Olen tänä kesänä kahlannut läpi ensimmäisen aallon (1760-1820) goottilaisen kauhun klassikoita ja vähemmän tunnettuja tuotoksia opiskeluprojektia varten. Tein graduni goottilaisen kauhun isän, Horace Walpolen goottilaisesta puutarharakennuksesta, joten jatkan oikeastaan siitä mihin jäin - tämä kirjallisuusrupeama liittyy siihen, miten aikakauden arkkitehtoriset ja kuvataiteelliset trendit näkyvät kirjallisuudessa. Olen lukenut obskuureja 1700-luvun puolivälin kirkonmiesten hautuumaarunoja ja kahlannut läpi pelkät punnankuvat silmissä rustattuja kauhukirjoja - tuo on oikeastaan aika erikoista nykylukijalle, kukaan ei omana aikanamme kirjoita kauhua koska se myy niin hyvin. Mutta 1790-luvulla oli toisin.
Vanhin goottilainen romaani on Horace Walpolen Castle of Otranto 1764. Otranto ei ole mitään suurta kirjallista taidetta, mutta loi joukon goottilaisen kauhun tropeita, jotka ovat ahkerassa käytössä edelleenkin. On sukusalaisuuksia, esi-isien kummittelua, vanhaa linnaa, maanalaisia käytäviä ja synkkä pahis. Koko tarina on kirjoitettu jotenkin kiireisesti ja ilman mitään tunnelatausta, vähän kuin teatterin käsikirjoitus, ja tarina olikin suosittu näytelmäversioina.
Walpole itse sanoi kirjeessään saaneensa idean kirjaan unessaan eikä pitänyt sitä mitenkään kummallisena, sillä, kuten hän sanoi "pääni on täynnä goottilaisia tarinoita". Walpole omisti sympaattisen pienen goottilaistyylisen linnan jännittävine kokoelmineen ja hänen kotinsa arkkitehtuuri inspiroi myös tarinaa. Ilmestyessään kirja herätti melko lailla ihmettelyä, aikakauden rationaaliseen tyyliin ei kerta kaikkiaan kuulunut yliluonnollisen käyttäminen romaanissa. Tyypillinen 1700-luvun loppupuolen aatelismies tai herrasmies oli varsin skeptisesti yliluonnolliseen suhtautuva deisti, jolle kummitusjutut tarjosivat vain mukavaa jännitystä. Mielenkiintoista miten lyhyessä ajassa zeitgeist muuttuu niin valtavasti - Daniel Defoe, joka on meille tuttu tyypillisestä valistusajan ihanteellisuudesta Robison Crusoessa esimerkiksi uskoi ihan tosissaan yliluonnolliseen ja kirjoitti ilman mitään goottitunnelmointia niin kummituksista, demoneista kuin siitä, miten luonnonkatastrofit olivat jumalallinen rangaistus. On suorastaan mahdotonta kuvitella Walpolea kynäilemässä vastaavaa tekstiä.
Seuraavaksi goottilaisen romaanin kirjoitti Clara Reeve, jonka mielestä Otranto vei kummitusjutut vähän liian pitkälle. Hän kirjoitti Otrantosta tavallaan oman versionsa The Old English Baron 1778, joka keskittyi Walpolea enemmän henkilökuvaukseen ja piti kummittelut soveliaan hillittynä. Pidän itse tästä kirjasta kovasti, mutta sen arvostaminen vaatinee melkoista omistautumista 1700-luvun tapakulttuurille. Siinä 1700-luvun ihanteet on siirretty aika näppärästi muka keskiaikaan.
Kaikkea muuta kuin hillittyä meininkiä oli luvassa kun eksentrinen aatelismies William Beckford kirjoitti - omien sanojensa mukaan parissa päivässä - itämaisten tarinoiden inspiroimana orientalistisen kauhutarinansa Vathek 1787. Vathek on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se paljastaa paljon kirjoittajastaan, niin tämän suuruudenhulluuden ja eskapismin kuin kiinnostuksen nuoriin tyttömäisiin poikiin... Kirjan yleisasenne on groteskilla tavalla humoristinen ja pilkallinen, mikä korostaa entisestään lopun subliimia kauhua, jonka kuvaus Iblisin helvetillisestä palatsista vetää vakavaksi kyynisen nykylukijankin. Kirjasta sanotaankin, että sen loppu saa sen tuntumaan paremmalta kuin se onkin.
