Mutta somehan on nykyään aivan p*seestä!

Tämä kuva esittää avaruuteen lähetettyä "kultaista levyä". Se liittyy erääseen uneeni, jonka mainitsin vain Facebookissa, vuonna 2011.

Tänään tein tiedonhakua omasta Facebook-feedistäni. Se oli aikaa vievää ja turhauttavaa hommaa. Olen monta kertaa saanut hyviä kirjoitusideoita ja nähnyt inspiroivia unia, mutta maininnut niistä vain Facebookissa, en kirjoittanut kunnolla muistiin. Nyt kopioin kaikki löytämäni helmet. Kuten unen, jossa salaperäinen ryhmittymä vaihtaakin Saganin naiivin levyn toiseen informaatiopakettiin, jossa mahdollisia avaruuden muukalaisia informoidaan ihmiskunnan tunnetuimmista sotasankareista ja tappavimmista aseista. Varoitukseksi.

Mutta asiaan. Lukiessani vanhoja päivityksiä huomasin, miten some-kulttuuri on vuosien varrella muuttunut. Muutama vuosi sitten se oli leikkisämpää, suuri osa päivityksistä oli erilaisia kyselyitä ja listoja. Kirjallisuudesta puhuttiin paljon, nyt se on eriytynyt omiin teemaryhmiinsä. Olin itse rohkeampi puheissani, nyt tuntuu, että pitää jatkuvasti kierrellä ja kaarrella ettei kukaan vaan loukkaantuisi tms.

(Jotkut asiat eivät tosin ole muuttuneet, jo 2011 dissasin Dalai Lamaa, joka nähtävästi silloinkin oli jollain maailmankiertueella. Kirjoitin, että tiibetinbuddhalaisuus on suurin pr-temppu länsimaissa sitten Malboromiehen. )

Mutta tuosta sosiaalisen median muutoksesta. 2011 se oli vielä enemmän erilaisten ihmisten kokoontumispaikka. Nykyään moni kehuu milloin mistäkin syystä siivonneensa kaverilistansa väärinajattelevista ja 99% keskustelusta onkin oikeastaan samanmielisten ideologista signaalia samanmielisille. Pitkiä vuodatuksia, joita en jaksa klikata kokonaan auki, aina politiikasta. Hallitus sitä ja maahanmuuttajat tätä. Kirjoita hirveä vuodatus, samanmieliset tykkää, erimieliset ignooraa, ja sinne se katoaa, virtuaalihistorian huminaan.

Toinen asia, jonka huomasin on se, että osa kavereistani on samanmielisyyttään signaloidessaan muuttumassa aina vain kummallisemmaksi. He aloittivat ihan normaaleina ja nyt selittävät jostain genderfluid-juttua päivittäin. Termistö on aina vain omituisempaa ja vähemmän sisäryhmän ulkopuolelle aukeavaa. En ymmärrä miksi se nyt yhtäkkiä on jotenkin kauheaa, että miehet pitävät itseään miehinä ja naiset naisina ja siitä pitää vouhottaa netissä päivästä toiseen. Varsinkaan kun kukaan internetin ulkopuolella ei ymmärrä koko hössötystä.

Näitten havaintojeni kunniaksi aion itse tuhlata vähemmän aikaa ideologiseen vääntämiseen ja lisätä vauvajuttuja! Ja kirjoitusjuttuja muuallakin kuin kirjoitusryhmissä. Minne kaikki hauskat kyselyt ovat kadonneet? Mutta ennen kaikkea, jos saan tarinaidean, niin avaan notes-kansion, en hehkuta sitä vaan kavereille. Aatteen paloa levittäköön tämä blogini, ei Facebook-feedini.

Näkymättömät konservatiivit

Pari viikkoa sitten olin ulkosuomalaisten kirkon tapahtumassa. Kirkonmenojen jälkeen syötiin ja ruokin vauvaani kahden muun äidin vieressä. Me kaikki olimme ottaneet evääksi samoja luomusoseita ja juttelimme, noh, vauvoista. En ole sosiaalinen, mutta vauva auttaa sosialisoimaan kevyttä juttelua vaativissa tilanteissa ja vie huomiota pois itsestäni. Minulle muut olivat puolituttuja, mutta Lontoossa kauemmin asuneet tunsivat toisensa läheisemmin. Pari heistä on poliittisesti aktiivista, pienen googlauksen perusteella. No, eräs isistä sitten tuli siihen oman lautasensa kanssa ja sanoi kevyesti: "täällä vain punavihreät mammat ruokkivat vauvojaan luomusoseilla".

En viitsinyt sanoa tuohon mitään, koska kyse oli kerta puolitutuista. Huvitti vain kovasti. En yhtään epäile, etteivätkö kaikki muut pöydässä tosiaan olleet punavihreitä. Joten automaattisesti he olettivat minunkin olevan. Olen naimisissa aasialaisen kanssa, vauvani on puoliksi aasialainen, käytän puista vauvaturvallista imetyskorua, syötän luomuruokaa. Mikään minussa ei viittaa (stereotyyppiseen) konservatiiviin. En edes itse vuosiin tajunnut olevani konservatiivi. Konservatiivithan ovat ikäviä (keski-ikäisiä) tyyppejä, vähän kuin pastori Footloose-elokuvassa.

Hän kielsi kirjat ja tanssin. Minä pidän kirjoista ja tanssimisesta!

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olen ollut näkymätön konservatiivi. Muutama vuosi sitten olin jossain Finncon-tapahtuman terassitapaamisella. Kyseessä on minulle varsinainen sosialisoinnin suurponnistus, josta nautin suunnattomasti. Voin keskustella nörttijutuista muiden nörttien kanssa! En joudu selittelemään termejä, kirjoja ja kirjailijoita! Olen samanhenkisten seurassa!
Paitsi tietenkin poliittisesti.
No, olin taas päätynyt puolituttujen ympäröimäksi, paikalla oli useampi nuori nainen, joka puhui siitä miten matkustaessa on mahdollisuus yöpyä ilmaiseksi ventovieraiden luona ulkomailla. Yksi heistä selitti, miten tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa kaikenlaisissa ympäristöissä. Mutta sitten hän jatkoi, ettei kyllä tietäisi miten oikein olisi jos muut olisivat konservatiiveja, se olisi hankala tilanne jollakin tavalla. Paloin halusta huudahtaa, että minä olen kyllä konservatiivi ja tunnen ihmisiä mitä kummallisimmista piireistä ja tulen kaikkien kanssa toimeen. Mutta olin introvertti puolituttujen seurassa, joten annoin olla.

