Saari kahdella aikakaudella - Aarresaaresta ja Kärpästen herrasta

Vähän aikaa sitten sosiaalisessa mediassa liikkui hiukan väkisin tehdyltä vaikuttava kohu liittyen suunnitelmaan tehdä tunnetusta kirjasta Kärpästen herra elokuvaversio pelkästään tyttönäyttelijöillä. Tätä pidettiin järkyttävänä ideana, koska naiset ovat niin paljon miehiä empattisempia ja moraalisesti parempia, tyttökaartilla tarina ei mitenkään voisi päättyä alkuperäisteoksen barbariaan.

Olen itsekin ollut joskus tyttö, joten minusta Kärpästen rouva kuulostaa ihan mahdolliselta. Mutta pohditaanpa hiukan alkuperäisteosta. Luin sen itse joskus 18-vuotiaana ja koin sen aika kiehtovana, mutta samaan aikaan tiedän, että moni vihasi lukea sitä koululaisena ja joidenkin lukuharrastus jopa päättyi siinä vaiheessa kun tuo kirja ja muut modernit kyyniset klassikot pakotettiin luettaviksi. Minusta idealistisessa teini-iässä oleva oppilas ei hyödy ollenkaan kyseisestä aikuisten maailmaan pettynyttä kyynisyyttä osoittavasta tarinasta. Tarinan pointti lienee se, että sivistys on vain ohut kuori, joka rapisee heti tilaisuuden tullessa ja vaihtuu kaikista brutaaleimpaan barbariaan. Vähän kuin Pimeyden sydän siis, mutta vähemmän modernismia. Jos tuo viesti on asia, joka teineihin halutaan länsimaissa ehdottomasti iskostaa, suosittelisin kirjan pariksi luettavaksi Stevensonin Aarresaarta, joka on 1800-luvun versio samasta aiheesta (vaikka kertookin muistaakseen 1700-luvusta) Kärpästen herrassa tarinan pojat itse viittaavat Aarresaareen, heistä autio saari tarjoaa tuon klassikon kaltaisia seikkailun mahdollisuuksia. Tuo viittaus on erikoinen, koska Aarresaari on poikakirjaksi yllättävän raaka eikä sen saarella nyt oikeasti tapahtu kivoja seikkailuja. Siellä taistellaan asein ja tykein, sairastutaan kuumetautiin ja miehet haavoittuvat ja kuolevat. Siellä ei ehditä uida hupimielessä tai tutustua maisemiin. Todennäköisesti kirjaan viitataan Kärpästen herrassa, koska sen asetelma on eräässä mielessä samanlainen: saareen muodostuu kaksi leiriä, joista toinen edustaa sivilisaatiota ja toinen barbariaa.

Kärpästen herrassahan yritys pitää yllä sivilisaatiota epäonnistuu, sen ylläpitäjien joukko harvenee ja sen älykkäin edustaja tapetaan. Lopulta mitään sivilisaatiota muistuttavaa ei olekaan ja koko saari palaa ilmiliekeissä. Aarresaaressa  on myös kaksi leiriä, joista toinen edustaa sivilisaatiota ja vastuullista aikuisten maailmaa ja toinen rikollisuutta, tuhoa ja barbariaa. Kirja on kasvutarina, jossa päähenkilön on valittava häntä houkuttelevan ja manipuloivan rikollisen maailman ja vastuullisen ja kunniallisen maailman välillä. Eikä tuossa tarinassa väkivallan käyttö itsessään erota jyviä akanoista (toisin kuin Kärpästen herrassa, jossa metsästyksestä käy suora tie ihmisuhriin) vaan myös kunnialliset sankarit kantavat aseita ja käyttävät niitä. Sankarit ja roistot erottaa käytöksestä, laivan lääkäri kulkee henkensä riskeeraten lääkitsemään myös haavoittuneita ja sairastuneita roistoja.

