän oman aikansa vauhtia ja aggressiota. Heidän tulevaisuudenvisionsa kuitenkin vakiintui scifikuvastoksi, tulevaisuudeksi, joka ei milloinkaan toteutunut.
Antonio Sant'Elian futuristista arkkitehtuuria. Kunnon futuristin tavoin hän kirjoitti tulevaisuuden arkkitehtuurin manifestin, jossa vastustettiin kaikkia vanhoja arkkitehtuurin suuntauksia. Futuristinen kaupunki on siivottu aikaisempien vuosisatojen jäänteistä - erään manifestin mukaan koko Venetsian kaupunki olisi parasta tuhota uuden teollisuusalueen tieltä.
The Futurist Manifesto
Futuristisen manifestin lukeminen ensi kerran - ironista kyllä The British Libraryn museotilassa - on ollut yksi elämäni vaikuttavampia kokemuksia. Moni muu näyttelyvieras kommentoi ääneen varsin järkyttyneenä sen sisältoä, minä katsoin sitä lumoutuneena ja sydän jyskyttäen innostuksesta. Nykyihmiselle se avaa maailmankuvan, joka on suunnilleen vastakkainen 2010-luvun valtavirta-ajattelun kanssa. He pilkkaavat kaikkea nykyihmiselle rakasta: demokratiaa, ihmisoikeuksia, naisten oikeuksia, luontoa, taideaarteita. He ihailevat kaikkea sitä, mitä meidät on opetettu varomaan: mistään piittamatonta teknologian kehitystä, kaiken vanhan tuhoamista, väkivaltaa aivan itsearvoisesti, sotaa, ääriaatteita. He kannattivat niin anarkismia kuin fasismiakin. Mitä tahansa kunhan se ei ollut vanhanaikaista, "passeistista" demokratiaa tai monarkiaa.
He halusivat tuhota museot ja räjäyttää kirjastot. Minä rakastan kumpiakin, huomennakin menen vapaaehtoistyohon erään museon kirjastoon, arkistoimaan 1700-luvun kirjallisuutta. Miksi siis ihailen futuristeja? Mitä ihailemisen arvoista on miehissä, jotka kampanjoivat Ensimmäiseen Maailmansotaan liittymisen puolesta, valittivat Mussolinille ettei tämä ollut tarpeeksi radikaali ja inhosivat suunnilleen kaikkea, mikä on minulle arvokasta: rauhallista muutosta parempaan, jos siihen on tarvetta, traditioita, historiaa, museoita, vanhoja taide-aarteita, symbolismia, klassismia ja romantiikkaa ?
Minä kadehdin heitä. He olivat varmoja siitä, että tulevaisuus olisi jotakin ihmeellistä. He eivät säälineet itseään, he pyrkivät elämään kuten kirjoittivatkin. Marinetti soti vapaaehtoisesti kolmessa eri sodassa ja hänen viimeinenkin runonsa kertoo taistelun kauneudesta. Monet muut futuristeista kyllä peruivat puheensa sodan kauneudesta tarpeeksi kauan juoksuhaudoissa kärsittyään. Moni heistä myos menehtyi taistelussa, kuten Sant'Elia, ensimmäisen kuvan arkkitehti. Hän piirsi futuristisen kaupunkinsa vuonna 1914 ja kuoli 1916.
Englantilainen futuristi Epstein menetti sen verran koneoptimismiaan sodan jälkeen, että katkaisi tämän patsaansa vyotäisistä. Sellaisena minäkin sen näin Tate Modernin Futuristinäyttelyssä. Konevisioiden torso, hurjimman optimismin jäätyä sodan jalkoihin. Mutta tämäkin kuvasto jäi elämään, moni robotti oman aikamme elokuvissa ja tv-sarjoissa muistuttaa Epsteinin konemiestä.