Laajemmassa mittakaavassa tämä liittyy siihen, miten aina vaalien jälkeen media ja some-lauma ovat järkyttyneitä siitä, miten konservatiivisesti popula äänestää. He sanovat, etteivät tunne ketään, joka äänestäisi kauheita konservatiiveja. Ja tietenkin he ovat väärässä. Tietenkin he tuntevat konservatiiveja, nämä eivät vain avaa suutaan politiikasta heidän seurassaan. Progressiiviset idealistit, punavihreät, miksikä noita nyt kutsuisi, ovat akatemiassa, mediassa, spefipiireissä etc enemmistö ja kaikista diversiteettipaneeleista huolimatta he käyttäytyvät aivan kuin mikä tahansa enemmistö - odottavat automaattisesti muiden olevan ympärillään samaa mieltä ja pitävät Toisia kummallisena ulkoryhmänä. Okei, tuo oli vähän kömpelöä huumoria humanistijargonilla. Mutta eteenpäin!

Moni tosiaan uskoo, ettei tunne yhtään konservatiivia (koska nämä ovat hiljaa vääristä näkemyksistään enemmistön parissa). En itsekään tuntenut yhtään konservatiivia moneen vuoteen. En edes itse tajunnut olevani konservatiivi millään tavalla. Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista aiheista, minulla on vahvat mielipiteet ja minussa on yliempaattisen maailmanparantajan vikaa. Olen niitä, jotka pelastavat kastemadon kuralätäköstä (jopa keskellä Lontoota). En tiennyt mitään konservatiiveista. Assosioin termin George W Bushiin, sotahulluihin amerikkalaisiin (ja amerikkalaiset ovat aina pahoja, paitsi sukulaiseni, jotka ovat niitä kivoja amerikkalaisia). Konservatiivit halusivat kieltää kauhuelokuvat, laittoivat varoitustarroja rap-levyihin ja olivat ääriuskonnollisia vanhempia rouvia. Olen nähnyt triljoona tätä väkeä pilkkaavaa meemiä ja pilapiirrosta - he luulevat roolipelaamisen olevan saatananpalvontaa! Noloa porukkaa.

Onneksi päädyin aidosti vasemmistolaiseen yliopistoon, jolloin hitaasti ymmärsin olevani kerta kaikkiaan eri mieltä akatemisen valtavirran kanssa. Olin niin eri mieltä, että oikein hirvitti. Jouduin lukemaan annettujen kirjalistojen ulkopuolelta, tekemään omaa tiedonhakua, seikkailemaan mitä ihmeellisimmillä nettisivuilla löytääkseni samanmielisiä. Olin aina aivan ihmeissäni kun törmäsin akateemiseen, älykkääseen konservatiiviin. Luojan kiitos asuinmaassani on kuitenkin älyllisen ja maltillisen konservativismin pitkä perinne. Päädyin jopa samanhenkisten kanssa samoihin huoneisiin, tunsin lämpimän ailahduksen, kun eräs kurssitoverini mainitsi löytäneensä etsimänsä oppiaineen Spectator-lehden mainoksesta.





Harrastuspiireissä liikun kuitenkin vahvasti vasemmalla puolella. Se on minusta ihan ok ja myös kavereistani nähtävästi - kuten olen sanonut, moni tietää, että olen konservatiivi, mutta he eivät anna sen häiritä, koska olen ihan mukava tyyppi. Tai ainakin vaaraton.

Mutta tuosta konservatiivien näkymättömyydestä. Voi olla, että ihmiset myös kuvittelevat konservatiivin olevan tunnistettavissa ulkonäön perusteella. Millainen konservatiivisen naisen pitäisi olla? Ehkä sitä pitäisi muistuttaa vaikka FOX-uutiskanavan ankkurittaria- pehmeä lainekampaus, jakkupuku, merkkilaukku tms. Todellisuudessahan ideologiaa ei näe ulkopuolelle ellei nyt ole rastafari tai skinhead tai muuta vastaavaa. Myös konservatiivi voi suosia luomuvauvanruokaa - itse asiassa luonnonruoka, luonnonkosmetiikka ja huoli vaateteollisuuden eettisyydestä sopivat erinomaisesti konservativismiin. Mutta ei Marimekko. Siellä kirkkotapaamisessa vieressäni istuvilla naisilla oli Marimekon tunikat (suosittua ulkosuomalaisten parissa). Minä en ikinä käyttäisi Marimekkoa. Se viittaa 60-70-lukujen meininkiin ja tuo aikakausi on kova paikka konservatiiveille. Mutta en tuonkaan perusteella alkaisi vetää mitään yleistäviä johtopäätöksiä.
Katso ympärillesi. Voitko arvata jokaisen paikalla olevan ideologian?

Muutama haja-ajatelma maahanmuutosta ja kansainvälisyydestä- hysteria pilaa hienon monikulttuurisuuden!