1900-luvulla kaksi maailmansotaa kokenut kulttuuri alkaa olla jo liian kyynistä tuollaiseen (mutta lapset ja nuoret eivät ole eikä tulevaisuuden aikuistenkaan tarvitsisi olla, ellei heitä siihen kouluteta). Kärpästen herra kuvaa kulttuuria, jossa aikaisemman vuosisadan näkemystä siitä, että kunnialliset ja sivistyneet ihmiset voittaisivat barbarian, pidetään jo naiivina. Kun Aarresaari filmattiin muutama vuosi sitten, sen tarina pilattiin kokonaan tuolla nykyajan mentaliteetilla. Koska nykyajan ihmisestä esim aatelismies ei voi olla kunniallinen, olivat tarinan sankarit heikkoja ja moraalittomia ja nuori päähenkilö senkun hapuili pahojen aikuisten ja vielä pahempien aikuisten välillä (jotka toki poliittisen korrektiuden nimissä edustivat jokaista mahdollista kuviteltavissa olevaa etnistä ryhmää, ollen samalla jokseenkin persoonattomia luonteeltaan).

Tämä kaikki huomioon ottaen, en usko kulttuurimme tarvitsevan enää yhtään versiota Kärpästen herrasta, pojilla, tytöillä tai yhtään kenelläkään. Sen sijaan tarvitsisimme enemmän Aarresaaren kaltaisia tarinoita, sen alkuperäisellä viestillä. Kyynistä harmaata suttua, jossa pahat ihmiset tekevät pahoja asioita ja lopulta kaikki tuhoutuu kynäillään aivan tarpeeksi muutenkin.

Hyvät, pahat ja poliittiset - eli raportti Helsingin Worldconista!

Lähtöasetelma oli mahdollisimman huono. Olin vuosia assosioinut koko Worldconin jenkkien kulttuurisotaan ja typerään Hugo-äänestys-sekoiluun, jossa omasta mielestäni kaikki osapuolet olivat omalla tavallaan väärässä. Olen myös vuosi vuodelta seurannut jenkkien kulttuurisodan asteittaista hivuttautumista Eurooppaan ja Suomeen ja viimeinen asia, mitä haluan kirjailijana ja spefifanina on jenkkityyppinen ideloginen kannibalismi, mikä on johtanut Requires Hate/Benjanun Sriduangkaew-tyylisiin vaarallisiin sekoiluihin (googlatkaa ihmeessä, jos ette tiedä, tuo takaa viihdettä tunneiksi!) Kun kuulin, että Worldcon tulee Suomeen, oli ensireaktioni kevyt ärtymys siitä, että tuo sirkus saapuu omaan maahani, sinä vuonna ei ole tuttua ja turvallista Finnconia ja että kerrankin tapahtumasta joutuu maksamaan sisäänpääsyn. En missään vaiheessa innostunut aiheesta ylenpalttisesti, vaikka lopulta itse tapahtumasta nautinkin.

Ensimmäinen tekijä, joka sai minut suhtautumaan tapahtumaan positiivisemmin oli se, että ystäväni Karo oli yksi sen järjestäjistä. Hänen kauttaan tutustuin siihen, miten kaoottista tuon mittaluokan tapahtumien organisoiminen on ja mitä kaikkea järjestäjiltä vaaditaan. Hänen takiaan toivoin siis tapahtuman onnistuvan ja välttyvän skandaaleilta. Päätin, että suhtaudun itse tapahtumaan ennakkoluulottomasti, vältän tarkoituksella ideologisia ja poliittisia ohjelmia ja keskityn sosialisointiin, mielenkiintoisiin ohjelmiin sekä kirjanmyyntiin.

Sillä minulla oli siellä ihkaoma romaani!

 

Ensin hyvät!

