Citadel ja aikamme arkkitehtuurin kauhu

Olen usein kutsunut modernia arkkitehtuuria dystooppiseksi. Aikoinaan hienoiksi tarkoitetut julkiset betonirakennukset, konserttihallit ja teatteritalot sun muut usein näyttävät siltä, että niistä puuttuu vain suurikoikoinen Stalinin tai Kim Jong Unin naamataulu. Moderni arkkitehtuuri on usein rumaa, mutta keskustan ulkopuolella, kunnan asunto-alueilla, se on myös pelottavaa. Rapistuneet tornitalot, joiden sotkuisia pihoja ympäröivät korkeat muurit ja piikkilanka-aidat, alikulkutunnelit, jotka tuntuvat johtavan pikemminkin hadaalien asuinmaille kuin tien toiselle puolelle... tällaisia alueita löytyy omasta kotikaupungistani Lontoosta runsaasti. Pahaenteisen näköiset tornitalot kohoavat jo naapurikorttelissa, jonne en ikinä mene.

Irlantilainen kauhuelokuva Citadel sijoittuu juuri tuollaiseen maisemaan.  Sen tapahtumapaikat - aivan tavalliset kunnan rakentamat asuma-alueet, ovat niin pelottavia, että elokuva toimisi ilman jännittävää juonta ja hyviä näyttelijöitäkin. Citadelissa kunnan tornitalo on pelottavampi kuin mikään Transylvanian kallionkielekkeellä kiikkuva vampyyrinlinna.

Moni kauhuelokuva liittyy nykyään enemmän tekijänsä fanipoikuuteen kuin varsinaiseen kauhuun, uudet sukupolvet tavallaan tekevät uusia versioita ja variaatioita elokuvista, joiden äärellä jännittivät itse teini-iässä. Kauhuelokuva, jolla olisi suuri henkilökohtainen merkitys tekijälleen tai jopa perustuisi ohjaajaan omiin kokemuksiin taitaa olla melkoinen harvinaisuus. Citadel on kuitenkin tällainen elokuva.

Kauhuelokuva, joka perustuu ohjaajan omiin kokemuksiin?

Ei, kyse ei ole mistään "perustuu tositapahtumiin kummitustalosta/manaustapauksesta" -jutusta. Tämä voisi tapahtua kenelle tahansa, koska vain.

Citadelin ohjaaja, irlantilainen Ciaran Foy joutui täysin motiivittoman hyökkäyksen kohteeksi 18-vuotiaana. Joukko hupuilla kasvonsa peittäneitä teinejä pahoinpiteli häntä ja uhkasi huumeruiskulla. Häneltä ei ryöstetty mitään eikä teolle ollut mitään muutakaan motiivia. Hyökkäyksen jälkeen hän alkoi kärsiä agorafobiasta eikä kyennyt aluksi edes poistumaan kotoaan. Myös Citadelin päähenkilö, Tommy, kärsii agorafobiasta. Hänen vaimonsa surmataan motiivittomassa hyökkäyksessä ja hän jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä lapsestaan. Päähenkilön esittäjä on loistava valinta suurine säikkyine silmineen ja näyttelee pelokasta Tommya hyvin, vähäeleisesti ja metelöimättä (kirkuminen ei ole erityisen pelottavaa) - näin pelokas mies kauhuelokuvan pääosassa on harvinaista, mutta jollakin tavalla realistista, miehethän nimenomaan joutuvat provosoimattomien hyökkäysten kohteeksi keskellä päivää ja ovat aivan avuttomia uhreja hyökkääjien iskiessä joukolla ja aseistettuna. Elokuvan toinen tärkeä rooli on sosiaalityöntekijä, nainen, joka edustaa valtakulttuuria nähden Tommyn vainoajat vain olosuhteiden uhreina, syrjäytyneinä nuorina, joita pitäisi sääliä eikä pelätä. Tämä lienee ohjaajan kommentti siihen kritiikkiin, mitä tämä "hoodie horror" kauhugenressä on saanut median taholta, esimerkiksi toista vastaavaa kauhuelokuvaa nimeltä  Eden Lake syytettiin sydämettömästä asenteesta.

Citadelin lapset ovat kieltämättä olosuhteiden uhreja, mutta samaan aikaan hengenvaarallisia.

Päähenkilö bussin yläkerrassa. Bussin yläkerta on myös Britanniassa osa "kauhun maantietoa", joka aiheuttaa epämääräistä pelkoa, kaikkialla näkyvista valvontakameroista huolimatta.