Euroopassa futuristinen unelma jäi sotien jalkoihin 1910-luvulla. Futuristit olivat halunneet sotaa, ja saivat sen, mutta sen raunoille ei syntynytkään tulevaisuuden kaupunkia, vain uusien pommitusten raunioita. Uusklassismi, tuo vaikeiden aikojen tuki ja turva nousi taas suosioon. Yhdysvalloissa futurismi jatkoi vielä optimistisessa populaarimuodossa, ilman sotahehkutusta ja totalitarismia, myohemmille vuosikymmenille. Kohta me kaikki asuisimme tornitaloissa ja "haastaisimme tähdet" raketeillamme, kuten futuristit vakuuttivat. Tämä tulevaisuus kummittelee William Gibsonin tarinassa "The Gernsback Continuum"
Kuuntelin tuota tarinaa audiokirjana iPodiltani kävellessäni Westministerin metroaseman halki. Se on Lontoon metroasemista scifistisin - tosin ei optimistisella ja futuristisella, vaan betonibrutalistisella tavalla. Kuvittelen sinne aina tulevaisuuden eloonjäämistaistelua. Tuon tarinan kuunteleminen tuossa ympäristossä oli hieno kokemus. Siinä 1920-30-luvun tulevaisuudenvisiot alkavat kummitella 1980-luvulla, sekoittuvat hallusionaationa ankeaan nykypäivään:
I nearly wrecked the car on a stretch of overpass near Disneyland, when the road fanned out like an origami trick and left me swerving trough a dozen minilanes of whizzing chrome teardrops with shark fins.
Tämä on Gibsonin tuotannosta ehdoton suosikkini. Sen aivan näkee - kiiltävät tulevaisuuden-jota-ei-koskaan-tullut tornitalot, Metropoliksesta tutut kulkuneuvot.
Tähän nähdäkseni perustuu Steampunkin viehätys. En itse juurikaan pidä Steampunkista, se näyttää hyvältä, mutta 1800-luku ei ole se minua eniten kiinnostava aikakausi, ei varsinkaan viktoriaaninen aika. Kuitenkin aikakauteen liittyi koneoptimismi ja usko paremmasta huomisesta. Jokainen tietää 1800-luvun pimeät puolet: Afrikan kolonialismin (Aasian siirtomaista en sano mitään, appeni mielestä hänen kotimaansa oli parempi Britannian vallan alla kuin nykyään), tyoläisten huonot olot, lapsityovoiman, sovinismin ja niin edelleen. En kuitenkaan ymmärrä miksi nimenomaan 1800-luvun huonojen puolien pitäisi olla Steampunkin kannalta oleellista - Steampunkhan ei ole realistista 1800-lukua vaan 1800-luvun tulevaisuus, jota ei koskaan tullut. Jos ohjelmallista 1800-luvun synkkien puolien analysointia haluaa - hei, tuohon aikaan keksittiin realismi, take your pick!
Tänään luin kuitenkin bloggauksen, jossa Steampunkia kutsuttiin termillä "Fascism for nice people". Tästä kehitin eteenpäin Gibsonin tarinasta jo saamaani ideaa Futuristisesta scifistä - Futuropunkista. Tässä teille aivan oikeaa fasismia tai ainakin proto-fasismia (fasistinen liike perustettiin Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen, joten turhaa sitä on sinne 1800-luvulle istuttaa) ja koneromantiikkaa joka ei taatusti istu nykyiseen eko-ilmapiiriimme!
Kuvitelkaamme tulevaisuus sellaisena kuin Sant'Elia ja Marinetti sen halusivat. Aggressiivinen yli-ihmisten maailma, jossa kaikki vanha on tuhottu ja jossa heidän hurjimmatkin visionsa koneista ja kaupungeista ovat toteutuneet. Meidän ei tarvitse pitää siitä, eihän sekään pidä meistä, heikoista, omissa neurooseissaan pyorivistä 2000-luvun identiteettikriisistä kärsivistä hipstereistä. Mutta ehkä se tarjoaa meillekin jotain innostavaa - mahdollisuuden omaan visiointiimme, spekulaatioon ja seikkailuun.
