Kulttuuri tarvitsee kulta-ajan

Olen koko aikuisikäni ollut sitä mieltä, että olen syntynyt väärälle aikakaudelle ja pitänyt omaa aikaani jollakin tavalla henkisesti ja esteettisesti vastemielisenä. Nykyään historiaa opitaan pitkälti kehityksenä kammottavasta barbariasta kohti omaa valistunutta aikaamme, mutta en ole oikein ikinä pystynyt uskomaan tuohon näkemykseen. Aloin opiskella historiaa koska rakastin menneisyyttä niin paljon ja todellisuuspakoni opiskelun avulla sujui vaihtelevalla menestyksellä - muutama vuosi sitten jumitin marxilaisessa yliopistossa, jonka mukaan koko historia oli pelkkää brittien aiheuttamaa sortoa ja riistoa vuosisata toisensa perään (orjuudenkin mokomat lopettivat silkkaa ahneuttaan), mutta onneksi valitsin maisterinopinnot sillä perusteella, että voin keskittyä menneisyyden ihailuun ja olen onnistuneesti jatkanut tuolla tiellä nyt pidemmän aikaa.

Historianopiskelijana toki tiedän myös paljon menneisyyden kauheuksista: taudeista, sodista ja orjuudesta. Tämä ei kuitenkaan vaikuta maailmankatsomukseeni ollenkaan. Lisäksi argumentit joita olen kuullut näkemystäni vastaan ovat olleet todella pinnallisia tyyliin "ennen et olisi voinut mennä naimisiin kiinalaisen miehesi kanssa". Kysymys on hiukan syvällisemmästä asiasta kuin siitä mitä Suomessa pidettiin salonkikelpoisena 1950-luvulla. Ja miksi kaikki aina tuovat juuri tuon vuosikymmenen esiin esimerkkinä jotenkin todella ankeasta aikakaudesta?

Kuitenkin, oma näkökantani esimerkiksi Keskiajan arkkitehtuurin ja pukeutumisen ylivertaisuudesta omaamme verrattuna tai 1700-luvun muotoilun paremmuudesta 1800-lukuun verrattuna (omastamme puhumattakaan) ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Kristillisellä kulttuurillamme on Paratiisi, Antiikilla myyttinen kulta-aika. Jokaisella kulttuurilla on oma kulta-aikansa, usein moniakin. Eurooppalaisessa kulttuurissa Antiikki on lisäksi koettu vuosisatoja taiteiden kulta-ajaksi jonka loisteliaisuutta emme koskaan voi saavuttaa. Ja niin merkillistä kuin se onkin, paras taide on syntynyt pyrkimyksestä tavoittaa tuo saavuttamaton ihanne.


Renessanssi, barokki, klassismi niin 1700-luvulla, 1800-luvulla kuin 1900-luvun alussakin. Kaikki nämä tyylilajit olivat pyrkimyksiä päästä lähelle Antiikin ihanteita. Silti jokainen näistä tyylilajeista on aivan erilainen, uniikki ja uutta luova, moni niistä sellainen, jota jälkipolvet ovat ihailleet ja ihailevat vieläkin. Prerafaeliitit ja Arts&Crafts-liike seuraajineen taas olisivat vain kokoelma tyypillisiä tekopyhiä salonkisosialisteja henkilökohtaisine saippuaoopperoineen, elleivät he olisi luoneet jotakin nerokasta pyrkimyksellään palata keskiajan ja varhaisrenessanssin turmeltumattomuuteen. Suomen taiteen kulta-aika omalaatuisine jugend-tyyleineen oli pyrkimys luoda kansallista identiteettiä palaamalla folkloreen ja kansalliseen kuvastoon.

On aivan yhdentekevää olivatko Antiikin Kreikka tai Rooma, Keskiaika ja Varhaisrenessanssi sitä mitä nämä taiteilijat, suunnittelijat ja estetiikkaan liittyvään debaattiin osallistuvat kirjoittajat haaveilivat niiden olevan. Nykyisestä kyynisestä näkökulmasta katsoen tietenkin Antiikki orjatalouksineen tai Keskiaika ovat kaukana ihanteellisesta, suorastaan barbaarisia. Mutta kyse ei olekaan siitä, että menneisyyden ihailija haluaisi paluuta menneisyyteen ja ihailisi kulta-aikana pitämäänsä aikakautta kritiikittömästi. Kyse on pikemminkin samaistumisesta menneisyyden ihanteisiin ja tavoitteisiin. Perinteen ketjusta joka vuosisatojen ajan tavoitteli Totuutta ja Kauneutta jatkuvasti näiden termien merkityksestä kiistellen.

Nykyään tämä ketju on pitkälti katkennut, mutta menneisyyden lumo ei ole silti haihtunut, museot, historialliset rakennukset ja historiallinen viihde on omana aikanamme hyvin suosittua. Usein sitä esitellään nykyihmisen sensibiliteettiä hivelevällä tavalla, menneisyyttä vähätellen, mutta kaikki se vakuuttelu menneisyyden kauheudesta ei silti ole saanut menneisyyden lumoa katoamaan. Ihminen on hyvin visuaalinen olento ja me vaistoamme olevamme nyt rumuuden ja banaaliteetin piirittämiä.

Myös tulevaisuus voi olla kulta-aikaa. Maailmanhistoriassa on ollut suunnattoman optimistisia hetkiä, jolloin ihmiset ovat katsoneet tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Rokokoon voisi tulkita olevan tuollaisen tyylin (sitä kutsuttiinkin omana aikanaan moderniksi), joka heijasti kasvavaa kiinnostusta luonnontieteisiin (kasviopillisesti usein realistiset kukka-aiheet) ja laajentuvaa maailmankuvaa kaikenlaisen eksotismin myötä. Selkein tulevaisuuteen pyrkivä tyyli oli kuitenkin modernismi futurismista Amerikassa pitkälle 1900-luvulle saakka jatkuneeseen optimistiseen avaruushenkiseen estetiikkaan. Tulevaisuus oli ihmeellistä aikaa raketteineen, avaruusmatkailuineen ja liikkuvine teineen.

Tässä on suuri ero nykykulttuuriin verrattuna. Meille opetetaan menneisyyden olevan pelkkää sortoa ja kurjuutta, josta meidän pitäisi oikeastaan tuntea syyllisyyttä vieläkin, mutta tulevaisuuskin on vain väestönräjähdystä, länsimaiden syntyvyyden hiipumista, ekologista katastrofia ja ilmastonmuutosta. Synkkä menneisyys ja synkkä tulevaisuus. Olisi oikeastaan loogista tarjota yliopistoissa opiskelijoille syanidikapselia tämän surkeuden lopettamiseksi. Kun menneisyydessä ei ole kuin kaduttavaa ja tulevaisuuskin näyttää ankealta jää taiteellisiksi vaihtoehdoiksi oman sorretun viiteryhmän surkeudessa rypeminen tai omissa henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroiminen. Edes Taivas ei odota, koska kaikkien sivistyneiden ihmisten odotetaan automaattisesti olevan ateisteja ja pitävän ainakin oman viiteryhmänsä uskontoa naurettavana sortokoneistona.

