Miksi en ikinä kutsuisi itseäni feministiksi

Eräs ystäväni huomautti kerran, että ainoa hyvä hetki kirjoittaa mitään negatiivista feminismistä internetissä on viimeisenä tekona maan päällä ennen muuttoa avaruussiirtokuntaan. Tämä on taas mielenkiintoinen osoitus siitä, miten irrallaan internet-maailma on usein todellisuudesta. Aikoinaan entisessä yliopistossani miespuolinen filosofian professori kysyi feminismiin liittyvällä luennolla kuka meistä opiskelijoista oli mielestään feministi. Kävi ilmi, että vain hän itse identifioitui feministiksi. Me opiskelijat edustimme eri etnisiä ryhmiä, ikävuosia, ideologioita ja taustoja ja meistä jokaisella oli omat syymme olla kutsumatta itseämme tuolla termillä.

Minä en ole feministi. Olen näin akateemikkona sitä mieltä, että meidän sentään kuuluisi saada valita vapaasti mitkä "ismit" koemme kaikista eniten järkeenkäyviksi. Pari viikkoa sitten kuitenkin naistenlehti Elle, joka järjesti naisten oikeuksiin liittyvää kampanjaa painosti Britannian poliittista johtoa pääministeriä myöten poseeraamaan ruma t-paita päällä, jossa luki "This is what feminism looks like". Koko t-paitakampanjasta kehkeytyi varsinainen farssi: aluksi naiskolumnistit hyökkäsivät sanomalehdissä pääministerin kimppuun, koska hän ei halunnut poseerata t-paidan kanssa, sitten kävi ilmi, että t-paidat oli tuotettu hikipajoissa huonosti kohdellulla naistyövoimalla ja sitten asia painui unohduksiin. Tänä aamuna luin taas uudesta t-paitakohusta, tällä kertaa uutisissa olleeseen avaruusoperaatioon liittyen - hipsterinoloinen tiedemies piti mautonta rockabillypaitaa ja paidassa oli puolialastomia naisia pin up-tyyliin. Illalla saatiinkin jo uusi uutislähetys, jossa mies pyysi itkien anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Näin monta t-paitoihin liittyvää feministien aiheuttamaa kohua inspiroi minua bloggaamaan, koska alusta asti feminismillä on ollut nimenomaan vaatetukseen liittyvä totalitaristinen puoli. Tosin kaikki alkoi hatuista ja trikolorikokardeista

Feminismin ensimmäisen aallon juuret ovat 1700-luvulla ja Ranskan suuressa vallankumouksessa. Ihmisoikeuksien julistus inspiroi erästä Olympe de Gougesiksi itseään nimittävää naista (vallankumouksen aikana sekä mies-että naisaktivistit käyttivät tällaisia kummallisia klassistyyppisiä nimiä) kirjoittamaan oman julistuksensa naisten oikeuksista.  Ensimmäisen aallon feminismin vaatimukset ovat enimmäkseen sellaisia, jotka itsekin allekirjoittaisin, yksinkertaisesti kyse oli siitä, että koska naisia tuomittiin poliittisista rikoksista, heidän kuuluisi saada myös poliittiset oikeudet. Feminismi muistuttaa aika tavalla omaan makuuni sosialismia: kumpikin esitti alusta asti järkeviä vaatimuksia, mutta kumpaankin liittyi myös vastemielistä halua puuttua ihmisten yksityiselämään ja voimakas totalitaristinen siipi joka ei tunnu ymmärtävän mitä ne ihmisoikeudet ja vapaus oikein tarkoittavat. Feminismin riesana on myös aina ollut kaksi asiaa: eksentriset erikoistapaukset, jotka diagnosoivat koko maailman toimimattomaksi omien henkilökohtaisten ongelmiensa takia, ja tuo taipumus puuttua muiden elämään ja ulkonaisiin seikkoihin painostamalla ja jopa väkivalloin.

Ranskan vallankumouksen aikana syntyi Olympe de Gougesin tapaisen asia-argumentteihin perustuvan feminismin lisäksi myös militantti feministinen liike joka liittoutui kaikista radikaalimpien ääriryhmien kanssa. Tuohon aikakauteen liittyy myös ensimmäinen feministinen vaatetukseen liittyvä riita - naisaktivistien ryhmä yritti painostaa väkisin kaikkia miehiä pitämään hatun sijasta vapaudenmyssyä ja ajoi trikoloria pakolliseksi vallankumouksellisen lojaliteetin tunnukseksi. Tämän takia naisaktivistit joutuivat riitoihin tavallisten torimyyjänaisten kanssa - nämä eivät voineet sietää aktivistien painostusta ja varsinkin päähineasiasta nousi suuri kohu, sillä hattujen valmistaminen ja koristeleminen oli kannattava bisnes. Lopulta asia vietiin vallankumoukselliseen hallintoon asti, joka pitkällisen debaatin jälkeen tuhosi naisten haaveet poliittisista oikeuksista lennokkailla Rousseau-sitaateilla naisen luonnollisesta paikasta yhteiskunnassa.

No, se 1700-luvusta. Mutta missä määrin 2000-luku on erilainen? Toisaalta esillä on tärkeitä naisten oikeuksiin liittyviä asioita kuten vaikka ympärileikkauksen vastustaminen, toisaalta aivan yhtäkkiä valtavirtamedia on alkanut suoltaa aivan käsittämätöntä roskaa joka täysin mitättömiin asioihin liittyvällä clickbaittauksella yrittää agitoida maailmankuvaa jonka mukaan naiset ovat vieläkin länsimaissa aivan käsittämättömän sorrettu ryhmä, joka on aina vaarassa astuessaan kotioven ulkopuolelle, vihamielisen maskuliinisen kulttuurin ympäröimä ja ikuinen uhri kaikessa ja kaikkialla. Naisasia-aktivistit kai itse keksivät aikoinaan harvinaisen huonon iskulauseen "henkilökohtainen on poliittista", joten pohdimpa tässä omaa elämääni, niitä ongelmia joista olen kärsinyt, niitä tekijöitä, jotka ovat estäneet minua menestymästä - ei, en näe kaiken takana patriarkaattia tai väkivaltaista mieskulttuuria, vaan omat huonot valintani, omat virheeni ja muutaman naispuolisen ex-pomon (olen aika naisvaltaisella alalla). Suuret sanomalehdet sekä oikelta, että vasemmalla julkaisevat kolumneja mitä kummallisimmista lillukanvarsista, joiden pitäisi todistaa länsimaiden talebanismia: milloin naiskirjailijan trilleri "Gone girl" on naisten sortoa, milloin naiset ovat jatkuvasti häirinnän ja uhkailun kohteena internetissä (tähän "henkilökohtainen on poliittista"-kommentti: olen roikkunut netissä 1990-luvulta lähtien eikä tämä ole missään tapauksessa oma kokemukseni - olen saanut pari puhtaan sovinistista kommenttia ja yhden uhkauksen, koska en goottifoorumilla uskonut erään nuoren miehen olevan oikea vampyyri), milloin naiset eivät kehtaa harrastaa kuntoilua, koska muskelimiehet muka katsovat halveksuvasti aloittelevaa naiskuntoilijaa etc. Boo hoo.

En tiedä uskovatko nuo naiskolumnistit oikeasti kirjoittamaansa, voi olla että he ovat vain huomanneet, että tuollainen ikuinen uhriutuminen myy hyvin. Naisena koen sen kuitenkin alentuvaksi. Minä en ole niin herkkä kukkanen, että hajoaisin naispuoliseen pahikseen kirjassa tai miesten läsnäoloon kuntosalilla. Lisäksi  mielestäni minua ympäröivä kulttuuri ei ole minun sukupuoltani vastaan, pikemminkin päin vastoin. Lehdissä on puhetta "raiskauskulttuurista" kun samaan aikaan raiskaus on koko valtavirtakulttuurin halveksima ja tuomitsema rikos, jota ei anneta anteeksi edes tuomion istumisen jälkeen. Ainoa raiskauskulttuuri länsimaista löytyy yhdysvaltojen vankiloista. Minun pitäisi elää miehisen väkivallan kulttuurissa, kun samaan aikaan länsimaissa ei ole varmaan milloinkaan aikaisemmin ollut näin turvallista eikä naisiin kohdistuvalla väkivallalla saa todellakaan osakseen muiden kunnioitusta ja arvostusta.

Feminismin ongelmat ovat siis tällä hetkellä samat kuin alunperinkin: fiksut aiheet hukkuvat lillukanvarsiosaston hosumiseen, eksentriset erikoistapaukset (jos he olisivat riikinkanoja he varmasti ihmettelisivät miksi riikinkukot esittelevät sitä näyttävää pyrstöään) luulevat edustavansa koko sukupuoltaan, totalitaristiset piirteet ja lapsellinen uhrimentaliteetti. Tai no, en tiedä uhrimentaliteetista 1700-luvulla, porukka oli silloin usein stoalaisen sisukasta giljotiiniin saakka. Julkinen itkeminen ja navankatselu on enemmän oman aikamme zeitgeistia. Niin tai näin, en ymmärrä miksi meidän kaikkien pitäisi identifioitua noin ongelmallisen ismin kanssa.

Kaksi kuvaa - mikä kulttuurissamme on muuttunut museosuunnittelun puolella

Nykyään tuntuu olevan muodikasta kommentoida milloin mitäkin ilmiötä "kaikuna 30-luvulta" tarkoittaen, että nykyisessä mentaliteetissa ja aatteissa olisi suuria yhteneväisyyksiä 1930-luvun aatemaailman kanssa. Tosiasiassa omalla ajallamme ja 1930-luvulla ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Nykyään viiksekkäät Maan Isät eivät enää ole kansansuosiossa entiseen malliin Euroopassa  ja aika huteralla pohjalla jopa kehitysmaissa. Venäjän kehitys on kieltämättä huolestuttava, mutta nälänhätään ja Suuriin Puhdistuksiin lienee vielä matkaa. Mentaliteettihistoriallisesti olemme varsinkin kuin toiselta planeetalta. Tämä tuli mieleeni kun matkustin Pariisiin ja näin kaksi hyvin erilaista museota ulkoapäin.

Tässä ensimmäiseksi Ihmiskunnan luonnonhistoriallisen museon pääty Trocadero-aukiolla. Arkkitehtuuri edustaa tyypillistä 1930-luvun uusklassista tyyliä: mittasuhteet ovat massiivisia, rakennus näkyy kauas ja sitä ympäröi kivetetty aukio, patsas kuvaa tietenkin Herkuleen urotöitä ja muutenkin kokonaisuus julistaa  fyysisiä kykyjä, tahdonvoimaa, maskuliinisuutta sekä erinomaisuutta taiteissa ja tieteissä. Vaikuttaako tämä jotenkin fasistiselta? Turha luulo, tämä on tyypillistä uusklassismia ennen toista maailmansotaa ja valtavirtaestetiikkaa poliittisen lankavyyhdin joka suunnasta. Moni museon vaikuttaja toimi Ranskan vastarintaliikkeessä saksalaismiehityksen aikana. Tämä ei ole siis natsismia tai fasismia, vaan 1930-luvun valtavirran mentaliteettia ja estetiikkaa. Ja nuo mittasuhteet ovat todella valtavat.