maanantai 18. kesäkuuta 2012
High tech low life
Kyberpunk on yksi suosikkigenreistäni fiktion saralla. Kuten monen muunkin suosikkigenreni kanssa (dystopia, fantasia, kauhu...) pidän vain kourallisesta genreä edustavista tarinoista: Akirasta, joistakin Gibsonin novelleista, en oikeastaan yhdestäkään romaanista ja harvasta elokuvasta. Pidän enemmänkin kyberpunkin ideasta kuin toteutuksesta. Tämän takia olen myos sitä mieltä, että kyberpunkilla on paljon tarjottavana myos omallekin ajallemme - paljon muutakin kuin vain kasari-tai ysäriretroilua. Odotukset ovat siis aika korkealla URSin tulevan kyberpunk-antologian suhteen - tämänhetkinen maailmantilanteemme on jo niin lähellä kyberpunkin visioita, että meidän luulisi pystyvän melkoisiin suorituksiin scifi-kirjoittajina! Itse haluan yhdistää kyberpunkin tyypillisimmät visiot ajatukseen "vihreistä" kaupungeista, kasviston täyttämiin pilvenpiirtäjiin ja moderniin arkkitehtuuriin, jota näin Tokiossa ja josta on ensimerkkejä täällä Lontoossakin. Viher-intoilumme kun yhdistää ihmisluonnon ja maailman realiteetteihin, kasvottomaan miljoonakaupunkiin gangstereineen, suuryrityksineen ja seikkailijoineen voi saada aikaan melkoisen, noh, myrkyllisen keitoksen...
Suosikkiteokseni koko genressä on todennäkoisesti Gibsonin Burning Chrome. Gibson kirjoittaa vetävämmin, hauskemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin scifikirjoittajat yleensä, mutta en juurikaan arvosta hänen juonenkuljetustaitojaan. Parhaimmillaan hänen kirjoitustyylinsä on pieninä annoksina. Burning Chrome sisältää upean tunnelmallisia tarinoita, joista suosikissani yritetään manata pois 1930-luvun utopistisen Metropoliksen aavetta nykypäivästä johon se sekoittuu erityisen visuaalisella tavalla. Huvittavaa varsinkin 80-luvun tarinoissa on tietenkin se, että huipputeknisessä tulevaisuudessa on kuitenkin aina Neuvostoliitto, kummallista, että tuo valtakunta tuntui aina niin kuolemattomalta. Lisäksi, ehkä siksi, että oli teini-ikäinen 90-luvulla jolloin elettiin näin jälkikäteen ajateltuna toivottoman optimistisen futuristisessa kuplassa hurjien tulevaisuudenvisioiden ollessa suosiossa, kyberpunk vaikuttaa usein, milloin tahansa se on kirjoitettukin jokseenkin ysäriltä. Nahkatakit, peililasit, futuristiset vaatteet - kaikesta tuosta tulee mieleen X-files ja Eurodance-videot.
Uusin kyberpunk-vaikutteinen kirja, jonka luin äskettäin oli Dan Simmonsin (varsin äärioikeistolainen) Flashback. Siinä kaikki oman aikamme pahimmat pelot yhdistyivät jo 80-luvulta tuttuihin tropeisiin. Valtaosa amerikkalaisista oli koukussa huumeeseen, jonka avulla he pystyivät uudelleenelää menneisyytensä kauneimmat muistot, japanilaiset (kyberpunkissa aina tärkeä kansakunta) uus-samuraisuvut hallitsivat maailmantaloutta ja Eurooppa kuului Kansainväliseen Kalifaattiin!
Kirjailijat itse näkivät populaarikulttuurin tärkeänä osana genreä - musiikin, tietokoneet, erilaiset muodit, pelit ja niin edelleen. Huvittavaa kylläkin, varhaisessa (ja hyvin kokeellisessa) antologiassa Peililasit niinkin keski-ikäinen mainstream-tavara kuin Stadionrock mainitaan todella futuristisena eikä sitä genreä, joka kyberpunk-tropeita on käyttänyt kaikkein eniten - electro-industrialia - mainita ollenkaan. Koska kyse sattuu olemaan suosikkilajistani musiikin saralla, minulle kyberpunk-vaikutteinen musiikki on usein inspiroivampaa kuin kirjallisuus tai usein ikävystyttävän actionpainotteisen elokuvat.