Joskus pidän suomalaisia fiksumpina kuin asuinmaani Britannian väkeä, mutta tänä kesänä Suomessa jouduin parin kuukauden ajan boikotoimaan jokaista uutiskanavaa ja television ajankohtaisohjelmia, koska minulla oli jatkuvasti kasvava fiilis siitä, että aivan kohta joutuin hysteerisen lammaslauman tallomaksi. Koin ihan todellisen kulttuurishokin siitä, miten alkeellista minkäänlainen ideologinen debaatti on omassa kotimaassani. Lisäksi, taas kerran, minulla oli sellainen fiilis, että kaikki osapuolet ovat aina ja ikuisesti väärässä ja huutavat toistensa ohi. Rikon nyt kerrankin periaatteeni ja haukun ihmisiä näiden omilla nimillä. Kesän noloimmat monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen liittyvät ulostulot ja kommentit, enemmänkin aika-kuin nolousjärjestyksessä:
-Immonen avautuu monikulttuurisuudesta - Englanniksi
-Tino Singh haluaa tietää miksi häntä vihataan (Olin jo unohtanut tämän ysäristaran enkä liene ainoa)
-Ruskeat tytöt blogi ja ihonvärillä ratsastaminen noin ylipäätään. Vain Suomessa voi pyrkiä julkisuuteen pelkästään sillä, että näyttää vähän ulkomaalaiselta.
-Johan Bäckmanin temppu joka ihmetytti Brysselissä asti
-Natsit  tappelevat. Olen negatiivisesti yllättynyt siitä, että maailmassa on ihmisiä, jotka haaveilevat kansallissosialistisesta Suur-Ruotsista.
-Finlaysonkin oli ulkomaalainen...jumaleisson ihmiset, lukekaa sitä historiaa jos aiotte argumentoida historialla ja ottakaa selvää siitä miksi ulkomaalaiset tulivat alunperin perustamaan yrityksiään Suomeen. Minua ei sinäänsä haittaisi, jos kehitettäisiin jotain Venäjän 1800-luvun toimia vastaavaa privileegiosysteemiä, että tehtaan keskelle maaseutua pikkukaupunkiin perustava saisi ilmaisen tontin ja muita etuoikeuksia, ehkä saataisiin periferiat uuteen nousuun? Mutta kai ymmärrätte, että ulkomaalaiset perustivat yrityksiä Suomeen 1800-luvulla, koska Venäjä antoi heille etuoikeuksia ja koska köyhä Suomi tarjosi halpaa työvoimaa - juuri niihin aikoihin kun kehittyneemmissä maissa työvoima alkoi järjestäytyä ja vaatia oikeuksiaan. Mutta työläisten oikeudet ovat nykyään aika passe, joten eteenpäin...

Kansainvälisyys tai monikulttuurisuus ei ole positiivista tai negatiivista. Se vain on. Se tapahtuu erilaisista syistä. Joskus siitä seuraa sota ja joskus jokin hieno uusi taidesuuntaus tai koko maan eteenpäin vievää bisnestoimintaa. Se saattaa olla imperialismia, kansainvaellus, liittoja, tutkimusmatkoja, kauppaa, taistelua, aatteiden ja ideoiden siirtymistä, epidemioita, heikompien heimojen tuhoutumista ja uusien kultturien ja heimojen syntyä.


Minä olen aina ollut kansainvälinen, asunut eri maissa, kaveerannut kaikenväristen kanssa ja ollut aidosti "värisokea" (tosin tätäkin pidetään nykyään rasismina, muiden ihonväristä ja erilaisuudesta pitäisi olla hirveän tietoinen jatkuvasti, mikä Lontoossa olisi kyllä pidemmän päälle rasittavaa)
Kokemukseni takia pidän suomalaisten tapaa keskustella asiasta todella naiivina. Esimerkiksi ihan järkevät kaverit ovat kauhistelleet, että miten joku Immosen Manovar-henkinen some-kommentti vaikuttaa Suomen maineeseen. No, ei mitenkään. Suomella ei ole mitään mainetta, sen kummemmin kuin Liettualla tai Bermudallakaan. Pienistä periferioista ei nyt vain tiedetä niin paljon ja harvaa kiinnostaakaan tietää. Vaikka Suomi kiristäisi maahanmuuttopolitiikkansa - vaikka nyt Japanin tasolle, ei se vaikuttaisi mihinkään maineeseen tai bisneksentekoon. Samat ihmiset, jotka ovat huolissaan Suomen maineesta "hirveän rasistisena" muuten matkustavat aivan hyvällä omallatunnolla rasistisessa Japanissa, mieheni kotimaassa Malesiassa, jossa on jopa rasistiset lait ja joka on virallisesti antisemitistinen (mieheni passissa lukee "valid everywhere except Israel") ja Thaimaassa, jossa paikallista hallitsijaa saa lähestyä vain kontillaan, vallalla on milloin mikäkin sotilasjuntta ja jossa käytetään burmalaista orjatyövoimaa. Jos orjakauppa, sotilaat kaduilla, absolutismi ja raipparangaistukset eivät vähennä turistien ja bisnesmiesten ihastusta, niin tuskin somekommentitkaan.

Välihuomautus. Malesian lain puolesta mieheni on kakkosluokan kansalainen rotunsa takia enkä minä saisi muuttaa maahan väärärotuisena muuta kuin turistiviisumilla vaikka mieheni on maan kansalainen. Kaikissa rikkaissa Aasian maissa on todella tiukat ehdot maahanmuutolle. Äärioikeistolaispiireissä on tapana sanoa, että "Africa for Africans, Asia for Asians, white countries are for everyone" ja siinä he tavallaan ovat oikeassa. Afrikan ja Aasian maat saavat harjoittaa minkälaista maahamuuttopolitiikkaa haluavat, mutta Euroopan maiden - joiden työllisystilanne ei ole mitenkään ihanteellinen - pitäisi käytännössä avata ovet. Kaikki muu on natsismia ja rasismia. Luulen, että tuossa on takana jokin imperialismin jälkeinen krapula, mutta sen ei pitäisi koskea Suomen kaltaisia entisiä imperiumien heittopusseja ollenkaan. Parastahan olisi, että nykyiselle kansainvaellukselle ja väestöpaineelle olisi jokin Final Frontier - paikka, missä aidosti alottaa alusta raivaajahengessä omin voimin. Mutta maita, joissa oikeasti tarvitaan kouluttamatonta työvoimaa ei oikein ole enää jäljellä. Enkä tiedä haluaako kukaan sellaista elämää, kun nopean tiedonvälityksen takia kaikki länsimaiden herkut ovat kaikkien nähtävillä.