No, se 30-luvun kaiuista, tervetuloa 2000-luvulle! Musée du quai Branly, edelleen keskellä Pariisia,  on "alkuperäiskansojen" museo, jossa on siis esineistöä kaikkialta muualta paitsi Euroopasta. Jo tässä huomaa 2000-luvun länsimaisen kulttuurin kummallisuuden - museossa on niin Australian aborginaalien esineistöä kuin Kiinan hovin silkkejäkin. Kaikki ei-eurooppalainen, vaikka miten kaukana toisistaan maantieteellisesti, kulttuurillisesti tai kehityksen tasolta on jotenkin yhtä samaa "alkuperäistä" ja eurooppalaiset eivät sitten liene alkuperäiskansaa missään? Olisiko tässä taas esimerkki teoriastani siitä miten meistä kaikista tuli amerikkalaisia historiantulkinnan suhteen? Olen huomannut, että moni tuntuu sekoittavan jotenkin mielessään ainakin saamelaiset ja intiaanit ja kuvittelee suomalaisten olevan ilkeitä siirtomaaherroja jotka yhtäkkiä vain tupsahtivat paikalle. Mutta asiaan...

Mielenkiintoisinta tässä museossa on kuitenkin sen arkkitehtuuri ja varsinkin sitä ympäröivä puutarha. Jos Ihmiskunnan luonnontieteellinen museo oli oikein paraatipaikalla osana Eiffel-tornin, suihkulähteiden ja formaalin puutarhan muodostamaan suuriin mittasuhteisiin, näyttävään arkkitehtuuriin ja kauaksi jatkuvaan maisemaan perustuvaa kokonaisuutta, piileskelee tämä museo varsinaisen viidakon sisällä. Rakennus itsessään on tyypillistä nykyajan ei mitenkään erityisen näyttävää tai kaunista tyyliä, eikä siitä ole paljoakaan näkyvissä, koska sen seiniä peittää toiselta puolelta seinäpuutarha ja toisella puolella viidakkomainen näennäisen villi puutarha, jossa risteilee suuri määrä kuvassa näkyviä kiemuraisia polkuja. Aluksi en edes nähnyt koko rakennusta, vain tämän puutarhan. Puutarha edustaa nykyään suosittua tyyliä, jossa tavallaan pala luontoa on siirretty keskelle kaupunkia, mutta siinä liikkuminen rajattu tarkasti poluilla ja aidoilla, jotta vierailijat eivät talloisi istutuksia. Siellä täällä puutarhassa oli piilossa erilaisia pieniä puutarharakennuksia, joista yksi oli tehty oksista, yksi kaivautui esiin pienen nurmikkoisen kumpareen alta etc.

Mitä tämä kokonaisuus omalta ajaltamme sitten kertoo 2000-luvun alkuvuosikymmenen mentaliteetista? Kuuluuko kaikuja 30-luvulta? Mitä vielä, tämä kokonaisuus edustaa mentaliteettia, jonka mukaan luonto on tärkeämpi kuin ihminen ja varsinkin länsimainen ihminen vielä erikseen. Rakennukset piiloutuvat häpeillen puiden taakse eikä kukaan juhlista ihmisen tahdonvoimaa tai fyysisiä kykyjä (maskuliinisista hyveistä nyt puhumattakaan). Tuohon kokonaisuuteen ei voi kuvitella Herkuleen urotekoihin liittyviä patsaita, korkeintaan muutaman eksoottisen teoksen jonkun tarpeeksi kaukaisen ja näinollen suuresti ihannoidun kulttuurin luonnonhengistä.

Henkilökohtaisesti koen nykyisen populaarin ja hyvin valtavirtaan ujuttautuneen ihmisvihan ja länsimaisen itseruoskinnan ongelmalliseksi ja potentiaalisesti vaaralliseksi. Ehkä ne lopulta aiheuttavat jotain vielä kammottavampaa kuin 1900-luvun alkupuolen yli-ihmishaaveet ja autoritääristen aatteiden nousu. Mutta tämä ei silti estä minua pitämästä taiteesta, vaikka siihen liittyvät aatteet vähän hankalia olisivatkin. Minusta tuo 1930-luvun uusklassismi on vaikuttavaa ja arkkitehtorisesti sopii hyvin suurkaupunkiin. 2000-luvun arkkitehtuuria en haluaisi edes ajatella, mutta 2000-luvun puutarhasuunnittelu jota tuo esimerkkini edustaa on minusta todella kaunista. Mikäs sen mukavampaa kuin seikkailla pienessä leikkimetsässä keskellä suurkaupunkia ja ilmanlaatukin paranee huomattavasti. Puutarhasuunnittelu on itse asiassa nykyään niin paljon parempaa kuin oman aikamme muut taiteet, että meidät saatetaan jälkeenpäin muistaa yhdenä puutarhasuunnittelun kulta-ajoista! En siis pidä Musée du quai Branlysta noin aatteen tasolla, mutta pidän tuollaisesta yllätyksiä tarjoavasta puutarhasta ja jopa kokonaisia rakennuksia peittävistä seinäpuutarhoista. Jokaisella aikakaudella on esteettisen heikkoutensa ja vahvuutensa. 

Tiukkaa analyysia, oman tuotantoni naiskuva. Jargonvaroitus!

Tuomas Salorannan inspiroimana analysoin tässä nyt oman vaatimattoman tuotantoni naiskuvaa. Kuten kaikki tietävät, tärkeintä fiktiossa ei ole hyvä juoni, tunnelma tai viihdyttävä dialogi, vaan se, ovatko kirjassa tai elokuvassa esiintyvät neidot ja rouvat tarpeeksi edistyksellisiä. Mitä naishahmoilta sitten halutaan, on melkoista salatiedettä - perinteinen äiti-tai tyttöystävähahmo on liian vanhoillinen, aktiivinen taistelijatar liian maskuliininen ja sitten ovat vielä kaikki "cool girl" tai "manic pixie dream girl" tyyppiset sudenkuopat. Jos haluaa pelata varman päälle on tietenkin parasta ottaa mallia Lovecraftista ja unohtaa hameväki kokonaan (tosin yhdessä Lovecraftin tarinassa on nainen, joka onkin mies, joka onkin oikeasti jotain muuta kuin ihmislajia)

Kuvassa yksi suosikkinaishahmoistani. Tunnistatteko?

Tuomas, joka on nähtävästi saanut joskus kipakkaa palautetta naishahmoistaan (minusta aivan syyttä) huomauttikin joskus, että on aika kummallista, miten minun tarinoitteni naishahmot tuntuvat olevan kaiken arvostelun ulkopuolella. Hameväkeä ei juuri tarinoissani seikkaile ja mukana on myös todella epäilyttäviä karrikatyyrejä, kuten se pienen yliluonnollisen katastrofin aiheuttava feministihippi joka vahingossa herättää suuren muinaisen henkiin. Toisaalta olen myös kirjoittanut  yliluonnollisen siirtomaaseikkailun, laittanut henkilöhahmoni paasaamaan fasistista propagandaa yms kummallista ilman sen kummempia seurauksia. Kukaan ei ole reagoinut tuollaisiinkaan pikkujuttuihin, ilokseni kaikki arvostelu on keskittynyt asiavirheisiin tai kirjoittamiseni laatuun. Mutta nyt asiaan:

Jätän Escape-lehdessä julkaistun vampyyritarinani analysoimatta, koska en halua myöntää kirjoittaneeni vampyyritarinaa, edes sellaista, joka pilkkaa vampyyrifiktiota ja genreen liittyvää romantiikkaa. Koko aihe on seilannut niin pullein purjein parodia-ja noloushorisontin tuolle puolen, että yritykset subvertoidakin aihetta ruokkivat vain hirviötä.

Pelkuri: Ei naishahmoja ollenkaan
Pontianak: Yliluonnollinen femme fatale-hahmo ja vieläpä person of color kuten nykyään sanotaan. Tämä postkolonialistisesta toiseuttamisesta kärsivä novelli tukee vallitsevaa kulttuurista valkoisen miehen patriarkaattista hegemoniaa valitettavalla tavalla eikä millään tavalla kyseenalaista valkoisen heteromiehen etuoikeuksia

Tosin lukijoiden on pakko myöntää, että tarinan mieshahmot eivät ole mitään ruudinkeksijöitä

Kukitettu nuorukainen: Tämän pienoisromaaniinikin päätyneen tarinan Tuomas mainitsi esimerkkinä huonosta naiskuvastani. Tarinan naishahmo on feministisen uuspakanallisen liikkeen jäsen ja koko hänen kannattamansa ideologia esitetään hyvin naurettavassa valossa. Ja hän tosiaan herättää sen hirviön henkiin vahingossa pikku rituaalilla.

Mutta miten hän eroaa mieshahmoistani, jotka myös kannattavat naurettavia aatteita ja herättävät hirviön henkiin? Aatehistorian ystävänä naurettavat aatteet ovat lähellä sydäntäni.

Tämä kaupunki on vapautettu: Perinteinen äidillinen hoivaava ja varsin passiivinen naishahmo päähenkilönä. Tosin tarinan miehet ovat kaikki melkoisia roistoja...
Sotarosvo: Naiset esiintyvät vain uhreina, joita kidutetaan ja tapetaan graafisissa kohtauksissa. Tällaista pidetään nykyään kai oppressiivisena asiana fiktiossa, mutta tämä on ainoa tarinani, joka oikeasti perustuu historiallisiin tositapahtumiin vaikka sijoittuukin fantasiamaailmaan (tarinan inspiraationa oli Wilkunan isoonvihaan liittyvä kirja Paholaisen sota). Joskus todellisuus on tällaista.
Myrkkypuu: Ei naishahmoja, mutta myös mieshahmot ovat persoonattomia, tarinan päähenkilöhän on puu
Viimeinen ihminen?: Haa, heteronormatiiviset ennakkoluulonne estävät teitä ymmärtämästä ihmislajin monimuotoisuutta, jos ette hoksanneet, että päähenkilön sukupuoli ei käy millään tavalla esiin missään kohdassa tarinaa. Tarinan transhumanistisessa dystopiassa ihmislaji ei enää lisäänny joten päähenkilöllä ei todennäköisesti ole enää sukupuolta. Itse asiassa, kuten eräs lukijani huomautti, hän ei ole edes kunnolla ihminen, viimeinen ihminen on hänen uhrinsa (eikä uhrinkaan sukupuoli tule ilmi, suomeksi tällainen epämääräisyys on niin hellpoa)
Koko maailman vihollinen: Pari naishahmoa, ammattitappaja ja ekokultin jäsen, tukevat cyberpunk-genren patriarkaattisia stereotypioita
Kuolema on ikuista unta, pienoisromaani: naiset sivuosassa paitsi jo mainitsemassani hippitarinassa. Ei läpäise mitään testejä

Julkaisemattomat jutut:
Dystopiakokoelma: Olen suunnitellut dystopiakokoelman julkaisemista, jossa jo julkaistujen dystopiatarinoitten lisäksi olisi kaksi uutta tarinaa. Toinen tarinoista kertoo dystopiani utopiavaiheen sortumisesta ja sen päähenkilö on itse asiassa hyvinkin aktiivinen nainen. Toisessa uudessa tarinassa, joka keskittyy sotilasyhteisöön naiset ovat vain sivuroolissa.
Vihreä maailma: Kirjoittamani ekodystopia romaanimitassa, jonka päähenkilö on luonteeltaan fiksu ja teoiltaan hyvin aktiivinen, joskin hiukan häikäilemätön nainen. Kuitenkaan tämä ei ole mikään emansipaatiotarina. Naishenkilöni liittyy näkemykseeni jonka mukaan naiset ovat tärkeimmissä rooleissa tietynlaisissa yhteiskunnissa ja palautuvat taas perinteiseen hoivaajarooliin sekasortoisempina aikoina, jolloin pelataan enemmän raa'alla voimalla.

