Sivuloikka - museoiden propagandatehtävästä Englannissa

Tämä on nyt melkoinen sivuloikka kirjallisuusaiheesta, mutta liittyy kuitenkin niihin tarinoihin mitä kerromme menneisyydestä ja siihen, mitkä asiat menneistä vuosisadoista jälkipolvet kokevat tietämisen arvoisina. Koska opintoni liittyvät myös museoihin, olen tutustunut museotoimintaan liittyvään debaattiin ja sen ongelmakohtiin. Pitkällinen opiskelu ja erikoistuminen on tehnyt minut myös huomattavat allergiseksi museoiden liiallista missiohenkisyyttä kohtaan - minusta museoiden pitää pitää esillä menneisyyden artefaktit faktatiedoilla ja moraaliin liittyvät johtopäätökset voitaisiin jättää vaikka museovieraalle itselleen. Käytännössä tämä on mahdotonta Englannissa, koska museot ovat ilmaisia ja niiden näyttelyt toteutetaan apurahoin erilaisilta tahoilta, joilla saattaa olla hyvinkin voimakas ideologinen missio. Esineet nyt eivät valehtele tai saarnaa, mutta ongelmana ovat kaikenlaiset koko seinän täyttävät informaatiodumppaukset. Kyse on jollain tavalla jopa katsojan aliarvioimisesta - totta hitossa minä ja kaikki muutkin nyt tietävät jo kahleparista orjuuteen liittyvässä näyttelyssä että kyse on orjien kahleista eikä kukaan meistä kannata varmasti orjuutta eikä tilassa tarvita kylttiä, missä selitetään kissankorkuisin kirjaimin, että orjuus on väärin ja ihmisyyden riistämistä. Tuo toimii jopa tarkoitusperiään vastaan, aina jos luen luen selkeää propagandaa - vaikka aiheesta, mistä olen tismalleen samaa mieltä - alan kapinoida mielessäni välittömästi sitä vastaan. Mikä auktoriteetti joku museontäti on kertomaan minulle mikä on oikein ja väärin?

Viimeisin esimerkkini on London Docklands-museosta mikä kokonaisuudessaan oli mielenkiintoinen ja paljon uutta minulle opettava paikka. Sen yksi osa oli mittava orjakauppaan liittyvä näyttely, joka hyppäsi silmille muusta näyttelystä. Oli aika erikoista päätyä tuohon näyttelyyn kuljettuaan ensin Rooman vallan ajalta alkavan näyttelysalin läpi, jonka tekstien sävy oli kevyt ja jopa vitsikäs, vaikka niiden käsittelemä aikakausi oli ollut IRL huomattavan väkivaltainen ja raaka. Nykyään Lontooksi kutsuttu kaupunki tuhottiin aina uudelleen eri valloittajien toimesta ja perustettiin uudelleen. Museo otsikoi tämän "Third time lucky?" kun kaupunki perustettiin kolmatta kertaa vahvemmin varustuksin. Viikinkien kirves ja arkeologisin perustein piirretyt kuvat varhaisen keskiajan Lontoon muureista kertoivat ajasta, jolloin hyökkääjät tulivat aina uudestaan, polttivat kaupungin, tappoivat, raiskasivat ja varmasti myös sieppasivat asukkaita myytäväksi orjiksi. Lopulta Lontoosta tuli tanskalaisten siirtokunta, kunnes Normannit valloittivat koko maan.

Trans-atlanttiseen orjakauppaan liittyvässä osiossa oli kuitenkin aivan erilainen sävy kuin tässä "Third time lucky"-vitsailussa. Näyttely oli dramaattinen ja niin täynnä kirjoitettua infodumppia, että en jaksanut lukea sitä kokonaan. Alussa varoitettiin herkkätuntoisia vieraita siitä, että jotkut esitetyt materiaalit käyttävät sanaa "negro" ja sen jälkeen kerrottiin tämä minunkin oppimani versio maailmanhistoriasta, missä kaikki Afrikan ongelmat ovat käytännössä eurooppalaisten ja eritoten brittien syytä.