Mutta takaisin Suomeen. Yksi syy siihen, miksi tämä koko vouhkaus ärsyttää minua niin paljon, on oma kansainvälinen perheeni ja euraasialainen lapseni. Koska pitkin vuotta sain lukea näyttäviä otsikoita siitä, miten erivärinen ihminen ei voi Suomessa kotiovestaan ulos astua ilman huutelua, tönimistä ja syrjintää aloin itsekin vastoin parempaa tietoani huolestua vauvani puolesta. No, koko kesä koluttiin Suomea ympäriinsä vauvan kanssa enkä saanut sen kummempaa kommenttia kuin pari kertaa "Ihana nappisilmä" (tosin tuollaista erilaiseen ulkonäköön liittyvää kommenttia kutsutaan nykyään suuressa maailmassa "mikroagressioksi". Japanissa ollessani ventovieraat halusivat kuvata itseään minun kanssani, mutta kuten sanottu, nämä asiat ovat väärin vain silloin kun valkoiset tekevät sen) Toisin sanoen, kuten ennenkin, enemmistöä suomalaisista ei voisi vähempää kiinnostaa ventovieraan ulkonäkö. Suomessa näkee oikeastaan enemmän ns sekapareja kuin Lontoossa, koska Suomessa ei ole niin laajoja maahanmuuttajaenklaaveja, että he pystyisivät elämään täysin valtaväestöstä irrallaan ja naimaan ennemmin serkkunsa kuin paikallisen. On totta, että juoppo tai häiriintynyt kiusaaja voi huudella mustalle miehelle junassa "neekeriä",  siinä missä sama kiusaaja huutelee lihavalle "läskiä" ja minulle "rillipirua" tms. Länsimaissa rasismi on yksinäisen juopon huutelua ja itämaissa sitä, että laman iskiessä käydään lyömässä vääränväristen omistajien kauppojen ikkunat säpäleiksi ja ehkä tulee ruumiitakin.

Kansainvälisyys ja jopa luonnollinen monikulttuurisuus ilman mitään poliittista painetta sen puolesta tai vastaan, ovat minusta hienoja asioita. Olen kiinnostunut vieraista kulttuureista muutenkin kuin sen yleensä mainitun pinnan (kivat ravintolat ja kaupat, halpa pesula joka on aina auki!) osalta. Joissain asioissa olen enemmän aasialainen kuin eurooppalainen arvoiltani ja aatteiltani. Siinä ei siis ole mitään pahaa, että länsimaihin ja pieneen Suomeen saakka tulee väkeä muista maista. Ongelma on lähinnä siinä, että tulijoita ei pidetä vastuullisina aikuisina, heidän halutaan performoivan eksotiikanhaluiselle eliitille "toiseuttaan" (muistakaa, että opiskelen humanistista alaa!) ja että samaan aikaan valtaväestön omaa kulttuuria painetaan alas kaikin keinoin. Ei ole missään tapauksessa tervettä tehdä sillä tavalla, kuten Britanniassa on tehty, että samaan aikaan korostetaan tulijoille näiden erinomaisuutta ja samaan aikaan ruoskitaan valtaväestöä siitä, miten näillä ei ole mitään syytä olla ylpeitä kolonialistis-imperialistis-rasistis-sovinistisen kulttuurinsa rappiollisista saavutuksista. Ja tuohon päälle vielä se typerä teoria "valkoisten etuoikeudesta" jossa ei ole järjen häivää. En edes osaa kuvitella millaisen vastustusreaktion ja vastauksen tuo kombinaatio tulee vielä aiheuttamaan seuraavassa sukupolvessa, mutta asuinmaani poliitikot nähtävästi aavistavat, ettei siitä ainakaan mitään hyvää seuraa, koska ovat yhtäkkiä alkaneet peräämään yhteisien arvojen perään, jonka kaikki Britannian asukkaat voisivat jakaa. 

Pähkinänkuoressa: kansainvälisyys ja monikulttuurisuus olivat hienoja asioita, kunnes kaikenmaailman oman tähden nostattajat, hysteeriset täti-ihmiset ja opportunistit pilasivat ne. Nyt niitä tekosyynä käyttäen haalitaan halpatyövoimaa ja lietsotaan hysteriaa mediassa. Minulla on unelma (ja tuokin piti ottaa jenkkilästä kun ei mitään omaa keksitty) hysteriavapaasta kesästä jolloin voisin katsoa ajankohtaisohjelmia ja lukea sanomalehtiä ilman myötähäpeää.

SJW ATTACK! eli innostun alan puolesta analysoimaan vähän viimeaikaisia kulttuurisotia

Harva asia on tässä maailmassa varmaa, mutta muutaman pikku jutun olen vuosien varrella oppinut valtavirtakulttuurista, alakulttuureista, populaarikulttuurista, internetkulttuurista ja näihin liittyvistä riidoista - ja oikeastaan mistä ilmiöstä tahansa:

Kumpikin osapuoli saattaa olla väärässä. Kummallakin osapuolella saattaa olla hyviä pointteja, vaikka he olisivatkin väärässä. Jos valtavirtamedia leimaa jonkin ilmiön yksioikoisen vihamielisesti, valtavirtamedia ei ole tehnyt tiedonhakua.

Tee aina itse laaja tiedonhaku, ennen kuin muodostat oman mielipiteesi.

Siitä mitä viime aikoina on tapahtunut eri alakulttuureille (industrial, scifi, metalli, pelaajat) on kaksi kilpailevaa narratiivia: joko erilaiset feministiset ja yltiöprogressiiviset aktivistit valtaavat vuorollaan lähes jokaisen alakulttuurin, löytävät siitä omasta mielestään rasismia, fasismia ja sadismia ja alkavat vaatia muutosta, sensuuria, mustia listoja, lietsovat alakulttuurin vastaista mielialaa valtavirtamedioissa etc - tai sitten erilaiset alakulttuurit ovat kautta länsimaiden synkän historian olleet rasismin, fasismin ja sadismin pesäpaikkoja joita vasta nyt ollaan tuulettamassa enemmän suvaitseviksi ja sekös fasisteja ja peräkammarin nörttipoikia suututtaa. Kumpikin taho on luonnollisesti väärässä ja kummankin tahon väärinkäsityksistä seuraa massiivinen draama, joka ketuttaa kaltaistani tavallista fania. Ketutus kasvaa kun valtavirtamedia tarttuu aiheeseen ja osoittaa täydellisen tietämättömyytensä aiheesta. Gamergatesta ja Metalgatesta en uskalla sanoa mitään (mutta omaan vahvat mielipiteet kummastakin), mutta tämä draama tapahtui myös kahdessa omassa skenessäni - industrial-piireissä ja scififandomissa. Käytän nyt esimerkkinä Industrialskeneä, koska se osoittaa kaikista räikeimmin mitä tapahtuu kun täysin amerikkakeskeinen aktivisti tulkitsee täysin postmodernin alakulttuurin ja miten alakulttuuri itse reagoi siihen. Esimerkki on jotenkin hauskempi ja saan tekosyyn linkata pari kontroversaalia bilebiisiä. Mutta täysin sama pätee nykyiseen scififandomiin.

