Miksi en ikinä kutsuisi itseäni feministiksi

Eräs ystäväni huomautti kerran, että ainoa hyvä hetki kirjoittaa mitään negatiivista feminismistä internetissä on viimeisenä tekona maan päällä ennen muuttoa avaruussiirtokuntaan. Tämä on taas mielenkiintoinen osoitus siitä, miten irrallaan internet-maailma on usein todellisuudesta. Aikoinaan entisessä yliopistossani miespuolinen filosofian professori kysyi feminismiin liittyvällä luennolla kuka meistä opiskelijoista oli mielestään feministi. Kävi ilmi, että vain hän itse identifioitui feministiksi. Me opiskelijat edustimme eri etnisiä ryhmiä, ikävuosia, ideologioita ja taustoja ja meistä jokaisella oli omat syymme olla kutsumatta itseämme tuolla termillä.

Minä en ole feministi. Olen näin akateemikkona sitä mieltä, että meidän sentään kuuluisi saada valita vapaasti mitkä "ismit" koemme kaikista eniten järkeenkäyviksi. Pari viikkoa sitten kuitenkin naistenlehti Elle, joka järjesti naisten oikeuksiin liittyvää kampanjaa painosti Britannian poliittista johtoa pääministeriä myöten poseeraamaan ruma t-paita päällä, jossa luki "This is what feminism looks like". Koko t-paitakampanjasta kehkeytyi varsinainen farssi: aluksi naiskolumnistit hyökkäsivät sanomalehdissä pääministerin kimppuun, koska hän ei halunnut poseerata t-paidan kanssa, sitten kävi ilmi, että t-paidat oli tuotettu hikipajoissa huonosti kohdellulla naistyövoimalla ja sitten asia painui unohduksiin. Tänä aamuna luin taas uudesta t-paitakohusta, tällä kertaa uutisissa olleeseen avaruusoperaatioon liittyen - hipsterinoloinen tiedemies piti mautonta rockabillypaitaa ja paidassa oli puolialastomia naisia pin up-tyyliin. Illalla saatiinkin jo uusi uutislähetys, jossa mies pyysi itkien anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Näin monta t-paitoihin liittyvää feministien aiheuttamaa kohua inspiroi minua bloggaamaan, koska alusta asti feminismillä on ollut nimenomaan vaatetukseen liittyvä totalitaristinen puoli. Tosin kaikki alkoi hatuista ja trikolorikokardeista

Feminismin ensimmäisen aallon juuret ovat 1700-luvulla ja Ranskan suuressa vallankumouksessa. Ihmisoikeuksien julistus inspiroi erästä Olympe de Gougesiksi itseään nimittävää naista (vallankumouksen aikana sekä mies-että naisaktivistit käyttivät tällaisia kummallisia klassistyyppisiä nimiä) kirjoittamaan oman julistuksensa naisten oikeuksista.  Ensimmäisen aallon feminismin vaatimukset ovat enimmäkseen sellaisia, jotka itsekin allekirjoittaisin, yksinkertaisesti kyse oli siitä, että koska naisia tuomittiin poliittisista rikoksista, heidän kuuluisi saada myös poliittiset oikeudet. Feminismi muistuttaa aika tavalla omaan makuuni sosialismia: kumpikin esitti alusta asti järkeviä vaatimuksia, mutta kumpaankin liittyi myös vastemielistä halua puuttua ihmisten yksityiselämään ja voimakas totalitaristinen siipi joka ei tunnu ymmärtävän mitä ne ihmisoikeudet ja vapaus oikein tarkoittavat. Feminismin riesana on myös aina ollut kaksi asiaa: eksentriset erikoistapaukset, jotka diagnosoivat koko maailman toimimattomaksi omien henkilökohtaisten ongelmiensa takia, ja tuo taipumus puuttua muiden elämään ja ulkonaisiin seikkoihin painostamalla ja jopa väkivalloin.