Nautin kirjanmyynnistä, sen seuraamisesta, mitkä kirjat kiinnostivat minkäkin tyylisiä asiakkaita ja Nysalorin Matin loistavista myyjänlahjoista. Huomasin, että monet kiinnostuivat kirjasta, jos saivat ensiksi tuon kirjanmerkin ja myös, että suomalaiset eivät ota ilmaismateriaalia, kuten kirjanmerkkejä, ellei niitä anna käteen. Aavetaajuuden, Nysalorin, Kuoriaiskirjojen ja Laura Luotolan Iriksen yhteistyö ja myyntipöytien leppoisa tunnelma oli tapahtuman parasta antia. Ehdin tavata ystäviä ulkomailta saakka. Alkusäikähdyksen jälkeen järjestäjät reagoivat hyvin valtaviin jonoihin ja jonotuksesta muodostui omanlaisensa yhteisöllinen kokemus. Pääsin suurimpaan osaan haluamistani ohjelmista, joista kaikki eivät kuitenkaan aivan täyttäneet odotuksia (avaruusooppera tuntui tarkoittavan jenkeille militaariscifiä yhteiskunnallisella aspektilla - en ole aivan samaa mieltä!) Lopulta, kuten aina, tykkäsin eniten hupiohjelmista, kuten kauheiden kirjankansien esittelystä ja suomenkielisestä sarjakuva-luennasta Jet-Ace Logan, jossa yleisöä naurattivat mm Petri Hiltunen ja Tapio Ranta-Aho. Näin myös ihan oikean astronautin, joka oli vielä todella komea! Avaruuteen liittyvä ohjelma oli ehkä itselleni mielenkiintoisinta antia. 

Monta päivää kestävästä tapahtumasta muodostui omanlaisensa kupla, jossa naurettavien kaulanauhojen pitäminen oli cooleinta ikinä, ventovieraiden kanssa saattoi alkaa juttelemaan avaruusoopperasta ja illalla sitä vain körötteli ilmaiseksi ratikalla hotelliin. Erityisnautintoa toivat pieni loma lapsesta, herääminen kahdeksalta ja rauhassa syöty aamiainen. Omat triplajulkaisijais-bileet sujuivat hyvin, vaikkakin väsyneesti ja paikalla oli vakioporukan lisäksi myös vieraita Kuolleen Silmät- ryhmästä, mikä oli iloinen yllätys. Hyvin järjestetty tapahtuma, kivaa porukkaa ja mukava reissu kaiken kaikkiaan. Amerikkalaiset vieraat olivat enimmäkseen todella vanhoja, suomalaiset kolme-nelikymppisiä usein lapset mukanaan ja aasialaiset nuoria ja hyvin innokkaita kauppaamaan omia tapahtumiaan - harmi vaan, että en ihan heti pääse matkustamaan Kiinaan!

Sitten pahat. Introvertti reagoi ihmispaljouteen IBS-oirein. Pitämämme paneeli oli kaamea kaaos. Tapahtuman mittaan myös pelkäämäni englanninkielisen maailman kaikesta loukkaantuva hössötys alkoi hiipiä sisään. Olin ohjelmaa lukiessani naureskellut uber-synkille ja realistisille LARPeille, mutta harrastajien puolesta suututti kun vanhusten muistitautiin liittyvä LARP peruttiin. Sitten joku englanninkielinen vieras tepasteli myyntipöytämme luo ja protestoi Anne Leinosen novellia! Tiedä sitten montako anglovierasta tuo tarina triggeröi, koska se löytyi myös jokaiselle kävijälle jaetusta ilmaisesta kokoelmasta... mutta tuo ja se LARP-homma alkoivat ketuttamaan. Mitäs jos ette kertoisi meille mistä me saamme kirjoittaa!

Lopuksi poliittiset, mutta se oli kyllä ihan oma vikani. Livahdin uteliaisuudesta syvälle vihollislinjojen taakse ja menin kuuntelemaan loistavaan Expanse-sarjaan liittyvää poliittista ohjelmaa. Mitä siitä opin: valkoinen nainen ei saa edes puhua värillis..äsht...no, etnisten vähemmistöjen kokemuksesta (tuosta tuli mieleen, että Vihreän Maailman henkilöhahmoista -yksi - on valkoinen, lisäksi, saanko sitten puhua oman lapseni kokemuksista?) Opin myös sen, että yleisö on aika hämmentynyt yleisökysymysten aikana, jos puhuja ei uskalla sanoa sanoja "gentleman" ja "lady" (yleensä käytetyimmät kun kysytään jotain vierailta). Mahtaa tuo olla hankalaa, jos ei viiksekästä vanhaa äijänkörilästä uskalla kutsua mieheksi. En oppinut mitään Expansen politiikasta, mutta opin sen, että toista kertaa en mene kuuntelemaan tuon lajin ohjelmaa yhtään missään. 