(Scififandomin kohdalla tilanne on jokseenkin ärsyttävämpi, koska osallistun siihen myös tekijänä. En pidä siitä, että kriittinen rotuteoria, feminismi ja kaikenkarvainen tumbrl-hössötys aiheuttaa tilanteen, jossa spekulatiivista kirjallisuutta saisi kirjoittaa vain yhdellä tavalla. Spekulatiivinen fiktio ei ole ikinä ollut eikä ole nyt rasistista tai sovinistista ja jokainen joka väittää muuta on anglosentrinen typerys. Mutta nyt siihen industrialiin.)

Industrial-genrellä, kuten kaikilla muillakin alakulttuureilla on useita juuria ja vaikutteita, joilla välttämättä ei ole aina paljon yhteistä keskenään: Euroopassa kokeelliset konemuusikot ja yhtyeet kuten Gary Numan ja Kraftwerk, avant garde-vaikutteet 1900-luvun alusta asti, kaikenlainen postmodernismiin liittyvä akateeminen hömpötys ja aivan aidosti provokatiiviset taideperformanssipiirit, joissa hyvän maun rajoja kokeiltiin jatkuvasti. Myöhemmin genre laimentui biletyyppiseksi tanssivaikutteineen ja nykyään puhdasta industrialia suositummat ovat sen alalajit kuten electro-industrial, EBM, Futurepop, Aggrotech ja niin edelleen. Tämä on ihan normaalia - maailmassa nyt on vain enemmän ihmisiä, jotka tykkäävät bilettää musiikin tahdissa, kuin niitä, jotka tykkäävät katsella miten performanssitaiteilija viiltelee nahkaansa kummallisen kolinan tahdissa ja jonkin pornoleffan pyöriessä taustalla valkokankaalla. Mutta tämä genren juuret ja pirstaleisuus johti siihen, että sen totalitarismiin ja väkivaltaan liittynyt kuvasto jäi elämään kesympinä versioina ja siihen, että näkemyksiä siitä mitä industrial oikeastaan on on monenlaisia. Onko se kaupallista ja sielutonta nykykulttuuria ruoskiva protestiperformanssi? Vai tanssimusaa jonka tahdissa jumpata cyberpunk-vetimissä? Vai introverttien nörttipoikien intohimo, koska konemusiikkiahan voi kuka tahansa luoda yksikseen? Genren artisteilla on yleensä päivätyö paria poikkeusta lukuunottamatta. Tanssittavaa ja aggressiivista musiikkia tekevät Combichrist ja Nachtmahr ovat genren suurimmat starat, eivät niinkään lahjakkuutensa, vaan brändäyskyvyn ja nuorisoon vetoavuuden takia. Kumpikin yhtye on alunperin Euroopasta - Combichrist norjalainen ja Nachtmahr Itävallasta.

Ja sitten iski SWJ

Social Justice Warrior on mielestäni hyvä termi, sillä se luo mielikuvan siitä, miten joku ritari syöksähtää paikalle keihäs koholla valmiina taisteluun, ymmärtämättä oikein mitä vastaan on taistelemassa. Ennen eri faniryhmät elivät erillään toisistaan aivan rauhallisesti, mutta internet on tuonut manner-Euroopan bilepiirit ja jenkkilän aktivistit samalle tantereelle ja jenkkiaktivismi tulkitsee koko maapallon kulttuurin oman narratiivinsa kautta ymmärtämättä sen kummemmin sitä, miten erilaisia asioita eri kontekstissa vaikka tietynlainen kuvasti voi tarkoittaa. Industrialiin ovat aina kuuluneet nämä teemat: väkivalta, sarjamurhaajat, dystopia, ydinsota, totalitarismi ja fasismi. Tämä ei tarkoita sitä, että artistit olisivat 1970-luvulta tähän päivään saakka olleet ydinsodasta haaveilevia fasisteja jääkaappi täynnä irtojäseniä. Osa artisteista tuli itse totalitaristisista maista kuten Itä-Euroopasta ja syyt tuollaisen teemaston käyttämiselle vaihtelivat aidosta poliittisesta aktivismista (yleensä kuitenkin fasismia vastaan, vaikka tässä on muutamia poikkeuksia tai ambivalentteja tapauksia) shokeeramisenhaluun ja silkkaan fetisismiin. Nachtmahrin laulaja tykkää tytöistä uniformuissa ja hän rakensi mieltymyksensä ympärille kokonaisen brändin, fanit pukeutuivat uniformuihin hänen keikalleen ja lavalla seisoi nättejä tyttöjä koppalakeissa ja käsivarsinauhoissa.

Mutta selitäpä tämä kanadalaiselle!

Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että olin itse pitkään SWJ-puolella. Kuka nyt pitäisi rasismista ja misogyniasta? En ole koskaan arvostanut sellaisia kappaleita kuin Combichristin "Give head if you got it" ja fetissikuvasto skenessä tympii minua loputtomasti. Saksalaiset varsinkin ovat outoja... noh, niin tai näin, kun aloin katsoa Youtubeen ladattua Combichristia ja Nachtmahria kritisoivaa kanadalaisen artistin tekemää videota "We demand better", joka esitettiin skenen festivaaleilla livenä 2012, olin valmis olemaan samaa mieltä. Inhosin Nachtmahrin ja Combichristin videoita, joissa kummassakin esitettiin seksuaalista väkivaltaa jotenkin "coolina". Minä vaadin parempaa!