Tästä kaikesta syntyy luonnollisesti huonoa taidetta. Minkä tahansa museon kiertäminen Antiikki-nykypäivä-järjestyksessä osoittaa tämän todeksi masentavalla tavalla. Ihmiset yrittävät kaivella inspiraatiota banaalista elämästään ja omista ongelmistaan, mutta ihmisen mielikuvitus on lopulta sen verran rajoittunut, että tulokset eivät ole mitenkään häikäiseviä. Nykytaiteen tehtävä on lähinnä shokeerata sata vuotta vanhalla tempulla niitä jotka ovat erehtyneet maksamaan liput kalliseen näyttelyyn. Ja jymäytetyn näyttelyvieraan pitää yrittää arvostaa näkemäänsä pelleilyä, koska hän ei tietenkään halua vaikuttaa vanhanaikaiselta - vanhanaikaisuus on yksi harvoista asioista joita nykyään voisi kutsua synniksi.

Entä mistä ratkaisu tähän ongelmaan?

Me tarvitsemme kulta-ajan. Taide tarvitsee kulta-ajan luodakseen jotakin uutta ja yksittäistä taiteilijaa suurempaa, jotakin mitä jälkipolvetkin ihailevat ehkä omana ihanteenaan. Me tarvitsemme kulta-ajan myös henkisesti; ihanteet, joihin pyrkiä ja joita emme voi milloinkaan saavuttaa. Astuaksemme tulevaisuuteen tarvitsemme menneisyyttä. Ja menneet vuosisadat ympäröivät meitä kaikkialla, kun vain katsomme tarpeeksi tarkasti ja hylkäämme epäolennaisuudet omassa ajassamme. Mitä Totuus ja Kauneus tulee tarkoittamaan meidän sukupolvellemme ja mikä on meidän kulta-aikamme?

Minä tiedän jo omani.

Jäädemonien tarina 1. Alkuperä

Tunnetusti lähes kaikki kirjoittamani liittyy enemmän tai vähemmän kehittämääni mytologiaan ihmisille vihamielisestä, merkillisillä kyvyillä varustetusta lajista jota kutsutaan usein jäädemoneiksi. Oman mytologin kehittäminen on hienointa mitä genrekirjoittaja voi tehdä, sillä se vapauttaa kätevästi vampyyreistä, ihmissusista ja muista jo tuhanteen kertaan käsitellyistä aiheista. Suurimmilla idoleillani: Tolkienilla ja Lovecraftilla oli omat mytologiansa. Mytologiaan voi liittää historiikit, kansantiedettä, teologiaa, kielitiedettä, kulttuuri- ja taidehistoriaa, mitä tahansa. Sama mytologia toimii niin fantasiassa, kauhussa kuin dystooppisessa scifissäkin.

 Mytologiani syntyi ollessani opiskelijavaihdossa Roubaixissa noin 8 vuotta sitten. Minulla oli vähän virikkeitä, alue oli niin vaarallinen, että en voinut poistua minnekkään iltaisin, minulla ei ollut nettiyhteyttä tai omaa televisiota. Harrastin  kaikenlaisia  mielikuvaharjoituksia (astut sisään portista, kuljet tietä pitkin, mitä näet?) Esoteerinen selitys voisi olla, että kutsuin niitä ja ne tulivat.

(kuvassa puoliverinen "jääväen" edustaja)

Fyysisempi selitys on se, että asunnossani veti armottomasti ja selkääni särki. Kerran kipu alkoi olla niin sietämätön, että istuin lattialla ja yritin venytellä tuskissani kun mieleeni tuli äkkiä nopea välähdyksenomainen kuva lumisesta maisemasta, jäästä rakennetusta kaupungista ja siitä, miten joku pujottaa hyytävän kylmän vanteen kaulaani vangiten minut näin niille sijoilleni. Ponkaisin äkkiä pystyyn ja kirjoitin tuon muutamaksi runonsäkeeksi. Mytologian pääpiirteet syntyivät oikeastaan siinä paikassa: ihmiselle vihamielinen arktisella alueella asuva albiino laji, joka pyydystää ihmisiä uhreikseen. Innostuin tuosta niin kovasti, että oloni oli kuin vastarakastuneella. Todellakin jollain tavalla ihastuin tuohon ajatukseen.

Mutta koska kaikki on tehty aiemminkin, olen jälkeenpäin tajunnut ettei jäädemonini syntyneet tyhjästä vaan ovat oikeastaan monen minua pienestä pitäen kiehtoneen kirjan inspiroimia. Ensimmäinen selkeä inspiraatio on Andersenin Jääneito Ei siis tunnetumpi Jääkuningatar , vaan tarina sveitsiläispoika Rudista, jonka jäätiköllä asuva jääneito merkitsee omakseen jo pojan lapsuudessa. Tuo tarina jäi vaivaamaan minua lapsena surullisen loppunsa ja fatalisminsa takia. Toinen, vähemmän synkkä inspiraatio oli Anni Swannin satu jääneidosta, jonka kuvitus varsinkin muistuttaa omaa jääväkeäni.

Myös genrekirjallisuus on inspiroinut jäädemonimytologiaa, vaikka en ole tietoisesti muita plagioinutkaan. Lovecraftilta sain varmasti ajatuksen siitä, että kyseessä on vieras, ihmisiä voimallisempi laji joka on alunperin saapunut toisesta maailmasta. Tad Williamsin ei mitenkään loistava kirjasarja Taru kolmesta miekasta on myös esimerkki fantasiasta, jossa vihamielinen ja kylmä laji juonittelee ihmisten päänmenoksi ja pitää maailmaa omanaan, jonne ihmiset ovat vain tunkeutuneet.

Mistä jäädemonit ovat sitten tulleet? Toiselta planeetalta, kauan ennen ihmiskunnan kirjoitettua historiaa. Heidän kotiplaneettansa on kokonaan arktinen ja näin he maapallollakin ovat hakeutuneet aina arktisille alueille. Toisaalta he kestävät kaikkia mahdollisia ilmasto-oloja ja pystyvät tarpeen vaatiessa ja elintilansa pienentyessä esimerkiksi piileskelemään maanpinnan alapuolella vuosituhansia. Heidän elinkaarensa on kymmeniä tuhansia vuosia. Heidän fysiologiansa ja kykynsä ovat ihmisille tuntemattomia, sekä ihmisen ymmärryksen että tieteellisten metodien ulottumattomissa. He elävät sekä ihmisten, että eläinten lihasta ja verestä, mutta tulevat toimeen myös synteettisellä korvikkeella ja voivat olla aterioimatta satoja vuosia.

Heillä on kykyjä, joita ihmiset kutsuvat yliluonnollisiksi ja joita on mahdoton selittää. Esimerkiksi "patsasilmiölle" tai heidän tavalleen kulkea nähtävästi vahvojenkin seinien läpi ei ole keksitty järkevää selitystä. Yhden teorian mukaan he koostuvat energiasta ja vain näyttäytyvät meille ihmistä muistuttavassa muodossa. Tämä selittäisi sen, että fysiikan lainalaisuudet eivät aina päde heidän kohdallaan. Heidän sukupuolensa tai lisääntymisensä on myöskin täysi mysteeri, varmaa on vain se, että he kykenevät lisääntymään ihmisen kanssa.