Klassikkojen pariin
Front Line Assemblyn Mindphaser on olan lajinsa klassikkoja, joka aikoinaan soi, uskomatonta kyllä MTV:lläkin. Kyberpunk-visiot ovat vieläkin suosittuja synkemmän konemusiikin puolella - esimerkiksi Grendelin Chemicals and Circuitry ja tänä vuonna julkaista levy Timewave Zero ovat täyttä kyberpunkkia sieltä pinnallisimmasta päästä. Jos kyberpunk tarkoittaa sinulle kovia huumeita, kimmoja ja koneita, suosittelen Grendeliä vilpittomästi. Oma suosikkini on kuitenkin enemmän Geek-osastolle kuuluva Mind.in.a.box, joka on luonut kokonaisen oman kyberpunk-maailmansa ja tarinansa, johon teemalevyt Dreamweb, Crossroads ja Revelations keskittyvät. Mind.in.a.box on monesta syystä lempibändini, eikä vähiten käsittelemiensä teemojen takia. Sen tarina luotaa hiukan syvempiä vesiä, käsitellen identiteettiin ja vapaaseen tahtoon liittyviä kysymyksiä. Tarinan päähenkilo tuntuu välillä katoavan epäinhimilliseen konemaailmaan lopullisesti. Mind.in.a.box lienee ainoa yhtye maailmassa, joka säveltää täydellisestä muistinmenetyksestä kertovia koskettavia balladeja (täydellinen ballandienaihe minun mielestäni)
Grendel tykkää kyberpunk-kliseistä!
Tämä visio on paljon kiehtovampi...
Tykkään kyberpunkista ennen kaikkea visuaalisesti. Se on inspiraationi klubivaatetukseen, kuvituksiini ja kaikenkarvaiseen askarteluun. Innostukseni koneita ja pilvenpiirtäjien täyttämää maisemaa kohtaan on aika suuri. Tokiossa kaupungin katseleminen näkoalatornista käsin oli suorastaan ekstaattinen kokemus.
Suosikkiteokseni koko genressä on todennäkoisesti Gibsonin Burning Chrome. Gibson kirjoittaa vetävämmin, hauskemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin scifikirjoittajat yleensä, mutta en juurikaan arvosta hänen juonenkuljetustaitojaan. Parhaimmillaan hänen kirjoitustyylinsä on pieninä annoksina. Burning Chrome sisältää upean tunnelmallisia tarinoita, joista suosikissani yritetään manata pois 1930-luvun utopistisen Metropoliksen aavetta nykypäivästä johon se sekoittuu erityisen visuaalisella tavalla. Huvittavaa varsinkin 80-luvun tarinoissa on tietenkin se, että huipputeknisessä tulevaisuudessa on kuitenkin aina Neuvostoliitto, kummallista, että tuo valtakunta tuntui aina niin kuolemattomalta. Lisäksi, ehkä siksi, että oli teini-ikäinen 90-luvulla jolloin elettiin näin jälkikäteen ajateltuna toivottoman optimistisen futuristisessa kuplassa hurjien tulevaisuudenvisioiden ollessa suosiossa, kyberpunk vaikuttaa usein, milloin tahansa se on kirjoitettukin jokseenkin ysäriltä. Nahkatakit, peililasit, futuristiset vaatteet - kaikesta tuosta tulee mieleen X-files ja Eurodance-videot.
Uusin kyberpunk-vaikutteinen kirja, jonka luin äskettäin oli Dan Simmonsin (varsin äärioikeistolainen) Flashback. Siinä kaikki oman aikamme pahimmat pelot yhdistyivät jo 80-luvulta tuttuihin tropeisiin. Valtaosa amerikkalaisista oli koukussa huumeeseen, jonka avulla he pystyivät uudelleenelää menneisyytensä kauneimmat muistot, japanilaiset (kyberpunkissa aina tärkeä kansakunta) uus-samuraisuvut hallitsivat maailmantaloutta ja Eurooppa kuului Kansainväliseen Kalifaattiin!
Kirjailijat itse näkivät populaarikulttuurin tärkeänä osana genreä - musiikin, tietokoneet, erilaiset muodit, pelit ja niin edelleen. Huvittavaa kylläkin, varhaisessa (ja hyvin kokeellisessa) antologiassa Peililasit niinkin keski-ikäinen mainstream-tavara kuin Stadionrock mainitaan todella futuristisena eikä sitä genreä, joka kyberpunk-tropeita on käyttänyt kaikkein eniten - electro-industrialia - mainita ollenkaan. Koska kyse sattuu olemaan suosikkilajistani musiikin saralla, minulle kyberpunk-vaikutteinen musiikki on usein inspiroivampaa kuin kirjallisuus tai usein ikävystyttävän actionpainotteisen elokuvat.
