Alexander Stubbin sanoin... eli luin yleissivistyksen takia bestsellerin "Fifty Shades of Grey"

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos jotakin fiktiivistä teosta aikoo arvostella, se on ensin syytä katsoa/lukea ennen kuin menee esimerkiksi Ylen ajankohtaisohjelmaan mussuttamaan. Muistannette ehkä Ville Ranta-skandaalin, jossa TV-studio oli täynnä loukkaantuneita tyyppejä, joista yksikään ei ollut lukenut kyseistä sarjakuvaa. Tämän takia en juurikaan hauku Twilightia. En nimittäin ala lukea edes utealiaisuudesta mitään niin paksua kirjaa.

Tämä entry tavallaan liittyy Twilightiin, koska Fifty Shades of Grey sai alkunsa fanfictionista. Brittikirjoittaja (kirjailija olisi tässä tapauksessa ns overstatement) otti Twilightista tavallaan sen huolestuttavimmat aspektit ja kirjoitti niistä tyypillistä fanfictionia eli pornoa. En tiedä millainen tapahtumaketju muutti fanfictionin trilogiaksi painettuja (vaan ei editoituja) kirjoja, mutta Dennis Wheatleyn perinteen mukaan veikkaan että itse Sielunvihollisella oli näppinsä pelissä.

Halusin oikeastaan lukea tämän siksi, koska halusin ymmärtää minkä hemmetin takia kirja oli niin suosittu. Amazon.uk-ssa, tuossa rahojani syovässä pohjattomassa kuilussa kirja sai suunnilleen 50/50 viittä tähteä ja yhtä tähteä lukijoilta. Kirjan arvioinnit ovat muuten Amazonissa aivan mielettomän hauskoja lukijoiden pilkatessa kirjan kieltä ja henkilohahmoja - nuo arvoinnit saattavat hyvinkin olla parasta mitä koko ilmiostä on syntynyt. Toisaalta tuhannet naiset ovat ihastuneet kirjaan ja kehuvat sitä, sekä sen sankaria hysteerisesti. Huomionarvoista arvioissa on se, että eniten kirjaa kehuvat sanovat, etteivät yleensä lue ollenkaan. Tämä on selkeästi tärkeä osa koko ilmiotä ja saattaa selittää osan sen saamasta kritiikittomästä ihailusta. Nainen joka ei lue kirjoja ollenkaan ei tiedä kirjallisuuden lainalaisuuksia ja käytäntojä ja sitä mitä ihmiset yleensä odottavat kirjallisuudelta.

En lue eroticaa enkä harlekiineja, joten en tiedä millaisia helmiä nämä genret yleensä pitävät sisällään. Sen verran kuitenkin tiedän, että huomasin jo alussa kirjan lähtokohtien olevan sieltä kliseisimmästä päästä. Kokematon opiskelijatytto tapaa ah-niin-komean miljonäärin joka on salaperäinen, kiehtova ja pelottava ja -yaaaawwn. Kliseisten henkiloiden lisäksi huomasin monia muitakin kirjan laatuun liittyviä ongelmia, joihin editointiporras yleensä puuttuu rankalla kädellä. Ainakin minun editoijani huomauttaa ilmiselvistä virheistä ja aukoista logiikassa ja minä sentään kirjoitan vain kioskikirjallisuutta ilman palkan hiventäkään. Tämä kirja on ladatuin teos Amazon Kindle-storessa ja sitä mainostetaan Lontoon metroasemilla julisteilla, jotka maksavat nelisen tonnia viikolta. On jokseenkin masentavaa ajatella, että suurella rahalla ja hypellä tuotettuja kirjoja ei oikoluettaisi ja korjattaisi edes kirjoitusvirheiden osalta...

No, koska kirjaa ei ole editoitu se on täynnä virheitä. Samat sanat toistuvat loputtomiin - "Oh my!" "Oh crap" ja niin edelleen. Joka toisella sivulla joku pureskelee huuliaan tai pyorittää silmiään. Keskustelut toistuvat suunnilleen samansuuntaisina luvusta toiseen, seksikohtaukset toistavat samaa sankarittaren saadessa aina räjähtäviä orgasmeja ja pariskunnan välistä outoa kirjallista sopimusta copypastataan aina uudelleen ja uudelleen pienillä muutoksilla. Tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta kirjoittaja käyttää anglismeja. Tarinassa on toki konflikti - tytto haluaa poikaystävän, poika haluaa piiskaleikkejä ja pelkää sitoutumista- mutta ei juonta. Tosin ehkä se nyt ei ole tässä genressä niin oleellista. Seksiä riittää joka luvussa, ja alussa pariskunnan välillä tuntuukin olevan latausta, mutta pian tuokin käy ikävystyttäväksi. Loppuvaiheilla mukaan livahtavat myos e-mailit, jotka yllättävää kyllä ovat kirjan viihdyttävintä antia.