Lopullinen analyysi: Yksikään tarinani ei selviä mistään feministitesteistä. Suurin osa naishahmoistani ovat aika huonoja esimerkkejä, mutta samaa voi sanoa myös mieshahmoistani, aika harvalle heistä olisin jakamassa Mensan jäsenyyttä tai Nobelia.

Lapsellista söpöilyä - Historianopiskelijan huomioita raskaudesta

Nyt vähän henkilökohtaisempaan aiheeseen. Odotan esikoistani ja olen raskaudessa loppusuoralla. Olen tyypillinen nykypäivän äiti - kolmekymppinen, joka on odottanut liiankin pitkään, milloin tulisi se "opiskelun, työn ja talouden puolesta hyvä aika". Ehkä se ei vain tule milloinkaan. Äitini taas synnytti kolme lasta kaksikymppisenä - myös tuohon aikaan se tavallisin kuvio. Isoäitini taas 10 lasta, suurimman osan kotona. Mieheni kuuluu Kaakkois-Aasian kiinalaiseen keskiluokkaan ja hänen kulttuurissaan kehitys on ollut vielä dramaattisempi - useasta lapsesta yhdessä sukupolvessa yhteen hemmoteltuun ainokaiseen.

Alan puolesta olen havainnoinut raskauteen ja lapsiin liittyviä kulttuurisia erikoisuuksia. Aika monesta asiasta huomaa, että raskaus, ennen normaali osa aikuisen naisen elämää, on nyt jotain aivan ihmeellistä ja ainutlaatuista.

Äitiysvaatteita tarjoavat liikkeet myyvät T-paitoja, joissa on tällaisia humoristisia ja söpöileviä tekstejä ja kuvia. "Rakastan vatsakumpuani", pieniä kädenjälkiä etc. Tämä oli se ensimmäinen asia, jonka kohdalla aloin pohtia isoäitiäni ja sitä kymmentä lasta. Oliko hänen sukupolvensa jotenkin erityisen innoissaaan vatsakummusta? Epäilen, että ei ja että he vain itse ompelivat vaatteita, joissa oli enemmän tilaa.

Myös vauvoihin itseensä liittyy suuri määrä söpöilevää krääsää, minkä epäilen olevan hyvin uuden ilmiön. Olen nähnyt hopeoituja pikku rasioita ensimmäisille hampaille - oliko isoäidilläni sitten kymmenen sellaista rivissä hyllyssä vai olivatko ristiäislahjat kuitenkin ennen käytännöllisempiä, enemmän lapsen tulevaisuutta ja taloutta varten?

Läheisteni ja alan kirjallisuuden mukaan lapsen syntymä voi aiheuttaa myös pahan parisuhdekriisin, koska perheen dynamiikka muuttuu huomion kohdistuessa lapseen. Taas aloin muistella isoäitiäni, jos hän olisi vielä elossa, kysyisin heti kärsikö hänen parisuhteensa kriisistä kymmenen kertaa, jokaisen lapsen synnyttyä.

Sen lisäksi, että nykyihmiset ovat kaikkea yliajattelevia ja stressaavia neuroosikimppuja, kulttuurissamme on tapahtunut pari suurta muutosta lastenkasvatuksen suhteen. Ensinnäkin painopiste on siirtynyt voimakkaasti perheeltä ja suvulta valtiolle ja byrokratialle - edustamani perinteisen perhemallin lisäksi nykyään suosittu malli on "byrogamia", eli perhemalli, joka koostuu yksinhuoltajaäidistä, lapsista ja sosiaalipuolen byrokratiasta. Skotlannissa valtiota on yritetty tunkea osaksi perhettä suunnitteilla olevilla laeilla, jossa jokaisella, hyväänkin perheeseen syntyvällä lapsella olisi jonkinlainen valvoja tai vastuuhenkilö valtion puolesta. Suomessa taas luin artikkelin, jonka mukaan tavoitteena olisi saada vuoteen 2020 mennessä 90% lapsista varhaispäivähoidon piiriin. Tuo pisti pohtimaan, että mitä järkeä siinä raskaudessa ja synnytyksessä sitten oikein on, jos lapsi halutaan valtion laitokseen välittömästi. Ehkä jonkinnäköinen koeputkisysteemi tuottaisi tehokkaammin kansalaisia valtion palvelukseen? Dystooppisia tarinoita kehittävänä spefikirjoittajana tämä ei tunnu aivan mahdottomalta tulevaisuudenskenaariolta.

Valtion lisäksi myös markkinavoimat ovat tunkemassa innokkaasti osaksi perhettä. Tyttären tulevana äitinä olen varsinkin ollut kiinnostunut siitä, millaista tytön -ja naisenmallia lapsille aggressiivisesti markkinoiva media ja kaupalliset tahot ovat tuputtamassa. Varsinkin 2000-luvulla alkanut prinsessailmiö mietityttää, koska se tuntuu ruokkivan ulkonäkökeskeisyyttä ja narsismia. Vaaleanpunaisen prinsessahattaran tuputus alkaa jo vaippaosastolla. Aiheesta on kirjoitettu hauska ja ajatuksia herättävä kirja nimeltä Cinderella ate my daughter.

http://www.amazon.co.uk/Cinderella-Ate-Daughter-Dispatches-Girlie-Girl/dp/0061711527

Ennen kaikkea raskaus ja lapsen syntymä paljastavat sen, miten huteralla pohjalla nykyinen individualismi ja ajatus itsenäisestä toimeen tulemisesta lopulta ovat. Yksin ei vain pärjää ja valtio suvunsijaisena vaikuttaa kylmältä ja dystooppiselta. Lehtien kasvatuskolumnit, televisio, Disney ja lelukaupat vaikuttavat taas epäilyttäviltä kasvattajilta. Elämä on  nyt monella tavalla materian osalta helpompaa kuin isoäitini aikaan, mutta helppous ja materialismi ne vasta vaarallisia asioita ovatkin.

Pompeii - historiallinen elokuva vailla mentaliteettihistoriaa

Nykyään historialliset elokuvat ovat niin huonoja, että uusin Antiikki-pläjäys Pompeii ei ollut edes sieltä huonoimmasta päästä. Onhan tuollainen John Martin-tyylinen täystuho aina hienoa katsottavaa ja Kiefer Sutherland ylinäytteli viihdyttävästi pahista. Juoni oli koherentti, joskin simppeli ja kliseinen. Henkilökaarti oli vielä kliseisempi, oli koston motivoimaa ja karismavapaata sankaria, Jaloa Mustaa Villiä, etc. Tällaista sitä tehdään nykyään kun tarinan voi uhrata erikoistehosteille. Eniten tuosta jäi mieleen se, miten Rooma esitettiin nykymentalitettiin sopivasti vain ilkeänä siirtomaaisäntänä, jota jopa pompeijilaiset vihasivat (oikeasti pompeijilaiset olivat ihan roomalaisia). Rooman armeija taas esitettiin pelkurimaisena, koska 2000-luvun ihmisen on niin vaikea ymmärtää menneisyyden kunniakäsityksiä. Pompeii oli hyvä esimerkki elokuvasta, jolla ei loppujenlopuksi mentaliteettihistorian osalta ole mitään tekemistä kuvaamansa aikakauden kanssa.

Lisäksi elokuva oli aivan käsittämättömän lapsellinen. Tehdäänkö enää edes jotenkin aikuisempia historiallisia elokuvia? 1950-70-lukujenkin Rooma-elokuvat ovat juustoisia, ylinäyteltyjä, historian suhteen usein sinne päin etc. Mutta ne tuntuvat jotenkin aikuisemmilta. Lisäksi ne ymmärtävät Antiikin kulttuurihistoriaa nykyelokuvia paremmin. En tiedä minkä takia, ehkä tuon ajan ohjaajat kuuluivat vielä siihen sukupolveen, joka koulussa tutustui perusteellisemmin Rooman historiaan, kulttuuriin ja aatteisiin. Antiikki oli olennainen osa peruskoulutusta vuosisatojen ajan, ei mikään ihme, että Dickens kutsuu eräässä kirjassaan roomalaisia "jokaisen koulupojan leppymättömäksi viholliseksi". 1900-luvun alussa koulun käyneelle ohjaajalle Antiikki on siis paljon tutumpi kuin nykyisille. 1960-luvun elokuvassa Rooman valtakunnan tuho on kohtaus, jossa keisari Marcus Aurelius vähän ennen kuolemaansa puhuu itsekseen yksinäisessä kammiossaan. Hänen monologinsa koostuu otteista hänen filosofisesta teoksestaan Itsetutkiskeluja, joka edustaa stoalaista itsensä kehittämisen ja mielenrauhan saavuttamisen traditiota. On vaikea kuvitella, että myöhemmässä Ridley Scottin elokuvassa Gladiator, joka kertoo samoista tapahtumista ja samasta ajasta, olisi ollut samanlaista kohtausta.

Sama koskee 1951 valmistunutta elokuvaa Quo Vadis. Tämä elokuva ja romaani on pitkään kiehtonut minua, sillä varsinkin puolalaisen alkuperäisteoksen mielessä pitäen koko tarinan voi lukea allegoriana Puolasta. Mutta takaisin Antiikkiin, jopa näin vanha ja kitch (kuten kuvasta näkee) elokuva tavoittaa olennaisia ja hienoja hetkiä klassisesta kulttuurista. Jopa keisari Nerosta kertova elokuva ymmärtää, että Rooma on paljon muutakin kuin sen kulloinen hallitsija sekä pahimmat ylilyönnit ja hirmuteot. Elokuvan henkilöhahmot ovat lisäksi persoonallisia ja mieleenpainuvia, dialogi viihdyttävää ja täynnä mustaa huumoria. Mitään tällaista ei enää oikein näe historiallisissa elokuvissa: hetkellistäkään syventymistä aikakauden aatemaailmaan, elämää suurempia henkilöhahmoja, mieleen jäävää dialogia (paria ennen action-puolelle kuuluuvaa one-lineria lukuunottamatta). Jospa joku vain yhdistäisi nykyajan tarjoamat visuaaliset mahdollisuudet entisajan tarinankerrontaan ja yleissivistykseen.

Yksi henkilöhahmoihin liittyvä taas kerran lapsellinen piirre on se, että nykyään ainoa motivaatio historiallisen elokuvan sankareille on kosto ja vieläpä väkivaltainen kosto, ei mikään viihdyttävän monimutkainen juonittelu. Tuo on ehkä yksi asia, mikä tekee näistä sankareista niin karismavapaita ja unohdettavia vaikka heidät täydellisen timmiksi olisi treenattukin.  Ben Hurin sanoma taas oli esimerkiksi se, että kaikesta huolimatta ei kostetakaan. Tämän takia pidän muuten hölmöstä ja liian toiminnantäyteisestä elokuvasta The Eagle, koska siinä harvinaisella tavalla motivaatio on suvun kunnian palauttaminen. Tällainen vahingossa lipsahtanut historiallinen autenttisuus johtunee siitä, että elokuva perustuu 1800-luvun nuortenromaaniin.

Erotatko sinä artistin taideteoksesta? Et tietenkään.

Siitä lähtien kun internet mahdollisti sekä fiksujen, että todella typerien kommenttien ja mielipiteiden leviämisen ennennäkemättömän nopeasti, moni on alkanut boikotoida tiettyjä kirjailijoita pelkästään väärien mielipiteiden takia. Tuo todennäköisesti on aika uusi ilmiö - en usko, että sotavuosina suomalaiset kulttuuriharrastajat kirjoittelivat mustia listoja niistä ulkomaalaisista kulttuurivaikuttajista, jotka kannattivat Stalinia - ja se lista oli varsin vaikuttava. "En enää ikinä mene katsomaan George Bernard Shawin näytelmiä" tai vastaavaa. Ehkä joku olisi boikotoinutkin, mutta tuohon aikaan ei vielä ollut niin nopeaa tiedonvälitystä tai hysteeristä julkkiskulttuuria. Nykyään taas varomaton Facebook-kommetti tai humalainen avautuminen aiheuttaa heti hurjan skandaalin. Niin suurta julkkista ei olekaan, ettei hän joutuisi nöyrtymään ja pyytämään anteeksi kerrottuaan vitsin homoista tai juutalaisista. Mutta entäs teot?