Klassikkojen pariin
Front Line Assemblyn Mindphaser on olan lajinsa klassikkoja, joka aikoinaan soi, uskomatonta kyllä MTV:lläkin. Kyberpunk-visiot ovat vieläkin suosittuja synkemmän konemusiikin puolella - esimerkiksi Grendelin Chemicals and Circuitry ja tänä vuonna julkaista levy Timewave Zero ovat täyttä kyberpunkkia sieltä pinnallisimmasta päästä. Jos kyberpunk tarkoittaa sinulle kovia huumeita, kimmoja ja koneita, suosittelen Grendeliä vilpittomästi. Oma suosikkini on kuitenkin enemmän Geek-osastolle kuuluva Mind.in.a.box, joka on luonut kokonaisen oman kyberpunk-maailmansa ja tarinansa, johon teemalevyt Dreamweb, Crossroads ja Revelations keskittyvät. Mind.in.a.box on monesta syystä lempibändini, eikä vähiten käsittelemiensä teemojen takia. Sen tarina luotaa hiukan syvempiä vesiä, käsitellen identiteettiin ja vapaaseen tahtoon liittyviä kysymyksiä. Tarinan päähenkilo tuntuu välillä katoavan epäinhimilliseen konemaailmaan lopullisesti. Mind.in.a.box lienee ainoa yhtye maailmassa, joka säveltää täydellisestä muistinmenetyksestä kertovia koskettavia balladeja (täydellinen ballandienaihe minun mielestäni)
Grendel tykkää kyberpunk-kliseistä!
Tämä visio on paljon kiehtovampi...
Tykkään kyberpunkista ennen kaikkea visuaalisesti. Se on inspiraationi klubivaatetukseen, kuvituksiini ja kaikenkarvaiseen askarteluun. Innostukseni koneita ja pilvenpiirtäjien täyttämää maisemaa kohtaan on aika suuri. Tokiossa kaupungin katseleminen näkoalatornista käsin oli suorastaan ekstaattinen kokemus.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Ajatuksia monarkiasta - puolesta ja vastaan
Näin kuninkaallisena juhlaviikkona on mielenkiintoista pohtia monarkiaa hallintomuotona. Koko aihe on minulle historianopiskelijana ja traditionalistina mielenkiintoinen, mutta toisaalta moderniin monarkismiin liittyy piirteitä, joita pidän hiukan vaivaannuttavina. Yksi on monarkian yhdistäminen nykyiseen pinnalliseen julkkiskulttuuriin, kuten vaikka eilinen konsertti, jossa esiintyi joukko lahjattomia pop-tähtiä. Toinen on jokseenkin teinikapinallinen anti-monarkismi, johon liittyy keski-ikäisten äkillinen innostus pitää Sex Pistols T-paitaa ja selittää, että monarkismi on täydellisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tiellä. Yksikään tämän planeetan tasavalloista ei kyllä tue tuota teoriaa, ehkä sen takia, että täydellinen tasa-arvo ei oikein istu ihmislajiin. Monarkki on yleensä korvautunut diktatuurilla, "perinnollisillä" presidenttidynastioilla ja Euroopassa sekä Yhdysvalloissa nolostuttavalla "wannabe -osa-aika-kuninkuudella" jossa jonkun nousukkaan ympärille luodaan merkityksellisyyden tuntua. Presidentti-instituutio oli mielestäni parempi ennen tätä tendenssiä, siinä vaiheessa kun presidenteillä oli enemmän poliittista valtaa, mutta ei mitään show-kulisseja. Suomessa esimerkiksi itsenäisyyspäivän vastaanotto oli alunperin teehetki jossain jota ei filmattu millään tavalla. Turhan moni presidentti kärsii jonkinlaisesta Napoleon-kompleksista (varsinkin Yhdysvalloissa ja Ranskassa, jossa jokainen vallankumousjohtajakin loppupeleissä kanavoi Aurinkokuningasta) ja yrittää merkitä lyhyen valtansa historiankirjoihin näyttävällä sodalla, mauttomalla palatsilla tai kummallisilla muistomerkeillä. Mitä kauemmaksi Euroopasta tämän kanssa mennään, sitä enemmän presidenttiys tarkoittaa vaihtuvia heimopäälikoitä, jotka suosivat vain omaa heimoaan.
