Pompeii - historiallinen elokuva vailla mentaliteettihistoriaa

Nykyään historialliset elokuvat ovat niin huonoja, että uusin Antiikki-pläjäys Pompeii ei ollut edes sieltä huonoimmasta päästä. Onhan tuollainen John Martin-tyylinen täystuho aina hienoa katsottavaa ja Kiefer Sutherland ylinäytteli viihdyttävästi pahista. Juoni oli koherentti, joskin simppeli ja kliseinen. Henkilökaarti oli vielä kliseisempi, oli koston motivoimaa ja karismavapaata sankaria, Jaloa Mustaa Villiä, etc. Tällaista sitä tehdään nykyään kun tarinan voi uhrata erikoistehosteille. Eniten tuosta jäi mieleen se, miten Rooma esitettiin nykymentalitettiin sopivasti vain ilkeänä siirtomaaisäntänä, jota jopa pompeijilaiset vihasivat (oikeasti pompeijilaiset olivat ihan roomalaisia). Rooman armeija taas esitettiin pelkurimaisena, koska 2000-luvun ihmisen on niin vaikea ymmärtää menneisyyden kunniakäsityksiä. Pompeii oli hyvä esimerkki elokuvasta, jolla ei loppujenlopuksi mentaliteettihistorian osalta ole mitään tekemistä kuvaamansa aikakauden kanssa.

Lisäksi elokuva oli aivan käsittämättömän lapsellinen. Tehdäänkö enää edes jotenkin aikuisempia historiallisia elokuvia? 1950-70-lukujenkin Rooma-elokuvat ovat juustoisia, ylinäyteltyjä, historian suhteen usein sinne päin etc. Mutta ne tuntuvat jotenkin aikuisemmilta. Lisäksi ne ymmärtävät Antiikin kulttuurihistoriaa nykyelokuvia paremmin. En tiedä minkä takia, ehkä tuon ajan ohjaajat kuuluivat vielä siihen sukupolveen, joka koulussa tutustui perusteellisemmin Rooman historiaan, kulttuuriin ja aatteisiin. Antiikki oli olennainen osa peruskoulutusta vuosisatojen ajan, ei mikään ihme, että Dickens kutsuu eräässä kirjassaan roomalaisia "jokaisen koulupojan leppymättömäksi viholliseksi". 1900-luvun alussa koulun käyneelle ohjaajalle Antiikki on siis paljon tutumpi kuin nykyisille. 1960-luvun elokuvassa Rooman valtakunnan tuho on kohtaus, jossa keisari Marcus Aurelius vähän ennen kuolemaansa puhuu itsekseen yksinäisessä kammiossaan. Hänen monologinsa koostuu otteista hänen filosofisesta teoksestaan Itsetutkiskeluja, joka edustaa stoalaista itsensä kehittämisen ja mielenrauhan saavuttamisen traditiota. On vaikea kuvitella, että myöhemmässä Ridley Scottin elokuvassa Gladiator, joka kertoo samoista tapahtumista ja samasta ajasta, olisi ollut samanlaista kohtausta.

Sama koskee 1951 valmistunutta elokuvaa Quo Vadis. Tämä elokuva ja romaani on pitkään kiehtonut minua, sillä varsinkin puolalaisen alkuperäisteoksen mielessä pitäen koko tarinan voi lukea allegoriana Puolasta. Mutta takaisin Antiikkiin, jopa näin vanha ja kitch (kuten kuvasta näkee) elokuva tavoittaa olennaisia ja hienoja hetkiä klassisesta kulttuurista. Jopa keisari Nerosta kertova elokuva ymmärtää, että Rooma on paljon muutakin kuin sen kulloinen hallitsija sekä pahimmat ylilyönnit ja hirmuteot. Elokuvan henkilöhahmot ovat lisäksi persoonallisia ja mieleenpainuvia, dialogi viihdyttävää ja täynnä mustaa huumoria. Mitään tällaista ei enää oikein näe historiallisissa elokuvissa: hetkellistäkään syventymistä aikakauden aatemaailmaan, elämää suurempia henkilöhahmoja, mieleen jäävää dialogia (paria ennen action-puolelle kuuluuvaa one-lineria lukuunottamatta). Jospa joku vain yhdistäisi nykyajan tarjoamat visuaaliset mahdollisuudet entisajan tarinankerrontaan ja yleissivistykseen.

Yksi henkilöhahmoihin liittyvä taas kerran lapsellinen piirre on se, että nykyään ainoa motivaatio historiallisen elokuvan sankareille on kosto ja vieläpä väkivaltainen kosto, ei mikään viihdyttävän monimutkainen juonittelu. Tuo on ehkä yksi asia, mikä tekee näistä sankareista niin karismavapaita ja unohdettavia vaikka heidät täydellisen timmiksi olisi treenattukin.  Ben Hurin sanoma taas oli esimerkiksi se, että kaikesta huolimatta ei kostetakaan. Tämän takia pidän muuten hölmöstä ja liian toiminnantäyteisestä elokuvasta The Eagle, koska siinä harvinaisella tavalla motivaatio on suvun kunnian palauttaminen. Tällainen vahingossa lipsahtanut historiallinen autenttisuus johtunee siitä, että elokuva perustuu 1800-luvun nuortenromaaniin.