Henkilökohtaisesti minun on aina ollut vaikeampaa sulattaa huonoa käytöstä muita eläviä ja tuntevia ihmisiä kohtaan kuin vääriä aatteita tai puheita. Huono käytös jopa mitätöi omissa silmissäni oikeamieliset aatteet. Näin historianopiskelijana ja eri aikakausien taiteilijoista ja kirjailijoista liikaakin tietävänä en oikein muuta taiteilijoilta odotakaan kuin hankalaa persoonaa, usein itsekästä mielenlaatua ja kummallisia mielipiteitä. Sen takia ihmettelenkin, miten taiteilijoista, kulttuuriväen edustajista ja julkkiksista on omana aikanamme kehkeytynyt jonkinlainen moraalinen syvällinen auktoriteetti, sillä mikään historiassa ei anna ymmärtää taiteilijoiden tai kulttuurivaikuttajien olevan millään tavalla soveliaita tuohon rooliin. Järkevä ihminen nauttii taiteilijoiden tuotoksista ja jättää taiteilijan egotrippailun omaan arvoonsa.

Mutta kukaan ei voi erottaa artistia taideteoksesta. Moni sanoo tekevästä niin, mutta jokaisella on tuon suhteen oma rajansa. Vain se vaihtelee mikä saa boikotoimaan kirjailijaa tai elokuvaohjaajaa. Jos nyt käytetään todella kummallista esimerkkiä, niin viimeistään tieto siitä, että käteen saatu kirja on vaikka Turkmenistanin diktaattorin kirjoittama saisi hankkimaan parempaa luettavaa tai ainakin muuttamaan odotuksia eksoottisen runoteoksen laadun suhteen. 

Ryhdyin pohtimaan tätä aihetta törmättyäni englanninkielisillä scififoorumeilla ja blogeilla riehuvaan debaatiin Marion Zimmer Bradleystä. En itse tiennyt aiheesta mitään aiemmin, mutta Bradleyn aviomies tuomittiin aikoinaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Bradley puolusteli hänen tekemisiään. Scififandomin piirissä asia tiedettiin ja siitä nousi kova skandaali 60-luvulla, mutta aihetta seliteltiin myös kaikenlaisella tuon ajan alternatiivilätinällä ja pariskunta oli vielä pitkään osa fandomia. Nähtävästi uusin skandaali liittyy siihen, että Marion Zimmer Bradley, joka kuoli 90-luvulla, olisi itse myös osallistunut noihin rikoksiin.

Tämä on luonnollisesti järkyttänyt Bradleyn faneja. Jotkut ovat tuhonneet omistamansa Bradleyn kirjat, moni kirjoittaa ettei voi enää lukea hänen kirjojaan samalla tavalla kuin ennen. Jotkut kirjoittavat, että haluavat erottaa tämän selvästi rikollisen naisen hänen kirjoistaan, joita kuitenkin rakastavat.

Yksi ärsyttävä piirre debaatissa on se, miten moni on verrannut Bradleytä Lovecraftiin. Kysehän on aivan eri asiasta. Bradley oli rikollinen, joka ei eläessään jäänyt kiinni eikä saanut ansaitsemaansa tuomiota. Lovecraftilla taas oli epämiellyttäviä mielipiteitä, mutta tekojen osalta hän ei tehnyt mitään rikollista tai vahingoittanut muita ihmisiä. Hän ei edes ollut merkittävä julkisuuden henkilö, joka olisi millään tavalla pyrkinyt vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen (ymmärrän tämän kritiikin Orson Scott Cardin kohdalla). Onko rasismi kirjoituksessa tosiaan verrannollinen raiskaukseen? Minun mielestäni ei ole.

Äärevän ja epämiellyttävän idelogian tukeminen yksityiskirjeissä tai twitterissä, tai edes romaanissa, ei vielä kerro lukijalle mitään kirjailijasta yksityisihmisenä. Toisaalta olen sitä mieltä, että artistin moraaliton ja rikollinen luonne kyllä pilkottaa teoksessa. Caravaggion tauluista ei tule mieleen viisas ja levollinen sielu, harmoniassa maailman kanssa. Olen lukenut vain yhden Marion Zimmer Bradleyn kirjan, Avalonin Usvat ja pidin sitä niin vastemielisenä, että välttelin kaikkea arthuriaaniseen mytologiaan liittyvää vuosikausia sen jälkeen. Tuolloin en tiennyt kirjailijasta mitään. Kirja oli aika epämiellyttävä esimerkki tietyistä uuspakanuuden patologioista (joilla on enemmän tekemistä 60-luvun kuin varsinaisten esikristillisten kulttuurien kanssa). Mutta ehkä vihdoin spekulatiivisen fiktion ystävätkin heräävät siihen tosiasiaan, että joskus edistykselliset mielipiteet yhdistyvät aidosti moraalittomaan luonteeseen ja rikollisiin tekoihin. Ja että vain teoilla on merkitystä.

Nykytaiteen vältteleminen

Olen varmasti avautunut useammassa yhteydessä siitä, miten huonona pidän nykytaidetta. Aihe on ollut jo muutaman vuoden esillä täällä Englannissa, ennen jako meni jotenkin sillä tavalla, että suuri yleisö vältteli nykytaidetta ja kriitikot, taidepiirit sekä pieni kulttuurieliitti piti tuota kummallista maailmaa pystyssä halveksien samalla vain klassikoita arvostavaa junttiyleisöä. Damien Hirstin käsittämätön suosio kuitenkin lopulta sai osan taidekriitikoista muuttamaan säveltä. Koska Damien Hirst kiistämättä on äärimmäisen huono taiteilija, alkoi lehtiin ilmestyä kirjoituksia siitä, miten hänen työnsä eivät ole edes huonoa taidetta, vaan roskaa, jonka arvo tulee romahtamaan nykyisistä miljoonahinnoista nollaan. Timo Hännikäisen kirjoitus Sarastus-lehdessä sattui lähekkäin Guardian-lehden sivustolle harvinaisen kriittisen kolumnin kanssa, jonka mukaan performanssitaide ei sovi nykyään kuin parodian kohteeksi:

http://www.theguardian.com/artanddesign/jonathanjonesblog/2014/apr/22/artist-eggs-vagina-paintings-performance-art-milo-moire

http://sarastuslehti.com/2014/05/09/kuvitettua-teoriaa/

http://www.vice.com/en_uk/read/im-sick-of-pretending-i-dont-get-art

Ylläoleva Vice-lehden artikkeli taas käsittelee Tracey Eminin, erään Britannian tunnetuimman nykytaiteilijan retrospektiivi- näyttelyä. Retrospektiivit ovat muuten loistava tapa paljastaa nykytaiteilijoiden yhden tempun poni-taktiikka ja täydellien lahjattomuus, kritiikki Damien Hirstiäkin kohtaan leimahti nimenomaan tämän retrospektiivin aikoihin. Mielenkiintoista tuossa Vicen artikkelissa on myös se, miten kirjoittaja, minun laillani taidepuolen opiskelija, vertaa nykytaidetta 1800-luvun taiteilijaan John Martiniin. John Martin ei nimittäin ole todellakaan mitään 1800-luvun laatutaidetta vaan oman aikansa spektaakkelia, apokalyptisten kuvien maalaaja, joka operoi  taide-eliitin ulkopuolella ja myöhemmin inspiroi elokuvamaailmaa, omaan päiviimme saakka. Mutta Martinissa on tunnetta ja taiteilijan intohimoa, toisin kuin missä tahansa Tracey Eminin teoksessa. Mitä siitä, että 1800-luvun populaariroska on parempaa kuin palkittu nykytaide sitten pitäisi ajatella?

Nykytaiteen tila on muutamien tekijöiden summa: kulttuurimme on tavallaan käyttänyt ideansa loppuun, taiteilijat eivät ole keksineet mitään uutta sitten sata vuotta vanhan shokeeraamisvaiheen (tosin nykyään mikään ei oikeastaan enää shokeeraa, joten pointtina on enemmänkin oikean ideologian toitottaminen ja samanmielisten selkääntaputtelu kuin pelottelu), 1900-luvun loppupuolella taidevälittäjät nostattivat nykyään taidemaailmaa vaivaavan hypetyksen ja käsittämättömien hintojen kulttuurin (joka taas on aiheuttanut sen, että vain öljymiljonäärien ja oligarkkien kaltainen äkkirikastunut huonon maun omaava väki pystyy ostamaan uusien suosituimpien taiteilijoiden töitä). Lisäksi taidekouluissa keskitytään nykyään tosiaan teoriaan eikä käytännön taitoihin.

Tätä taideteosta, joka kuuluu oligarkin kokoelmiin pidettiin rasistisena. Harva kuitenkin tajusi sen olevan 1960-luvun pop-taiteen kopiointia todennäköisesti yhdistettynä laskelmoivaan skandaalinhakemiseen. Huomaa myös muovinen oligarkitar

Nykytaide on siis enimmäkseen laskelmoivaa ja narsistista roskaa joka on toistanut samoja temppuja yli sadan vuoden ajan. Koska itse koen taiteen aivan fyysisesti, en pysty kävelemään pop-taidetta tai nykyistä käsitetaidetta sisältävän tilan läpi ilman vatsanväänteitä ja pahaa mieltä. Missään tapauksessa en halua maksaa tuollaisesta kokemuksesta, näen aivan tarpeeksi rumaa roskaa jo matkalla lähimarkettiin. Pyrin aktiivisesti välttelemään nykytaidetta ja suurissa museoissa se onnistuukin helposti. Voin suorastaan kuvitella, että taiteentekeminen loppui jonnekin 1900-luvulle. Yksi kätevä keino on kulkea museo "väärään suuntaan": koska Antiikki-2000-luku- kierroksesta tulee vain paha mieli, voi kierroksen aloittaa kulkemalla viimeisimpien hankintojen osaston läpi nopeasti ja päätymällä esteettisesti tyydyttävämpiin aikakausiin. *
Jos museossa on pelkkiä uusia teoksia, kannattaa jättää tekstiilitaide sekä keramiikka viimeiseksi, koska ne tulevat olemaan parasta, mitä näyttelyllä on tarjota. Tämä johtunee siitä, että nämä taiteilijat joutuvat keskittymään myös taiteen tekniseen puoleen, eivätkä voi heittäytyä täysin teorian varaan. Usein näillä taiteilijoilla on jopa käsityökoulutustausta.

Hankalimpaan paikkaan jouduin museovisiitillä Rovaniemellä. Museo oli hyvin pieni, joten en voinut muuta kuin kulkea peiliin katsovan täytetyn porsaan ohi nähdäkseni Gallen-Kallelan teoksen seuraavassa huoneessa. Lontoossa tällaiset ongelmat ovat kuitenkin harvinaisia ja nykytaidetta voi välttää lähes sataprosenttisesti. Vähän ajan kuluttua koko roskan olemassaolon suorastaan unohtaa, jolloin järkytys on sitäkin suurempi, kun sen kohtaa jossakin täysin varoittamatta. Hipsterien kansoittamat taideopiskelijoiden näyttelyt voi ottaa vähän kuin lasten näpsä-kerhon näyttelyinä, jolloin silmiinpistävä lahjattomuus ei häiritse niin paljon. Vinkki näyttelyn väärin päin kulkemisesta kannattaa pitää kuitenkin mielessä, jos näyttely liittyy taidekoulun historiaan ja alkaa aikaisemmilta vuosisadoilta - muuten pettymys on melkoisen taattu.