Alikulkutunneli. Tämä kaupunkisuunnittelun ihme, jolla saadaan kaupunkilaiset välttelemään kokonaisia kortteleita.

Pidän tästä elokuvasta monesta syystä. Sen juoni ja "mytologia" myrkyllisestä talosta ja sen tartuttamista asukkaista on toimiva, sen päähenkilöön samaistuu aivan tosissaan,  sen maisemat ovat kauhistuttavat ja se liittyy aivan todellisen elämän pelkoihin ja meitä ympäröivään kauhun maantieteeseen. Lisäksi siinä oli hyvä loppu, kauhuelokuvat kikkailevat mielellään typerillä lopuilla, mutta koska elokuva oli eräänlainen terapiasessio sen ohjaajalle, se vaati lopun jolla oli syvällisempi merkitys. Elokuva herätti myös ajatuksia, ei vain siitä, mitä meille on tehty arkkitehtorisella tyrannialla, vain myös ajatuksia pelosta, oman pelon kohtaamisesta ja voittamisesta ja siitä, miten pahantahtoiset ihmiset käyttävät pelkoamme hyväkseen, suorastaan haistaen sen meistä. Tässä siis kauhua, joka kerrankin on jotakin muuta kuin retroilevaa ironista verileikkiä tai aasialaiskopioita.

Venäjä ja Putinin outo lumo

Tämän kirjoituksen aiheena ei ole Ukrainan ulko-tai sisäpolitiikka, uuden kylmän sodan mahdollisuus, Venäjän suurvaltahaaveet, länsimaiden täydellinen avuttomuus tai se, miten Suomen kannattaisi reagoida konfliktiin naapurimaansa Venäjän ja lännen välillä. Kaikki ovat kiinnostavia aiheita, mutta en ole mikään asiantuntija ja kaikki järkevä aiheesta on varmasti jo sanottu moneen kertaan.

Konfliktit luovat usein myös mahdollisuuksia. Vihdoinkin pahimmatkin historiantajuttomat täti-ihmiset (sukupuoleen katsomatta) ovat heränneet ruususenunestaan ja tuo on tietenkin pelkästään hyvä asia. Lisäksi konflikti on paljastanut Putinin kummallisen suosion sekä vasemmiston, että oikeiston parissa.

Putin on erikoinen ilmiö. Itse olen aina nähnyt hänet vain kierona ja vallanhimoisena KGB-nousukkaana jonka machoilevassa imagossa on jotain vaivaannuttavaa. Putinilla on kuitenkin ollut aina ihailijoita niin Venäjällä kuin lännessäkin. Sosialismin romahdettua uskottavana maailmanpoliittisena voimana sekä Kiina, että Venäjä vaihtoivat pienen kompuroinnin jälkeen sujuvasti patrioottiseen intoiluun, ja korvasivat kommunismin kansallismielisyydellä kuitenkaan tuhoamatta kommunistiajan valtarakenteita. Kiina nyt on vielä paperilla ja juhlapuheissa kommunistinen, mutta kun se samaan aikaan leikkii siirtomaaherraa Afrikassa ja ostaa Lontoota ympäriltäni voi sen kai laskea myös reippaan kapitalistiseksi roistovaltioksi. Joka tapauksessa, kumpikin maa positioi itsensä nopeasti vastustamaan länsimaita vaikka avasikin länteen kauppasuhteet. Tähän on useita historiallisia ja kulttuurillisia syitä joista yksi on se, että ulkoapäin katsottuna länsimaat vaikuttavat usein heikoilta, kaoottisilta ja rappeutuneilta. Mitä me tietenkin olemmekin...

Miksi Putinia sitten ihaillaan? Äärivasemmiston parissa todennäköisesti refleksinomaisesti, neukkuajoista jääneen russofilian takiakin. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän oikeiston asenteet, koska oikeistolaisena tämän puolen argumentit ja asenteet ovat minulle tutumpia. Miksi oikeistolaiset  ihailevat Putinia? Tarjoan selitykseksi huvikseni syitä maskuliinisuuden kriisistä väärin ymmärrettyyn konservatiivisuuteen asti.