Monarkia merkitsee tietenkin eri asioita eri maissa ja kulttuureissa. Ranskan Yksinvaltius, jonka Louis XIV vei niin äärimmäisyyksiin oli mahdollisimman huono hallintatapa. Kukaan ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi hyvä ihminen moiseen asemaan. Kaksi universumin huonointa hallintatapaa ovat absoluuttinen yksivaltius ja ns vallankumouksellinen kansanvalta.
Englannin monarkian perinne oli pitkään Euroopassa uniikki ja vuosisatojen ajan britit näkivät itsensä ainutlaatuisen vapaina verrattuna varsinkin Ranskaan. Tämä heijastui vahvasti maan taiteeseen ja arkkitehtuuriin, esimerkiksi uusklassismi oli muodikasta Englannissa sata vuotta ennen muuta Eurooppaa, sillä sen katsottiin edustavan maan arvoja eräänlaisena uutena Antiikin Kreikkana ja Roomana. Eri vuosisatojen taiteeseen liittyvät debaatit ovatkin nykylukijalle herkullisia ja todella aikakautta avaavaa tutkittavaa. Esimerkiksi rokokoo-tyyliä vastustettiin joissakin piireissä, koska se edusti liikaa yksivaltiutta ollessaan Ranskan hallitsijoiden suosiossa.
Asiaan perehtymättomän silmissä monarkia tuntuu helposti olevan vain joukko loisia, jotka ovat kansakunnan vapauden tiellä. Tosiasiassa Britannian monarkia on osa eräänlaista kauhun tasapainoa, jossa sekä kuningashuone, ylähuone, alahuone, Anglikaaninen kirkko ja jopa Lontoon kaupunki esittävät kaikki omaa osaansa ja pitävät toisiaan silmällä. Monarkian suosio on myos perinteisesti ollut varsin korkea, koska hallitsija ei edusta mitään keskenään tappelevista, mutta pohjimmiltaan hyvin samanlaisista puolueista (samasta syystä kansa rakasti vuosisatoja kuninkaallisia, mutta vihasi aatelistoa). Monet britit kokevat monarkian vakauttavana tekijänä - ja kieltämättä jos vertaa naapurimaihin maa on todellakin ollut harvinaisen vakaa vuosisatojen ajan. Tätä kauhun tasapainoa on koeteltu silloin tälloin - joka kerta kun monarkki on alkanut dominoimaan liikaa parlamentin yli, on syttynyt sisällissota jonka parlamentti on myos voittanut. Kuninkaallisten elämään on aina kuulunut myos joitakin ihmisiä viihdyttävä saippuaoppera-aspekti, josta Prinsessa Diana, tuo draamakuningatar, on paras esimerkki. Dianan eläessä koin tuon naistenlehtien sankarittaren jollain tavalla hyvin epämiellyttävänä ja nykyään Lontoossa asuessani pyrin välttämään hänen enimmäkseen mauttomia muistomerkkejään ja koko tuota osaa asuinmaani historiassa.
Yksi vallan lainalaisuuksista tuntuu olevan se, että absoluuttinen monarkia ja eksoottisimmissa maissa suositut jumal-keisarit johtavat autoritäärisyyteen myos muissa valtakeskittymissä, kuten armeijassa ja papistossa. Absoluuttisen hallitsijan kaatumista onkin seurannut aina sisällissota ja sitä diktatuuri, sotilasjuntta, teokratia tai jotain muuta, jossa valta keskitetään yhdelle hallitsijalle tai pienelle joukolle. Joidenkin maiden kulttuuri on lisäksi niin kerta kaikkisen autoritäärinen, että joka ikinen hallintokokeilu johtaa suunnilleen samaan lopputulokseen (Kiina on tästä hyvä esimerkki). Itselleni eurooppalaisena tuntuu hyvin vastemieliseltä varsinkin Thaimaan hallinto, jossa Kuningasta palvotaan ja hänen edessään ryomitään alamaisesti - eurooppalaiset polvet taipuvat kyllä kumarrukseen ja niiaukseen ja polvistumaankin erityisissä tilanteissa, mutta eivät matelemaan. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä esim Napoleon III:n vaimo Keisarinna Eugenie ajatteli tässä tilanteessa...
