Tämän lisäksi kirjallisuudessa on aina ollut paljon naispuolisia henkilöhahmoja, jopa päähenkilöinä. Vanhimmat kirjat omassa...noh, mittavassa kokoelmassani ovat Antiikin Roomasta ja uusimmat viime vuodelta. Mielenkiintoisia naishahmoja löytyy jokaiselta aikakaudelta ja monilta monilta kirjailijoilta: Ovidiukselta, Shakespearelta, Topeliukselta, Agatha Christieltä ja niin edelleen. Jokaisesta genrestä. Jo 1700-luvulla naiset olivat usein pääosassa ja vaikka aikakauden ajattelutapa onkin ehkä liian moralisoiva ja sentimentaalinen joillekin nykylukijoista niin harvassa kirjassa naiset oli kirjoitettu pelkiksi romanssin kohteiksi ilman omaa persoonaa sekä tahtoa. Tiedän vain kaksi kirjailijaa, joiden tarinoissa naisia ei esiintynyt ollenkaan: Stevenson ja Lovecraft. Olen myös lukenut vain yhden kirjailijan kirjoja elämäni aikana, jonka naishahmot olivat kiusallisen latteita ja naiivin viattomia typeryyteen saakka - kyseessä oli huvittavaa kyllä goottikauhun 1790-luvun bestseller-kirjailijatar Ann Radcliffe. En aivan heti unohda niitä pyörtymiskohtauksia. Omana aikanaan hän oli kuitenkin kauhukirjailijoista suosituin.
Yleensä kirjailijat kirjoittavat kaikki henkilöhahmonsa tietyllä kaavalla. Jos luet Dostojevskia voit olla varma siitä, että joka ikinen tyttö, poika, täti ja setä tulee käymään ylikierroksilla ja selostamaan uskomattoman pitkiä ja sekapäisiä monologeja Jumalan olemassaolosta tai Napoleonista. Jos luet Forsythen trillerin henkilöt ovat paperinukkeja, joiden ainoa funktio on juoksuttaa action-painotteista juonta eteenpäin. Hugon henkilöt ovat yltiöromanttisia, Dickensin joko hassuja eksentrikkoja tai viattomia pulmusia, jotka saavat viktoriaanisen lukijan sydämen sykkimään myötätunnosta, mutta jo edvardiaanin hihittelemään kyynisesti. Perinteisesti scifi on tunnettu ohuista henkilöhahmoista ja usein henkilöt selitetään nopeasti pois alta keskittyen suuriin visioihin ja tekniseen nippelitietoon. Tällöin sekä miehet, että naiset ovat usein stereotyyppisiä eivätkä kovinkaan moniulotteisia. Jos kirjailija on huono luomaan henkilöhahmoja se koskee sekä setiä, että tätejä yhtä lailla.
Jostain kummasta syystä kirjoittajapiireissä tämä kaikki on unohdettu täydellisesti ja keskustelut kulkevat siihen suuntaan, että ulkopuolinen voisi luulla, että naiskirjailijoita tai naishenkilöitä fiktiossa ei ole olemassakaan. "Naiskuva" on loputon debaatin aihe, kirjallisuuden syvimmän olemuksen alfa ja omega, jonka mukana teos joko kaatuu tai nousee korkeimpaan kunniaan. Lisäksi naisten pitäisi olla kirjallisuudessa "vahvoja" ja tämäkin aiheuttaa angstia ja erimielisyyttä kirjoittajissa: tarkoittaako tuo aina fyysisesti vahvaa a la Josh Whedonin teinifantasiat vai vahvaa luonnetta? Entäs jos haluan luoda pelokkaan tai ujon naishahmon? Tärkeintä on kuitenkin, että nainen "kyseenalaistaa valtarakenteita" vaikka olisikin fyysisesti heikko. Mutta entäs jos haluan luoda henkilöhahmon joka on aivan tyytyväinen vallitsevaan kulttuuriinsa ja toimii sen antamissa puitteissa?
Tämä neuroottisuus naishahmojen suhteen saa varsinkin itsensä progressiivisiksi mieltävät miehet ahdistumaan. Voivatko he kirjoittaa naishahmoja? Millaisia naishahmoja he voivat kirjoittaa ja miten kuvailla nämä sortumatta seksismiin? Hehän eivät kuitenkaan ymmärrä tätä ainutlaatuista naiseuden kokemusta. Luulisi, että tuo saisi monet seuraamaan lopulta Stevensonin ja Lovecraftin jalanjälkiä ja tiputtamaan hameväen tarinoistaan lopullisesti. Kuitenkin samat kirjoittajat hehkuttavat loputtomasti murhajuttuja ja muita hirveyksiä, nähtävästi sitä voi kuitenkin kirjoittaa sarjamurhaajasta olematta sarjamurhaaja, mutta ei naisista jos on sattunut olemaan varustettu väärillä sukupuolielimillä.
