Patriarkaalista sortoa vai hassua eskapismia?- pohdintaa goottilaisesta kauhusta

Goottilainen kauhu oli siitä erikoinen genre, että se tuntuu herättävän enemmän ylitulkitsemisen ja "kriittisen" analysoinnin tarvetta kuin ihastusta sen tarjoamien eskapististen visioiden edessä. Koska useat genren kirjailijoista olivat naisia, on koko genre truutattu naistutkimuksen läpi ja ehkä koska moni akateemikko ei pohjimmiltaan ymmärrä kauhun viehätystä, on koko genre patologisoitu kummallisesti. Juuri nyt edessäni on kirja nimeltä "The Oxford Book of Gothic Tales", jonka esittelytekstissä selitetään, että pohjimmiltaan gotiikassa on kyse patriarkaalisesta oppressiivisuudesta tilassa ja naisten taistelusta sitä vastaan. 

Tämän jälkeen esittelyn kirjoittaja kehottaa lukijaa hyppäämään suoraa Edgar Allan Poeen, sillä ensimmäisen aallon gotiikka on pelkkää kuriositeettia. 

Gotiikkaan liittyvä ylitulkinta ja yksipuolinen jumittaminen siinä, miten kyse on aina neidoista vanhojen linnojen vankityrmissä saa epäilemään, että suurin osa aihetta tutkivista ei oikeasti lue ensimmäisen aallon goottikauhua, kunhan nyt selaa pari Radcliffen kirjan takakantta. 

Tutkin itsekin gotiikkaa akateemisesti. Tein graduni kuvassa näkyvästä rakennuksesta ja parasta aikaa tutkin sitä, miten romantiikka ja gotiikka vaikutti perinteisesti klassisia ihanteita promotoivaan arkkitehtuuriseen kirjallisuuteen. 

Termi "goottilainen" oli epämääräinen haukkumasana siinä vaiheessa kuin genre syntyi eksentrisen aatelisherran, Horace Walpolen toimesta. Goottilainen tarkoitti jotain samantapaista kuin meille "viktoriaaninen" - alistavaa, barbaarista, taikauskoista. Kidutus saattoi olla "Goottilainen rangaistus" ja niin edelleen. Gotiikka kuitenkin hiipi muotiin arkkitehtuurissa ja muotoilussa, ensin osana rokokoon innostusta kaikkea eksoottista ja erilaista kohtaan ja sitten isänmaallisena symbolina, sillä gotiikkaa pidettiin autenttisesti britannialaisena tyylilajina. Horace Walpole oli vain yksi monista, jotka rakensivat itselleen gotiikan inspiroiman kartanon, mutta hän otti eskapismin tosissaan ja kirjoitti uneensa pohjautuvan ja kartanonsa arkkitehtuurin innostamana genren ensimmäisen romaanin - The Castle of Otranto (1760-luvulla). Vuosisadan loppua kohti genre otti vauhtia ja muuttui yhdeksi suosituimmaksi kirjallisuuslajiksi. Ensimmäiset parodiatkin kirjoitettiin jo 1800-luvun alussa. 

Mistä goottilaisessa romaanissa sitten oli kyse?

Yksinkertaisesti siitä, että turvallisesti ja naapurimaihin verrattuna varsin rauhallisesti ja vauraasti elävä sivistynyt luokka viihdytti itseään tarinoilla "barbaarisesta menneisyydestä". 1700-luvun lukija tiesi olevansa maailman rationaalisin olento, joten höpöjutut kummituksista ja sukukirouksista olivat heistä jännittävän erilaisia. 1700-luvun sivistyneistön kulttuuri oli huomattavasti vähemmän taikauskoista kuin omamme, joten ensimmäisiä goottilaisia kauhutarinoita arvioitiin ihmetellen siitä, miten joku "modernina aikana" saattoi todellakin kirjoittaa kummituksista. Ihmeellistä! Ei ihme, että ensimmäiset goottilaiset romaanit myös teeskentelivät olevansa muka keskiaikaisia käsikirjoituksia. *

