Siinä, että nykymedia saa näyttää lähes rajattomasti seksiä ja väkivaltaa ei oikeasti ole mitään uutta ja ihmeellistä. Tuo on heiluriliikettä laidasta laitaan. 1700-luvulla esimerkiksi seksiä ja väkivaltaa kuvattiin avoimemmin kuin 1800-luvulla - Matthew Lewisin Munkki on tuosta hyvä esimerkki. En edes vastusta seksiä ja väkivaltaa fiktiossa - kummallekin on aikansa ja paikkansa, mutta on naurettavaa kuvitella, että ne tekisivät fiktiosta itsessään jotenkin kypsempää ja parempaa. Tissejä ja verenvuodatusta pahempi on sellainen yleinen kyyninen ja illuusioton asenne, jossa kaikki perinteiset ihanteet näytetään naurettavina tai pahoina. Tämä näkyy eritoten niissä uudelleenfilmatisoinneissa.
En aio katsoa dark and edgy-versiota Vihervaaran Annasta, vaikka sellainen onkin nyt tarjolla. Se riitti, että katsoin dark and edgy-version Aarresaaresta (!), jossa kirjan aikuiset hyvikset olivatkin heikkoja, ahneita ja moraalittomia. Koska kirjan pointti on kasvukertomus, jossa nuori päähenkilö oppii erottamaan aikuisten maailman pahuuden houkutukset vastuullisesta ja rehellisestä aikuisuudesta, filmatisointi tuhosi tarinan kokonaan. Päähenkilö, nuori poika, vaelsi pelkistä rikollisista ja huonoista ihmisistä koostuvassa aikuisten maailmassa yhtä hukassa kuin klassikosta uutta versiota mielestään tuoreesti ja nykyaikaisesti vääntävä ohjaaja tai käsikirjoittaja.
Miksi Guardianin tapaiset tiedotusvälineet ja sosiaalinen media ovat sitten niin riemuissaan jokaisesta synkistelevästä ja rankistelevasta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta, jossa ikävät tyypit juonittelevat toisiaan vastaan ikävissä maisemissa? Ne kärsivät harhaluulosta, jonka mukaan synkistely, rankistelu ja "aikuiset teemat" tarkoittavat kypsyyttä ja syvällisyyttä.* Tuo ei ole tietenkään totta, jos se olisi, olisivat 15-vuotiaat pojat todennäköisesti maailman syvällisin ja kypsin ihmisryhmä. Ne luovat illuusion kypsyydestä ja syvällisyydestä, koska vääristyneessä mielessämme optimismi, sankarillisuus ja hyveellisyys ovat lapsellista haihattelua.
Haluaisin myös totta vie kuulla hyvän perustelun sille, miksi juuri oma aikamme, 2000-luvun ensimmäiset vuosikymmenet, on jotenkin niin erityisen rankka, että fiktio ilman edellä mainittuja teemoja olisi jotenkin vanhanaikaista, lapsellista tai naurettavaa. Olemmeko me tosiaan niin paljon edellisiä sukupolvia näkeneempiä ja kokeneempia? Huomauttaisin tähän väliin, että monet hymistelevinä nynnyinä pidetyt aikaisempien sukupolvien tarinankertojat kokivat parikin maailmansotaa. Tässä meillä on jotakin yhteyttä Matthew Lewisin sukupolveen - hekin rankistelivat tunnetun maailman yltäkylläisimmässä ja kehittyneemmissä olosuhteissa ennen kuin Britannia liittyi ympäri Eurooppaa riehuvaan sotaan.
*Oikeasti kypsä ja syvällinen tarkoittavat aivan eri asiaa. Spefipuolella esimerkiksi kypsä ja syvällinen romaani on Lewisin "Kasvoista kasvoihin" - siinä on väkivaltaa ja erotiikkaan liittyviä teemoja, mutta "aikuisuus" ei synny tuosta vaan siitä, että se käsittelee klassiseen sivistykseen ja filosofiaan liittyviä aiheita ja ajattomia kysymyksiä vastuusta ja itseymmärryksestä, jotka ehkä kiinnostavat enemmän aikuisia kuin niitä 15-vuotiaita. Olen kirjoittanut kyseisestä teoksesta aiemmin
http://kirjoja-demoneita.blogspot.co.uk/2016/12/paras-lukemani-fantasiakirja-cs-lewisin.html
