Siitä lähtien kun internet mahdollisti sekä fiksujen, että todella typerien kommenttien ja mielipiteiden leviämisen ennennäkemättömän nopeasti, moni on alkanut boikotoida tiettyjä kirjailijoita pelkästään väärien mielipiteiden takia. Tuo todennäköisesti on aika uusi ilmiö - en usko, että sotavuosina suomalaiset kulttuuriharrastajat kirjoittelivat mustia listoja niistä ulkomaalaisista kulttuurivaikuttajista, jotka kannattivat Stalinia - ja se lista oli varsin vaikuttava. "En enää ikinä mene katsomaan George Bernard Shawin näytelmiä" tai vastaavaa. Ehkä joku olisi boikotoinutkin, mutta tuohon aikaan ei vielä ollut niin nopeaa tiedonvälitystä tai hysteeristä julkkiskulttuuria. Nykyään taas varomaton Facebook-kommetti tai humalainen avautuminen aiheuttaa heti hurjan skandaalin. Niin suurta julkkista ei olekaan, ettei hän joutuisi nöyrtymään ja pyytämään anteeksi kerrottuaan vitsin homoista tai juutalaisista. Mutta entäs teot?
Henkilökohtaisesti minun on aina ollut vaikeampaa sulattaa huonoa käytöstä muita eläviä ja tuntevia ihmisiä kohtaan kuin vääriä aatteita tai puheita. Huono käytös jopa mitätöi omissa silmissäni oikeamieliset aatteet. Näin historianopiskelijana ja eri aikakausien taiteilijoista ja kirjailijoista liikaakin tietävänä en oikein muuta taiteilijoilta odotakaan kuin hankalaa persoonaa, usein itsekästä mielenlaatua ja kummallisia mielipiteitä. Sen takia ihmettelenkin, miten taiteilijoista, kulttuuriväen edustajista ja julkkiksista on omana aikanamme kehkeytynyt jonkinlainen moraalinen syvällinen auktoriteetti, sillä mikään historiassa ei anna ymmärtää taiteilijoiden tai kulttuurivaikuttajien olevan millään tavalla soveliaita tuohon rooliin. Järkevä ihminen nauttii taiteilijoiden tuotoksista ja jättää taiteilijan egotrippailun omaan arvoonsa.
Mutta kukaan ei voi erottaa artistia taideteoksesta. Moni sanoo tekevästä niin, mutta jokaisella on tuon suhteen oma rajansa. Vain se vaihtelee mikä saa boikotoimaan kirjailijaa tai elokuvaohjaajaa. Jos nyt käytetään todella kummallista esimerkkiä, niin viimeistään tieto siitä, että käteen saatu kirja on vaikka Turkmenistanin diktaattorin kirjoittama saisi hankkimaan parempaa luettavaa tai ainakin muuttamaan odotuksia eksoottisen runoteoksen laadun suhteen.
Ryhdyin pohtimaan tätä aihetta törmättyäni englanninkielisillä scififoorumeilla ja blogeilla riehuvaan debaatiin Marion Zimmer Bradleystä. En itse tiennyt aiheesta mitään aiemmin, mutta Bradleyn aviomies tuomittiin aikoinaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Bradley puolusteli hänen tekemisiään. Scififandomin piirissä asia tiedettiin ja siitä nousi kova skandaali 60-luvulla, mutta aihetta seliteltiin myös kaikenlaisella tuon ajan alternatiivilätinällä ja pariskunta oli vielä pitkään osa fandomia. Nähtävästi uusin skandaali liittyy siihen, että Marion Zimmer Bradley, joka kuoli 90-luvulla, olisi itse myös osallistunut noihin rikoksiin.
Tämä on luonnollisesti järkyttänyt Bradleyn faneja. Jotkut ovat tuhonneet omistamansa Bradleyn kirjat, moni kirjoittaa ettei voi enää lukea hänen kirjojaan samalla tavalla kuin ennen. Jotkut kirjoittavat, että haluavat erottaa tämän selvästi rikollisen naisen hänen kirjoistaan, joita kuitenkin rakastavat.
Yksi ärsyttävä piirre debaatissa on se, miten moni on verrannut Bradleytä Lovecraftiin. Kysehän on aivan eri asiasta. Bradley oli rikollinen, joka ei eläessään jäänyt kiinni eikä saanut ansaitsemaansa tuomiota. Lovecraftilla taas oli epämiellyttäviä mielipiteitä, mutta tekojen osalta hän ei tehnyt mitään rikollista tai vahingoittanut muita ihmisiä. Hän ei edes ollut merkittävä julkisuuden henkilö, joka olisi millään tavalla pyrkinyt vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen (ymmärrän tämän kritiikin Orson Scott Cardin kohdalla). Onko rasismi kirjoituksessa tosiaan verrannollinen raiskaukseen? Minun mielestäni ei ole.
Äärevän ja epämiellyttävän idelogian tukeminen yksityiskirjeissä tai twitterissä, tai edes romaanissa, ei vielä kerro lukijalle mitään kirjailijasta yksityisihmisenä. Toisaalta olen sitä mieltä, että artistin moraaliton ja rikollinen luonne kyllä pilkottaa teoksessa. Caravaggion tauluista ei tule mieleen viisas ja levollinen sielu, harmoniassa maailman kanssa. Olen lukenut vain yhden Marion Zimmer Bradleyn kirjan, Avalonin Usvat ja pidin sitä niin vastemielisenä, että välttelin kaikkea arthuriaaniseen mytologiaan liittyvää vuosikausia sen jälkeen. Tuolloin en tiennyt kirjailijasta mitään. Kirja oli aika epämiellyttävä esimerkki tietyistä uuspakanuuden patologioista (joilla on enemmän tekemistä 60-luvun kuin varsinaisten esikristillisten kulttuurien kanssa). Mutta ehkä vihdoin spekulatiivisen fiktion ystävätkin heräävät siihen tosiasiaan, että joskus edistykselliset mielipiteet yhdistyvät aidosti moraalittomaan luonteeseen ja rikollisiin tekoihin. Ja että vain teoilla on merkitystä.