Kirjoittaja kuvaa kohtauksesta toiseen siirtymistä irtonaisesti ja kompelosti. Myos minkä tahansa paikan kuvaaminen on toteutettu alta riman, suunnilleen myyräntunnelin tasolla - esim sankaritar Ana toteaa ensisilmäyksellä sankari Christianin huoneen seinällä olevan 36 maalausta - miten nopeasti sinä laskisit montako taulua on seinällä? Tällaisiakin asioita varten editointi on hyvä olla olemassa ja punakynä-tai fontti kirjoittajan ystävä.

Dialogi on kautta koko kirjan tuskallista luettavaa, kummallinen sekoitus sivistyssanoja ja 50-luvun mieleen tulevaa teinikieltä, joka olisi paikallaan Rebel without a cause-leffassa. Tuohon vielä käsittämäton määrä f-sanoja niin johan on baabelintorni pystyssä. Dialogin luontevuus on muuten pääasiallinen syy siihen, miksi en kirjoita englanniksi. Mielenkiintoista huomata, että jo englantilaisen kirjoittajan skriivatessa jenkkidialogia sitä mennään metsään noin komeasti.

Entäs henkilot sitten? Päähenkilo ja yli-analysoiva kertojatar Ana on rasittava maneereittensa takia ja Christian no - suunnilleen tämännäkoiseksi kuvittelin tuon herrasmiehen...

 Myonnettäkoon, en ole ikinä oikein ymmärtänyt tätä pahan pojan viehätystä. Minusta kontrollifriikki, "salaperäinen", synkän menneisyyden omaava, väkivaltainen, mutta samaan aikaan suojeleva alfa-uros nyt ei vain ole niin kiehtova ja seksikäs (narsisteiksihan näitä yleensä kutsutaan) Ainoa poikkeus tässä on fiksaationi Melmothiin jotenkin tuon yliluonnollisen pahiksen suunnattoman draivin takia. Kai minuun vetoaa (fantasian tasolla, tosielämässä tykkään turvallisista nallekarhuista) miestyyppi joka on jotenkin omistautunut jollekin asialle täydellisesti, itse asiassa niin paljon, että naiset ovat aivan toisarvoisia. Mies, joka uhraa kaiken energiansa ns hameiden metsästykseen ei vaikuta kovinkaan jännittävältä. Christianin stalkkaava, dominoiva, väkivaltainen jne hahmo on saanut monet takajaloilleen - feministien mielestä (joihin en itse lukeudu) on melkoista takapakkia fanittaa näin ikävää alfaurosta. Oma teoriani siitä miksi Christian ja koko trilogia ovat sellaisia hittejä ei kuitenkaan liity siihen, että miljoonat naiset haluaisivat joutua jonkun kontrollifriikin dominoimiksi. Jotkut miesasiamiehet uskovat tähän mutta ei sekään pidä aivan paikkaansa. Ihmisten välinen dynamiikka on paljon monimutkaisempaa.

Usein monet ristiriitaisetkin vietit vaikuttavat ihmissuhteisiin ja fantasioihin. En usko miljoonien naisien salaa haluavan tulla Christianin tapaisen tyypin pompoteltaviksi eikä kirjoittaja itsekään usko siihen, koska Ana muuttaa Christiania vaivihkaa, saa tämän aste asteelta sitoutumaan itseensä, harrastamaan "tavallista" seksiä, tapaamaan vanhempia, nukkumaan yhdessä ja niin edelleen. Tämä muuten vasta vanha klisee onkin, yksi 1700-luvun bestsellereitä oli Pamela , jossa hyveellinen neitonen sai paheellisen kartanonherran tekemään itsensä kunnialliseksi naiseksi. Tämän takia vangit saavat ihailijakirjeitä ja narkkarit, tappelijat ja alkoholistit naisseuraa - monet naiset tuntevat eräänlaista vetoa vaaraan ja samaan aikaan haluavat parantaa miehen. Jos kirjassa ei olisi tätä elementtiä sitä ei lukisi kukaan. 

Uskon siis kirjan suosion johtuvan suuresta määrästä kokemattomia (pun intended) lukijoista, jotka tarttuvat hypeen sekä useiden naisten vaara/hoiva-kombinaatiofantasiasta. Tätä kirjaa on kutsuttu muualla "maailman huonoimmaksi kirjaksi", mutta minusta, vähän samalla tavalla kuin eräs kriitikko sanoi puhuessaan Damien Hirstistä ja taiteesta, tämä ei ole edes huono kirja, tämä ei ole kirja ollenkaan, vaan pitkäksi venynyt fanfiction-tarina. 10-sivuisena tuo olisi toiminut ehkä vähän parremmin.