He muistuttavat hiukan albiinoa ihmistä. He ovat ihmismiestä pidempiä, notkeajäsenisiä ja voimakkaita. Heidän ihonsa on valkoinen, hiuksensa valkoiset, kasvonpiirteet ihmismäiset, mutta silmät keltaiset ja pupillit viirumaiset mikä viittaa pimeänäköön. Heidän ihonsa sisään on usein istutettu jonkinlaisia aseita ja he pukeutuvat vain koristautuakseen tai suojautuakseen taistelussa - he eivät nähtävästi palele tai koe kuumuutta epämukavaksi. Heidän hampaansa ovat hyvin terävät, mikä sopii petoeläinten ja ihmisten suonien avaamiseen. Heillä on oma kielensä, mutta yksikään ihminen ei ole oppinut sitä. He sen sijaan pystyvät puhumaan kaikkia ihmisen kieliä helposti.

Jäädemonien ja ihmisen suhde on ollut hyvin yksinkertainen alusta asti: Ihmiset ovat jäädemoneille riistaa, ruokaa, huvitusta tai jopa koristeita sekä joskus orjia. Ihmiset pitävät jäädemoneita pahoina, mutta jäädemonit katsovat vain olevansa korkeampi ja tärkeämpi laji. Jäädemonit nauttivat ihmisen huomiosta ja palvonnasta ja ovatkin houkutelleet ihmisiä seuraajikseen niin kauan kuin näitä on ollut olemassa. Vastalahjaksi he lupaavat antaa kyvyistään seuraajille ja nämä todellakin muuttuvat joissakin suhteissa isäntiensä kaltaisiksi. Joskus taas heidän pelkkä läsnäolonsa ajaa kokonaiset kaupungit raivopäisiksi ja saa ihmiset käyttäytymään mielettömän väkivaltaisesti.

Jäädemonit ja pohjoisilla alueilla asuvat ihmisheimot risteytyivät jäädemonien vielä avoimesti asuessa maapallolla. Ihmispopulaation kasvatessa vähälukuisemmat, vaikkakin voimakkaammat jäädemonit alkoivat kuitenkin olla vaarassa. Sekä ihmiset, että jäädemonit inhosivat yhteisiä jälkeläisiään ja pyrkivät tappamaan nämä heti syntymän jälkeen. Jotkut jääväeksi kutsutuista puoliverisistä kuitenkin selviytyivät, joten pohjoisissa maissa elää jonkin verran ihmisiä, joiden kaukaiset esi-isät olivat noita myyttien vihollisia.

Osa jääväestä muistuttaa suuresti pelottavia esivanhempiaan, mutta ei ole välttämättä perinyt mitään heidän kyvyistään. Tiedemiehet ovatkin huomanneet, että ne puoliverisen heimon jäsenistä, jotka muistuttavat tavallisia ihmisiä eniten ovat todennäköisimmin perineet yliluonnollisina pidettyjä kykyjä kuten telepatiaa tai telekinesiaa. Pitkään jääväkeä ei pidetty ihmisinä ollenkaan, mutta teologisen debaatin jälkeen heidän sortamisensa kiellettiin ehdottomasti. Jääväen itsensä parissa lojaliteetti on aina ollut hajaantunut - osa pitää itseään ihmisinä, osa taas samaistuu jäädemoneihin ja suhtautuu ihmisiin vihamielisesti. He ovat  harvinaislaatuisen nopeita ja voimakkaita ja  suuntautuvat usein soturiuralle.

Seuraavissa osissa käsittelen jäädemonikulttia sen eri muodoissa sekä salaperäistä kirjaa "Portti Jääkaupunkiin" (jolle en ole keksinyt vielä hienoa ulkomaankielistä nimeä), omaa Necronomiconiani.

Litisee litisee - eli miksi kauhugenre oli parempaa kunnon sensuurin aikaan

Suomen vaiherikkaassa sensuurihistoriassa oli tunnetusti vaihe jolloin kaikki ulkomaalaiset kauhuelokuvat olivat kiellettyjä klassikoita ja jopa kauhukomedioita myöten. Kauhukirjailijana ja kauhufanina en tietenkään arvosta tuollaista, kauhu on hieno genre joka sisältää mielikuvitusrikkaita tarinoita, mukaansatempaavaa tunnelmaa, visuaalista kauneutta ja oikeaoppisia moraalisia opetuksia. On aika naurettavaa, että joku byrokraattinen taho tuosta vain päätti että edes aikuinen elokuvayleisö ei saa nauttia noin sofistikoituneesta kulttuurimuodosta. Kauhulla on jokseenkin aina ollut huono maine ja vieläkin se on (ainakin Suomessa) ainoa genre, jonka kirjoittamista joutuu perustelemaan perheelleen aivan kun kyseessä olisi kovinkin epäilyttävä harrastus.

Mutta kauhu taitaa olla myös se genre, joka hyötyy kaikista eniten kunnon sensuurista. Koska aivan oikeasti, mitä enemmän sensuuri on höltynyt, sitä huonompia kauhuelokuvat ovat olleet järjestään. Tällä hetkellä kauhuelokuvat ovat aivan erityisen huonoja - niin huonoja, että kun jossain yhteydessä näin pätkän Scream-elokuvaa aivan innostuin. Siinäpä oli hieno leffa! Paitsi eihän Scream edes ollut hyvä elokuva. Mieltäni vain lämmitti kun siinä murhaajat vaivautuivat parilla sanalla selittämään jotain puolivillaista motiiveistaan.  Se oli jotenkin ihmeellistä, että niillä verikekkereillä olisi joku syy.

Kauhussa on oikeastaan alusta asti kaksi erilaista polkua, jotka ovat kulkeneet enemmän tai vähemmän lähekkäin 1790-luvulta asti. Uhkaavaan tunnelmaan ja jännittävään tarinaan keskittyvä polku ja shokkiefektiin keskittyvä polku, joka on aina välillä pysytellyt piilossa sensuurin takia. Ensimmäinen selvästi shokkiefektiin pyrkivä kauhuromaani on Matthew Lewisin "The Monk" jonka päähenkilö, naisdemonin viettelemä nuori munkki muistaakseen ainakin raiskaa oman sisarensa, tappaa oman äitinsä ja syöskyy lopulta suoraa helvettiin. Ikävystyttävä kirja muuten, koska se on kirjoitettu jotenkin ilman minkäänlaista tunnelatausta. Mikään ei tainnut tuntua miltään 1700-luvullakaan.  Mutta tuossa kirjassa kuitenkin on jo tarina, jossa luku luvulta tapahtuu aina vain kauheampia asioita. Ja vuosisatojen kuluessa kohti omaa sivilisaation huippuamme se, mitä sai kirjoittaa tai näyttää vapautui aina vain enemmän. Mikä aiheuttaa todella suuren ongelman genrelle, joka on aina hyötynyt vihjailusta, rivien välisistä viesteistä ja pienistä eleistä.

                                           Litisee litisee

Katsokaa nyt tuota kuvaa. Näyttääkö tuo pelottavalta? Tai edes mielenkiintoiselta? Tyttö siinä kierii ketsupissa moottorisahan kanssa. Tässä kohtauksessa taivaalta sataa verta. Tämä on Evil Dead-elouvan uusimmasta versiosta, ja tätä katsoessa sekä mieheni, että minä hihitimme lopulta halveksivasti. Loppua kohden missään ei enää ollut järjen hiventä. Yksi paperinohuista henkilöhahmoista sahasi oman käsivartensa poikki, demonimainen otus sahattiin kahtia, verta tursui maasta ja ripotteli taivaalta, kuten jo mainitsin. Jos elokuvassa oli alunperinkään ollut minkäänlaista uhkaa tai tunnelatausta oli se loppua kohden kyllä puhtaasti "for shits and giggles" osastoa.

