Taiteesta ja kansakunnan tilasta - muutamia tosiasioita
Perussuomalaisten kulttuuripoliittinen ohjelma on julkaisunsa jälkeen herättänyt kovaa debaattia - ainakin lehdistossä ja internetissä, ulkomailla asuvana en toki ole päässyt tarkkailemaan puhutaanko nyt taiteesta, identiteetistä ja kansallishyveistä kahvitunneilla ja baaripoydissä vai onko koko keskustelu myrsky kahvikupissa-tasolle. Kaikki älykäs on toki aiheesta sanottu parisataa vuotta sitten, ja kaikki militantti edellisellä vuosisadalla.
Vaaliohjelman kulttuuriosuudesta on kirjoitettu paljon - sitä on verrattu omaperäisesti natsien poliittisiin ohjelmiin, sen pilkkaamiseksi on perustettu heikkotasoisia huumoriryhmiä Facebookiin ja sitä on analysoitu enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi kymmenillä, ellei sadoilla nettisivuilla. Toivottavasti tulevaisuuden protestipuoleet pistivät tämän korvan taakse, suomalaiset ovat kokeneet niin kovia viime vuosisadan kulttuuritaisteluissa, että taiteen ja politiikan yhdistäminen herättää usein tunneperäisen reaktion.
Taiteen yhdistäminen puoluepolitiikkaan paljastaa ihmisluonteen pikkumaisillaan. Poliittinen taide ei koskaan voi olla laadukasta. Taide ylittää puolue-ja kuppikuntarajat kulttuurimme sielun ja sydämen ilmentäjänä.
Perussuomalaiset taistelevat näennäisesti tervehenkisemmän ja elinvoimaisemman kulttuurin puolesta vastustaessaan sitä, mitä kutsuvat postmoderniksi tekotaiteeksi. Silti he hyvin ristiriitaisesti esittävät suurina kulttuurillisina saavutuksina Kalevalaa sekä kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallelaa. Tämä paljastaa heidän oman taantuneisuutensa sekä todellisen sivistyksen puutteen - heidän mielestään primitivistinen talonpoikaiskulttuurin runoteos sekä taidesuuntauksena symbolismia edustava maalari edustavat kansallemme hyvää tekevää ja ylevää kulttuuria. Kyseessä lienee ensimmäinen kerta kun symbolismia pidetään terveenä ja elinvoimaisena kulttuurinilmentymänä. Ellei kyseessä olisi niin vaarallinen virhe, olisi tämä väite suorastaan huvittava - taidetyyli, joka tarjoaa meille Baudelairen, Huysmansin, Beardsleyn sekä Moreaun on nostettu jonkinlaiselle jalustalle.
Todellisuudessa symbolismi, jota Gallen-Kallelakin edustaa on dekadentin ja degeneroituneen aikakauden tuotos vailla teknistä taituruutta tai sisällollistä ylevyyttä. Tässä vaiheessa muistutan rakkaita lukijoitani sanan "taide"" historiasta, - taide tarkoittaa taitoa, eikä sairaalloisen sielun levittelyä kaikelle kansalle muutaman epäonnistuneen siveltimenvedon ja alkoholin liiallisen nauttimisen avuin. Gallen-Kallelan tyo "Ad Astra" on epäilyttävän okkulttinen ja teosofinen aihemaailmaltaan ja muuten maalari tuntuu liiallisessa määrin kiintyneen barbaarisia taisteluita ja rivoja tapoja kuvaavaan Kalevala-mytologiaansa. Perussuomalaiset paljastavat ohjelmallaan todellisen sivistyksen ja ymmärryksen puutteen jättäessään mainitsematta koko kulttuuripiirimme tärkeämmät taideteokset ja niiden universaalin sanoman.
Suuri Winckelmann sen jo sanoi aikoinaan: "Meille ainoa keino saavuttaa suuruus on seurata kreikkalaisia" Tällä hän ei tarkoittanut orjallista matkimista vaan sielun ymmärrystä - sitä subliimia olotilaa, jonka vain Antiikin suurteoksia katsellessan tai lukiessaan voi kokea. Antiikki tarjoaa meille Vitriviuksessa kaiken, minkä arkkitehtuuri voi saavuttaa, Aristoteleessa ja Platonissa kaiken jonka jälkeinen filosofia on vain reunamerkintojä näihin suurteoksiin ja veistotaiteessa Laokoon, Niken sekä Apollon, jonka näkemisen aiheuttamaa tunnekuohua Winckelmann, mieskauneuden ihailijana kuvaa niin koskettavasti teoksessaan.
Mitä koristetaiteeseen tulee Pompeijin raunioiden loytäminen sekä Piranesin ja Tathamin loistavat piirrokset Antiikin arkkitehtuurin yksityiskohdista tarjoavat inspiraatiota meille vähäisemmän kulttuurin edustajille. Vertaa Piranesin roomalaisia vaaseja mihin tahansa nykyään kotejamme kansoittavaan turhanpäiväiseen rihkamaan.
Vaikka tekninen ylivertaisuus unohdettaisiinkin, tarjoaa Antiikki myos ylivertaisesti ylevimmät aiheet kuvataiteilijalle. Tällä en tietenkään tarkoita rokokoolle tyypillistä tapaa koristella kevytmielisiä kiinalaisrihkamalla pilattuja budoaarejaan rehevillä jumalattarilla ja sopimattomilla lemmenkohtauksilla - tuolle aikakaudelle kun oli tyypillistä tietynlainen matalamielisyys, jonka heidän paimentytto-innostuksestaankin voi havaita. Antiikki tarjoaa mytologian lisäksi todellisiin kansalaishyveisiin inspiroivia aiheita Rooman sankareiden ja suurmiesten elämäntarinan muodossa. Hyvä esimerkki tästä on Jacques-Louis David, jonka "Horatiuksen Vala" saa meidät suomalaisetkin isänmaallisen innoituksen valtaan! Kunpa voisimmekin seurata näitä ihanteellisia esikuvia, joista Plutarkhos niin elävästi meille kertoo elämänkerroissaan! Tyrannian vastustaminen sen jokaisessa muodossa, uhrimieli isänmaan puolesta, hyveellisyys, naisväen noyryys ja miesten uljuus - tässä aiheita jotka puhuttavat kansalaisia kaikkialla!
Platonin esimerkkiä seuraten on Antiikin jumalien rakkausseikkailujen ja muiden kevyiden aiheiden kuvaamista syytä välttää. Sankarit pitää esittää kaikessa suuruudessaan eikä dekadenttien tapaan korostaa heidän mahdollisia inhimillisiä heikkouksiaan! Muistakaamme Kreikan viisautta ja Rooman suuruutta!
"Tämän taiteen ihmeen edessä minä unohdan universumin... ihailusta päädyn ekstaasiin"
Kirjoitti Winckelmann Apollosta. Käsi sydämelle kansalaiset - herättävätko Väinämoisen harharetket tai humalaisten taiteilijoiden kuvaaminen kahvihuoneessa milloinkaan samanlaista tunnereaktiota?