Niin masentavaa kun aidosti huonon teoksen suosio onkin, tämä saattaa olla lopulta aivan hyvä ilmio, vähän samalla tavalla kuin Harry Potter (joka toki on parempaa kirjallisuutta) aikoinaan. Ehkä kaikki nuo kirjaan ihastuneet naiset, jotka eivät yleensä lue mitään alkavat lukea laajemminkin ja parempia kirjoja kun huomaavat, miten mukavasti aika kuluu Kindlen kanssa vaikka junamatkalla.

Kommunisteja ja satanisteja - eli jälleen Dennis Wheatleyn parissa...

Minä pidän Dennis Wheatleyn pulp-trillereistä. Niitä on mukava lukea hupimielessä monesta syystä - ne ovat jotenkin niin brittiläisiä eksentrisellä ja hauskalla tavalla, ne ovat aikamatka 1930-50-luvun mentaliteettiin ja kulttuuriin, pahikset ovat pahoja, sankarit ja sankarittaret urheita ja maaseudun kartanoissa tapahtuu jännittäviä asioita! Ollakseen kirjoitettu noinkin kauan sitten ne ovat myos aika graafisia ja rohkeita. Viimeisin lukukokemukseni oli 1960-luvun painos parikymmentä vuotta vanhemmasta sota-aikaan sijoittuvasta klassikosta "The Haunting of Toby Jugg". Tuosta on ihan uutukainen klassikkosarja-painoskin, mutta oma versioni näytti tällaiselta. Peittelin sen kantta metrossa ja kahviloissa...

Luonnollisesti kirjassa ei  ole kohtausta, jossa joku nainen heiluisi maagisessa transsissa yläosattomissa. Parhaiden kioskikirjallisuuden perinteiden mukaan koko kirjassa ei itse asiassa ole  vaaleahiuksista kaunotarta ollenkaan vaikka sellainen kannessa esiintyykin. Hämähäkkejä sen sijaan vipeltää kirjan sivuilla huomattava määrä, joten araknofobiselle tämä voi olla melkoinen koettelemus...

Kirja on kirjoitettu päiväkirjankatkelmina minä-muodossa ja tuo tyyli toimii loistavasti. Alkuvitkastelun jälkeen tapahtumat lähtevät rullaamaan ja lukija aavistaa usein ennen varsin naiivia ja luottavaista päähenkiloä että missä oikein mennään. Välillä päähenkilon viholliset onnistuvat manipuloimaan tätä niin kovasti, että lukijaa aivan säälittää kun tämä ei tuota itse tajua ollenkaan.

Päähenkilo on hyvin nuori sotainvalidi - vasta 20-vuotias kävelykykynsä menettänyt pyorätuolipotilas jonka pitäisi täysi-ikäiseksi parin kuukauden päästä tultuaa periä valtava omaisuus. Hän asuu vanhassa kartanossa palvelijoiden, hoitajien ja sukunsa karismaattisen luottomiehen, Tohtori Helmuthin hoivattavana. Lapsuutensa hän on viettänyt hiukan hulttioimaisen setänsä ja tämän nuoren ja kauniin vaimon luona sekä kokeilevassa vapaakoulussa, jossa hänellä opetettiin hyvin erikoisia asioita ja jonka motto oli "Do what thou will shall be the whole law"... Ja oisin hän valvoo kauhun vallassa, koska jokin sanomaton hirvio tuntuu yrittävän tunkeutua hänen huoneeseensa...

Dennis Wheatley, jonka mielestä siis, spoilaan tässä nyt juonta muille pulpin ystäville - kommunismi on Saatanan juoni, on aatteiltaan tänä päivänä kovin vanhentunut ja poliittisesti epäkorrekti. Silti hänen tarinoiltaan on turha odottaa neitoa pulassa ja uljasta sankaria - tähänasti lukemistani kirjoissa joka kerta mies on ollut pulassa ja useimmiten naiset toimivat urheasti ja sankarillisesti, silti vaikuttamatta mitenkään  maskuliinisilta action-sankareilta. Jotenkin he vain selviävät rankistakin seikkailuista brittiläisellä sisukkuudella ja reippaudella.

Dennis Wheatleytä on haukuttu huonoksi kirjoittajaksi joka luo kaksiulotteisia henkilohahmoja, mutta kun verrataan viimeisimpään lukukokemukseeni (tästä toisessa entryssä lisää) oli kieli toki sujuvaa ja henkilokaarti mielenkiintoinen. Tästä kirjasta on tehty erittäin huonoksi ja vain osittain alkuperäiseen tarinaan perustuvaksi haukuttu elokuva, pääosassa itse Robert Pattison! Taidan jättää väliin...