 Tämä "torture porn" ongelma, eli se, että lähes mitä tahansa saa näyttää kauhuelokuvassa  on ensimmäinen kauhugenren ongelmista. Kidutuksella ja verikekkereillä on aikansa ja paikkansa, esimerkiksi Supernatural-sarjassa kumpikin toimii loistavasti, koska ne eivät ole se sarjan ainoa pointti ja koska sarjaformaatti takaa sen, että katsojalla on usein tunneside sarjan henkilöihin jolloin heidän kohtalostaan välittää. Kidutusporno ja suolenpätkissä ryömiminen on kuitenkin lähes yleisin kauhugenren edustaja ja tuo ihmetyttää minua kovasti, mitä noista elokuvista on tarkoitus saada irti? Juonet ovat geneerisiä ja ennalta-arvattavia, henkilöhahmot ikäviä ja tylsän alun jälkeen alkavat armottomat verikekkerit. Jos kidutuksen katselemisesta saa jotakin kicksejä niin sitäkään varten tällainen älyttömyys ei toimi, koska noin överiksi vedetty sekoilu ei enää vaikuta millään tavalla realistiselta. Ehkä kohderyhmä ovat ketsuppifetissit jotka kokoontuvat jonnekin katsomaan näitä taidepläjäyksiä ja roiskivat toisiaan samalla Heintz-pulloilla?

Liikaa näyttäminen on ongelma muissakin kauhuelokuvissa kuin ketsuppiosastossa. Kaikki nämä "Conjuring", "Sinister" etc -jutut toimivat ihan ok siihen asti kunnes näyttävät sen monsterin ensimmäistä kertaa. Siinä se sitten onkin. Lisäksi kaikissa näissä muka "tyylikkäissä" ja Aasialaisvaikutteissa (usein suoraan kopioiduissa) elokuvissa on aina sama juoni, joten en erota niitä toisistaan - perhe muuttaa jonnekin, outoja asioita alkaa tapahtua, pelottavia asioita alkaa tapahtua, joku ehkä juuri ja juuri yrittää selvittää asiaa, mutta lopussa kaikki kuolevat. Kiinnostaa kuin kilo pas... siis tarkoitan tietenkin, että tuollainen saman toistaminen ei pitemmän päälle ole kovinkaan palkitsevaa. Jos taas juoni onnistuu olemaan mielenkiintoinen niin kaikki pilataan heti sillä hetkellä kun se erikoisefektimonsteri näytetään. Uusin "Woman in Black" oli tuosta hyvä esimerkki.  Pelottava talo. Todella naurettava kummitus.

Ainoa, mihin nykykauhu elokuvapuolella pystyy tällä hetkellä on simppeli säikytteleminen ja mielenkiintoisen tarinan vältteleminen. Kauhuelokuvat olivat selkeästi parempia niinä aikoina kun elokuvissa ei kerta kaikkiaan voinut sahata ketään kahtia moottorisahalla. Kun kerta voisi tehdä mitä tahansa, miksi turvautua aina samoihin kliseisiin ja tylsistyttää kauhistuttamisen sijasta?

Sivuloikka - museoiden propagandatehtävästä Englannissa

Tämä on nyt melkoinen sivuloikka kirjallisuusaiheesta, mutta liittyy kuitenkin niihin tarinoihin mitä kerromme menneisyydestä ja siihen, mitkä asiat menneistä vuosisadoista jälkipolvet kokevat tietämisen arvoisina. Koska opintoni liittyvät myös museoihin, olen tutustunut museotoimintaan liittyvään debaattiin ja sen ongelmakohtiin. Pitkällinen opiskelu ja erikoistuminen on tehnyt minut myös huomattavat allergiseksi museoiden liiallista missiohenkisyyttä kohtaan - minusta museoiden pitää pitää esillä menneisyyden artefaktit faktatiedoilla ja moraaliin liittyvät johtopäätökset voitaisiin jättää vaikka museovieraalle itselleen. Käytännössä tämä on mahdotonta Englannissa, koska museot ovat ilmaisia ja niiden näyttelyt toteutetaan apurahoin erilaisilta tahoilta, joilla saattaa olla hyvinkin voimakas ideologinen missio. Esineet nyt eivät valehtele tai saarnaa, mutta ongelmana ovat kaikenlaiset koko seinän täyttävät informaatiodumppaukset. Kyse on jollain tavalla jopa katsojan aliarvioimisesta - totta hitossa minä ja kaikki muutkin nyt tietävät jo kahleparista orjuuteen liittyvässä näyttelyssä että kyse on orjien kahleista eikä kukaan meistä kannata varmasti orjuutta eikä tilassa tarvita kylttiä, missä selitetään kissankorkuisin kirjaimin, että orjuus on väärin ja ihmisyyden riistämistä. Tuo toimii jopa tarkoitusperiään vastaan, aina jos luen luen selkeää propagandaa - vaikka aiheesta, mistä olen tismalleen samaa mieltä - alan kapinoida mielessäni välittömästi sitä vastaan. Mikä auktoriteetti joku museontäti on kertomaan minulle mikä on oikein ja väärin?

Viimeisin esimerkkini on London Docklands-museosta mikä kokonaisuudessaan oli mielenkiintoinen ja paljon uutta minulle opettava paikka. Sen yksi osa oli mittava orjakauppaan liittyvä näyttely, joka hyppäsi silmille muusta näyttelystä. Oli aika erikoista päätyä tuohon näyttelyyn kuljettuaan ensin Rooman vallan ajalta alkavan näyttelysalin läpi, jonka tekstien sävy oli kevyt ja jopa vitsikäs, vaikka niiden käsittelemä aikakausi oli ollut IRL huomattavan väkivaltainen ja raaka. Nykyään Lontooksi kutsuttu kaupunki tuhottiin aina uudelleen eri valloittajien toimesta ja perustettiin uudelleen. Museo otsikoi tämän "Third time lucky?" kun kaupunki perustettiin kolmatta kertaa vahvemmin varustuksin. Viikinkien kirves ja arkeologisin perustein piirretyt kuvat varhaisen keskiajan Lontoon muureista kertoivat ajasta, jolloin hyökkääjät tulivat aina uudestaan, polttivat kaupungin, tappoivat, raiskasivat ja varmasti myös sieppasivat asukkaita myytäväksi orjiksi. Lopulta Lontoosta tuli tanskalaisten siirtokunta, kunnes Normannit valloittivat koko maan.

Trans-atlanttiseen orjakauppaan liittyvässä osiossa oli kuitenkin aivan erilainen sävy kuin tässä "Third time lucky"-vitsailussa. Näyttely oli dramaattinen ja niin täynnä kirjoitettua infodumppia, että en jaksanut lukea sitä kokonaan. Alussa varoitettiin herkkätuntoisia vieraita siitä, että jotkut esitetyt materiaalit käyttävät sanaa "negro" ja sen jälkeen kerrottiin tämä minunkin oppimani versio maailmanhistoriasta, missä kaikki Afrikan ongelmat ovat käytännössä eurooppalaisten ja eritoten brittien syytä.