Tunnetuin ensimmäisen aallon goottikauhun kirjoittaja oli omana aikanaan hirvittävän suosittu Ann Radcliffe, joka lyhyessä ajassa kirjoitti muutaman bestsellerin, joista muodostui suoranainen sukupolvikokemus ja sitten vetäytyi kokonaan kirjallisuudesta koska ei yliherkkänä kestänyt saamaansa kovaa kritiikkiä. Olen kahlannut läpi Udolphon (1794), jotta teidän ei tarvitsisi ja vaikka sitä oli ihan mukava lukea historianopiskelijan näkövinkkelistä ja se tarjosi aikakauden muotioikkuja sivukaupalla ei se tarinana tai kauhuromaanina ole mistään kotoisin. Lisäksi se on aivan tuskallisen pitkä, luetellen dramaattisia maisemia ja pastoraalisievistelyä sivukaupalla. Olen pohtinut kirjan kummallista onttoutta ja vielä kummallisempaa suosiota kovasti ja tullut siihen tulokseen, että se on oman aikansa Twilight. Kirjallisilta arvoiltaan vähäinen teos, joka kuitenkin koskettaa jotain yleensä hyvin nuoren lukijakunnan sisimmässä tietyllä hetkellä. Tunnen itse suorastaan turhautunutta antipatiaa Radcliffea kohtaan, hän on ehdottomasti listan ikävystyttävin kirjoittaja ja hänen henkilökuvauksensa on aivan toivotonta. Sankarittaret ovat Mary Sue-osastoa, pahikset pinnallinen versio Romantiikan salaperäisistä tummista synkistelijöistä ja sankarit jotain niin onnetonta, jos haluatte nauraa hysteerisesti kauhukirjalle, lukekaa Udolphon sankarin Valancourtin kosintapuhe Emilylle ja se loputon jahkaaminen ja sievistely mikä siitä seuraa.
Pahamaineisin ensimmäisen aallon kirjoittajista oli Matthew Lewis, jonka 1796 romaani
the Monk taitaa nykyään olla se luetuin ja tunnetuin 1700-luvun kauhuromaaneista ja tarjoaa runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Lewis oli kiinnostuneempi saksalaisesta kauhuperinteestä (joka nähtävästi oli brittiläistä raaempaa) ja aikalaiset olivat kerta kaikkiaan järkyttyneitä tuon eliittiin kuuluvan teinipojan tuotoksesta- tavallaan hänen kirjansa leimasi koko kauhugenren. Mielestäni The Monk on ihan hyvä kirja ja alan puolesta tykkään varsinkin kirjan lopun Ranskan vallankumouksen terrorin inspiroimasta puhdasverisestä antijacobinismista, jossa hysteerinen ihmisjoukko tuhoaa luostarin välittämättä siitä kuolevatko viattomat rikollisten mukana ja jääden itse sortuvan rakennuksen alle. Itsekään en pidä ihmisjoukoista. Mutta eteenpäin...
En tunne saksalaista kauhua, mutta olen lukenut yhden Britanniassa julkaistun käännöksen, jossa Britanniassa asuva saksalainen Ludwig Flammenberg kirjoitti joukon tunnettuja urbaaneja legendoja yhdeksi varsin hajanaiseksi romaaniksi nimeltä The Necromancer of the Black Forest 1794. Tästä on pakko tykätä jo Montague Summersin loistavan alkupuheen takia, jossa aina yhtä epäluotettava tutkijamme kertoo 1700-luvulla vaikuttaneesta mustaa magiaa harjoittaneesta rosvoveljeskunnasta, joka piti kauhun vallassa kyliä ja jonka jäsenet surmattiin hirvittävällä tavalla. Lisää tällaista! Itse romaani tarjoaa hyvin erilaisen maailman kuin brittiläiset kauhutarinat ja jonkinlaista tunnelmaa ja vimmaa, johon britit harvoin kykenevät. Mielenkiintoista kyllä lähes kaikki henkilöt kirjassa ovat ammatiltaan armeijan rekrytoijia, mikä kertonee jotain tuon ajan saksalaisesta poliittisesta tilanteesta ja kulttuurista.