Video alkoi lupaavasti analysoiden kummankin yhtyeen musiikkivideoita. Mutta sitten päästiin Combichristin laulajan parissa kuvassa pitämään t-paitaan, jossa oli etelävaltioiden lippu. Rasismia! Huusi videon tekijä. Tiedättekö ketkä muut pitivät tätä lippua: KKK ja orjakauppiaat!

Yhtäkkiä olinkin aivan eri mieltä ja sataprosenttisesti Combichristin puolella. Vai ovat liput kiellettyjä! Vai pitäisi varoa, ettei käytä vääränlaisia lippuja skenessä joka on -alusta asti - pyrkinyt provosoimaan! Miljoonat Country Western ja Hard Rock fanit lienevät myös Ku Klux Klanilaisia orjakauppiaita. Menehän pois siitä huutelemasta mitä symboleita ja kuvastoa muut saavat käyttää.

Artistien reaktiot tuohon olivat mielenkiintoisia. Combichristin laulaja myönsi, että hänen imagonsa on vähän liian väkivaltainen, selitti, että tuo t-paita oli meksikolaisen suunnittelijan tuote eikä antanut lopulta kohun vaikuttaa tekemisiinsä. Nachtmahrin laulaja hermostui natsisyytöksistä ja vastasi julkaisemalla kuvakirjallisen militääri-imagolla tehtyä pehmopornoa.

Tämän jälkeen alkoi tavanomainen SWJ hälinä siitä, että genressä on liikaa valkoisia miehiä ja jokaiseen videoon puuttuminen loukkaantumismielessä.

Tämä Aesthetic Perfection-yhtyeen video suututti oikein ajattelevat piirit, koska laulaja oli maalannut itsensä mustaksi. Blackface! Seksuaalista väkivaltaa blackfacella! Artisti itse oli kritiikistä hämillään, koska oli tarkoittanut tuossa vain kuvainnollisesti valoa ja pimeyttä, hyvän ja pahan voimia. Minusta tuo on muuten hieno video, ja tykkään kappaleen sanoituksista. Sen kertosäe kuuluu näin


One day,
I pray,
I'll be,
A human being,
Stay,
With me,
Have faith,
That I can change for you.

Mutta SWJ ei tunne ironiaa tai monitulkintaisuutta.

Mitä tästä kaikesta opimme?
No, yksikään musiikkiin tai nörtteilyyn liittyvä alakulttuuri ei oikeasti ole rasististen valkoisten miesten fasistinen linnoitus joka on murrettavissa käymällä aggressiivisesti sen edustajien kimppuun mahdollisimman henkilökohtaisesti. Ihmiset nyt harrastavat mitä harrastavat aivan vapaaehtoisesti. Alakulttuureissa on perinteisesti ollut se progressiivinen aktivistiporukka, provosoivat pahat pojat, intohimoiset mutta introvertit nörtit ja mukana huvikseen hengaava bileväki. Vasta internet on tuonut nämä ryhmittymät mielipiteineen kiusallisen lähelle toisiaan. Äkkiä he ovat hyvin tietoisia toistensa olemassaolosta ja raivoissaan siitä, että heidän harrastuksellaan on vääränlaisia faneja vääränlaisin mielipitein. Väärät mielipiteet ovat vain klikkauksen takana.

Mutta pirstaloitunut fanikulttuuri ei istu sen enempää narratiiviin edistyksestä kuin edistyksen vastustamisestakaan.  SJW-myrsky raivoaa aikansa lattemukissa ja jatkaa sitten matkaansa. Skenen suuriin nimiin sillä lopulta ei ole mitään vaikutusvaltaa. Identiteettipolitiikkaa harrastavat hälisevät aikansa, media julkaisee pari asiavirheitä vilisevää artikkelia ja sitten koko asia unohtuu. Aina tapahtuu jotain uutta - tiedemies pitää vääränlaista t-paitaa esimerkiksi.

Miksi näissä jutuissa on niin usein kyse t-paidoista?

Lauantain kunniaksi bilemusaa kyseenalaisilla sanoituksilla!
https://www.youtube.com/watch?v=qptePC1x0YQ

Mitä Fifty Shades of Grey kertoo nykykulttuurista

Tämä on lähes pelottava kysymys. Se liittyy ilmiönä asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä: kirjallisuuteen ja naiseuteen. Kirjallisuus ja debaatti siitä, millaiset teemat ovat naisille tärkeitä ovat minusta kiinnostavia. Olen aina puolustelemassa naisia – ei, emme me oikeasti kaikki kirjoita fanipostia rikollisille. Emme ole pelkästään rahan perässä, jotkut meistä arvostavat ritarillisuutta ja herrasmiehiä. Mutta tämän suhteen en voi oikein puolustella naisia, pelkät myyntiluvut mitätöivät ”mutta eivät naiset oikeasti” osaston väitteet. Kirja kiistämättä myi uskomattoman paljon ja sen lukijakunta koostui naisista. Myös elokuva löi ensi-iltanaan kaikki ennätykset. Sen tunnuskappale oli listaykkönen. Lähimarketissa myydään sen mukaan nimettyä alusvaatemallistoa. Tuo alusvaatemallisto sai minut päättämään, että nyt oikeasti bloggaan aiheesta. Olen sentään opiskellut kulttuurintutkimusta yliopistossa, kummalliset joukkoilmiöt ja niiden analyysit ovat omaa alaani. Spengleriläisenä kulttuurintutkijana koen ilmiön kuitenkin masentavaksi.

Mitäköhän Spengler sanoisi tästä? Kauhistuttaa ajatellakin.

No, koko ilmiön voi selittää usealla eri tavalla. Ensimmäinen on perinteistä maskuliinisuutta korostava selitys: naiset vain haluavat että dominoiva alfamies tulee ja vie ja he vikisevät. Tuossa on pointtinsa – minustakin perinteinen maskuliininen ja vähän vaarallinen sankari on seksikäs. Mutta tarina itsessään sabotoi tuon aspektin – lopulta kirjan ”sankaritar” (paremman termin puutteessa) on se, joka saa dominoivan ja vaarallisen miehen muuttamaan tapojaan, tulemaan hellemmäksi, viettämään yön hänen kanssaan, lopulta (kai, jätin itse lukukokemuksen ensimmäiseen kirjaan) naimisiin asti. Eli perinteinen ”miten rikas vaarallinen alfa kesytetään” -kuvio. Tuo myi aikanaan jo 1700-luvulla Richardsonin ”Pamela”-romaanissa (nykylukijalle tuttu Ihana Elisa-sarjana, joka oli tuon inspiroima). Eli sama kuvio on ollut bestseller niin kauan kuin bestsellereitä on ollut.