Goottilainen romaani tarjoili menneisyyden viihdyttävää barbaarisuutta modernille valistuneelle lukijalle. Tarinat sijoitettiin kauas menneisyyteen ja usein vieraisiin kulttuureihin, joita pidettiin erityisen taikauskoisina ja barbaarisina. Goottilainen romaani - toisin kuin myöhempi, 1800-luvun uusgotiikka tyylilajina - ei ihaillut menneisyyttä.**

Kirjailijat edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia ja kumpaakin sukupuolta. Kuten usein sanon, kauhukirjailija saattoi jo ensimmäisen aallon aikana olla yhtä hyvin aatelismies, porvarisrouva tai skotlantilainen paimen. Osa kirjailijoista keskittyi dramaattiseen tunnelmoitiin ja ihmissuhdekiemuroihin, osa taas pyrki tarkoituksella shokeeraamaan kauhulla. 

Tyypillinen goottiromaani kertoi jostakin aatelissuvusta, jota varjosti perhesalaisuus - perintökiistat, murhat, aviorikokset etc ja usein jokin suvun jäsenistä juonitteli muiden päänmenoksi. Viaton sankari tai sankaritar koki kovia pahiksen kynsissä, mutta lopulta pahis sai ansaitsemansa rangaistuksen*** ja viattomat uhrit päätyivät onnellisesti avion satamaan****. Usein pahiksen apuna oli myös demonisia voimia, jotka lopulta kääntyivät seuraajaansa vastaan. Nämä pahishahmot kiinnostivat kovasti aikalaisia, sillä ne olivat yksi versio romantiikan tyypillisestä karismaattisesta ja pahojen tekojensa takia kärsivästä hahmosta. Kokonaisia alagenrejä nimettiin tunnettujen pahisten, kuten vaikka "The Monkin" Matildan mukaan. 

Toisin kuin goottilaista kauhukirjallisuutta esittävät tekstit antavat ymmärtää, tarinan pahis ei aina ollut mies eikä uhri aina "neito vanhassa linnassa", kuten Janes Austen parodioi jo 1800-luvun alkuvuosilla. Naispuolisia pahiksia oli useita: Lewisin demoninen Matilda, William Beckfordin Vathekin sulttaanin äiti, Charlotte Dacren Victoria ja useita sivuhahmoja. Ja miehet saivat samanlaista kyytiä kuin neidotkin, heidät saatettiin myrkyttää hitaasti, pakottaa luostariin, vangita inkvisition toimesta, lavastaa syylliseksi rikokseen ja laittaa nukkumaan linnan kummittelevassa raunioituneessa osassa. Ja kirjoitusajankohdan takia miehet eivät ehkä nykylukijan mielestä vaikuta kovinkaan urheilta - koska romantiikka piti tunteiden näyttämistä autenttisen ja hyvän luonteen merkkinä, saamme nauttia miehekkäiden sankareiden itkukohtauksista ja pyörtymisistä paljon useammin kuin kaksintaisteluista. 

Harva pystyy nykyään sanomaan nauttivansa 1700-luvun kauhukirjan lukemisesta. Aikakauden kirjoitustyyli oli hyvin erilainen kuin nykyään ja usein etäännyttää lukijan hurjistakin tapahtumista ja juonenkäänteistä. Radcliffe oli aikakautensa bestseller-kirjailija, mutta ainakin itse koen hänet suunnattoman ikävystyttäväksi (pelkään etukäteen sitä, että minun on opiskeluprojektia varten kahlattava läpi "Mysteries of Udolpho"). Monet luettavammat kirjat ovat armotonta siirappia ja melodraamaa ja vaikuttavat naurettavilta. Parhaina ensimmäisen aallon gotiikan kirjoina pidetään yleensä James Hoggin (se lammaspaimen) tyylillisesti kokeilevaa ja teemallisesti ajatonta kirjaa "The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner" ja suosikkini Charles Maturinin psykedeelistä klassikkoa "Melmoth the Wanderer". Nämä kirjat osoittavat psykologista kypsyyttä ja Maturinilta onnistuu myös hienot shokkiefektit ja piinava kauhu. 