Ranskan vallankumouksen aikana syntyi Olympe de Gougesin tapaisen asia-argumentteihin perustuvan feminismin lisäksi myös militantti feministinen liike joka liittoutui kaikista radikaalimpien ääriryhmien kanssa. Tuohon aikakauteen liittyy myös ensimmäinen feministinen vaatetukseen liittyvä riita - naisaktivistien ryhmä yritti painostaa väkisin kaikkia miehiä pitämään hatun sijasta vapaudenmyssyä ja ajoi trikoloria pakolliseksi vallankumouksellisen lojaliteetin tunnukseksi. Tämän takia naisaktivistit joutuivat riitoihin tavallisten torimyyjänaisten kanssa - nämä eivät voineet sietää aktivistien painostusta ja varsinkin päähineasiasta nousi suuri kohu, sillä hattujen valmistaminen ja koristeleminen oli kannattava bisnes. Lopulta asia vietiin vallankumoukselliseen hallintoon asti, joka pitkällisen debaatin jälkeen tuhosi naisten haaveet poliittisista oikeuksista lennokkailla Rousseau-sitaateilla naisen luonnollisesta paikasta yhteiskunnassa.

No, se 1700-luvusta. Mutta missä määrin 2000-luku on erilainen? Toisaalta esillä on tärkeitä naisten oikeuksiin liittyviä asioita kuten vaikka ympärileikkauksen vastustaminen, toisaalta aivan yhtäkkiä valtavirtamedia on alkanut suoltaa aivan käsittämätöntä roskaa joka täysin mitättömiin asioihin liittyvällä clickbaittauksella yrittää agitoida maailmankuvaa jonka mukaan naiset ovat vieläkin länsimaissa aivan käsittämättömän sorrettu ryhmä, joka on aina vaarassa astuessaan kotioven ulkopuolelle, vihamielisen maskuliinisen kulttuurin ympäröimä ja ikuinen uhri kaikessa ja kaikkialla. Naisasia-aktivistit kai itse keksivät aikoinaan harvinaisen huonon iskulauseen "henkilökohtainen on poliittista", joten pohdimpa tässä omaa elämääni, niitä ongelmia joista olen kärsinyt, niitä tekijöitä, jotka ovat estäneet minua menestymästä - ei, en näe kaiken takana patriarkaattia tai väkivaltaista mieskulttuuria, vaan omat huonot valintani, omat virheeni ja muutaman naispuolisen ex-pomon (olen aika naisvaltaisella alalla). Suuret sanomalehdet sekä oikelta, että vasemmalla julkaisevat kolumneja mitä kummallisimmista lillukanvarsista, joiden pitäisi todistaa länsimaiden talebanismia: milloin naiskirjailijan trilleri "Gone girl" on naisten sortoa, milloin naiset ovat jatkuvasti häirinnän ja uhkailun kohteena internetissä (tähän "henkilökohtainen on poliittista"-kommentti: olen roikkunut netissä 1990-luvulta lähtien eikä tämä ole missään tapauksessa oma kokemukseni - olen saanut pari puhtaan sovinistista kommenttia ja yhden uhkauksen, koska en goottifoorumilla uskonut erään nuoren miehen olevan oikea vampyyri), milloin naiset eivät kehtaa harrastaa kuntoilua, koska muskelimiehet muka katsovat halveksuvasti aloittelevaa naiskuntoilijaa etc. Boo hoo.

En tiedä uskovatko nuo naiskolumnistit oikeasti kirjoittamaansa, voi olla että he ovat vain huomanneet, että tuollainen ikuinen uhriutuminen myy hyvin. Naisena koen sen kuitenkin alentuvaksi. Minä en ole niin herkkä kukkanen, että hajoaisin naispuoliseen pahikseen kirjassa tai miesten läsnäoloon kuntosalilla. Lisäksi  mielestäni minua ympäröivä kulttuuri ei ole minun sukupuoltani vastaan, pikemminkin päin vastoin. Lehdissä on puhetta "raiskauskulttuurista" kun samaan aikaan raiskaus on koko valtavirtakulttuurin halveksima ja tuomitsema rikos, jota ei anneta anteeksi edes tuomion istumisen jälkeen. Ainoa raiskauskulttuuri länsimaista löytyy yhdysvaltojen vankiloista. Minun pitäisi elää miehisen väkivallan kulttuurissa, kun samaan aikaan länsimaissa ei ole varmaan milloinkaan aikaisemmin ollut näin turvallista eikä naisiin kohdistuvalla väkivallalla saa todellakaan osakseen muiden kunnioitusta ja arvostusta.