Osa teksteistä oli myös selkeästi harhaanjohtavia. Lontoota kutsuttiin toistuvasti "maailman kolmanneksi suurimmaksi orjasatamaksi", koska Lontoosta lähtevät laivat purjehtivat ensin kauppatavaroineen Afrikan orjakeskuksiin ja sieltä sitten Karibian saaristoon plantaaseille orjalastilla. Tässä vaiheessa oma infodumppaukseni orjuuden laillisuudesta Britanniassa, koska tämä asia on varsin vähän tunnettu - jopa briteille itselleen:

Keskiaikaisen lain perusteella toisen ihmisen orjuuttaminen oli Britanniassa laitonta. Tämä ei kuitenkaan estänyt orjakauppiaita liittymästä muiden aloittamaan bisnekseen uudella ajalla ja myymästä orjia Britannian siirtomaihin - joten valtakunnassa oli käytännössä eri lait eri alueilla: Britannian imperiumin siirtokunnissa orjuus oli laillista, Britannian saarella taas ei. Jos orja onnistui pakomatkalla pääsemään Britanniaan suuntaavaan laivaan hänen vapautensa oli taattu jos hän pääsi Britanniaan saakka - vaikka isäntä olisi tullut perässä ja nostanut oikeusjutun. Tämän kaiken ja sen faktan valossa, että britit pitivät itseään ainutlaatuisen vapaana kansakuntana, ei ehkä ole ihmeellistä, että myös orjuuden vastainen kampanjointi sai alkunsa Britanniassa.

Tuon valossa on aika erikoista kutsua Lontoota "maailman kolmanneksi suurimmaksi orjasatamaksi" kun ottaa huomioon, että aivan oikeita kahlehdittuja orjia oli viimeksi marssitettu laivoihin valloittajien toimesta varhaiskeskiajalla. Ja koska missään kohdassa näyttelyä ei mainittu sitä, että orjuus oli laitonta Britannian saarella, jäi varmaan monelle museovieraalle aika erikoinen mielikuva koko aiheesta. Lisäksi muihin maihin liittyvää faktatietoa kaunisteltiin melkoisesti.

Otin kuvan tuosta Timbuktuun liittyvästä tekstistä malliksi siitä, miten väärällä informaatiolla johdetaan harhaan, kaunistellaan ja jopa estetään vieraita ymmärtämästä nykypäivän ja historian välistä suhdetta. Tosiasiassa Timbuktu oli tärkeä orjakaupan keskus vuosisatoja ennen Eurooppalaisten tuloa ja sen rappio johtui alunperin  Marokon alueelta tulleiden valloittajien toimista, jotka hallitsivat kaupunkia 1500-luvulta 1800-luvulle ja valtansa alkuaikoina vainosivat paikallista oppinutta eliittiä. Näistä vuosisatoja jatkuneista arabien, maurien, tuaregien ja mustien malilaisten kahnauksista, vuorottaisista valtakausista, arabien maurien ja tuaregien harjoittamasta orjakaupasta etc juontavat juurensa monet nykyisetkin alueen konfliktit ja kaunat, jotka viime vuonna johtivat aika kummalliseen tapahtumaketjuun Malissa. Mutta kerrankos sitä menee Marokko ja Portugali sekaisin...

Näyttely loppui surumielisiin kuviin nykypäivän Lontoon karibialaisperäisistä asukkaista - aivan kuin kyse olisi heidän kohdallaan hyvinkin tuoreesta traumasta. Tämä johtui siitä, että museo kannattaa tekstien perusteella ns reparaatioita,  jossa orjien jälkeläisille maksettaisiin jonkinlaisia korvauksia. Museo siis ehti ottaa kantaa jopa nykypäivän politiikkaan, vieläpä sellaiseen, mikä ei ole kovinkaan valtavirtaista. Enpä tiedä haluanko sittenkään ikinä mennä töihin englantilaiseen museoon.

Alan puolesta.... eli asiaa historiallisesta fiktiosta

Ei liene mikään salaisuus, että historia on minulle suunnilleen tärkeintä maailmassa (tietysti aviomiehen ja perheen jälkeen). Rakkauteni menneisyyttä kohtaan alkoi jo yläasteella: historiantunnilla opettajani kertoi jostakin mielenkiintoisesta aikakaudesta ja minä kipitin heti koulun jälkeen kirjastoon hakemaan sylin täydeltä Grimbergin Kansojen Historiaa. Aikuisena opiskelin ensin kulttuurihistoriaa avoimessa yliopistossa, sitten historiaa Brightonin yliopistossa ja sitten arkkitehtuuriin ja taiteisiin liittyvää historiaa Buckinghamin yliopistossa erikoistuen 1700-luvun kulttuuriin ja taiteisiin. Suhteeni menneisyyteen on ehkä nykymaailmassa aika kummallinen: joskus kymmenen vuotta sitten törmäsin Spengleriin ja vaikka olen tutustunut kaikkiin mahdollisiin maailmanselityksiin ja jopa opiskellut 3 vuotta historiaa jonkinlaisesta "kaikki oli pahojen esi-isiemme syytä" - näkövinkkelistä jota professorini edustivat, luotan Spengleriin edelleenkin ja pidän näin 1700-lukua länsimaisen kulttuurin huippuna ja 1800-lukua jo rappiokautena. Ja mitä omaan aikauteeni tulee... no, kuitenkin, opiskelen historiaa koska rakastan oman kulttuurini menneisyyttä. Kaikista kiinnostavinta historiassa on se, miten erilailla eri aikakausilla on ajateltu ja toimittu, vaikka  kulttuurin ydin ja perimmäinen pyrkimys on kuitenkin pysynyt samana vuosisatoja tai jopa tuhansia.

Historiallinen fiktio onkin sitten aivan eri asia, koska se kertoo yleensä enemmän omasta aikakaudestaan kuin siitä, mitä pyrkii kuvaamaan. Historia romaaneissa on 1700-luvulta lähtien saanut samanlaisen kohtelun kuin se vielä nykyäänkin saa: joko imelää kaunistelua tai kaunaista kauhistelua jonka avulla pyritään ajamaan jotain oman aikakauden agendaa. Tai hassunhauskaa viihdettä siitä miten kummallisia ihmiset ovat ennen olleetkaan. Tai saippuaa. Kiertelin juuri pari viikkoa sitten kirjakaupan historiallisen fiktion hyllyillä enkä ollut vaikuttunut tarjonnasta: miehet tykkäävät kirjoittaa joukkotaistelukohtauksiin keskittyviä sotakuvauksia Roomasta tai muista sotaisista kulttuureista, naiset Tudor-suvun hovijuonitteluja ja "naiskohtaloita" eri aikakausilta. Harva tuntuu erikoistuneen minua eniten kiinnostavaan mentaliteettihistoriaan Umberto Ecoa lukuunottamatta joka tuntuu välillä pyrkivän kuvaamansa aikakauden sisälle syvemmälle. Elokuvia en edes viitsi mainita, ne ovat 99% nykyajan ihmisiä nykyajan mentaliteetilla pällistelemässä menneisyyden ihmeitä menneisyyden kulisseissa ja ajamassa nykyajan agendaa, mikä sitten ohjaajaa ja käsikirjoittajaa nykymaailmassa vaivaakin. Mutta kirjoilta jotenkin odottaa enemmän.