Olen hehkuttanut Maturinia ennen täällä http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2012/03/ylistyslaulu-charles-maturninille.html

Juuri nyt olen lukemassa obskuurimpia ensimmäisen aallon kirjoja, kuten Charlotte Dacren "Zofloyaa", Clara Reeven "The Old English Baronia" etc. 

Koen hiukan ongelmalliseksi, että nykyään lähes kaiken kauhun ja kartanoromantiikan katsotaan olevan gotiikkaa. Itse sanoisin, että Charlotte Bronten "Kotiopettajan romaani" ei ole goottilainen romaani, mutta on saanut joitakin vaikutteita gotiikasta. Angela Carter taas ei omasta mielestäni ole gotiikkaa ollenkaan (enkä ikinä saa takaisin niitä tunteja jotka menivät hukkaan yliopiston kirjallisuudenkurssille määrätyn romaanin "Heroes and Villains" parissa, kirja oli selvä allegoria hippiajan pettymyksistä eikä sillä ollut mitään tekemistä gotiikan kanssa. Lisäksi se oli ikävystyttävä ja huonosti kirjoitettu). 

Perhesalaisuuksista ja murjottavista pahiksista emme ole päässeet eroon vieläkään, mutta muutama ensimmäisen aallon gotiikkaan kuulunut tropee on kadonnut lähes kokonaan. 1700-luvun gotiikkaan vaikuttivat suuresti Salvatore Rosan maalaukset (italialainen barokkimaalari) ja näin kirjailijat kuvailivat maisemia aivan kuin Rosan maalausta - kallioita, ukkosmyrskyä ja vuorilla vaanivia maantierosvoja. Rikollisliigat olivat tärkeä osa varhaista gotiikkaa, Dacren "Zofloyan" Leonardo päätyy jopa maantierosvojen päälliköksi. Nykykirjoittajan mielestä myöskin omana aikanaan rationaalinen ja moderni viktoriaaninen aika on jotenkin "goottilaisempaa" kuin gotiikan suosima keskiaika tai renessanssi, alppimaisemista puhumattakaan. Ehkä Victoria Holtin takia koko genre assosioituu 1800-luvun kartanoihin. Jos 1700-1800-luvuilla keskiaika oli ahdistavaa ja barbaarista, meille viktoriaaneihin liittyvät kliseet tarjoavat samaa kauhuviihdettä. 

* Ensimmäisen aallon gotiikan (1760-1820) kirjoissa on usein kohtia, joissa lukee yhtäkkiä, että "tässä kohtaa tarina katkeaa käsikirjoituksen muuttuessa lukukelvottomaksi homeen takia etc. Haluan ihan tosissani käyttää tuota jossakin tarinassani! Clara Reeven romaanissa sitä on käytetty selvästi, jotta 1700-luvun papintyttären ei tarvitsisi yrittää kuvata keskiaikaista joukkotaistelua. 

** Clara Reeven "The Old English Baron" on tähän asti lukemastani poikkeus säännöstä, hän kuvaa keskiaikaa selvästi ihannoiden - aikakauden kulttuurissa vieraanvaraisuus, kiitollisuudenvelka, uskollisuus etc ovat tärkeitä hyveitä ja harvinaisesti myös katolinen kirkko ja papisto kuvataan positiivisesti. Myöskään Charlotte Dacren "Zofloya" ei kuvaa aikakautta niinkään negatiivisesti ahdistavaksi - päähenkilöt esimerkiksi asuvat rakastajiensa kanssa kenenkään paheksumatta - hänen pointtinsa on se, että oli aikakausi mikä tahansa, ihmiset voivat tehdä todella huonoja ja vastuuttomia valintoja ja pilata elämänsä.

***Tyypillisin loppu on pahiksen syökseminen suoraa helvettiin. Tätäkin käytetään nykyään aivan liian harvoin! Rohkeasti moralisoimaan, se on tärkeä osa genreä! 

****Maturinin "Melmoth the Wandererissa" tosin pahis nai uhrinsa eikä kummallekaan käy hyvin. Oikeastaan kenellekään ei käy kovinkaan hyvin. 