Feminismin ongelmat ovat siis tällä hetkellä samat kuin alunperinkin: fiksut aiheet hukkuvat lillukanvarsiosaston hosumiseen, eksentriset erikoistapaukset (jos he olisivat riikinkanoja he varmasti ihmettelisivät miksi riikinkukot esittelevät sitä näyttävää pyrstöään) luulevat edustavansa koko sukupuoltaan, totalitaristiset piirteet ja lapsellinen uhrimentaliteetti. Tai no, en tiedä uhrimentaliteetista 1700-luvulla, porukka oli silloin usein stoalaisen sisukasta giljotiiniin saakka. Julkinen itkeminen ja navankatselu on enemmän oman aikamme zeitgeistia. Niin tai näin, en ymmärrä miksi meidän kaikkien pitäisi identifioitua noin ongelmallisen ismin kanssa.

Kaksi kuvaa - mikä kulttuurissamme on muuttunut museosuunnittelun puolella

Nykyään tuntuu olevan muodikasta kommentoida milloin mitäkin ilmiötä "kaikuna 30-luvulta" tarkoittaen, että nykyisessä mentaliteetissa ja aatteissa olisi suuria yhteneväisyyksiä 1930-luvun aatemaailman kanssa. Tosiasiassa omalla ajallamme ja 1930-luvulla ei ole oikeastaan mitään yhteistä. Nykyään viiksekkäät Maan Isät eivät enää ole kansansuosiossa entiseen malliin Euroopassa  ja aika huteralla pohjalla jopa kehitysmaissa. Venäjän kehitys on kieltämättä huolestuttava, mutta nälänhätään ja Suuriin Puhdistuksiin lienee vielä matkaa. Mentaliteettihistoriallisesti olemme varsinkin kuin toiselta planeetalta. Tämä tuli mieleeni kun matkustin Pariisiin ja näin kaksi hyvin erilaista museota ulkoapäin.

Tässä ensimmäiseksi Ihmiskunnan luonnonhistoriallisen museon pääty Trocadero-aukiolla. Arkkitehtuuri edustaa tyypillistä 1930-luvun uusklassista tyyliä: mittasuhteet ovat massiivisia, rakennus näkyy kauas ja sitä ympäröi kivetetty aukio, patsas kuvaa tietenkin Herkuleen urotöitä ja muutenkin kokonaisuus julistaa  fyysisiä kykyjä, tahdonvoimaa, maskuliinisuutta sekä erinomaisuutta taiteissa ja tieteissä. Vaikuttaako tämä jotenkin fasistiselta? Turha luulo, tämä on tyypillistä uusklassismia ennen toista maailmansotaa ja valtavirtaestetiikkaa poliittisen lankavyyhdin joka suunnasta. Moni museon vaikuttaja toimi Ranskan vastarintaliikkeessä saksalaismiehityksen aikana. Tämä ei ole siis natsismia tai fasismia, vaan 1930-luvun valtavirran mentaliteettia ja estetiikkaa. Ja nuo mittasuhteet ovat todella valtavat.

No, se 30-luvun kaiuista, tervetuloa 2000-luvulle! Musée du quai Branly, edelleen keskellä Pariisia,  on "alkuperäiskansojen" museo, jossa on siis esineistöä kaikkialta muualta paitsi Euroopasta. Jo tässä huomaa 2000-luvun länsimaisen kulttuurin kummallisuuden - museossa on niin Australian aborginaalien esineistöä kuin Kiinan hovin silkkejäkin. Kaikki ei-eurooppalainen, vaikka miten kaukana toisistaan maantieteellisesti, kulttuurillisesti tai kehityksen tasolta on jotenkin yhtä samaa "alkuperäistä" ja eurooppalaiset eivät sitten liene alkuperäiskansaa missään? Olisiko tässä taas esimerkki teoriastani siitä miten meistä kaikista tuli amerikkalaisia historiantulkinnan suhteen? Olen huomannut, että moni tuntuu sekoittavan jotenkin mielessään ainakin saamelaiset ja intiaanit ja kuvittelee suomalaisten olevan ilkeitä siirtomaaherroja jotka yhtäkkiä vain tupsahtivat paikalle. Mutta asiaan...