Miksi historian kuvaaminen on sitten niin vaikeaa fiktiossa? Tähän saattaa olla monta syytä: ensinnäkin moni menneisyyteen liittyvä asia ei kosketa millään tavalla nykyihmistä, lukijakunta ei ymmärrä menneisyyden arvomaailmaa ja pyrkimyksiä muuta kuin pinnallisesti niiden asioiden tiimoilta jotka ovat hänelle itselleenkin tuttuja. Kirjailijan on vaikea päästä irti oman aikakautensa ajatusmaailmasta ja sukeltaa tuntemattomaan. Kaikessa fiktiossa vaanii asiavirheiden vaara, ja historiallisessa fiktiossa se on kaksinkertainen: voit sekä laittaa henkilöhahmot ajattelemaan tavalla, joka kerta kaikkiaan ei sovi kuvaamaasi aikakauteen, että sirotella tarinaasi anakronisesti termistöjä ja esimeitä, joita vielä ei ole keksittykään. Tietysti jos kyseessä on spekulatiivinen fiktio, voit ottaa suurehkoja vapauksia. Mutta spekulatiivisuuskaan ei oikeuta anakronismiin.

Aloin pohtimaan tätä kun seurasin debaattia steampunkista. Välttelen steampunkia fiktiossa koska assosioin sen viktoriaaniseen Britanniaan ja pidän viktoriaanista Britanniaa jo niin omaa kulttuuriamme muistuttavana, ettei sillä oikein ole minulle mitään tarjottavaa Prerafaeliitteja lukuunottamatta. Viktoriaanit ovat ikävystyttävä ja kliseealtis alue, tuo libertaristien unelmien maa, jossa voit myydä vaikka huumeita itämaille lain puolesta, kohdella duunareitasi miten lystäät ja viettää vapaa-aikasi samanlaisten neuroosien ja typerän viihteen parissa jota mekin harrastamme. Ja mitä aikakauden tyylihistoriaan tulee - no, sanotaan näin, että parempaakin on nähty. Steampunk voisi olla ihan mielenkiintoista, jos se sijoittuisi vaikka autonomiseen Suomeen tai Itävalta-Unkariin ja jättäisi viktoriaanit vähemmälle. Suhtaudun siis steampunkiin varsin negatiivisesti, koska se on mutkan kautta historiallista fiktiota, itselleni vähemmän kiinnostavasta aikakaudesta ja en pidä historiallisesta fiktiosta koska aidot historialliset lähteet ovat kerta kaikkiaan niin paljon parempia, koskettavampia ja kiehtovampia. Esimerkiksi neljännen Hertfordin Markiisin kirjeenvaihto työväenluokkaisen taidehankkija-agenttinsa kanssa on paljon kovempaa viihdettä kuin mikään nykyaikana kirjoitettu 1800-luvun lopulle sijoitettu romaaniviritys.

Mutta mutta

Hei, enkö minä itse julkaissut pienen kirjan verran eri historiallisille aikakausille sijoittuvia kauhutarinoita? Eikö ensimmäinen milloinkaan julkaisemani novelli ollut juuri sinne 1800-luvulle sijoittuva yliluonnollinen siirtomaaseikkailu? Aluksi haukun kaiken historiallisen fiktion lähes lukukelvottomaksi ja sitten kirjoitan itse historiallista fiktiota? Juuri nytkin minulla on vaiheessa Rousseaun murhaan (!) liittyvä novelli ja romaanipituinen tarina 1700-luvun puutarhasuunnittelusta (aihe lähellä sydäntäni) ja antiikkikeräilystä, yliluonnollisin vivahtein. Kirjoitan historiallista fiktiota jatkuvasti. Osittain varmaan siksi, että koen esimerkiksi 1700-luvun kulttuurilliset ilmiöt kiinnostavammaksi kuin oman aikakauteni. Lisäksi usein luennolla tai opiskelumateriaalissani törmään niin ihastuttaviin asioihin, että haluan kirjoittaa niistä tarinan välittömästi. Oikeastaan kaikki mitä kirjoitan liittyy joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen, minulla on aina ollut lieviä erimielisyyksiä oman aikani kanssa...

(Kirjassani Kuolema on ikuista unta on muuten historiallinen asiavirhe joka johtuu omasta perehtymättömyydestäni asiaan ja jonka mainitsin vain ohimennen. Huomasin sen vasta jälkeenpäin ja olen odottanut jonkun bongaavan sen ja huomauttavan siitä)

Millainen historiallinen kirjallisuus sitten olisi hyvää kirjallisuutta? En peräänkuulluta kuivakkaa antikvaristista otetta aiheeseen, onnistuneimpia tarinoita ovat sellaiset, jotka tavoittavat menneiden aikakausien zeitgeistin ja samalla ovat universaaleja ja ajattomia, puhutellen näin tulevia sukupolviakin.

Ps. Hiukan ristiriitaisesti kaksi suosikkiteostani (Maturinin Melmoth the Wanderer ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia) ovat kumpainenkin 1800-luvulla kirjoitettuja aikaisempiin vuosisatoihin liittyviä tarinoita. Minusta Välskärin kertomuksia on aivan nerokas historiallinen romaanisarja, sen sävy ja tunnelma muuttuu aikakauden mukana sotaisasta rokokoosirosteluun ja, noh, puutarharakennukset ovat tärkeässä osassa.

Varokaa vahvaa naista - eli kirjallisesta naiskuvadebaatista

Kirjallisuus - varsinkin täällä Englannissa oli alusta asti kummankin sukupuolen harrastus ja monet Englannin tunnetuimmista ja rakastetuimmista kirjailijoista ovat naisia. Kun kauhukirjallisuus syntyi 1700-luvun lopulla sen tunnetuimmat edustajat olivat naisia ja varsinkin 1800-luku on tunnettu naiskirjailijoista Austenista Bronteihin ja lastenkirjailijoihin. Nykyään naiskirjailijoita  on loputtomasti, edustaen kaikkia mahdollisia genrejä dekkareista realistiseen proosaan sekä romansseihin. Kukaan ei väitä, että naiset eivät voi olla kirjailijoita, kukaan ei boikotoi naisten kirjoittamia kirjoja, en usko että tuollaista tilannetta on ollut milloinkaan. Kukaan ei siis estä sinua kirjoittamasta siksi että olet nainen - ainoat rajoitteet ovat ne, jotka satut itse asettamaan itsellesi

Tämän lisäksi kirjallisuudessa on aina ollut paljon naispuolisia henkilöhahmoja, jopa päähenkilöinä. Vanhimmat kirjat omassa...noh, mittavassa kokoelmassani ovat Antiikin Roomasta ja uusimmat viime vuodelta. Mielenkiintoisia naishahmoja löytyy jokaiselta aikakaudelta ja monilta monilta kirjailijoilta: Ovidiukselta, Shakespearelta, Topeliukselta, Agatha Christieltä ja niin edelleen. Jokaisesta genrestä. Jo 1700-luvulla naiset olivat usein pääosassa ja vaikka aikakauden ajattelutapa onkin ehkä liian moralisoiva ja sentimentaalinen joillekin nykylukijoista niin harvassa kirjassa naiset oli kirjoitettu pelkiksi romanssin kohteiksi  ilman omaa persoonaa sekä tahtoa. Tiedän vain kaksi kirjailijaa, joiden tarinoissa naisia ei esiintynyt ollenkaan: Stevenson ja Lovecraft. Olen myös lukenut vain yhden kirjailijan kirjoja elämäni aikana, jonka naishahmot olivat kiusallisen latteita ja naiivin viattomia typeryyteen saakka - kyseessä oli huvittavaa kyllä goottikauhun 1790-luvun bestseller-kirjailijatar Ann Radcliffe. En aivan heti unohda niitä pyörtymiskohtauksia. Omana aikanaan hän oli kuitenkin kauhukirjailijoista suosituin.