Osa teksteistä oli myös selkeästi harhaanjohtavia. Lontoota kutsuttiin toistuvasti "maailman kolmanneksi suurimmaksi orjasatamaksi", koska Lontoosta lähtevät laivat purjehtivat ensin kauppatavaroineen Afrikan orjakeskuksiin ja sieltä sitten Karibian saaristoon plantaaseille orjalastilla. Tässä vaiheessa oma infodumppaukseni orjuuden laillisuudesta Britanniassa, koska tämä asia on varsin vähän tunnettu - jopa briteille itselleen:

Keskiaikaisen lain perusteella toisen ihmisen orjuuttaminen oli Britanniassa laitonta. Tämä ei kuitenkaan estänyt orjakauppiaita liittymästä muiden aloittamaan bisnekseen uudella ajalla ja myymästä orjia Britannian siirtomaihin - joten valtakunnassa oli käytännössä eri lait eri alueilla: Britannian imperiumin siirtokunnissa orjuus oli laillista, Britannian saarella taas ei. Jos orja onnistui pakomatkalla pääsemään Britanniaan suuntaavaan laivaan hänen vapautensa oli taattu jos hän pääsi Britanniaan saakka - vaikka isäntä olisi tullut perässä ja nostanut oikeusjutun. Tämän kaiken ja sen faktan valossa, että britit pitivät itseään ainutlaatuisen vapaana kansakuntana, ei ehkä ole ihmeellistä, että myös orjuuden vastainen kampanjointi sai alkunsa Britanniassa.

Tuon valossa on aika erikoista kutsua Lontoota "maailman kolmanneksi suurimmaksi orjasatamaksi" kun ottaa huomioon, että aivan oikeita kahlehdittuja orjia oli viimeksi marssitettu laivoihin valloittajien toimesta varhaiskeskiajalla. Ja koska missään kohdassa näyttelyä ei mainittu sitä, että orjuus oli laitonta Britannian saarella, jäi varmaan monelle museovieraalle aika erikoinen mielikuva koko aiheesta. Lisäksi muihin maihin liittyvää faktatietoa kaunisteltiin melkoisesti.

Otin kuvan tuosta Timbuktuun liittyvästä tekstistä malliksi siitä, miten väärällä informaatiolla johdetaan harhaan, kaunistellaan ja jopa estetään vieraita ymmärtämästä nykypäivän ja historian välistä suhdetta. Tosiasiassa Timbuktu oli tärkeä orjakaupan keskus vuosisatoja ennen Eurooppalaisten tuloa ja sen rappio johtui alunperin  Marokon alueelta tulleiden valloittajien toimista, jotka hallitsivat kaupunkia 1500-luvulta 1800-luvulle ja valtansa alkuaikoina vainosivat paikallista oppinutta eliittiä. Näistä vuosisatoja jatkuneista arabien, maurien, tuaregien ja mustien malilaisten kahnauksista, vuorottaisista valtakausista, arabien maurien ja tuaregien harjoittamasta orjakaupasta etc juontavat juurensa monet nykyisetkin alueen konfliktit ja kaunat, jotka viime vuonna johtivat aika kummalliseen tapahtumaketjuun Malissa. Mutta kerrankos sitä menee Marokko ja Portugali sekaisin...

Näyttely loppui surumielisiin kuviin nykypäivän Lontoon karibialaisperäisistä asukkaista - aivan kuin kyse olisi heidän kohdallaan hyvinkin tuoreesta traumasta. Tämä johtui siitä, että museo kannattaa tekstien perusteella ns reparaatioita,  jossa orjien jälkeläisille maksettaisiin jonkinlaisia korvauksia. Museo siis ehti ottaa kantaa jopa nykypäivän politiikkaan, vieläpä sellaiseen, mikä ei ole kovinkaan valtavirtaista. Enpä tiedä haluanko sittenkään ikinä mennä töihin englantilaiseen museoon.