Mites lopputunnelmat? No, en ole vielä ostamassa lippua Dubliniin, koska tapahtuman parhaat puolet johtuivat mielestäni siitä, että se oli Suomessa ja suomalaisten järjestämä. En ainakaan saanut mitään kipinää anglotapahtumiin. Finnconia silti odotan ja taas uusia ohjelmia unohtuneista sarjakuvasankareista. Niiden takiahan minä näissä bileissä käyn. Ja kavereiden. 

"Dark and Edgy" ei tarkoita kypsää, syvällistä tai laadukasta

Alan olla kypsynyt nykyajan laiskaan tapaan uudelleenfilmata klassikoita lisätyllä väkivallalla, synkistelyllä ja illuusiottomuudella muka enemmän nykypäivään sopivasti. Nykyajan fiktiossa on kaksi erityistä ongelmaa: tarpeeton ideologinen tuputus ja tarpeeton synkistely/rankistelu. Vastaava vaihe oli muuten 1970-luvulla ja tällä hetkellä 70-luvun vaateet ovat taas muodikkaita. Sattumaako? Alkuperäisen Star Warsin suosio perustui pitkälti juuri siihen, että se oli niin erilainen aikansa kulttuurissa, jossa elokuvat tyrkyttivät antisankareita, silmitöntä väkivaltaa ja pornografiaa.   Yhtäkkiä tulikin elokuva, jossa hyvikset olivat hyviä, pahikset tosi pahoja, avaruussota jännittävää ja maisemat kauniita. Yleisö pitää tuollaisesta ja siksi Star Wars on nykyään tunnetumpi kuin Westworldin tai Soylent Greenin kaltaiset elokuvat (joista itse kyllä pidän)


Siinä, että nykymedia saa näyttää lähes rajattomasti seksiä ja väkivaltaa ei oikeasti ole mitään uutta ja ihmeellistä. Tuo on heiluriliikettä laidasta laitaan. 1700-luvulla esimerkiksi seksiä ja väkivaltaa kuvattiin avoimemmin kuin 1800-luvulla - Matthew Lewisin  Munkki on tuosta hyvä esimerkki. En edes vastusta seksiä ja väkivaltaa fiktiossa - kummallekin on aikansa ja paikkansa, mutta on naurettavaa kuvitella, että ne tekisivät fiktiosta itsessään jotenkin kypsempää ja parempaa. Tissejä ja verenvuodatusta pahempi on sellainen yleinen kyyninen ja illuusioton asenne, jossa kaikki perinteiset ihanteet näytetään naurettavina tai pahoina. Tämä näkyy eritoten niissä uudelleenfilmatisoinneissa.

En aio katsoa dark and edgy-versiota Vihervaaran Annasta, vaikka sellainen onkin nyt tarjolla. Se riitti, että katsoin dark and edgy-version Aarresaaresta (!), jossa kirjan aikuiset hyvikset olivatkin heikkoja, ahneita ja moraalittomia. Koska kirjan pointti on kasvukertomus, jossa nuori päähenkilö oppii erottamaan aikuisten maailman pahuuden houkutukset vastuullisesta ja rehellisestä aikuisuudesta, filmatisointi tuhosi tarinan kokonaan. Päähenkilö, nuori poika, vaelsi pelkistä rikollisista ja huonoista ihmisistä koostuvassa aikuisten maailmassa yhtä hukassa kuin klassikosta uutta versiota mielestään tuoreesti ja nykyaikaisesti vääntävä ohjaaja tai käsikirjoittaja.