Yleensä kirjailijat kirjoittavat kaikki henkilöhahmonsa tietyllä kaavalla. Jos luet Dostojevskia voit olla varma siitä, että joka ikinen tyttö, poika, täti ja setä tulee käymään ylikierroksilla ja selostamaan uskomattoman pitkiä ja sekapäisiä monologeja Jumalan olemassaolosta tai Napoleonista. Jos luet Forsythen trillerin henkilöt ovat paperinukkeja, joiden ainoa funktio on juoksuttaa action-painotteista juonta eteenpäin. Hugon henkilöt ovat yltiöromanttisia, Dickensin joko hassuja eksentrikkoja tai viattomia pulmusia, jotka saavat viktoriaanisen lukijan sydämen sykkimään myötätunnosta, mutta jo edvardiaanin hihittelemään kyynisesti. Perinteisesti scifi on tunnettu ohuista henkilöhahmoista ja usein henkilöt selitetään nopeasti pois alta keskittyen suuriin visioihin ja tekniseen nippelitietoon. Tällöin sekä miehet, että naiset ovat usein stereotyyppisiä eivätkä kovinkaan moniulotteisia. Jos kirjailija on huono luomaan henkilöhahmoja se koskee sekä setiä, että tätejä yhtä lailla.

Jostain kummasta syystä kirjoittajapiireissä tämä kaikki on unohdettu täydellisesti ja keskustelut kulkevat siihen suuntaan, että ulkopuolinen voisi luulla, että naiskirjailijoita tai naishenkilöitä fiktiossa ei ole olemassakaan. "Naiskuva" on loputon debaatin aihe, kirjallisuuden syvimmän olemuksen alfa ja omega, jonka mukana teos joko kaatuu tai nousee korkeimpaan kunniaan. Lisäksi naisten pitäisi olla kirjallisuudessa "vahvoja" ja tämäkin aiheuttaa angstia ja erimielisyyttä kirjoittajissa: tarkoittaako tuo aina fyysisesti vahvaa a la Josh Whedonin teinifantasiat vai vahvaa luonnetta? Entäs jos haluan luoda pelokkaan tai ujon naishahmon? Tärkeintä on kuitenkin, että nainen "kyseenalaistaa valtarakenteita" vaikka olisikin fyysisesti heikko. Mutta entäs jos haluan luoda henkilöhahmon joka on aivan tyytyväinen vallitsevaan kulttuuriinsa ja toimii sen antamissa puitteissa?

Tämä neuroottisuus naishahmojen suhteen saa varsinkin itsensä progressiivisiksi mieltävät miehet ahdistumaan. Voivatko he kirjoittaa naishahmoja? Millaisia naishahmoja he voivat kirjoittaa ja miten kuvailla nämä sortumatta seksismiin? Hehän eivät kuitenkaan ymmärrä tätä ainutlaatuista naiseuden kokemusta. Luulisi, että tuo saisi monet seuraamaan lopulta Stevensonin ja Lovecraftin jalanjälkiä ja tiputtamaan hameväen tarinoistaan lopullisesti. Kuitenkin samat kirjoittajat hehkuttavat loputtomasti murhajuttuja ja muita hirveyksiä, nähtävästi sitä voi kuitenkin kirjoittaa sarjamurhaajasta olematta sarjamurhaaja, mutta ei naisista jos on sattunut olemaan varustettu väärillä sukupuolielimillä.

Huvittavin esimerkki tästä on se, miten jopa fysiikan lait ja miesten sekä naisten väliset biologiset erot saavat jäädä unholaan "vahvan naisen " saapuessa näyttämölle. Keskiaikaiseen tarinaan on pakko iskeä miekkaa heiluttava rinsessa vaikka suurin osa naisista ei pysty kannattelemaan aikakauden aseita tai haarniskoita. Koska naisten on nähtävästi pakko olla täydellisiä jopa naisten huonot lukutottumukset pyritään selittämään tämän ihmefeministisen ajattelutavan kautta - kirjoittajaryhmässä joku ehdotti aivan tosissaan, että naiset lukevat romansseja, koska naiset haluavat lukea naispäähenkilöistä ja vain romantiikka tarjoaa niitä. Say what?

Ja minä kun luulin joidenkin naisten lukevan romansseja samasta syystä kun jotkut miehet lukevat sitä Forsytheä....

Kuulemma naiset esiintyvät kirjoissa vain romanssinkohteina, tyttöystävinä, vaimoina, pelastettavina prinsessoina ja niin edelleen. Hölynpölyä sanovat neiti Marple ja Adriadne Oliver. Sitä paitsi, mitä vikaa on pelastettavissa neidoissa hädässä? Adriadnen ja Perseuksen tarina on kauneinta mitä muuten aika brutaali ja sadistinen Ovidius voi tarjota. Whedon, mitä sitä menit tekemään kun päästit fantasiasi valloilleen?

Tämä debaatti kiinnostaa minua siksi, että omissa tarinoissani on aika vähän naispuolisia henkilöhahmoja. Minä olen aina pystynyt samaistumaan henkilöhahmoihin sukupuolesta, ihonväristä ja kulttuurista välittämättä, tunnen vain tietynlaiset persoonat kiinnostavaksi enkä etsi fiktiosta mitään ulkonäöllistä samaistumisenkohdetta ollenkaan. Tuollainen on minulle samantekevää. Luon sellaisia henkilöhahmoja, jotka sopivat kirjoittamaani miljööseen ja kuvaamaani kulttuuriin. 1700-luvun "touristi" ei voi olla nainen, koska naiset alkoivat matkustaa Grand Tourille vasta 1800-luvulla, jolloin se oli turvallisempaa ja helpompaa junien ja höyrylaivojen ansiosta. Keskiaikaistyyppisen kulttuurin vaeltava ritari tai merisotilas ei voi olla nainen. Mikä tahansa yhteiskunta, jossa fyysinen voima ratkaisee ja joka on lähinnä turvatonta selviytymistaistelua on automaattisesti miesvaltainen. Jos taas kirjoitan sofistikoituneesta eliitistä, joka on pitkälle tekninen, nainen voi tehdä niissä puitteissa mitä tahansa. Jostain syystä kirjoitan paljon sotureista, rikollisista ja kaikenlaisista extreme-tyypeistä ja nämä ovat enimmäkseen miehiä kaikkialla maailmassa. Olen myös historiantutkijana sitä mieltä, että enemmistö naisista on tyytyväisiä asemaansa lähes kaikissa olosuhteissa ja kulttuureissa. Kautta aikojen naiset ovat toimineet oman kulttuurinsa antamissa puitteissa eivätkä ole pitäneet itseään sen vuoksi erityisen heikkoina uhreina. Aika monessa kulttuurissa suurinta viisautta kaikkien ihmisryhmien edustajille on tyytyä siihen asemaan, johon kohtalo on sattunut määräämään. Tuo saattaa olla meistä kummallista, mutta onko nykyajan epätoivoinen pyrkimys rikkauteen, valtaan  ja julkisuuteen sitten jotenkin tervehenkisempää?

Ja lopultakin - onko naiskuvalla edes mitään merkitystä? Mika Waltarilla oli omituinen naiskuva, jossa jollakin kalvinistisella varmuudella osa naisista oli tuomittu pahoiksi. Tuo käy ilmi kaikesta hänen tuotannostaan, se parannuksen ja muutoksen mahdottomuus. Mutta tekeekö se hänen kirjoistaan huonoja? Tai mahdottomia naislukijalle? Ei minun mielestäni.