Kysymykseen siitä, tuleeko taide tulevaisuudessa kehittymään ollenkaan parempaan suuntaan en osaa vastata. On sitä aikaisemminkin ollut aikausia, jolloin kuvataide on ollut ala-arvoista jopa aikalaisten itsensä mielestä (esimerkiksi Boucher oli Ranskan suosituin taiteilija 1700-luvulla). Yleensä tuollainen kriisi on johtanut aivan uusiin taidesuuntauksiin ja kapinaliikkeisiin vallitsevaa taide-eliittiä kohtaan. Ehkä niin tulee taas tapahtumaan jossakin vaiheessa?

*Käytän samaa metodia myös museoiden vaate-huonekalu ja korunäyttelyissä. Jos oman aikamme tuotokset näkee ensiksi ja sitten jatkaa aikaisempiin vuosisatoihin, on museovierailu paljon tyydyttävämpi ja inspiroivampi.

Katsomatta paskaa - Game of Thrones

Innostuin kirjoittamaan tästä nähtävästi ikuisesti pinnalla olevasta fantasiapläjäyksestä vain ja ainoastaan siksi, että englantilaisten sanomalehtien verkkosivut tuntuvat julkaisevat sarjasta toinen toistaan ärsyttävämpiä artikkeleitä päivittäin. Viime viikolla joku historioitsija väitti sarjan olevan realistista historiaa. Eilen taas julkaistiin pitkä artikkeli sarjan loistavista naishahmoista. Tänään luin artikkelin, jossa jonkun työpaikan pomo antoi alaisilleen vapaata jotta nämä voisivat katsoa uusimman jakson eivätkä ahdistuisi "spoilereista". Nyt on siis korkea aika avautua siitä miksi en ole sarjaa katsonut enkä tule ikinä katsomaankaan.

                                                            Tällaista minä haen fantasialta



Moni kuvittelee minun jotenkin vaistomaisesti vihaavan kaikkea suosittua. Tämä ei suinkaan ole totta! Pidän Star Warsista, LOTRista, seurasin 90-luvulla X-filesia ja nytkin seuraan useampaa suosittua sarjaa - kauhua, supersankarisarjoja ja komedioita. TV-sarjat voivat tarjota kahta eri asiaa, joka saa minut innostumaan ja seuraamaan sarjaa loppuun saakka:
1. Niin mielenkiintoisen maailman, että haluaisin elää siinä itsekin.
2. Sympaattisia henkilöhahmoja.
Tämän lisäksi yksi asia saa minut kaikkoamaan varmasti:
Saippuamentaliteetti. Tällä tarkoitan sellaista juonenkuljetusta, jossa useat henkilöhahmot juonittelevat jatkuvasti toisiaan vastaan ja aina jos jollakin henkilöhahmolla menee hyvin tuota onnellista hetkeä seuraa  katastrofi. Kaikki HBO:n sarjat operoivat tällä mentaliteetilla ja sen takia en pidä HBO:sta tai sen imitoijista. Saippuamentaliteetti aiheuttaa sen, että tarina ei kosketa minua ollenkaan, koska tiedän kuitenkin, että raittiiksi ruvennut alkoholisti menettää vaimonsa auto-onnettomuudessa ja alkaa ryyppäämään, että kesken häiden paikalle ryntää kadonneeksi luultu entinen rakastettu tai vihollinen joka ampuu sulhasen ja että romanssia seuraa aina kolmiodraama, erokuviot, uudet ihastukset ja niin edelleen. Tuo on hirvittävän ikävystyttävää.

Teidän toki olevani tämän suhteen vähemmistössä, koska saippuaoopperat ovat kaikkialla maailmassa suosituimpia sarjoja. Lisäksi saippuagenren ulkopuolella tehdyt sarjat ovat sitä suositumpia, mitä enemmän ne muistuttavat saippuaa.

En myöskään automaattisesti vastusta viihdettä, jossa kiroillaan, naidaan ristiin ja käyttäydytään väkivaltaisesti. Tai jonka maailma on kyyninen eikä tarjoa selkeää mustavalkoista hyvän ja pahan välistä taistelua. Omaa kyberpunk-tarinaani sentään kehuttiin suorastaan nihilistiseksi ja suosikkisarjakuvani on Akira...

Alunperin halusin pitää George R Martinin massiivisesta fantasiasarjasta. Olin sentään hänen faninsa, innoissani siitä, että näin hänet Finnconissa. Kirjoitin tännekin ylistävän arvion hänen kirjastaan Fevre Dream: http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2009/06/toinen-venereissu.html
Juuri Fevre Dreamin takia odotin hänen fantasiasarjansakin tarjoavan jotain samanlaista: syvällistä pohdintaa, epätoivoista idealismia ja toisaalta pahuutta ja viheliäisyyttä. Fevre Dream oli hyvin monisävyinen ja runollisen kaunis. Siinä oli hiljaisia ja tunnelmallisia kohtia, jossa vain ihailtiin taidokkaasti valmistettua jokilaivaa ja kuvattiin sen matkaa. Spekulatiivisessa fiktiossa tämä on tärkeää. Varsinkin jos maailma on fiktiivinen, sen pitää aueta lukijalle tai katsojalle useilla eri tasoilla - sekä eeppisten tarinoiden, visuaalisen kuvailun, että pienten tunnelmallisten hetkien avulla. Ja jos genre on fantasia odotan jotakin todella eeppistä, sellaista, mikä ei ole tästä maailmasta.

Luin sarjaa kahden ja puolen kirjan verran, joten en tietenkään voi tarjota syvällistä analyysia juonesta, en edes tiedä mitä sarjassa myöhemmin tapahtui. Tartuin ensimmäiseen kirjaan suurin odotuksin, pidin sitä aluksi mielenkiintoisena koska se oli niin erilainen kuin yleensä lukemani fantasia ja sitten kyllästyin nopeasti. Se ei tuntunut fantasialta ollenkaan, vaan aivan infernaalisen pitkältä historialliselta romaanilta sijoitettuna fiktiiviseen maahan. Eivät ne huonoja kirjoja olleet, vaan keskinkertaisia. Tämän takia televisiosarjan aiheuttama hype ehkä tuntuu niin ärsyttävältä - jos kunnioitettava valtamedia hehkuttaisi jotain aivan roskafantasiaa, se olisi pelkästään hauskaa. Mutta keskinkertaisuuden esittäminen jotenkin aivan ihmeellisenä on ärsyttävää. Lisäksi artikkeleista käy ilmi, että niiden kirjoittajat eivät ole fantasiaharrastajia tai juurikaan välitä spekulatiivisesta fiktiosta, artikkelit hehkuttavat miten "tämä on aikuisten fantasiaa, jossa käydään huorissa ja tapellaan" (ei tuossakaan mitään uutta ole oikeasti) ja "kerrankin ei mitään noloa D&D:tä" (koska sitähän kaikki spekulatiivinen fiktio on?)

Miksi sitten juuri Martin on yhtäkkiä niin suosittu? Jack Vancehan kuoli vastikään, eikö niin korkean profiilin fantasiakirjoittajan poismenon olisi pitänyt aiheuttaa varsinaisen buumin filmatisointeja ja analyysejä mediassa? "HBO presents: The Dying Earth" Huomauttaisin, että myös Vance tarjoaa seksiä ja väkivaltaa. Sekö siinä on tiellä, että Vance luo omat maailmansa, jotka toimivat omalla logiikallaan, eikä tarjoa fantasiaa nykysensibiliteetillä?

Nykysensibiliteetti on saippuasensibiliteetti, joka ei ymmärrä mitään liian korkealentoista tai itselleen vieraita ideoita. Martinin luoma fantasia on sekasotku tunnettuja historiallisia tapahtumia ja poliittisia kuvioita 2000-luvun kyynisten lasien läpi. Pieniä paloja Dumasilta, Ruusujen Sodasta, Antiikista etc, kaikki tulkittuna asuinmaani lapsille suunnatun "Horrible Histories" sarjan tyyliin. Se on huonoa historiaa sen lisäksi, että se ei toimi spekulatiivisena fantasiana.

Citadel ja aikamme arkkitehtuurin kauhu

Olen usein kutsunut modernia arkkitehtuuria dystooppiseksi. Aikoinaan hienoiksi tarkoitetut julkiset betonirakennukset, konserttihallit ja teatteritalot sun muut usein näyttävät siltä, että niistä puuttuu vain suurikoikoinen Stalinin tai Kim Jong Unin naamataulu. Moderni arkkitehtuuri on usein rumaa, mutta keskustan ulkopuolella, kunnan asunto-alueilla, se on myös pelottavaa. Rapistuneet tornitalot, joiden sotkuisia pihoja ympäröivät korkeat muurit ja piikkilanka-aidat, alikulkutunnelit, jotka tuntuvat johtavan pikemminkin hadaalien asuinmaille kuin tien toiselle puolelle... tällaisia alueita löytyy omasta kotikaupungistani Lontoosta runsaasti. Pahaenteisen näköiset tornitalot kohoavat jo naapurikorttelissa, jonne en ikinä mene.

Irlantilainen kauhuelokuva Citadel sijoittuu juuri tuollaiseen maisemaan.  Sen tapahtumapaikat - aivan tavalliset kunnan rakentamat asuma-alueet, ovat niin pelottavia, että elokuva toimisi ilman jännittävää juonta ja hyviä näyttelijöitäkin. Citadelissa kunnan tornitalo on pelottavampi kuin mikään Transylvanian kallionkielekkeellä kiikkuva vampyyrinlinna.

Moni kauhuelokuva liittyy nykyään enemmän tekijänsä fanipoikuuteen kuin varsinaiseen kauhuun, uudet sukupolvet tavallaan tekevät uusia versioita ja variaatioita elokuvista, joiden äärellä jännittivät itse teini-iässä. Kauhuelokuva, jolla olisi suuri henkilökohtainen merkitys tekijälleen tai jopa perustuisi ohjaajaan omiin kokemuksiin taitaa olla melkoinen harvinaisuus. Citadel on kuitenkin tällainen elokuva.

Kauhuelokuva, joka perustuu ohjaajan omiin kokemuksiin?

Ei, kyse ei ole mistään "perustuu tositapahtumiin kummitustalosta/manaustapauksesta" -jutusta. Tämä voisi tapahtua kenelle tahansa, koska vain.

Citadelin ohjaaja, irlantilainen Ciaran Foy joutui täysin motiivittoman hyökkäyksen kohteeksi 18-vuotiaana. Joukko hupuilla kasvonsa peittäneitä teinejä pahoinpiteli häntä ja uhkasi huumeruiskulla. Häneltä ei ryöstetty mitään eikä teolle ollut mitään muutakaan motiivia. Hyökkäyksen jälkeen hän alkoi kärsiä agorafobiasta eikä kyennyt aluksi edes poistumaan kotoaan. Myös Citadelin päähenkilö, Tommy, kärsii agorafobiasta. Hänen vaimonsa surmataan motiivittomassa hyökkäyksessä ja hän jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä lapsestaan. Päähenkilön esittäjä on loistava valinta suurine säikkyine silmineen ja näyttelee pelokasta Tommya hyvin, vähäeleisesti ja metelöimättä (kirkuminen ei ole erityisen pelottavaa) - näin pelokas mies kauhuelokuvan pääosassa on harvinaista, mutta jollakin tavalla realistista, miehethän nimenomaan joutuvat provosoimattomien hyökkäysten kohteeksi keskellä päivää ja ovat aivan avuttomia uhreja hyökkääjien iskiessä joukolla ja aseistettuna. Elokuvan toinen tärkeä rooli on sosiaalityöntekijä, nainen, joka edustaa valtakulttuuria nähden Tommyn vainoajat vain olosuhteiden uhreina, syrjäytyneinä nuorina, joita pitäisi sääliä eikä pelätä. Tämä lienee ohjaajan kommentti siihen kritiikkiin, mitä tämä "hoodie horror" kauhugenressä on saanut median taholta, esimerkiksi toista vastaavaa kauhuelokuvaa nimeltä  Eden Lake syytettiin sydämettömästä asenteesta.