Miksi Guardianin tapaiset tiedotusvälineet ja sosiaalinen media ovat sitten niin riemuissaan jokaisesta synkistelevästä ja rankistelevasta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta, jossa ikävät tyypit juonittelevat toisiaan vastaan ikävissä maisemissa? Ne kärsivät harhaluulosta, jonka mukaan synkistely, rankistelu ja "aikuiset teemat" tarkoittavat kypsyyttä ja syvällisyyttä.* Tuo ei ole tietenkään totta, jos se olisi, olisivat 15-vuotiaat pojat todennäköisesti maailman syvällisin ja kypsin ihmisryhmä. Ne luovat illuusion kypsyydestä ja syvällisyydestä, koska vääristyneessä mielessämme optimismi, sankarillisuus ja hyveellisyys ovat lapsellista haihattelua.

Haluaisin myös totta vie kuulla hyvän perustelun sille, miksi juuri oma aikamme, 2000-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, on jotenkin niin erityisen rankka, että fiktio ilman edellä mainittuja teemoja olisi jotenkin vanhanaikaista, lapsellista tai naurettavaa. Olemmeko me tosiaan niin paljon edellisiä sukupolvia näkeneempiä ja kokeneempia? Huomauttaisin tähän väliin, että monet hymistelevinä nynnyinä pidetyt aikaisempien sukupolvien tarinankertojat kokivat parikin maailmansotaa. Tässä meillä on jotakin yhteyttä Matthew Lewisin sukupolveen - hekin rankistelivat tunnetun maailman yltäkylläisimmässä ja kehittyneemmissä olosuhteissa ennen kuin Britannia liittyi ympäri Eurooppaa riehuvaan sotaan.

*Oikeasti kypsä ja syvällinen tarkoittavat aivan eri asiaa. Spefipuolella esimerkiksi kypsä ja syvällinen romaani on Lewisin "Kasvoista kasvoihin" -  siinä on väkivaltaa ja erotiikkaan liittyviä teemoja, mutta "aikuisuus" ei synny tuosta vaan siitä, että se käsittelee klassiseen sivistykseen ja filosofiaan liittyviä aiheita ja ajattomia kysymyksiä vastuusta ja itseymmärryksestä, jotka ehkä kiinnostavat enemmän aikuisia kuin niitä 15-vuotiaita. Olen kirjoittanut kyseisestä teoksesta aiemmin
http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2016/12/paras-lukemani-fantasiakirja-cs-lewisin.html

Ulkonäkökeskeisyys on syntiä

Yksi nykyajan kiusallisimmista ja nolostuttavimmista piirteistä on kulttuurin ulkonäkökeskeisyys. Se on myös yksi useista asioista, jonka suhteen lähes kaikki mahdolliset osapuolet ovat tasaisen varmasti väärässä. Nykyfeministien mielestä "kaikki ovat kauniita". Kaikki kapinaliikkeet itseensä imevä kaupallinen valtavirtakulttuuri on myös ottanut tämän osakseen mainoskieltä - ulkonäkö on tärkeää, mutta jollakin mystisellä tavalla kaikki me olemme myös todella kauniita ja seksikkäitä. Miesasiapuolella ulkonäkökeskeisyys liittyy sekä naisiin, että miehiin. Kukaan ei tunnu muistavan sitä tosiasiaa, että kaikkien maailman filosofisten oppien mukaan kautta historian, ulkonäköön keskittyminen on luonteenheikkous ja usein jopa pahe. Rauhan, yltäkylläisyyden ja runsaan joutilaisuuden aikoina ihminen ehtii keskittyä ulkonäköönsä. Tavallaan kyseessä on kulttuurinen patologia, jonka tarpeeksi turvallinen ja helppo elämä mahdollistaa.

http://www.image.fi/image-lehti/miksi-toteuttaa-kauneusihanteita-joita-inhoaa-anu-silfverbergin-hieno-essee