Itse pidän Botticellista koska hän oli fanaatikko, joka poltti omat maalauksensa liian "pakanallisena"

En juurikaan voi sietää nykytaidetta ja olen käynyt aiheesta kiivaitakin keskusteluja, koska tuttavapiiriini kuuluu kaikenkarvaisia konseptuaalisia postmodernisteja ja muita kummajaisia. (Mieheni mielipiteet aiheesta ovat vieläkin jyrkempiä, hänen mukaansa esimerkiksi valokuvaus ei voi missään tapauksessa olla taidetta ollenkaan.) Minusta oma aikakauteni nyt vain ei ole yksi niistä, joka tullaan muistamaan mieleenpainuvista maalauksista tai patsaista. Tuo nyt ei ole mitenkään ennenkuulumatonta - samalla tavalla 1700-luvun kuvataide oli enimmäkseen kammottavaa ja aika moni 1700-luvun kriitikkokin oli tuota mieltä aikoinaan. Eräs taiteilija, joka ihaili edellisten vuosisatojen dramaattista ja mahtipontista "historiamaalausta" (klassisen taiteen arvostetuin genre, johon laskettiin toki mukaan mytologiset ja uskonnolliset aiheet) syoksyi miekkaansa, nähtävästi oman aikakautensa suosikkitaiteilijoiden masentamana. Ja ketäpä nyt Boucher ei masentaisi. Tai Damien Hirst. Jokaisella aikakaudella on taiteelliset vahvuutensa ja heikkoutensa - 1700-luvun kuvataide oli enimmäkseen vaaleanpunaisia takalistoja vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla ja aikakausi muistetaankin enemmän laadukkaista huonekaluista sekä keramiikasta.  Oman aikamme taiteellinen vahvuus saattaa olla vaikka elokuvataiteessa, jonka olen kyllä valmis laskemaan taiteiden joukkoon.

Mutta asiaan. Moni ennen nykytaidetta kehunut kriitikkokin on herännyt huomaamaan, että nykytaide on enimmäkseen sisällotontä sekä rahanahnetta provoamista. Siperialaiset oligarkit ostavat mädäntyviä haita mauttomiin Louis Farouk-taloihinsa ja muuta yhtä dekadenttia ja demotivoivaa. Konsensus alkaa siis olemaan, että nykytaide on roskaa, mutta lääkkeet sen parantamiseen ovat yhtä hukassa kuin nykyisiltä taiteilijoilta taiteelliset kyvyt. Tässä esimerkki tyypillisestä brittiartikkelista, joka ymmärtää ongelman, mutta ei tajua sen syvyyttä ollenkaan.



http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/art/reviews/new-order-british-art-today-at-the-saatchi-gallery-this-new-order-is-far-from-sensational-8591748.html

Kirjoittaja, Adrian Hamilton myontää, että brittien ongelma on kaiken pilaava ironia ja kyyninen leikittely - taiteesta käy se, että sitä tekee jotain mahdollisimman provosoivaa ja rumaa ja antaa sille hassunhauskan ja jollain ajankohtaisella aiheella leikittelevän tittelin. Hamiltonin ongelma kuitenkin on se, että hän on britti ja britit ovat enimmäkseen maailman pinnallisinta kansaa. Hän kaipaa taiteeseen politiikkaa ja taiteilijoiden -omien tunteiden - intohimoista ilmaisua. Briteille puoluepolitiikka ja sen aiheuttama tunnekuohu on syvällisintä mihin he kykenevät. Mitään syvempää tasoa ei kerta kaikkiaan ole, ei mitään mundaanin ja banaalin elämämme ulkopuolella. Eri aikakaudet muistetaan eri pääministerien valtakausina ja omasta mielestään syvälliset artistit - kuvataiteilijat tai muusikot -  nillittävät poliitikoistaan haastatteluista. Oletteko koskaan kuulleet saksalaisen muusikon mainistevan oman maansa pääministeriä nimeltä haastattelussa tai lyriikoissa? Tai itävaltalaisen?

Poliittiikkaan liittyvät intohimot eivät totta vie takaa hyvää taidetta. Minkä tahansa utopiakokeilun ja tyrannian taide toimii tästä hyvänä esimerkkinä. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Jacques-Louis David, tuo ideologinen fanaatikko, joka innostui milloin kenestäkin suurmiehestä.

 

Ensimmäinen kuva on yksi Davidin useista tilausmuotokuvista ja toinen propagandakuva Napoleonista. On varsin ilmiselvää kumpi maalauksista on teknisesti parempi, tunnelmallisempi, koskettavampi ja kertoo enemmän mielenkiintoisia asioista oman aikakautensa kulttuurista. Yksi taiteilijoiden suurimmista virheistä on se harhaluulo, että heidän puoluepoliittisilla mielipiteillään olisi mitään merkitystä. Ideat ovat mielenkiintoista ja kiehtovat ihmisiä vuosisadasta toiseen. Aatteet, hankalat filosofiset ja teologiset kysymykset ovat iättomiä. Puoluepolitiikka muuttu kitchiksi vuosikymmenessä.

Toinen virhe on se harhaluulo, että taiteilijoiden yksistyiselämällä olisi jotakin merkitystä taiteen laadun kannalta.  Artikkelin kirjoittaja toivoo, että uusi taiteilijasukupolvi oppisi näinä hankalina taloudellis-poliittisina aikoina ilmaisemaan tunteitaan ja loisi näin kuolematonta nykytaidetta. Mutta taiteilijan tunteilla ja kokemuksilla ei välttämättä edes ole merkitystä, edes taiteilijan nimellä ja identiteetillä. Usein muka syvällinen itsetutkiskelu on pelkkää navankaivelua. Vähän aikaa sitten jäin eräässä museossa katsomaan tätä pientä osaa keskiaikaisesta alttaritaulusta. Sen tekijää ei tiedetä eikä minulla ole aavistustakaan sen tekijän tunteista, yksityiselämän sotkuista tai kotikaupungin poliittisista kiemuroista. Mutta silti se puhuttelee minua kaikkien noiden vuosisatojen takaa.

Tosiasiahan on, että kukaan ei rakastu Botticellin maalauksiin sen takia, että Botticelli oli Savonarolan saarnoihin hurahtanut fanaatikko, joka tuhosi omia toitään liian "pakanallisina" Savonarolan turhuuksien roviolla. Tietysti taiteilijan persoona vaikuttaa taiteeseen, mutta persoona itsessään, aatteen palo, tai sotkuinen yksityiselämä ei vielä takaa hyvää taidetta jota kukaan jaksaisi katsella edes kymmenen vuoden päästä.

Artikkelin kirjoittaja mainitsee samassa galleriassa sijaitsevan venäläisen nykytaiteen näyttelyn paljon laadukkaampana, vaikkakin "nihilistisenä" vaihtoehtona Britannian taiteellisille tulevaisuudentoivoille. Olisikohan siksi, että Itä-Euroopassa taideopiskelu toteutetaan vielä klassisesti - ensin kopioimalla mestareita pari vuotta ja sen jälkeen vasta esittelemällä sitä henkilokohtaista visiota? Tuolla tavalla taideopiskelija nimittäin voi oppia jopa teknisiä taitoja!