Citadelin lapset ovat kieltämättä olosuhteiden uhreja, mutta samaan aikaan hengenvaarallisia.

Päähenkilö bussin yläkerrassa. Bussin yläkerta on myös Britanniassa osa "kauhun maantietoa", joka aiheuttaa epämääräistä pelkoa, kaikkialla näkyvista valvontakameroista huolimatta.

Alikulkutunneli. Tämä kaupunkisuunnittelun ihme, jolla saadaan kaupunkilaiset välttelemään kokonaisia kortteleita.

Pidän tästä elokuvasta monesta syystä. Sen juoni ja "mytologia" myrkyllisestä talosta ja sen tartuttamista asukkaista on toimiva, sen päähenkilöön samaistuu aivan tosissaan,  sen maisemat ovat kauhistuttavat ja se liittyy aivan todellisen elämän pelkoihin ja meitä ympäröivään kauhun maantieteeseen. Lisäksi siinä oli hyvä loppu, kauhuelokuvat kikkailevat mielellään typerillä lopuilla, mutta koska elokuva oli eräänlainen terapiasessio sen ohjaajalle, se vaati lopun jolla oli syvällisempi merkitys. Elokuva herätti myös ajatuksia, ei vain siitä, mitä meille on tehty arkkitehtorisella tyrannialla, vain myös ajatuksia pelosta, oman pelon kohtaamisesta ja voittamisesta ja siitä, miten pahantahtoiset ihmiset käyttävät pelkoamme hyväkseen, suorastaan haistaen sen meistä. Tässä siis kauhua, joka kerrankin on jotakin muuta kuin retroilevaa ironista verileikkiä tai aasialaiskopioita.

Venäjä ja Putinin outo lumo

Tämän kirjoituksen aiheena ei ole Ukrainan ulko-tai sisäpolitiikka, uuden kylmän sodan mahdollisuus, Venäjän suurvaltahaaveet, länsimaiden täydellinen avuttomuus tai se, miten Suomen kannattaisi reagoida konfliktiin naapurimaansa Venäjän ja lännen välillä. Kaikki ovat kiinnostavia aiheita, mutta en ole mikään asiantuntija ja kaikki järkevä aiheesta on varmasti jo sanottu moneen kertaan.

Konfliktit luovat usein myös mahdollisuuksia. Vihdoinkin pahimmatkin historiantajuttomat täti-ihmiset (sukupuoleen katsomatta) ovat heränneet ruususenunestaan ja tuo on tietenkin pelkästään hyvä asia. Lisäksi konflikti on paljastanut Putinin kummallisen suosion sekä vasemmiston, että oikeiston parissa.

Putin on erikoinen ilmiö. Itse olen aina nähnyt hänet vain kierona ja vallanhimoisena KGB-nousukkaana jonka machoilevassa imagossa on jotain vaivaannuttavaa. Putinilla on kuitenkin ollut aina ihailijoita niin Venäjällä kuin lännessäkin. Sosialismin romahdettua uskottavana maailmanpoliittisena voimana sekä Kiina, että Venäjä vaihtoivat pienen kompuroinnin jälkeen sujuvasti patrioottiseen intoiluun, ja korvasivat kommunismin kansallismielisyydellä kuitenkaan tuhoamatta kommunistiajan valtarakenteita. Kiina nyt on vielä paperilla ja juhlapuheissa kommunistinen, mutta kun se samaan aikaan leikkii siirtomaaherraa Afrikassa ja ostaa Lontoota ympäriltäni voi sen kai laskea myös reippaan kapitalistiseksi roistovaltioksi. Joka tapauksessa, kumpikin maa positioi itsensä nopeasti vastustamaan länsimaita vaikka avasikin länteen kauppasuhteet. Tähän on useita historiallisia ja kulttuurillisia syitä joista yksi on se, että ulkoapäin katsottuna länsimaat vaikuttavat usein heikoilta, kaoottisilta ja rappeutuneilta. Mitä me tietenkin olemmekin...

Miksi Putinia sitten ihaillaan? Äärivasemmiston parissa todennäköisesti refleksinomaisesti, neukkuajoista jääneen russofilian takiakin. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän oikeiston asenteet, koska oikeistolaisena tämän puolen argumentit ja asenteet ovat minulle tutumpia. Miksi oikeistolaiset  ihailevat Putinia? Tarjoan selitykseksi huvikseni syitä maskuliinisuuden kriisistä väärin ymmärrettyyn konservatiivisuuteen asti.

Ensiksi ihmisluontoon liittyvä asia, jolla ei ole mitään tekemistä oikeiston tai vasemmiston kanssa: häikäilemätön vallankäyttö on kiehtovaa. Moni varmasti ihailee Putinia samasta syystä kuin kovinta tappelijaa tai kiusaajaa ihaillaan koulupihalla. Kun länsimaiset poliitikot tuntuvat peittelevän ahneita ja epärehellisiä tarkoitusperiä Disney-henkisen lässytyksen alle, alkaa suora aggressiivisuus tuntua rehelliseltä. Pidin itse kovasti tietovuodosta paljastuneesta uutisesta, jonka mukaan saudipoliitikot olivat ennen Venäjän olympialaisia kiristäneet näitä sanomalla, että voivat koska tahansa kääntää kaukaasialaiset jihadistiterroristit on tai off-asentoon. Ei, että pitäisin saudeista tai terroristeista, mutta tuollainen on piristävän rehellistä verrattuna länsimaiseen sekoitukseen anteeksipyytelevää pehmoilua ja ahnetta kieroilua.

Länsimaiden ulkopuolella ei arvosteta heikkoutta ja näitä täti-ihmisiä, joita poliitikkomme tätä nykyä ovat.  Putinin suosio saattaa johtua siitä, miten vahvalta hän vaikuttaa kaikenmaailman Cameroneihin, Obamoihin ja muihin pullapoikiin verrattuna (kuten vaikka kuvasarjassa esiintyvä Lontoon pormestari). Tosin ehkä vain vaikuttaa, venäläiset autoritääriset hallitsijat ovat usein olleet pohjimmiltaan epävarmoja ja ristiriitaisia persoonia.

Ennen olympialaisia ja nykyistä katastrofia luin useampia artikkeleita brittiläisistä oikeistolehdistä, joissa kirjoitettiin Putinin konservatiivisen viestin merkityksestä. Tähän perustunee joidenkin konservatiivipiirien Putin-fanitus: koska Putin arvostelee länsimaista dekadenssia hän on sitten jotenkin automaattisesti myös samalla puolella länsimaisen konservatiivin kanssa. Mutta konservatiivisuus tai traditionalismi eivät ole universaaleita liikkeitä samalla tavalla kuin vaikka sosialismi ja ihmisoikeusliikkeet. Traditionalismi ei tarjoa samaa pakettia kaikille kansoille. Myös aikaisemmin mainitsemani saudit ovat traditionalistisia konservatiiveja, mutta se ei tee heistä minun ystäviäni (heihin toivoisin jonkinlaista "nuke from the orbit" tyyppistä ratkaisua)

Sekä oikeiston, että vasemmiston parissa vallitsee nykyään aivan liian tiukka "joko tai" ajattelu. Se, että vastustaa EU:ta ei tarkoita sitä, että kannattaisi jotain Duginin Euraasia-visioita ja haluaisi Venäjän etupiiriin. Se, että vastustaa USA:n sekaantumista ulkomaiden asioihin ei tarkoita sitä, että Venäjän sekaantuminen muiden suvereenien maiden asioihin on yhtään sen sallitumpaa. Tämä on erikoinen tapa ajatella, mutta äärimmäisen laajalle levinnyt, moni USA:n vihaaja on valmis syleilemään vaikka miten hulluja diktaattoreita ja tyranneja jos nämä vain vastustavat amerikkalaisia.

Jotkut oikestolaiset tuntuvat olevan Venäjän puolella, koska Venäjän esittämä länsimaihin kohdistuva kritiikki tuntuu järkevältä. Tässä näkyy nykypäivän tapa ajatella kaiken olevan jonkinlaista sivilisaatioiden yhteentörmäystä, silloinkin kun kyse on kylmästä valtapelistä. Minusta venäläisillä Euraasia-ideologeilla voi olla ihan hyviä pointteja ja samaan aikaan voin pitää heitä vihollisina. Heidän poliittiset intressinsä eivät vain kohtaa omia intressejäni sen suhteen, mitä toivoisin tulevaisuudessa tapahtuvan. Näin ihmiset ovat ajatelleet ja toimineet vuosituhansia.

Venäjä ja länsimaat ovat kummatkin heikkoja, mutta eri tavoin. Venäjän käytös tuo mieleen Chestertonin kirjassaan Heretics esittämän kritiikin oman aikansa militarismia (ja Kiplingin runoutta) kohtaan. Äkillinen militaristinen innostus ei välttämättä kerro hyvää kulttuurista noin laajemmin: There never was a time when nations were more militarist. There never was a time when men were less brave. Putin haluaa suorastaan katkerasti oikaista jokaisen historiallisen vääryyden 1700-luvulta saakka (suomalaisen näkökulmasta muuten erikoinen näkemys Isovihan sun muun huomioon ottaen). Kertooko tämä vahvuudesta vai heikkoudesta?

Olen aina halunnut dystopiaan

Luin tänään useamman kommentin siitä, miten dystopia on liikaa käytetty ja loppuunkulunut aihe vähän samalla tavalla kuin vaikka vampyyrit fiktiossa (hirvittää muuten mainita suosikki-ja inhokkiaiheitani näin samassa lauseessa!)
Tuo sai minut ensiksi kauhistumaan. Miten dystopia muka voisi olla aihe, johon kyllästyy? Dystopiahan on fiktiivisistä sijainneista viehättävin. Jännittävä maailma toisensa jälkeen, joissa mikä tahansa on mahdollista! Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani ymmärrän tuonkin näkemyksen. Itsekin vältän kirjallisuutta, jota mainostetaan dystooppisena, varsinkin jos se on suunnattu nuorille aikuisille ja sen takakannessa luvataan reipashenkisen nuoren taistelua jonkinlaista hirmuvaltaa vastaan. Syytän "Hunger Games" ilmiötä, jonka viehätystä en aivan ymmärrä. Koko se asetelma on niin simppeli. Olen huomannut tuollaisen piirteen varsinkin elokuvien dystopioissa (Elysium etc) - kirjallisuuden puolella sellaiset dystopiat olisivat olleet vähän vanhentuneita ja yksinkertaisia 1950-luvulla. On hirmuhallituksia, rikas ja pieni eliitti ja jonkinlaista occupy-meininkiä. Talk about boring!