Raha on tässä tärkeä tekijä. Jos Christian (miehen nimi tarinan yhteydessä tuntuu muuten jotenkin uskonnonpilkalta) olisi rekkakuski, olisi tämä rikostarina. Se, että hän on miljardööri on oleellista. Samalla tavalla kuin Twilight synnytti harlekiinipuolelle oman yliluonnollisen romanssigenren, synnytti tämä kirja harlekiinipuolelle vaarallinen miljardööri-genren. Nimenomaan miljardööri, miljonääri ei nyt vain ole tarpeeksi nykyaikana.

(tämän alagenrenä oli eksoottinen sheikki-sarja "The Sheik who took me" tms, joka kuitenkin katosi hyllystä ISIS-uutisten mukaan. Oikea naiskauppa ei olekaan niin seksikästä)

Christianin täytyy myös olla nuori ja komea. Kun formulamoguli Max Mosley jäi kiinni sadomasokistisista orgioista sille naurettiin kaikissa lööppilehdissä. Piiskaa ja natsiuniformuja! Miten nöyryyttävää vanhemmalle miehelle. Jos Christian siis olisi vanha miljardööri olisi kirja syvääluotaava tutkimus kulttuurimme rappiosta ja ihmiselämän turhuudesta. Todennäköisesti se olisi myös ihan hyvä kirja.

Kirja on siis perinteinen ”miten vaarallinen rikas alfa kesytetään” tarina muka jännittävillä sadomasokistisilla mausteilla. Nykyään pitäisi olla suvaitsevainen ja mikä kenenkin venettä keikuttaa etc, mutta yksi ilmiön vastemielisistä piirteistä on ollut klikkauksia kaipaavan valtavirtamedian julkaisemat artikkelit siitä, miten piiskanviuhutus ja jopa veitsileikit parantaisivat todella hyvin meidän tavallisten tallukoiden rakkauselämää ja miten asiaa harrastava kirjainyhdistelmä-yhteistö (niitä nykyään piisaa) on ihanan turvallinen. Irlannissa käydään parasta aikaa murhaoikeudenkäyntiä. Murhaaja oli ihan oikea sadisti (joskus pohdin olenko ainoa joka muistaa de Saden olleen ihan oikean kidnappaajan, kiduttajan ja raiskaajan, ei pelkästään ”subversiivisen” kirjoittajan jälkipolvien huviksi) ja uhri nuori mielenterveysongelmainen nainen, joka etsi dominoivaa miestä netistä alistuakseen ja tullakseen pahoinpidellyksi. Että sellaista turvallisuutta. Ehkä koska olen kauhukirjailija jotenkin saan pahaenteisiä viboja siitä, että sitä antaisi ventovieraan sitoa ja… mutta joo, tämä on loukkaavaa puhetta, joten jatketaan kirjasta.
Twilight oli vastaava ilmiö, jonka yhteydessä myös pohdittiin, että tätäkö ne naiset haluavat. Twilight oli kuitenkin suunnattu teinitytöille, Fifty Shades taas aikuisille. Se on Twilightin fanfictionia. Se on huonompi kuin Twilight. Se on huonompi rakkaustarina kuin Twilight (mikä pilaa hyvän nettimeemin). Korostan, että se on äärimmäisen huonosti kirjoitettu. Se julkaistiin pikarahastuksen takia editoimatta:

-Se sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta brittikirjailija ei tiedä maan kulttuurista mitään ja englantilaisuus tulee esiin vähän väliä
-Se on täynnä toistoa ja suoranaista copypastea
-Siinä on outoja logiikkavirheitä: "astun huoneeseen, jossa on marmorilattia ja 36 taulua seinällä" - ei niitä ehkä ihan sekunnissa lasketa...
-Henkilöt ovat epäuskottavia ja typeriä
-Seksi on saman toistoa (eroottisesti latautunein kohta oli ensisuudelma hississä)
-Se on kömpelösti kirjoitettua roskaa
Entä mitä sen suosio kertoo kulttuuristamme? Mistä tahansa roskasta saa hirveän hypen lähes sattumanvaraisesti. Maailmassa on paljon naisia, joilla on todella huono maku ja jotka jostain syystä tuntevat vetoa maskuliinisuuden kaikista alhaisimpaan ja pinnallisimpaan versioon. Eroottiset teokset ovat toki olleet hittejä aiemminkin, mutta ennen ne olivat parempilaatuisia ja pienen elämäänsä kyllästyneen eliitin huvia (vaikka eroottinen romaani ”Sohva” 1700-luvulta ja mitä muita noita nyt on) On aika ennenkuulumatonta, että väkivaltaiseen erotiikkaan liittyvä todella huonolaatuinen roska myykin tavalliselle keski-ikäiselle naisväestölle ilman mitään korkeakulttuurin verhoa. Keski-ikäiset naiset lukivat kirjaa täysin avoimesti metrossa vaikka ennen ihmisiä hävetti lukea näkyvästi edes harlekiineja. Suosion sattumanvaraisuudesta kertonee se, että seuraava hittikirja oli Gone Girl – ihan kelpo jännäri mielenkiintoisella hahmokaartilla ja yllättävällä tarinalla. 

Loppuun vielä ajankuva 2010-luvun Britanniasta – koulupoika joutui vaikeuksiin ala-asteen naamiaisissa, koska hänen äitinsä oli pukenut hänet Christian Greyksi. Koltiaisella oli mukanaan sidontatarpeetkin. Äiti ei voinut ymmärtää mikä tuossa nyt oli niin asiatonta.

Mutta kuka oikein ostaa halpoja satiiniriepuja ”Inner Goddess” –tekstillä lähimarketista?