Mielenkiintoisinta tässä museossa on kuitenkin sen arkkitehtuuri ja varsinkin sitä ympäröivä puutarha. Jos Ihmiskunnan luonnontieteellinen museo oli oikein paraatipaikalla osana Eiffel-tornin, suihkulähteiden ja formaalin puutarhan muodostamaan suuriin mittasuhteisiin, näyttävään arkkitehtuuriin ja kauaksi jatkuvaan maisemaan perustuvaa kokonaisuutta, piileskelee tämä museo varsinaisen viidakon sisällä. Rakennus itsessään on tyypillistä nykyajan ei mitenkään erityisen näyttävää tai kaunista tyyliä, eikä siitä ole paljoakaan näkyvissä, koska sen seiniä peittää toiselta puolelta seinäpuutarha ja toisella puolella viidakkomainen näennäisen villi puutarha, jossa risteilee suuri määrä kuvassa näkyviä kiemuraisia polkuja. Aluksi en edes nähnyt koko rakennusta, vain tämän puutarhan. Puutarha edustaa nykyään suosittua tyyliä, jossa tavallaan pala luontoa on siirretty keskelle kaupunkia, mutta siinä liikkuminen rajattu tarkasti poluilla ja aidoilla, jotta vierailijat eivät talloisi istutuksia. Siellä täällä puutarhassa oli piilossa erilaisia pieniä puutarharakennuksia, joista yksi oli tehty oksista, yksi kaivautui esiin pienen nurmikkoisen kumpareen alta etc.

Mitä tämä kokonaisuus omalta ajaltamme sitten kertoo 2000-luvun alkuvuosikymmenen mentaliteetista? Kuuluuko kaikuja 30-luvulta? Mitä vielä, tämä kokonaisuus edustaa mentaliteettia, jonka mukaan luonto on tärkeämpi kuin ihminen ja varsinkin länsimainen ihminen vielä erikseen. Rakennukset piiloutuvat häpeillen puiden taakse eikä kukaan juhlista ihmisen tahdonvoimaa tai fyysisiä kykyjä (maskuliinisista hyveistä nyt puhumattakaan). Tuohon kokonaisuuteen ei voi kuvitella Herkuleen urotekoihin liittyviä patsaita, korkeintaan muutaman eksoottisen teoksen jonkun tarpeeksi kaukaisen ja näinollen suuresti ihannoidun kulttuurin luonnonhengistä.

Henkilökohtaisesti koen nykyisen populaarin ja hyvin valtavirtaan ujuttautuneen ihmisvihan ja länsimaisen itseruoskinnan ongelmalliseksi ja potentiaalisesti vaaralliseksi. Ehkä ne lopulta aiheuttavat jotain vielä kammottavampaa kuin 1900-luvun alkupuolen yli-ihmishaaveet ja autoritääristen aatteiden nousu. Mutta tämä ei silti estä minua pitämästä taiteesta, vaikka siihen liittyvät aatteet vähän hankalia olisivatkin. Minusta tuo 1930-luvun uusklassismi on vaikuttavaa ja arkkitehtorisesti sopii hyvin suurkaupunkiin. 2000-luvun arkkitehtuuria en haluaisi edes ajatella, mutta 2000-luvun puutarhasuunnittelu jota tuo esimerkkini edustaa on minusta todella kaunista. Mikäs sen mukavampaa kuin seikkailla pienessä leikkimetsässä keskellä suurkaupunkia ja ilmanlaatukin paranee huomattavasti. Puutarhasuunnittelu on itse asiassa nykyään niin paljon parempaa kuin oman aikamme muut taiteet, että meidät saatetaan jälkeenpäin muistaa yhdenä puutarhasuunnittelun kulta-ajoista! En siis pidä Musée du quai Branlysta noin aatteen tasolla, mutta pidän tuollaisesta yllätyksiä tarjoavasta puutarhasta ja jopa kokonaisia rakennuksia peittävistä seinäpuutarhoista. Jokaisella aikakaudella on esteettisen heikkoutensa ja vahvuutensa.