Mainstream-dystopia on muodissa aina taloudellisesti epävarmoina aikoina. 1970-luvulla asuinmaani Britannian katsotuimpia koko perheen ohjelmia oli jonkinlainen post-apokalyptinen selviytymistarina. Ollakseen muodikas  dystopia vaatii siis epävarmat yhteiskunnalliset olot - mutta ei liian epävarmat. Optimistisina ja vauraina aikoina sekä oikeasti rankkoina ja vaarallisina aikoina viihteen puolelta etsitään rohkaisevia ja hyväntuulisia tarinoita. Epävarmoina aikoina dystopia tuntuu suorastaan lupaavalta.
Huonoina aikoina me odotamme sitä romahdusta ja selviytymistaistelua. Post-apokalyptisessa selviytymistaistelussa ei täytetä työhakemuksia.

Minulle dystopia on sekä eskapistisen seikkailullinen, että visuaalisesti kaunis kokemus. Tämä voi tuntua kummalliselta niille, jotka ovat lukeneet dystooppisia tarinoitani. Olen julkaissut niitä useamman:
Pelkuri (2011), Tämä kaupunki on vapautettu (2011),  Viimeinen ihminen? (2012, henkilökohtainen suosikkini) ja viimeiseksi Koko maailman vihollinen (2013)

Lukiessani Kyberpunk-antologiassa julkaistun Koko maailman vihollisen arvostelua tajusin ensimmäisen kerran, että saatan kokea dystopian aiheena hiukan eri tavalla kuin ns valtavirta. Tarinassani liioittelin joitakin asuinkaupunkini Lontoon piirteitä: Canary Wharfin bisnesalue, jonka rakennuksista valtaosa kuuluu ihan oikeasti Kiinalle ja Qatarille, muuttui kiinalaisten triadien hallinnoimaksi alueeksi, kaikki viime vuosien saparonuha-pelleilyt median ylilyönteineen täydeksi todeksi ja tosielämän eri etnisten ryhmien välinen epäluuloisuus avoimemmaksi vihanpidoksi. Inhoamani Shoreditchin hipsterialueen muutin ekokultin päämajaksi ja niin edelleen. Pääasiallinen inspiraationlähteeni olivat kornit aasialaiset triad-elokuvat (Young and Dangerous-sarja) ja henkilökaarti sen mukaista. Minusta luomani maailma oli jännittävä ja cool.

Arvostelijan mielestä tarinani oli koko antologian kyynisin ja luomani maailma täysin armoton. Jännittävä seikkailuni olikin nihilistinen! Olisi kiva tietää mitä mieltä sama arvostelija olisi post-apokalyptisestä tarinastani Viimeinen ihminen ?, jos on tuohon tuotokseeni tutustunut. Tarina nimittäin loppuu todennäköisesti ihmiskunnan sukupuuttoon ja jääkauteen. Suosikkitarinani se on siksi, että loin siinä mielestäni niin kauniin maailman.

Dystopia on mielestäni visuaalisesti kaunis mielikuvitusmaailma. Dystooppinen maisema koostuu oman aikamme ja tulevaisuuden raunioista. Raunioissa itsessään on outoa lumoa ja fiktiivisen tulevaisuuden rauniot ne vasta lumoavia ovatkin. Dystopia on unohtuneiden, särkyneiden ja ehkä vielä salaa kuiskattujen unelmien ja utopioiden hautausmaa. Ihmisiä ei ehkä ole enää olemassa, mutta silti jälkiä heidän elämästään, toiveistaan ja pyrkimyksistään näkyy kaikkialla.

 

Yliopisto on ainoa tapa kokea ripaus Pohjois-Koreaa länsimaissa

Minulla on hankala suhde yliopistomaailmaan ja olen jo pitkään halunnut kirjoittaa sen ongelmakohdista. En vain tiedä mistä aloittaisin, aiheesta voisi paisua kokonainen tiiliskivi, niin paljon yliopisto kummallisuuksineen kertoo ympäröivän yhteiskunnan tilasta. Luin eilen amerikkalaista eliittiyliopistoa ruotivaa kirjaa raflaavalla otsikolla "Sex and God at Yale" http://www.amazon.com/Sex-God-Yale (vaikka ei tuo mitenkään teologiaan liittynyt) joka herätti kaikenlaisia ajatuksia sen lisäksi että oli todella hauska surkuhupaisalla tavalla. Kirjoittaja kuvaili yliopistoissa järjestettävää, porno-ja seksivälineteollisuuden sponsoroimaa "seksiviikkoa" jonka aikana kaikenlaiset tekoruskettuneet ja geelitukkaiset alan miehet, pornotähdet ja pick-up-artist-gurut propagoivat asiaansa kampusalueella tarjoten niin sponsorikamaa kuin esityksiä fellaatiotekniikoistakin. Tuo kaikki nostatti kulmakarvat pysyvästi kaarelle kunnes otsanahkaa kiristi, mutta ei ollut missään tapauksissa kummallisinta mitä kirja paljasti.

Omituisin osa kirjassa oli kirjoittajan kokema draamakurssi jonka aikana joogaopettaja antoi arvosanat sillä perusteella miten hyvin opiskelijat avasivat kundaliinichakransa erilaisissa merkillisissä rituaaleissa jotka vaihtelivat ekstaattisesta tanssista meditaatioon. Saadakseen arvosanaansa nostetuksi kirjoittaja teeskenteli olevansa hurjan henkisen ekstaasin kourissa aivan kuin hänen odotettiin - merkki oikean chakran avautumisesta oli epileptista kohtausta vastaava käytös jossa huudettiin, läähätettiin ja täristiin lattialla. Tämä sai minut ajattelemaan itkukohtauksia johtajien kuollessa Pohjois-Koreassa - yliopisto tosiaan taitaa olla yksi niitä harvoja paikkoja länsimaissa joissa sitä huomaa teeskentelevänsä noinkin pahasti. Arvosanathan tulevat vaikuttamaan työpaikansaantiin opiskelun jälkeen.

Minulle kirjan pointti ei ollut niinkään typerissä teematapahtumissa, naisia alistavan materiaalin markkinoimisessa, ristiriitaisissa ideologisissa ja moraalisissa viesteissä, kaupallisessa opportunismissa tai länsimaiden perikadossa. Kirja oli lopulta kertomus siitä miten moni meistä - varsinkin ne jotka kirjan kirjoittajan ja minun itseni tavoin päätyvät yliopistoon yli 20-vuotiaina ja monen yrittämisen kautta - elättelee suuria haaveita yliopistosta ja pettyy sen banaaliuteen ja matalamielisyyteen.

Muistan vieläkin tunnelman entisen yliopistoni, Brightonin yliopiston Descartes-luennolla. Koko sali kuunteli hartaan hiljaisuuden vallassa ja jokainen salissa oleva koki olevansa jonkin suuren, aikakaudesta toiseen jatkuvan, itseään paljon suuremman kokemuksen äärellä. Eräs taidepuolelle hakenut opiskelija vaihtoi opiskelualaa juuri tuon Descartes-luennon takia. Mutta pudotus on sitäkin nopeampi kun löytää itsensä seminaarista kuuntelemassa innokasta paasausta 1970-luvun OZ-pienlehden oikeudenkäynnistä tai katsomassa yhtäkkiä vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa tirkistelevää seksikohtausta 1980-luvun trillerissä, epämukavalla istuimella, pienestä televisiosta ja viisikymppisen professorin vieressä. Ihanteet ja todellisuus kerta kaikkiaan eivät kohtaa ainakaan humanistisella puolella jossa kaikenlainen turha roska on korotettu tasavertoiseksi filosofian ja taiteiden kanssa.

Voisin itse kertoa monia anekdootteja omien kandinopintojeni aallonpohjista : kirjallisuudenprofessorini ei tiennyt kuka on Dostojevski, yksi luennoitsija väitti ettei Neuvostoliitto aloittanut yhtään aggressiota toisen maailmansodan aikana, new-age-henkisen opettajan mielestä kreikkalaiset uskoivat jälleensyntymään, 99% professoreista agitoi typeriä rotuteorioita "valkoisten etuoikeuksista", hyvä kirjallisuus pilattiin feminismillä, freudilaisuudella (!) ja postkolonialismilla etc. Mutta se tuntuu jollakin tavalla tuulimyllyjä vastaan taistelulta. Pitäisikö minun kirjoittaa näistä jonkinlainen paljastusartikkeli?

Käytännössä huomasin saavani Brightonin yliopistossa enemmän propagandaa kuin tietoa ja että olin kaikesta eri mieltä yliopistoni kanssa. Tällaisessa tilanteessa opiskelija on hankalassa paikassa. Virallisen totuuden kyseenalaistaminen pudottaa arvosanoja ja johtaa ongelmiin. Yliopisto on täydellinen konsensuskeskus. Rakastan kuitenkin opiskelua ja haluan akateemikoksi, joten ainoa mahdollisuus oli etsiä yliopisto jonka ideologia on lähinnä omaa. Enter Britannian ainoa yksityinen ja taatusti oikeistolaisin Buckinghamin yliopisto, jossa suoritin maisterinopintoni riemumielin ja jatkan nyt kohti väitöskirjaa. Kukaan ei enää jakele minulle monisteita siitä miten George W Bush oli WTC-iskun takana, sähköpostini ei mainosta Hamas-vierailijoita eikä nykyisen opinahjoni seiniä korista Marx-festivaalin mainos. Olen rämpinyt piikkilankojen läpi  ja päätynyt turvallisesti omalle puolelle juoksuhaudan suojaan. Mutta se ei välttämättä ole hyvä asia. Pitäisin enemmän yliopistosta jossa kaikenlaiset aatteet ja ideat kukkisivat vapaasti, luennoitsijat antaisivat opiskelijoiden tehdä omat johtopäätöksensä asioista ja filosofia-seura tarjoaisi jotain muutakin kuin Palestiinaa - vaikka sitä Descartesta?

Mutta muuta akateemista todellisuutta en tunne. En edes tiedä ovatko yliopistot aina olleet tällaisia vai onko tämä vain osa nykykulttuurin laajempaa fragmentoitumista intressiryhmiin ja ideologisiin taisteluhautoihin. Mutta tiedän että  haluan akateemikoksi, en luokkataistelijaksi.

Kulta-aika Redux - Al Qaedaa vai uusnatseja?

Oikeasti tämä kirjoitus liittyy lähes pelkästään käsitöihin ja tekniikkaan, kunhan trollaan raflaavalla otsikoinnilla. Eräs blogini seuraaja mainitsi edellä mainitut poppoot vain esimerkkeinä ihmisistä, jotka haluavat myös paluuta kulta-aikaan. Maailmassa on aina ollut fanaatikkoja jotka pyrkivät johonkin kuvitteelliseen utopiaan, oli se sitten tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Minusta tuollaisissa liikkeissä on mielenkiintoisinta harhaaluulo jonkinlaisesta puhtaudesta - että jos vain nämä ja nämä asiat kielletään, nämä ja nämä viholliset tapetaan etc saavuttaisimme paratiisin maan päällä. Lisäksi he uskovat että jokaisella asialla on aivan selkeä ja autenttinen alku ja hetki jolloin kaikki oli puhdasta ja täydellistä.

Tuo on mielenkiintoista ja inspiroivaa dystooppiselle kirjoittajalle, mutta ei omaa ajattelumaailmaani. Olen kyllä sitä mieltä, että moni aikakausi oli omaamme parempi eikä juurikaan arvosta mitään omassa tämänhetkisessä kulttuurissani. Mutta en usko, että mitään täydellistä aikakautta on koskaan ollut olemassa tai että voisimme toistaa sen omana elinaikanamme vain tappamalla oikeat viholliset ja kieltämällä Miley Cyrusin tai Eastendersin. Mutta minä lähestynkin kulta-aikaa taidehistorioitsijan ja käsityöläisen näkökulmasta.