(Napoleonista puheenollen koen Ruotsin kuningashuoneen lähinnä hyvänä vitsinä - miten onkaan Bonaparten armeijan aateliton upseerisuku onnistunut hilaamaan itsensä niinkin kaukaisen maan kun Ruotsin valtaistuimelle. Vaikka onhan se mielenkiintoista, miten jokainen hallitsija jättää jälkensä, tässä tapauksessa Napoleon kaukaiseen Ruotsiin saakka...)
Monarkia on vielä vallalla oleva hallintomuoto ei-absoluuttisessa muodossaan useassa Euroopan maassa, jotka lähes kaikki ovat olleet vakaita eivätkä viime vuosisadan kahinoiden pahimpia roistoja. Pitkään 1900-luvulla Euroopassa oli vallalla kaksi eri hallintamuotoa: monarkia ja totalitarismi. Alan puolesta itseäni surettaa eniten Habsburgien dynastian katoaminen historian hämärään...
Ihmetyksekseni olen näin Jubilee-viikolla lukenut suomalaisilta antimorakistista kommenttia siitä, miten "ranskalaiset ja venäläiset toimivat oikein kuninkaallisten kanssa". Uskomatonta yleissivistyksen puutetta - Englantilaiset ne ensimmäisinä tuomitsivat kuninkaansa kuolemaan, teloittivat tämän julkisesti ja perustivat tasavallan. Mitä tuosta seurasi - noh, sen perusteella Burke osasi hyvin ennustaa mitä Ranskassa tulee käymään 1790-luvulla. Kun kaikki valta oli keskitetty puritaanivetoiselle parlamentille saikin koko valtakunta sellaista kyytiä, että tuota aikakautta ei jälkeenpäin muisteltu kovinkaan lämpimästi, vaikka Cromwellin vilpitontä vakaumusta onkin helppo kunnioittaa.
Monarkia merkitsee tietenkin eri asioita eri maissa ja kulttuureissa. Ranskan Yksinvaltius, jonka Louis XIV vei niin äärimmäisyyksiin oli mahdollisimman huono hallintatapa. Kukaan ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi hyvä ihminen moiseen asemaan. Kaksi universumin huonointa hallintatapaa ovat absoluuttinen yksivaltius ja ns vallankumouksellinen kansanvalta.
Englannin monarkian perinne oli pitkään Euroopassa uniikki ja vuosisatojen ajan britit näkivät itsensä ainutlaatuisen vapaina verrattuna varsinkin Ranskaan. Tämä heijastui vahvasti maan taiteeseen ja arkkitehtuuriin, esimerkiksi uusklassismi oli muodikasta Englannissa sata vuotta ennen muuta Eurooppaa, sillä sen katsottiin edustavan maan arvoja eräänlaisena uutena Antiikin Kreikkana ja Roomana. Eri vuosisatojen taiteeseen liittyvät debaatit ovatkin nykylukijalle herkullisia ja todella aikakautta avaavaa tutkittavaa. Esimerkiksi rokokoo-tyyliä vastustettiin joissakin piireissä, koska se edusti liikaa yksivaltiutta ollessaan Ranskan hallitsijoiden suosiossa.