Lewis legendaksi muodostuva naispahis Mathilta sytytti kokonaisen demonisten naisten genren, josta yksi omana aikanaan suosittu esimerkki oli Charlotte Dacren Viktoria romaanissa Zofloya 1806. Zofloya ei ole mitenkään hyvä kirja ja sen henkilökaarti on harvinaisen epäsympaattista. Itse pahiksetar, Viktoria on puhdasverinen psykopaatti ennen kuin termiä oli keksittykään, itsekäs, manipuloiva ja vailla mitään omaatuntoa. Hän on oikeastaan aika mielenkiintoinen pahis aikakauden tuotokseksi, koska hän ei ole mikään salaperäinen ja synkkä romanttinen antisankaritar (kuten alkuperäinen Mathilda) vaan yksiselitteisesti paha aivan banaalilla ja nykylukijaakin inhottavalla tavalla. Hölmöintä tarinassa on hänen helposti manipuloitavissa oleva ja usein silmänruokana toimiva veljensä, joka päätyy hyvin epäluonteenomaisesti maantierosvojen päälliköksi. Maantierosvot muuten kuuluvat oleellisesti varhaiseen gotiikkaan ja niiden kuvaus on usein lainattu barokkitaiteilija Salvator Rosalta.
Yleensä parhaaksi ensimmäisen aallon kauhukirjaksi mainitaan Mary Shelleyn Frankenstein, 1818 mutta minusta se on tylsä ja hajanainen romaani, jossa on vain muutamia vaikuttavia kohtia. En oikein ymmärrä mihin Shelleyn suosio perustuu - runoilijayhteyteen vai useaan filmatisointiin? Paljon parempi samoihin aikoihin julkaistu kauhutarina on skotlantilaisen itseoppineen lammaspaimenen James Hoggin äärikalvinistien maailmaan sijoittuva The Private Memoirs and confessions of a Justified Sinner 1824. Vielä parempi samaan aikaan julkaistu kirja on irlantilaisen protestanttipapin Charles Maturinin Melmoth the Wanderer 1820, eräs suosikkikirjoistani. Melmoth eroaa edeltäjistään siinä, että siinä on aivan hirvittävä tunnelataus ja vimma ja se keskittyy ihmisen sielunliikkeisiin, ei pelottaviin maisemiin. Omasta mielestäni Melmoth on enemmänkin huumetta kuin kirjallisuutta. Lovecraft on tässä samaa mieltä kanssani, omassa kauhuhistoriikissaan hän kirjoittaa, että Melmoth tavoittaa jotakin, mihin sen edeltäjät eivät kyenneet. Maturin kirjoitti myös varhaisemman Radcliffe-kopion The Fatal Revenge 1807, joka on Radcliffea paljon parempi ja Melmothin tavalla käy melkoisilla ylikierroksilla.
Kindlessäni odottaa vielä suuri joukko vähäisempiä goottiromaaneja, mutta suurin osa niistä on täysin lukukelvottomia. 1790-luvulla genre oli niin suosittu, että sitä kirjoitettiin rahasta. Tarinat ovat siis usein lässyttäviä romansseja, joihin on näön vuoksi liimattu päälle vähän kummittelua ja vanhoja linnoja. Ei ihme, että genre oli parodia-altis jo 1800-luvun alussa. Parodioista suosittelen Jane Austenin Radcliffe-versiota Northanger Abbey 1817 ja James Love Peacockin tarinaa The Nightmare Abbey 1818, jossa niin kauhukirjallisuus, aikakauden trendikäs ihmisviha ja hörhöilevät filosofiset suuntaukset saavat kyytiä viihdyttävällä tavalla.
