Mutta asiaan. Moni ennen nykytaidetta kehunut kriitikkokin on herännyt huomaamaan, että nykytaide on enimmäkseen sisällotontä sekä rahanahnetta provoamista. Siperialaiset oligarkit ostavat mädäntyviä haita mauttomiin Louis Farouk-taloihinsa ja muuta yhtä dekadenttia ja demotivoivaa. Konsensus alkaa siis olemaan, että nykytaide on roskaa, mutta lääkkeet sen parantamiseen ovat yhtä hukassa kuin nykyisiltä taiteilijoilta taiteelliset kyvyt. Tässä esimerkki tyypillisestä brittiartikkelista, joka ymmärtää ongelman, mutta ei tajua sen syvyyttä ollenkaan.
http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/art/reviews/new-order-british-art-today-at-the-saatchi-gallery-this-new-order-is-far-from-sensational-8591748.html
Kirjoittaja, Adrian Hamilton myontää, että brittien ongelma on kaiken pilaava ironia ja kyyninen leikittely - taiteesta käy se, että sitä tekee jotain mahdollisimman provosoivaa ja rumaa ja antaa sille hassunhauskan ja jollain ajankohtaisella aiheella leikittelevän tittelin. Hamiltonin ongelma kuitenkin on se, että hän on britti ja britit ovat enimmäkseen maailman pinnallisinta kansaa. Hän kaipaa taiteeseen politiikkaa ja taiteilijoiden -omien tunteiden - intohimoista ilmaisua. Briteille puoluepolitiikka ja sen aiheuttama tunnekuohu on syvällisintä mihin he kykenevät. Mitään syvempää tasoa ei kerta kaikkiaan ole, ei mitään mundaanin ja banaalin elämämme ulkopuolella. Eri aikakaudet muistetaan eri pääministerien valtakausina ja omasta mielestään syvälliset artistit - kuvataiteilijat tai muusikot - nillittävät poliitikoistaan haastatteluista. Oletteko koskaan kuulleet saksalaisen muusikon mainistevan oman maansa pääministeriä nimeltä haastattelussa tai lyriikoissa? Tai itävaltalaisen?
Poliittiikkaan liittyvät intohimot eivät totta vie takaa hyvää taidetta. Minkä tahansa utopiakokeilun ja tyrannian taide toimii tästä hyvänä esimerkkinä. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Jacques-Louis David, tuo ideologinen fanaatikko, joka innostui milloin kenestäkin suurmiehestä.
Ensimmäinen kuva on yksi Davidin useista tilausmuotokuvista ja toinen propagandakuva Napoleonista. On varsin ilmiselvää kumpi maalauksista on teknisesti parempi, tunnelmallisempi, koskettavampi ja kertoo enemmän mielenkiintoisia asioista oman aikakautensa kulttuurista. Yksi taiteilijoiden suurimmista virheistä on se harhaluulo, että heidän puoluepoliittisilla mielipiteillään olisi mitään merkitystä. Ideat ovat mielenkiintoista ja kiehtovat ihmisiä vuosisadasta toiseen. Aatteet, hankalat filosofiset ja teologiset kysymykset ovat iättomiä. Puoluepolitiikka muuttu kitchiksi vuosikymmenessä.
Toinen virhe on se harhaluulo, että taiteilijoiden yksistyiselämällä olisi jotakin merkitystä taiteen laadun kannalta. Artikkelin kirjoittaja toivoo, että uusi taiteilijasukupolvi oppisi näinä hankalina taloudellis-poliittisina aikoina ilmaisemaan tunteitaan ja loisi näin kuolematonta nykytaidetta. Mutta taiteilijan tunteilla ja kokemuksilla ei välttämättä edes ole merkitystä, edes taiteilijan nimellä ja identiteetillä. Usein muka syvällinen itsetutkiskelu on pelkkää navankaivelua. Vähän aikaa sitten jäin eräässä museossa katsomaan tätä pientä osaa keskiaikaisesta alttaritaulusta. Sen tekijää ei tiedetä eikä minulla ole aavistustakaan sen tekijän tunteista, yksityiselämän sotkuista tai kotikaupungin poliittisista kiemuroista. Mutta silti se puhuttelee minua kaikkien noiden vuosisatojen takaa.
Tosiasiahan on, että kukaan ei rakastu Botticellin maalauksiin sen takia, että Botticelli oli Savonarolan saarnoihin hurahtanut fanaatikko, joka tuhosi omia toitään liian "pakanallisina" Savonarolan turhuuksien roviolla. Tietysti taiteilijan persoona vaikuttaa taiteeseen, mutta persoona itsessään, aatteen palo, tai sotkuinen yksityiselämä ei vielä takaa hyvää taidetta jota kukaan jaksaisi katsella edes kymmenen vuoden päästä.
Artikkelin kirjoittaja mainitsee samassa galleriassa sijaitsevan venäläisen nykytaiteen näyttelyn paljon laadukkaampana, vaikkakin "nihilistisenä" vaihtoehtona Britannian taiteellisille tulevaisuudentoivoille. Olisikohan siksi, että Itä-Euroopassa taideopiskelu toteutetaan vielä klassisesti - ensin kopioimalla mestareita pari vuotta ja sen jälkeen vasta esittelemällä sitä henkilokohtaista visiota? Tuolla tavalla taideopiskelija nimittäin voi oppia jopa teknisiä taitoja!