Huvittavin esimerkki tästä on se, miten jopa fysiikan lait ja miesten sekä naisten väliset biologiset erot saavat jäädä unholaan "vahvan naisen " saapuessa näyttämölle. Keskiaikaiseen tarinaan on pakko iskeä miekkaa heiluttava rinsessa vaikka suurin osa naisista ei pysty kannattelemaan aikakauden aseita tai haarniskoita. Koska naisten on nähtävästi pakko olla täydellisiä jopa naisten huonot lukutottumukset pyritään selittämään tämän ihmefeministisen ajattelutavan kautta - kirjoittajaryhmässä joku ehdotti aivan tosissaan, että naiset lukevat romansseja, koska naiset haluavat lukea naispäähenkilöistä ja vain romantiikka tarjoaa niitä. Say what?
Ja minä kun luulin joidenkin naisten lukevan romansseja samasta syystä kun jotkut miehet lukevat sitä Forsytheä....
Kuulemma naiset esiintyvät kirjoissa vain romanssinkohteina, tyttöystävinä, vaimoina, pelastettavina prinsessoina ja niin edelleen. Hölynpölyä sanovat neiti Marple ja Adriadne Oliver. Sitä paitsi, mitä vikaa on pelastettavissa neidoissa hädässä? Adriadnen ja Perseuksen tarina on kauneinta mitä muuten aika brutaali ja sadistinen Ovidius voi tarjota. Whedon, mitä sitä menit tekemään kun päästit fantasiasi valloilleen?
Tämä debaatti kiinnostaa minua siksi, että omissa tarinoissani on aika vähän naispuolisia henkilöhahmoja. Minä olen aina pystynyt samaistumaan henkilöhahmoihin sukupuolesta, ihonväristä ja kulttuurista välittämättä, tunnen vain tietynlaiset persoonat kiinnostavaksi enkä etsi fiktiosta mitään ulkonäöllistä samaistumisenkohdetta ollenkaan. Tuollainen on minulle samantekevää. Luon sellaisia henkilöhahmoja, jotka sopivat kirjoittamaani miljööseen ja kuvaamaani kulttuuriin. 1700-luvun "touristi" ei voi olla nainen, koska naiset alkoivat matkustaa Grand Tourille vasta 1800-luvulla, jolloin se oli turvallisempaa ja helpompaa junien ja höyrylaivojen ansiosta. Keskiaikaistyyppisen kulttuurin vaeltava ritari tai merisotilas ei voi olla nainen. Mikä tahansa yhteiskunta, jossa fyysinen voima ratkaisee ja joka on lähinnä turvatonta selviytymistaistelua on automaattisesti miesvaltainen. Jos taas kirjoitan sofistikoituneesta eliitistä, joka on pitkälle tekninen, nainen voi tehdä niissä puitteissa mitä tahansa. Jostain syystä kirjoitan paljon sotureista, rikollisista ja kaikenlaisista extreme-tyypeistä ja nämä ovat enimmäkseen miehiä kaikkialla maailmassa. Olen myös historiantutkijana sitä mieltä, että enemmistö naisista on tyytyväisiä asemaansa lähes kaikissa olosuhteissa ja kulttuureissa. Kautta aikojen naiset ovat toimineet oman kulttuurinsa antamissa puitteissa eivätkä ole pitäneet itseään sen vuoksi erityisen heikkoina uhreina. Aika monessa kulttuurissa suurinta viisautta kaikkien ihmisryhmien edustajille on tyytyä siihen asemaan, johon kohtalo on sattunut määräämään. Tuo saattaa olla meistä kummallista, mutta onko nykyajan epätoivoinen pyrkimys rikkauteen, valtaan ja julkisuuteen sitten jotenkin tervehenkisempää?
Ja lopultakin - onko naiskuvalla edes mitään merkitystä? Mika Waltarilla oli omituinen naiskuva, jossa jollakin kalvinistisella varmuudella osa naisista oli tuomittu pahoiksi. Tuo käy ilmi kaikesta hänen tuotannostaan, se parannuksen ja muutoksen mahdottomuus. Mutta tekeekö se hänen kirjoistaan huonoja? Tai mahdottomia naislukijalle? Ei minun mielestäni.