Merirosvouden disneyfikaatiosta - tasa-arvoisesti nais-ja miesmerirosvoja taaperoille

Merirosvouden latistuminen fiktiossa pelottavasta aiheesta lastenkulttuuriksi on yksi kulttuurimme mielenkiintoisimmista aiheista. Merirosvous on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se ei ole pelkästään lastenjuhla-aihe, vaan aivan todellisuutta hiukan omiamme eksoottisemmilla vesillä. Merirosvouden todellisuus ei ole muuttunut vuosituhansien aikana, vain sen pr.

Mitä merirosvous sitten on käytännössä? Tämä on helppoa. Kautta historian kuvio on ollut suunnilleen samanlainen. Isketään rahtilaivojen kimppuun. Kaapataan arvokas lasti. Pyydetään lunnaat tärkeistä vangeista. Suurimman osan historiasta ei-tärkeät vangit on myyty orjuuteen tai surmattu. Reippaille merimiehille on joskus annettu vaihtoehdoksi liittyminen merirosvoihin. Eri valtioiden laivastoja välteltiin ja niitä ei missään tapauksessa haastettu. Se taistelu olisi ollut epätasapainoinen. Sota-aikoina osa merirosvouksesta oli laillinen osa meritaistelua, jossa kaapparit häiritsivät vihollismaahan kohdistuvaa tuontia. Siinä vaiheessa kun rauhansopimus allekirjoitettiin pyssyt piti pistää piiloon tai ura muuttui äkkiä laillisesta kaapparista laittomaksi merirosvoksi.

On tietysti ymmärrettävää, että rikolliseen elämään liittyy eräänlaista glooriaa ja romantiikkaa. Varsinkin tilanteessa, jossa voimme itse matkustaa ilman vaaraa siitä, että päädymmekin aurinkorannan sijaan orjiksi marokkolaiselle kaivokselle tai rakennustyömaalle. Kaikenlaiset bandittit ja roistot alkoivat olla tosi cool jo 1700-luvun mittaan siinä kun maantie-ja merirosvous alkoi vähetä ja lopulta katosi länsimaista kokonaan. Mutta siinä vaiheessa kun rosvot alkoivat olla osa jännittäviä seikkailutarinoita, kirjailijat vielä ymmärsivät tuohon elämäntapaan kuuluvan moraalisen ongelman.

Stevensonin Aarresaari lienee se teos, joka synnytti tunnetuimmat merirosvoihin liittyvät kliseet puujaloista ja aarrearkuista alkaen. Sen ilmestymisestä lähtien merirosvotarinat on myös usein sijoitettu 1700-luvulle, vaikka aiempina vuosisatoina merirosvous oli huomattavasti suurempi ongelma ja välillä merirosvojoukot tuhosivat kokonaisia rannikkokaupunkeja. Koulupojille suunnatuksi kirjaksi tarina on yllättävän inhorealistinen ja esittää merirosvouden moraalisena valintana. Useampaa tarinan henkilöä houkutellaan rikollisille teille ja heistä kukin tekee omat ratkaisunsa. Stevensonin toisessa kirjassa Master of Ballantrae tarinan pahis ja nimihenkilö päätyy merirosvoksi juurikin matkustaja-aluksen kaappauksen seurauksena. Mutta jopa hänelle, tarinan kieroilevalle ja lähes sosiopaattiselle pahikselle, merirosvonelämä on ahdistavaa. Käy oikeasti miehen kunnian päälle hyökätä aseettomien siviilien kimppuun ja surmata heitä. Merirosvojen elämä kuvataan lähinnä alkoholinhuuruiseksi, juopottelulla vähennetään omantunnontuskia ja lopulta pahiksemme pääsee pakenemaan laitettuaan jotakin myrkkyä merirosvotoveriensa viinaksiin.

Huomasitteko tuon moraalisen ongelman? Ottaa kunnian päälle surmata siviileitä.