Tällaisten juttujen lukeminen aiheuttaa myötähäpeää, vaikka itsekin stressaan joskus ulkonäköjuttuja ja harrastan muotihössötystä. Tuotti kuitenkin suuria vaikeuksia  kahlata tuollaista navankaivelua edes loppuun saakka. Miehet sitä ja naiset tätä ja mainoskampanjat tuota. Jotakin mainosta - mainosta - analysoitiin kappaletolkulla. Tietysti mainokset pyrkivät vaikuttamaan yleisöön, mutta täydellisen bikinimallin nähdessään aikuinen ja järkevä reaktio on ymmärtää, että kyse on tavoittamattomasta fantasiasta ja omasta luonteenheikkoudesta, jos asiaa alkaa yliajattelemaan. Aivan yhtä järkevää olisi menettää yöunet balettinäytöksen jälkeen siksi, ettei itse voi esiintyä tuhansille ihmisille ihailtuna balettitanssijana. Tai surra olympialaisten aikana, ettei oma tossu liiku yhtä liukkaasti kuin Usain Boltilla. Jos mainoksen uimapuku näyttää kivalta ja uimapuvulle on tarvetta, voi ostaa uikkarit, tietoisena siitä, ettei niissä kuitenkaan näytä vedestä nousevalta Venukselta. Samoin jos baletti innostaa sitä voi mennä aikuisbalettiin ja olympialaisten innostamana liittyä paikalliseen juoksuryhmään. Joka tapauksessa, se kuvan mallityttökin muuttuu ryppyiseksi mummoksi aikanaan, edes hän itse ei mahdu niihin bikineihin ikuisesti. Ja ballerinat ja juoksijat jäävät varsin aikaisin eläkkeelle ja keksivät muuta tekemistä. Aivan hyvin ihminen voisi keskittää kaikki toiveensa ja unelmansa yksittäiseen saippuakuplaan.

Eniten ulkonäkökeskustelussa häiritsee kuitenkin (tietenkin) huono historia. Ei, naisiin ei ole aina keskittynyt ulkonäköpaineita. Itse asiassa valtakulttuuri oli vuosisatoja ulkonäkökeskeisyyttä -vastaan - ja varsinkin köyhemmän kansan parissa ulkonäköön keskittyvää tyttöä pilkattiin armotta. Ennen ymmärrettiin, että kyse on haitallisesta pakkomielteestä. Ulkonäköön keskittyessään ihminen laumaeläimenä kaipaa muiden hyväksyntää ja altistuu imartelulle ja sitä myöten hyväksikäytölle. Parinhakuvaiheessa nuoret naiset ovat perinteisesti kiinnittäneet eniten huomiota ulkonäköön - ja siinäkin terveys, siisteys, käytännöllisyys ja viehättävät käytöstavat olivat kovempia valtteja kuin luonnonkauneus. Imagen artikkelin mukaan naisessa on arvostettu aina kauneutta eikä vaikka voimaa, mutta noin sanoo vain nykyajan ihminen, jolle sähkö tulee töpselistä ja ruoka marketista. Kiiltävät kutrit olivat yhtä suuressa huudossa torpan emännille kuin sixpack hakkapeliitalle. Ei tuollaisilla asioilla ollut mitään merkitystä.

Ehkä suurin nykyajan kauneusneuroosin aiheuttaja on kulttuurin ylenmääräinen haaveilu kaikesta aidosta, autenttisesta ja luonnollisesta. Jokaisen pitäisi olla luonnostaan kaunis ja tästä syntyy stressiä jos oma meikitön naama ei teekään peilistä vaikutusta. Tämä on historiallisesti aika ainutlaatuinen ilmiö, koska vuosituhansien ajan luonnolla ei ollut mitään väliä ja termi "kauneus" tarkoitti koko pakettia. Jos "kaunis luonto" oli hyvin hoidettu puutarha ja viljavat pellot, oli kauneus ihmisessä jotain aivan muuta kuin miten nykyihminen sen tulkitsisi.