Jos kulta-aikoihin uskominen tekee minusta ääriliikkeen edustajan, olen myös opiskellut ääriliikettä ääriliike-ammattikorkeakoulussa. Opiskellessani minulle nimittäin opetettiin itsestäänselvyytenä, että tekninen osaaminen ja laatu ovat huonontuneet.















Näkyvin esimerkki tästä lienee modernistiset tasakattorakennukset jotka ovat nykyään suojeluskohteita mutta eivät ole milloinkaan kestäneet säätä tai aikaa. 1900-luvulla joitakin teknisiä taitoja jopa unohdettiin kokonaan. Kun Turussa suunniteltiin vanhojen rakennusten kunnostamista kävi ilmi, että kukaan ei enää osannut entisöidä niiden reliefikoristeita. Asiantuntijat piti tilata ulkomailta.

Ensimmäinen teknisen laadun aleneminen tapahtui kuitenkin jo 1800-luvulla teollistumisen myötä. Arts&Crafts-liike ja Jugend olivatkin vastalauseita aikakauden laaduttomaan massatuotantoon. Suurin osa 1800-luvun huonekalutuotannosta oli laadutonta massatuotantoa jossa kerrattiin aikaisempien vuosisatojen tyylejä kömpelösti. 1700-luku taas oli koristetaiteiden kulta-aikaa ja teknisesti ylivertaista.  Et kerta kaikkiaan saa uutena yhtä huolellisesti tehtyä, teknisesti taitavaa ja kestävää kirjoitus-tai meikkipöytää kuin kuvan esimerkki the Wallace Collection-museosta. 1700-luvun huonekalut esitellään usein museoissa suljettuina joten niiden monimutkaisuus, tekninen taitavuus ja monikäyttöisyys ei ole itsestäänselvyys - ne näyttävät niin siroilta koriste-esineiltä.

Minusta myös 1700-luvun ja 1800-luvun kirjontatöissä on laatueroja, mutta yleistäen naiset kaikista yhteiskuntaluokista kirjoivat kauniisti ja taitavasti pitkälle 1900-luvun puolelle. Tekstiilit lakanoista pyyhkeisiin ja vaatteet alusvaatteita myöten koristeltiin pitsein ja kirjailuin. Jossakin 1950-60-luvun paikkeilla tekstiilien laatu romahti - pitsit olivat kömpelöitä ja räikeitä, kirjontatyöt,  joita toki vielä tehtiin helppoja ja nopeita ja 70-lukua lähestyttäessä materiaalit muuttuivat kammottaviksi. Tekstiilihistorianopettajani mukaan oli melkoinen menetys että omana aikanamme kirpputorien takstiilivalikoima edustaa juurikin noita 60-70-luvun kammotuksia.

Oikeasti voisin sanoa tämän paljon yksinkertaisemminkin: isoisäni rakensi useamman talon eläessään. Isäni ei ole rakennusmiehiä mutta rakensi mökille laiturin. Mieheni tuskaili IKEA-paketin kanssa. Entisessä työpaikassani järjestettiin arvonta jota varten ihmisen jättivät nimensä ja e-mail osoitteensa. Yli puolet ei ollut osannut tekstata nimeään ymmärrettävästi, vaikka moni oli yrittänyt jopa useaan kertaan, vetäen viivan ensimmäisen harakanvarvaskokoelman yli. Jos tämä kehitys ei jollakin tavalla muutu radikaalisti pelkään tosissani miten jälkipolvet tulevat selviytymään. 

Miten meistä kaikista tuli amerikkalaisia?

Tänä aamuna aloitin tapani mukaan päivän lukemalla asuinmaani tärkeimpiä lehtiä nettiversioina. Silmääni pisti heti sekä vasemmistolaisen Guardianin, että oikeistolaisen Daily Telegraphin sivuilla onnitteluartikkelit Michelle Obamalle, että jopa kuvakoosteet "First Ladyn" vuosista presidentinrouvana. Samanlainen löytyi Ylen sivuilta- enkä muista itse asiassa nähneeni ikinä kuvakoostetta yhdestäkään Suomen presidentin rouvasta syntymäpäivän kunniaksi. Voin toki olla väärässäkin. No, eteenpäin, edelleenkin brittilehti Guardian tarjosi myös artikkelia, joka käytti yksittäistä rikostapausta jossain päin Yhdysvaltoja kirjoittaakseen pitkän vuodatuksen maan aselakeja vastaan. Tämä siis Brittilehdessä. Brittilehdissä on usein pitkiä artikkeleita joissa arvostellaan Yhdysvaltojen aselakeja ja kulttuuria (harvoin tehden mitään eroa osavaltioiden välillä vaikka lait vaihtelevat osavaltiosta toiseen). Britanniassa tunnetusti on äärimmäisen tiukat aselait ja muutenkin monella tavoin paranoidi ja täysin yhdentekeviin asioihin pikkumaisesti puuttuva lainsäädäntö, jonka mukaan perunankuorimaveitsiä ei saa myydä alle 18-vuotiaille. Asekäytännöt ovat vain yksi asia, joissa keskivertobritti ja brittimedia tuntee vain kaksi todellisuutta: omansa sekä amerikkalaisen. Joko kaikki ampuvat hulluina kuin missäkin lännenleffassa tai kenelläkään ei ole aseita, ei edes poliiseilla. Paitsi ehkä ammattirikollisilla...

                                          Kuvassa Saudien häidenviettoa - asekulttuureita tosiaan on kaikenlaisia

Aloin oikeastaan pohtimaan tätä siksi, että viime vuosina on ilmestynyt paljon trans-Atlanttiseen orjuuteen liittyviä elokuvia, jotka tietenkin ovat kansainvälisessä levityksessä. Ensimmäinen kosketus useammallekin sukupolvelle orjuuteen oli varmasti "Roots" tv-sarja tai kirja, minullekin. Orjuus oli jotain, mitä tapahtui afrikkalaisille ja se on mustien amerikkalaisten ikuinen trauma ja perintö. Kävin aiheesta kokonaisen kurssin täällä Britanniassa yliopistossa. Sillä kurssilla, kun orjuus Afrikassa ja Arabimaissa tuli jonkun mainitsemaksi, professori selitti, että vain trans-Atlanttinen orjuus oli "teollista" mittakaavassa, vain Karibia ja Yhdysvaltojen etelävaltiot olivat "orjakulttuureita" (jotka siis pyörivät kokonaan orjatyövoimalla) ja että Länsimaiden ulkopuolella orjat olivat paremmin kohdeltuja, eräänlaisia perheenjäseniä.

Omassa päässäni siis orjuus oli ikuisesti "amerikkalaista": afrikkalaisparat, jotka laivattiin halki valtameren siirtokuntiin plantaaseille. Kuvitelkaa siis hämmennykseni kun törmäsin ensimmäistä kertaa Suomen Isonvihan todellisuuteen (HS:n Kuukausiliitteessä) ja siihen, että 1700-luvun alussa suomalaisia siviileitä siepattiin kasakoiden toimesta tuhansittain ja kuljetettiin itäisille orjamarkkinoille. Juuri niiltä seuduilta, joilta sukuni on kotoisin. Pietarin kaupunki rakennettiin eri sota-alueilta siepatulla orjatyövoimalla. Venäjä kielsi orjakaupan 1720-luvulla (maaorjuushan on eri asia ja kiellettiin paljon myöhemmin). Kaiken tuon hoksasin pari vuotta sitten.

Eurooppalaisten sieppaaminen ja päätyminen vaikka Turkkiin, Marokkoon tai Jemeniin saakka kuuluu nykyään unohdettuun historiaan, koska populaarin tietoisuuden näkemys kansainvälisesti tulee amerikkalaisesta viihteestä. Lisäksi eurooppalaiset ovat nykyajattelun mukaan historian virallisia "pahiksia", joten kukaan ei oikein hyödy siitä, että heidät yhtäkkiä esitettäisiin vaikka marokkolaisten uhreina. Kevyesti valkoinen orjakauppa nähdään jotenkin seikkailukertomusten ja eroottisten novellien aiheena - miten eurooppalaisnaiset päätyvät haaremiin, tuollaista poliittisesti epäkorrektia, mutta silti aina suosittua orientalismia.

Totuus oli tietenkin se, että Pohjois-Afrikkalaiset merirosvot hyökkäsivät systemaattisesti Euroopan satamakaupunkien kimppuun ja kaappasivat kokonaisten laivojen miehistöt. Sadat tuhannet Eurooppalaiset miehet espanjalaisista ruotsalaisiin päätyivät juuri sellaisiin oloihin kuin mitä mustat orjat kärsivät toisaalla: kidutetuiksi, sairaiksi ja nälkiintyneiksi sekä  töihin rakennustyömaille, kaleereihin, viljelyksille ja kaivoksiin. Ne, jotka onnistuivat pakenemaan kirjoittivat joskus muistelmia ja aiheesta on suuri määrä alkuperäislähteitä sillä kyse oli laajalti koetusta ongelmasta (kokonaisia rannikkokyliä siepattiin). Pohjois-Afrikan sulttaanikunnat  olivat juuri samanlaisia orjakulttuureita kuin etelävaltiot Yhdysvalloissakin. Orjat eivät missään tapauksessa olleet "perheenjäseniä". Mutta koska aiheesta ei ole tehty ei-kaunistelevaa tv-sarjaa, kirjaa tai elokuvaa, ei sitä oikeasti ole enää olemassakaan. Eikä sitä mainittu minun yliopistossani.

Amerikkalainen historia on siis globaalia historiaa, ja meitä eurooppalaisia oikeasti koskettaneet asiat historiassa unohdettu (natseja lukuunottamatta). Amerikkalainen asedebaatti liittyy jotenkin meihin, hiukan lähempänä sijaitsevan Sveitsin vastaava ohitetaan pikku-uutisella.

Todella absurdi esimerkki tästä on se, miten amerikkalaisten monimutkaista terveydenhoitovyyhtiä pohditaan vahvan emotionaalisesti brittiblogeissa ja tiedoitusvälineissä ja jopa Suomessa asti. Briteillä on tässäkin tasan kaksi todellisuutta: toisaalla jenkkien terveydenhoitosotku jota (enää vain Euroopassa suosittu) Obama yrittää ratkaista omalla systeemillään, toisaalta Pyhä ja Ilmainen NHS. Kukaan ei tiedä mitään naapurimaan Ranskan terveydenhoidosta (joka onneksi on parempi kuin Britannian, kuten huomasimme luokkaretkellä erään opiskalijan saadessa pahan ruokamyrkytyksen...). Entä kuinka moni Yhdysvaltojen terveydennhoitoa päivittelevä suomalainen tietää mitään Venäjän vastaavasta?

Tämä ei ole krittiikki Yhdysvaltoja kohtaan. Joskus parikymppisenä luin Chomskyä aivan innoissani, mutta sitten kasvoin aikuiseksi ja opin maailman olevan aika monimutkaisen, valtioiden (ja niiden johtajien, intressiryhmien, heimojen, juuri sinun) olevan omia intressejään ajavia opportunisteja ja ettei historiassa oikein ole selkeitä pahiksia ja hyviksiä. Minulla ei ole mitään Yhdysvaltoja vastaan ja syypäitä jenkkikulttuurin dominanssiin eivät varsinaisesti ole jenkit - vain pikemminkin me itse, jos emme vaivaudu ottamaan selvää omasta historiastamme ja edes lähimmistä naapurimaista. Muulle maailmalle toki Länsimaat = Yhdysvallat (eli länsimaiden ulkopuolella meitä kaikkia naisia pidetään Sinkkuelämää-pissiksinä) mutta ei meidän nyt itse tarvitse olla noin sivistymättömiä.