Alan puolesta.... eli asiaa historiallisesta fiktiosta

Ei liene mikään salaisuus, että historia on minulle suunnilleen tärkeintä maailmassa (tietysti aviomiehen ja perheen jälkeen). Rakkauteni menneisyyttä kohtaan alkoi jo yläasteella: historiantunnilla opettajani kertoi jostakin mielenkiintoisesta aikakaudesta ja minä kipitin heti koulun jälkeen kirjastoon hakemaan sylin täydeltä Grimbergin Kansojen Historiaa. Aikuisena opiskelin ensin kulttuurihistoriaa avoimessa yliopistossa, sitten historiaa Brightonin yliopistossa ja sitten arkkitehtuuriin ja taiteisiin liittyvää historiaa Buckinghamin yliopistossa erikoistuen 1700-luvun kulttuuriin ja taiteisiin. Suhteeni menneisyyteen on ehkä nykymaailmassa aika kummallinen: joskus kymmenen vuotta sitten törmäsin Spengleriin ja vaikka olen tutustunut kaikkiin mahdollisiin maailmanselityksiin ja jopa opiskellut 3 vuotta historiaa jonkinlaisesta "kaikki oli pahojen esi-isiemme syytä" - näkövinkkelistä jota professorini edustivat, luotan Spengleriin edelleenkin ja pidän näin 1700-lukua länsimaisen kulttuurin huippuna ja 1800-lukua jo rappiokautena. Ja mitä omaan aikauteeni tulee... no, kuitenkin, opiskelen historiaa koska rakastan oman kulttuurini menneisyyttä. Kaikista kiinnostavinta historiassa on se, miten erilailla eri aikakausilla on ajateltu ja toimittu, vaikka  kulttuurin ydin ja perimmäinen pyrkimys on kuitenkin pysynyt samana vuosisatoja tai jopa tuhansia.

Historiallinen fiktio onkin sitten aivan eri asia, koska se kertoo yleensä enemmän omasta aikakaudestaan kuin siitä, mitä pyrkii kuvaamaan. Historia romaaneissa on 1700-luvulta lähtien saanut samanlaisen kohtelun kuin se vielä nykyäänkin saa: joko imelää kaunistelua tai kaunaista kauhistelua jonka avulla pyritään ajamaan jotain oman aikakauden agendaa. Tai hassunhauskaa viihdettä siitä miten kummallisia ihmiset ovat ennen olleetkaan. Tai saippuaa. Kiertelin juuri pari viikkoa sitten kirjakaupan historiallisen fiktion hyllyillä enkä ollut vaikuttunut tarjonnasta: miehet tykkäävät kirjoittaa joukkotaistelukohtauksiin keskittyviä sotakuvauksia Roomasta tai muista sotaisista kulttuureista, naiset Tudor-suvun hovijuonitteluja ja "naiskohtaloita" eri aikakausilta. Harva tuntuu erikoistuneen minua eniten kiinnostavaan mentaliteettihistoriaan Umberto Ecoa lukuunottamatta joka tuntuu välillä pyrkivän kuvaamansa aikakauden sisälle syvemmälle. Elokuvia en edes viitsi mainita, ne ovat 99% nykyajan ihmisiä nykyajan mentaliteetilla pällistelemässä menneisyyden ihmeitä menneisyyden kulisseissa ja ajamassa nykyajan agendaa, mikä sitten ohjaajaa ja käsikirjoittajaa nykymaailmassa vaivaakin. Mutta kirjoilta jotenkin odottaa enemmän.

Miksi historian kuvaaminen on sitten niin vaikeaa fiktiossa? Tähän saattaa olla monta syytä: ensinnäkin moni menneisyyteen liittyvä asia ei kosketa millään tavalla nykyihmistä, lukijakunta ei ymmärrä menneisyyden arvomaailmaa ja pyrkimyksiä muuta kuin pinnallisesti niiden asioiden tiimoilta jotka ovat hänelle itselleenkin tuttuja. Kirjailijan on vaikea päästä irti oman aikakautensa ajatusmaailmasta ja sukeltaa tuntemattomaan. Kaikessa fiktiossa vaanii asiavirheiden vaara, ja historiallisessa fiktiossa se on kaksinkertainen: voit sekä laittaa henkilöhahmot ajattelemaan tavalla, joka kerta kaikkiaan ei sovi kuvaamaasi aikakauteen, että sirotella tarinaasi anakronisesti termistöjä ja esimeitä, joita vielä ei ole keksittykään. Tietysti jos kyseessä on spekulatiivinen fiktio, voit ottaa suurehkoja vapauksia. Mutta spekulatiivisuuskaan ei oikeuta anakronismiin.