Suurin osa naisista ei ainakaan pyykkikoneen keksimiseen saakka edes juuri ehtinyt stressata ulkonäköään, samalla tavalla kuin miehillä ei ollut aikaa vaivautua pohtimaan sitä pyykkilautavatsan puuttumista. Pikkiriikkinen eliitti naisia ja miehiä määrittelivät muodin ja kauneuskäsitykset. Kauneuteen liittyivät viehättävät piirteet, loisteliaat vaatteet, taidokkaat kampaukset ja meikit, kehonkieli ja käytöstavat. Jos naama oli rokonarpinen ja hampaat huonot (kuvan kaunottaren, Henrietta Marian hampaat muistuttivat kuulemma tykkejä hyökkäysasemassa), sielukas katse tai sirot kädet kompensoivat noita haittoja. Luonnonkauneudesta ei ollut hyötyä, jos ryhti oli huono ja käytöstavat epäkohteliaat.

Klassinen käsitys siitä, mikä tekee ihmisen viehättäväksi on nykyaikaista tervehenkisempi. Lähes jokaisella on jokin viehättävä piirre, jota hän voi korostaa (eräs kollegani esimerkiksi näytti aivan noita-akalta - ja tosiaan esitti aina noita-akkaa lapsille teemapäivinä - mutta hänellä oli mitä viehättävin hymy). Lähes jokainen muistuttaa enemmän leikkuupuimuriin joutunutta räsynukkea kuin mallikaunotarta au naturel, mutta sekin on ihan ok eikä se tosiasia mihinkään stressaamalla parane. Todennäköisesti se mallikaunotarkin näyttää aika tavalliselta kotioloissa. Ulkonäköön keskittyminen ja muiden kehujen metsästäminen on luonteenheikkous nykyään siinä missä aikaisemmilla vuosisadoillakin. Pelkillä ulkoisilla avuilla pinnalle pyrkineet ovat kokeneet aivan samanlaisen surullisen elämänkaaren niin ennen kuin nykyäänkin. Kauniit kasvot ja seksikäs vartalo ei vain kerta kaikkiaan ole se identiteetin vakain ja tärkein rakennuspalikka.

Ennen kaikkea nykyäänkin olisi syytä pitää mielessä, että käytös se loppupeleissä tekee kauniiksi, ei kasvot. Suhteistamme muihin syntyy se syvin ja pysyvin merkitys elämässä. Esimerkki omasta elämästä: En saa palautettua mieleeni kaikkien entisten pomojeni ja työkaverieni ulkonäköä jokaiselta työpaikalta, mutta muistan jokaisen käytöksen, hyvässä ja pahassa, ikuisesti. Pienetkin ilkeilyt tai ystävälliset sanat. Ne meistä tullaan muistamaan. Ja käytökseen, toisin kuin luonnon antamiin piirteisimme, voimme vaikuttaa aika paljon.

Valtavirtamedia on usein väärässä

Viime aikoina kun on puhuttu paljon "fake news"- ilmiöstä ja siitä, miten hurjia salaliittoteoriasivustoja internetistä löytyy vakavasti otettavan median valepuvussa. Toinen uutisiin ja mediaan liittyvä debaatti liittyy valtavirtamedian omaan epärehellisyyteen ja heppoisuuteen. Aloin itse lukea sanomalehtiä hyvin varhaisessa teini-iässä ja jatkoin internetin myötä suurten sanomalehtien nettisivujen seuraajaksi. Viime vuosina olen tietoisesti vähentänyt sanomalehtien ja uutisten lukemista, mutta en luota myöskään mihinkään vaihtoehtosivustoon. Koska harrastan autis intensiivisesti ja perehdyn perusteellisesti kaikenlaisiin marginaalinörttelilyihin tiedän yleensä monesta asiasta enemmän kuin sanomalehti tai valtavirtaa edustava uutissivusto. Tämä noin yleensä saa minut epäilemään, että valtavirtamedia ei osaa raportoida paljon mistään oikein ja rehellisesti ja törmätessään asioihin, joita ihmiset harrastavat ja varsinkin uusiin ja valtavirran ulkopuolella oleviin mediamuotoihin se tuntuu lähtevän aivan avoimen pahantahtoiseen hyökkäykseen pysyäkseen mahdollisimman relevanttina. Kaikelle kansalle näkyvin osa tästä taipumuksesta ovat skandaalinhakuiset klikkiotsikot, mutta nörttikulttuurin harrastaja huomaa pian myös, että hänen harrastuksensa rikkovat uutiskynnyksen lähinnä negatiivisessa muodossa.