Ihan oikeasti, kuka? 

Kirjallisuus -taiteista tasa-arvoisin

Hiukan pahaenteisesti sen jälkeen kun kirjoitin vastustavani feminismiä, en olekaan ehtinyt kirjoittamaan oikeastaan mitään vauvanhoidon takia. Luen kuitenkin päivittäin Guardianin kirjallisuusosiota närkästyäkseni vääristä mielipiteistä ja niitähän piisaa. Otetaan esimerkiksi tämä:

guardian.com/commentisfree/2015/feb/20/i-only-read-non-white-authors-for-12-months-what-i-learned-surprised-me

Give me a bloody break! Vihaan juuri tällaista nykypäivän hyvää tarkoittavaa rasismia, jossa koko maailma erotetaan valkoisiin ja hyveellisiin sekä ikuisesti sorrettuihin "people of color"- väkeen. Suuren maailman spefipiireissä tämä hulluus on saavuttanut melkoiset mittasuhteet ja kirjallisuustapahtumissa on oikein erikseen "safe space", eli omat kokoontumistilat ja tilaisuudet vain ei-valkoisille. Tuollainen antaa virheellisesti ymmärtää, että ensinnäkin on olemassa jokin yhteinen valkoinen kulttuuri ja kokemuspiiri - noin Moldovasta Kreikkaan ja Alaskasta Argentiinaan. Tai yhteinen ei-valkoinen kokemuspiiri (sortoa, hirveästi sortoa) Somaliasta Singaporeen. Oikeastihan netissä mussuttavalla yliopiston käyneellä mustalla naisella on enemmän yhteistä valkoisen yliopiston käyneen naisen kanssa kuin vaikka karibialaisen tai nigerialaisen kanssasisarensa.

Toivon, että en koskaan vahingossakaan päädy kirjallisuustapahtumaan, jossa muiden osallistujien mielestä en saisi olla samassa tilassa oman lapseni ja mieheni kanssa -rotusyistä.

Kirjallisuudessa tällainen vähemmistöjen uhriutuminen ja mussutus on täysin tarpeetonta, koska nimenomaan kirjallisuus on aina ollut taiteista tasa-arvoisin. Kuka tahansa - aivan kuka tahansa - joka on ollut kirjoitustaitoinen ja joko lahjakas tai jostain syystä lukevaan kansaan menevä on voinut olla kirjailija koko romaanikirjallisuuden historian ajan 1700-luvusta lähtien. Kuvataiteiden juuret ovat käsityöläisyydessä ja kiltatoiminnassa, joten 1800-luvun kapinaliikkeisiin asti kuvataiteilijaksi tultiin akateemista reittiä suorittamalla tietyt testit, maalamalla tietyistä aiheista ja hankkimalla oikeat asiakkaat. Nykyinen historiavapaa käsitys historiasta on tietenkin se, että sorretut naiset ja vähemmistöt sen kun kärsivät ja Historian Herrat, valkoiset heteromiehet miehet toteuttivat vapaasti itseään taiteiden parissa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa - jokainen syntyi tiettyyn luokkaan ja tietynlaisiin tehtäviin. Vaikka aatelismies olisi ollut maailman lahjakkain taiteilija, ei hänestä olisi tullut ammattitaiteilijaa, sillä aatelismiehillä oli valittavana vain sotilas-tai pappisura tai politiikka. Aatelisesta tai rengistä ei tullut taiteilijaa. Aatelismies saattoi toki piirustaa vapaa-ajallaan ja renki nikkaroida taidokkaita työkaluja.

Mutta kuka tahansa saattoi aina kirjoittaa romaanin. Yksi syy tähän on se, että kirjailijaksi ei tulla kiltojen tai akatemioiden kautta vaan suurimmalla osasta kirjailijoista on myös muu ammatti - yleensä se pääasiallinen elannon tuottaja. Vain muutama aina onnistuu iskemään populaariin kultasuoneen ja tienaamaan tarpeeksi. Ja siinä on usein kyse vain sisusta ja sattumasta, ei syntyperästä.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Alexander Dumas, karibialaisen orjan jälkeläinen, joka suolsi suorastaan tehdasmaisesti populaareja historiallisia romaaneja ja jonka luomat henkilöt seikkailevat vieläkin aina uusissa filmatisoinneissa ja tv-sarjoissa. Tai otetaan oma genreni kauhukirjallisuus ja goottilaisen kauhun ensimmäinen aalto 1700-1800-lukujen vaihteessa. Horace Walpole, William Beckford ja Matthew Lewis olivat Britannian  eliittiä ja eksentristä ylimystöä - aatelismiehiä, poliitikkoja ja kulttuurivaikuttajia. Ann Rafcliffe - kauhukirjoittajista myyvin ja suosituin - oli keskiluokkainen rouva. Mary Shelley boheemin älymystön seurapiirityttö. Kirjallinen idolini Charles Maturin oli irlantilainen pappi. James Hogg oli skotlantilainen paimen ja renki. Mikä muu ala olisi täynnä näin erilaisista piireistä tulevaa väkeä? Kirjailijan ei tarvinut kiertää ympäri Eurooppaa etsimässä asiakkaita, liehittelemässä seurapiirejä tai kirjoittaa mistään tarkkaan määrätystä aiheesta. Sen kun vain kirjoitti. Ann Radcliffelle kirjoittaminen oli ammatti ja hän tienasi bestsellereillään niin paljon, että saattoi matkustaa miehensä kanssa. Walpole taas ei pohtinut mistä muut mahdollisesti tykkäsivät - hän kirjoitti mitä halusi ja painoi  kirjansa omalla takapihalla sijaitsevassa painamossa.

Nykykirjoittajien ja fanipiirien pitäisi juhlia kirjallisuuden monimuotoisuutta, eikä esittää kirjallisuuden olevan syrjivä elitistilaji. Kirjallisuudessa sentään edes todellisilla lahjoilla ei loppupeleissä ole mitään väliä vaan on aika tuuripeliä kuka sattuu iskemään suosion kultasuoneen - ajatelkaamme vaikka viime aikojen hittimaakareita.