Asiaan perehtymättomän silmissä monarkia tuntuu helposti olevan vain joukko loisia, jotka ovat kansakunnan vapauden tiellä. Tosiasiassa Britannian monarkia on osa eräänlaista kauhun tasapainoa, jossa sekä kuningashuone, ylähuone, alahuone, Anglikaaninen kirkko ja jopa Lontoon kaupunki esittävät kaikki omaa osaansa ja pitävät toisiaan silmällä. Monarkian suosio on myos perinteisesti ollut varsin korkea, koska hallitsija ei edusta mitään keskenään tappelevista, mutta pohjimmiltaan hyvin samanlaisista puolueista (samasta syystä kansa rakasti vuosisatoja kuninkaallisia, mutta vihasi aatelistoa). Monet britit kokevat monarkian vakauttavana tekijänä - ja kieltämättä jos vertaa naapurimaihin maa on todellakin ollut harvinaisen vakaa vuosisatojen ajan. Tätä kauhun tasapainoa on koeteltu silloin tälloin - joka kerta kun monarkki on alkanut dominoimaan liikaa parlamentin yli, on syttynyt sisällissota jonka parlamentti on myos voittanut. Kuninkaallisten elämään on aina kuulunut myos joitakin ihmisiä viihdyttävä saippuaoppera-aspekti, josta Prinsessa Diana, tuo draamakuningatar, on paras esimerkki. Dianan eläessä koin tuon naistenlehtien sankarittaren jollain tavalla hyvin epämiellyttävänä ja nykyään Lontoossa asuessani pyrin välttämään hänen enimmäkseen mauttomia muistomerkkejään ja koko tuota osaa asuinmaani historiassa.
Yksi vallan lainalaisuuksista tuntuu olevan se, että absoluuttinen monarkia ja eksoottisimmissa maissa suositut jumal-keisarit johtavat autoritäärisyyteen myos muissa valtakeskittymissä, kuten armeijassa ja papistossa. Absoluuttisen hallitsijan kaatumista onkin seurannut aina sisällissota ja sitä diktatuuri, sotilasjuntta, teokratia tai jotain muuta, jossa valta keskitetään yhdelle hallitsijalle tai pienelle joukolle. Joidenkin maiden kulttuuri on lisäksi niin kerta kaikkisen autoritäärinen, että joka ikinen hallintokokeilu johtaa suunnilleen samaan lopputulokseen (Kiina on tästä hyvä esimerkki). Itselleni eurooppalaisena tuntuu hyvin vastemieliseltä varsinkin Thaimaan hallinto, jossa Kuningasta palvotaan ja hänen edessään ryomitään alamaisesti - eurooppalaiset polvet taipuvat kyllä kumarrukseen ja niiaukseen ja polvistumaankin erityisissä tilanteissa, mutta eivät matelemaan. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä esim Napoleon III:n vaimo Keisarinna Eugenie ajatteli tässä tilanteessa...
(Napoleonista puheenollen koen Ruotsin kuningashuoneen lähinnä hyvänä vitsinä - miten onkaan Bonaparten armeijan aateliton upseerisuku onnistunut hilaamaan itsensä niinkin kaukaisen maan kun Ruotsin valtaistuimelle. Vaikka onhan se mielenkiintoista, miten jokainen hallitsija jättää jälkensä, tässä tapauksessa Napoleon kaukaiseen Ruotsiin saakka...)
Monarkia on vielä vallalla oleva hallintomuoto ei-absoluuttisessa muodossaan useassa Euroopan maassa, jotka lähes kaikki ovat olleet vakaita eivätkä viime vuosisadan kahinoiden pahimpia roistoja. Pitkään 1900-luvulla Euroopassa oli vallalla kaksi eri hallintamuotoa: monarkia ja totalitarismi. Alan puolesta itseäni surettaa eniten Habsburgien dynastian katoaminen historian hämärään...
Ihmetyksekseni olen näin Jubilee-viikolla lukenut suomalaisilta antimorakistista kommenttia siitä, miten "ranskalaiset ja venäläiset toimivat oikein kuninkaallisten kanssa". Uskomatonta yleissivistyksen puutetta - Englantilaiset ne ensimmäisinä tuomitsivat kuninkaansa kuolemaan, teloittivat tämän julkisesti ja perustivat tasavallan. Mitä tuosta seurasi - noh, sen perusteella Burke osasi hyvin ennustaa mitä Ranskassa tulee käymään 1790-luvulla. Kun kaikki valta oli keskitetty puritaanivetoiselle parlamentille saikin koko valtakunta sellaista kyytiä, että tuota aikakautta ei jälkeenpäin muisteltu kovinkaan lämpimästi, vaikka Cromwellin vilpitontä vakaumusta onkin helppo kunnioittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)