Teininä luotin kyllä, että se, mitä sanomalehdissä sanottiin oli totta. Ensimmäinen kolaus oli Bill Clintonin seksiskandaali, joka sattui vaihto-oppilasvuodelleni. En ollut uskoa silmiäni, miten sukulaisteni kotiin tulevat sanomalehdet puolustivat presidenttiä. Jopa todella kummallisilla ja noloissa tavoilla, kuten kirjoittaen artikkeleita siitä, miten sivistyneessä Euroopassa rakastajattaret kuuluvat poliittiseen kulttuuriin ja vain sivistymättömät punaniskat kyttäävät poliitikkojen syrjähyppyjä. Yritin pitkään lukea tasapainon vuoksi samana päivänä samat uutiset oikeisto-ja vasemmistolähteistä ja ajattelin, että totuus lienee jossain puolivälissä. Mutta nyt olen luopunut tuostakin.

Mitä harrastuksiin tulee, mangaharrastajana laitoin merkille, miten suomalainen media uutisoi 2000-luvun alussa kyseisestä sarjakuvamuodosta.

Myöhemmin huomasin, että mitä tahansa harrastinkin, valtavirtamedia jossain vaiheessa uutisoi aiheesta todella typerällä tavalla. Japanilainen populaarikulttuuri varsinkin tuntui ahdistavan lehtiväkeä, tosin pelaajilla, joihin en itse lukeudu, lienee samanlaisia kokemuksia omasta harrastuksestaan. Tämä liittyy myös kirjallisiin harrastuksiini. Spefi ei juurikaan esiinny valtavirtamediassa (jotain leffauutisia lukuunottamatta) muuta kuin jotenkin ongelmallisena aiheena - Guardian esimerkiksi on julkaissut lukemattomia artikkeleita genreni väitetystä seksismistä ja rasismista eikä juurikaan uutisoinut spefitapahtumista ennen kuin tapahtumat valtasi ärsyttävä skenedraama. Tuosta kaikesta saa helposti sellaisen mielikuvan, että valtavirtamediaa ärsyttää ajatus siitä, että muilla olisi hauskaa. Youtube on ollut myös valtavirtamedian hampaissa, milloin mistäkin syystä, nyt viimeksi Youtuben suosituimman sisällöntuottajan natsivitsien takia. 

Alan puolesta olen huomannut, että historiaan liittyvät artikkelit ja uutiset ovat usein jotain nykyaikaan liittyvän agendan ajamista mutkia suoriksi vetäen, taidepuolella uutisoidaan mahdollisimman hyvin median ideologiaan istuvista taiteilijoista ja niin edelleen. Ei tuossa muuten, mutta minä -maksan- halusin tai en, esimerkiksi BBC:n asenteellisesta ja asiavirheitä vilisevästä tuotannosta. Muuten saan sakot! 

Tämä on siinä mielessä harmillista, että olen tosiaan itselleni luonteenomaisesti harrastanut median seuraamista nuoresta asti. Aluksi pidin mediaa luotettavana, mutta nyt, saatuani kunnioitettavat tahot kiinni valehtelusta, mustamaalaamisesta, propagandasta, asiavirheistä ja tunnepitoisesta manipuloinnista en voi luottaa mediaan ollenkaan. Jos niihin asioihin liittyen, joista itse tiedän, tehdään niin paljon virheitä, miten voisin luottaa, että itselleni tuntemattomista asioista       uutisoitaisiin oikein? 

Ainoan poikkeuksen muodostavat silloin tällöin Helsingin Sanomien Kuukausiliite  ja Guardianin The Long Read. Uskonkin, että ongelman takana on lähinnä media-alan aikataulut, kun kiireellä väännetään artikkelia, ei niin ehdi tehdä kunnon tiedonhakua. Ja kun pitää kilpailla yleisöstä kaiken uuden median kanssa.