Ensiksi ihmisluontoon liittyvä asia, jolla ei ole mitään tekemistä oikeiston tai vasemmiston kanssa: häikäilemätön vallankäyttö on kiehtovaa. Moni varmasti ihailee Putinia samasta syystä kuin kovinta tappelijaa tai kiusaajaa ihaillaan koulupihalla. Kun länsimaiset poliitikot tuntuvat peittelevän ahneita ja epärehellisiä tarkoitusperiä Disney-henkisen lässytyksen alle, alkaa suora aggressiivisuus tuntua rehelliseltä. Pidin itse kovasti tietovuodosta paljastuneesta uutisesta, jonka mukaan saudipoliitikot olivat ennen Venäjän olympialaisia kiristäneet näitä sanomalla, että voivat koska tahansa kääntää kaukaasialaiset jihadistiterroristit on tai off-asentoon. Ei, että pitäisin saudeista tai terroristeista, mutta tuollainen on piristävän rehellistä verrattuna länsimaiseen sekoitukseen anteeksipyytelevää pehmoilua ja ahnetta kieroilua.

Länsimaiden ulkopuolella ei arvosteta heikkoutta ja näitä täti-ihmisiä, joita poliitikkomme tätä nykyä ovat.  Putinin suosio saattaa johtua siitä, miten vahvalta hän vaikuttaa kaikenmaailman Cameroneihin, Obamoihin ja muihin pullapoikiin verrattuna (kuten vaikka kuvasarjassa esiintyvä Lontoon pormestari). Tosin ehkä vain vaikuttaa, venäläiset autoritääriset hallitsijat ovat usein olleet pohjimmiltaan epävarmoja ja ristiriitaisia persoonia.

Ennen olympialaisia ja nykyistä katastrofia luin useampia artikkeleita brittiläisistä oikeistolehdistä, joissa kirjoitettiin Putinin konservatiivisen viestin merkityksestä. Tähän perustunee joidenkin konservatiivipiirien Putin-fanitus: koska Putin arvostelee länsimaista dekadenssia hän on sitten jotenkin automaattisesti myös samalla puolella länsimaisen konservatiivin kanssa. Mutta konservatiivisuus tai traditionalismi eivät ole universaaleita liikkeitä samalla tavalla kuin vaikka sosialismi ja ihmisoikeusliikkeet. Traditionalismi ei tarjoa samaa pakettia kaikille kansoille. Myös aikaisemmin mainitsemani saudit ovat traditionalistisia konservatiiveja, mutta se ei tee heistä minun ystäviäni (heihin toivoisin jonkinlaista "nuke from the orbit" tyyppistä ratkaisua)

Sekä oikeiston, että vasemmiston parissa vallitsee nykyään aivan liian tiukka "joko tai" ajattelu. Se, että vastustaa EU:ta ei tarkoita sitä, että kannattaisi jotain Duginin Euraasia-visioita ja haluaisi Venäjän etupiiriin. Se, että vastustaa USA:n sekaantumista ulkomaiden asioihin ei tarkoita sitä, että Venäjän sekaantuminen muiden suvereenien maiden asioihin on yhtään sen sallitumpaa. Tämä on erikoinen tapa ajatella, mutta äärimmäisen laajalle levinnyt, moni USA:n vihaaja on valmis syleilemään vaikka miten hulluja diktaattoreita ja tyranneja jos nämä vain vastustavat amerikkalaisia.

Jotkut oikestolaiset tuntuvat olevan Venäjän puolella, koska Venäjän esittämä länsimaihin kohdistuva kritiikki tuntuu järkevältä. Tässä näkyy nykypäivän tapa ajatella kaiken olevan jonkinlaista sivilisaatioiden yhteentörmäystä, silloinkin kun kyse on kylmästä valtapelistä. Minusta venäläisillä Euraasia-ideologeilla voi olla ihan hyviä pointteja ja samaan aikaan voin pitää heitä vihollisina. Heidän poliittiset intressinsä eivät vain kohtaa omia intressejäni sen suhteen, mitä toivoisin tulevaisuudessa tapahtuvan. Näin ihmiset ovat ajatelleet ja toimineet vuosituhansia.

Venäjä ja länsimaat ovat kummatkin heikkoja, mutta eri tavoin. Venäjän käytös tuo mieleen Chestertonin kirjassaan Heretics esittämän kritiikin oman aikansa militarismia (ja Kiplingin runoutta) kohtaan. Äkillinen militaristinen innostus ei välttämättä kerro hyvää kulttuurista noin laajemmin: There never was a time when nations were more militarist. There never was a time when men were less brave. Putin haluaa suorastaan katkerasti oikaista jokaisen historiallisen vääryyden 1700-luvulta saakka (suomalaisen näkökulmasta muuten erikoinen näkemys Isovihan sun muun huomioon ottaen). Kertooko tämä vahvuudesta vai heikkoudesta?