Mistä johtuu siis teeman "coolius", suoranainen SJW-uskottavuus? Joku väitti minulle aivan tosissaan nettikeskustelussa, että merirosvojen kulttuuri oli tasa-arvoisempaa kuin valtakulttuuri ja että moni valitsi merirosvon elämän paetakseen valtakulttuurin rasismia ja seksismiä.

heh heh heh heh heh

Syy tuohon on helppo arvata. Koska kaikki valtakulttuuri kaikkialla ja varsinkin eurooppalainen kristillinen kulttuuri aivan erityisesti oli pelkkää hurjaa ja hirveää sortoa ja synkkyyttä suunnilleen eiliseen asti, on kaikki sitä vastustava tietenkin automaattisesti moraalisesti parempaa. Jos noin ajattelee pitää vetää muutama mutka suoraksi - olivatko vitaaliveljet esim osa inhottavaa hegemoniaa ollessaan kaappareita ja muuttuessaan merirosvoiksi taas tosi jees ja miten monta SJW-pistettä antaisit arabimerirosvoille, jotka ryöstivät kokonaisten rannikkokylien asukkaat orjamarkkinoille?

Merirosvous on aina ollut siviileihin kohdistunutta väkivaltaa. Tarkoittiko tuo nettikommentti sitä, että se, että (joillakin) merirosvoilla (saattoi olla) oli jonkinsortin tasa-arvoisia ihanteita sitä, että tappaminen ja orjuuttaminen on ihan ok jos kannatat oikeita aatteita? En tiedä mitä mieltä edes 1400-luvun merirosvot olisivat olleet tuosta ajatuksesta.

Mutta se aikuisten hullutuksista, nyt lastenkulttuuriin. Merimuseon lastenosastolla huomasin leikkihuoneen, jossa oli merirosvojen aarrearkku ja kuvia tunnetuista merirosvoista. Tasa-arvon nimissä sekä mies-että naisrosvoja oli tietenkin tasapuolinen määrä! Koska tasa-arvo kuuluu tappamiseen ja orjakauppaankin tai jotain. Lastenosastolla ei ollut mitään Britannian kuuluisiin merisankareihin liittyvää, joten tulkitsin tuon sillä tavalla, että Amiraali Nelsonit sun muut edustavat nykyään epäsuosittuja Ilkeän Imperiumin voimia, mutta merirosvot ovat ihan kivoja esikuvia.

Tasa-arvoisesti nais-ja miesmerirosvoja taaperoille.

Loppujen lopuksi merirosvot kärsivät nykyään samasta ongelmasta kuin vampyyritkin. Jos jonkun ryhmän koko olemassaolo perustuu syvään moraaliseen ongelmaan, josta ei vain pääse yli eikä ympäri (veren juominen ihmisistä, siviilien murhaaminen ja orjuuttaminen) kaikenlainen kaunistelu, falski romantisointi, vastakulttuuriglooria ja glitteröinti poistaa aiheesta sen, mikä alunperin ja aina kaikkina aikakausina on tehnyt siitä jännittävän. Jos vampyyrit kimmeltävät eivätkä metsästä viattomien verta, ne lakkaavat olemasta vampyyrejä ja muuttuvat fetissiksi. Jos merirosvot eivät hyökkää laivojen kimppuun surmaten ja orjuuttaen, ne muuttuvat jonkinlaiseksi Fonzieksi hassuissa vaatteissa ja lavasteissa. Looking at you Pirates of the Carribean! Kai tuossa on taustalla joku sekava arvorelativismi - koska sankarit eivät kerta kaikkiaan saa olla sankarillisia, pahisten on pakko olla jotenkin parempia.
Mutta siitä seuraa huonoa fiktiota.

Tuo saa myös pohtimaan mikä nykyajan väkivaltainen porukka saa osakseen samanlaisen disneyfikaation muutaman sadan vuoden päästä. ISIS? Dan Simmonsin kirjassa Flashback menneisyyden sarjamurhaajat, terroristit, diktaattorit etc ovat kaikki osa pop-kulttuuria ja torilta voi ostaa t-paidan vaikka Osama Bin Ladenin tai Dylan Kleboldin kuvalla varustettuna. Tämä on mielenkiintoista spefikirjoittajalle, mutta myös aika masentavaa.