Aloin pohtimaan tätä kun seurasin debaattia steampunkista. Välttelen steampunkia fiktiossa koska assosioin sen viktoriaaniseen Britanniaan ja pidän viktoriaanista Britanniaa jo niin omaa kulttuuriamme muistuttavana, ettei sillä oikein ole minulle mitään tarjottavaa Prerafaeliitteja lukuunottamatta. Viktoriaanit ovat ikävystyttävä ja kliseealtis alue, tuo libertaristien unelmien maa, jossa voit myydä vaikka huumeita itämaille lain puolesta, kohdella duunareitasi miten lystäät ja viettää vapaa-aikasi samanlaisten neuroosien ja typerän viihteen parissa jota mekin harrastamme. Ja mitä aikakauden tyylihistoriaan tulee - no, sanotaan näin, että parempaakin on nähty. Steampunk voisi olla ihan mielenkiintoista, jos se sijoittuisi vaikka autonomiseen Suomeen tai Itävalta-Unkariin ja jättäisi viktoriaanit vähemmälle. Suhtaudun siis steampunkiin varsin negatiivisesti, koska se on mutkan kautta historiallista fiktiota, itselleni vähemmän kiinnostavasta aikakaudesta ja en pidä historiallisesta fiktiosta koska aidot historialliset lähteet ovat kerta kaikkiaan niin paljon parempia, koskettavampia ja kiehtovampia. Esimerkiksi neljännen Hertfordin Markiisin kirjeenvaihto työväenluokkaisen taidehankkija-agenttinsa kanssa on paljon kovempaa viihdettä kuin mikään nykyaikana kirjoitettu 1800-luvun lopulle sijoitettu romaaniviritys.

Mutta mutta

Hei, enkö minä itse julkaissut pienen kirjan verran eri historiallisille aikakausille sijoittuvia kauhutarinoita? Eikö ensimmäinen milloinkaan julkaisemani novelli ollut juuri sinne 1800-luvulle sijoittuva yliluonnollinen siirtomaaseikkailu? Aluksi haukun kaiken historiallisen fiktion lähes lukukelvottomaksi ja sitten kirjoitan itse historiallista fiktiota? Juuri nytkin minulla on vaiheessa Rousseaun murhaan (!) liittyvä novelli ja romaanipituinen tarina 1700-luvun puutarhasuunnittelusta (aihe lähellä sydäntäni) ja antiikkikeräilystä, yliluonnollisin vivahtein. Kirjoitan historiallista fiktiota jatkuvasti. Osittain varmaan siksi, että koen esimerkiksi 1700-luvun kulttuurilliset ilmiöt kiinnostavammaksi kuin oman aikakauteni. Lisäksi usein luennolla tai opiskelumateriaalissani törmään niin ihastuttaviin asioihin, että haluan kirjoittaa niistä tarinan välittömästi. Oikeastaan kaikki mitä kirjoitan liittyy joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen, minulla on aina ollut lieviä erimielisyyksiä oman aikani kanssa...

(Kirjassani Kuolema on ikuista unta on muuten historiallinen asiavirhe joka johtuu omasta perehtymättömyydestäni asiaan ja jonka mainitsin vain ohimennen. Huomasin sen vasta jälkeenpäin ja olen odottanut jonkun bongaavan sen ja huomauttavan siitä)

Millainen historiallinen kirjallisuus sitten olisi hyvää kirjallisuutta? En peräänkuulluta kuivakkaa antikvaristista otetta aiheeseen, onnistuneimpia tarinoita ovat sellaiset, jotka tavoittavat menneiden aikakausien zeitgeistin ja samalla ovat universaaleja ja ajattomia, puhutellen näin tulevia sukupolviakin.

Ps. Hiukan ristiriitaisesti kaksi suosikkiteostani (Maturinin Melmoth the Wanderer ja Topeliuksen Välskärin kertomuksia) ovat kumpainenkin 1800-luvulla kirjoitettuja aikaisempiin vuosisatoihin liittyviä tarinoita. Minusta Välskärin kertomuksia on aivan nerokas historiallinen romaanisarja, sen sävy ja tunnelma muuttuu aikakauden mukana sotaisasta rokokoosirosteluun ja, noh, puutarharakennukset ovat tärkeässä osassa.