Olen itsekin ollut joskus tyttö, joten minusta Kärpästen rouva kuulostaa ihan mahdolliselta. Mutta pohditaanpa hiukan alkuperäisteosta. Luin sen itse joskus 18-vuotiaana ja koin sen aika kiehtovana, mutta samaan aikaan tiedän, että moni vihasi lukea sitä koululaisena ja joidenkin lukuharrastus jopa päättyi siinä vaiheessa kun tuo kirja ja muut modernit kyyniset klassikot pakotettiin luettaviksi. Minusta idealistisessa teini-iässä oleva oppilas ei hyödy ollenkaan kyseisestä aikuisten maailmaan pettynyttä kyynisyyttä osoittavasta tarinasta. Tarinan pointti lienee se, että sivistys on vain ohut kuori, joka rapisee heti tilaisuuden tullessa ja vaihtuu kaikista brutaaleimpaan barbariaan. Vähän kuin Pimeyden sydän siis, mutta vähemmän modernismia. Jos tuo viesti on asia, joka teineihin halutaan länsimaissa ehdottomasti iskostaa, suosittelisin kirjan pariksi luettavaksi Stevensonin Aarresaarta, joka on 1800-luvun versio samasta aiheesta (vaikka kertookin muistaakseen 1700-luvusta) Kärpästen herrassa tarinan pojat itse viittaavat Aarresaareen, heistä autio saari tarjoaa tuon klassikon kaltaisia seikkailun mahdollisuuksia. Tuo viittaus on erikoinen, koska Aarresaari on poikakirjaksi yllättävän raaka eikä sen saarella nyt oikeasti tapahtu kivoja seikkailuja. Siellä taistellaan asein ja tykein, sairastutaan kuumetautiin ja miehet haavoittuvat ja kuolevat. Siellä ei ehditä uida hupimielessä tai tutustua maisemiin. Todennäköisesti kirjaan viitataan Kärpästen herrassa, koska sen asetelma on eräässä mielessä samanlainen: saareen muodostuu kaksi leiriä, joista toinen edustaa sivilisaatiota ja toinen barbariaa.
Kärpästen herrassahan yritys pitää yllä sivilisaatiota epäonnistuu, sen ylläpitäjien joukko harvenee ja sen älykkäin edustaja tapetaan. Lopulta mitään sivilisaatiota muistuttavaa ei olekaan ja koko saari palaa ilmiliekeissä. Aarresaaressa on myös kaksi leiriä, joista toinen edustaa sivilisaatiota ja vastuullista aikuisten maailmaa ja toinen rikollisuutta, tuhoa ja barbariaa. Kirja on kasvutarina, jossa päähenkilön on valittava häntä houkuttelevan ja manipuloivan rikollisen maailman ja vastuullisen ja kunniallisen maailman välillä. Eikä tuossa tarinassa väkivallan käyttö itsessään erota jyviä akanoista (toisin kuin Kärpästen herrassa, jossa metsästyksestä käy suora tie ihmisuhriin) vaan myös kunnialliset sankarit kantavat aseita ja käyttävät niitä. Sankarit ja roistot erottaa käytöksestä, laivan lääkäri kulkee henkensä riskeeraten lääkitsemään myös haavoittuneita ja sairastuneita roistoja.
1900-luvulla kaksi maailmansotaa kokenut kulttuuri alkaa olla jo liian kyynistä tuollaiseen (mutta lapset ja nuoret eivät ole eikä tulevaisuuden aikuistenkaan tarvitsisi olla, ellei heitä siihen kouluteta). Kärpästen herra kuvaa kulttuuria, jossa aikaisemman vuosisadan näkemystä siitä, että kunnialliset ja sivistyneet ihmiset voittaisivat barbarian, pidetään jo naiivina. Kun Aarresaari filmattiin muutama vuosi sitten, sen tarina pilattiin kokonaan tuolla nykyajan mentaliteetilla. Koska nykyajan ihmisestä esim aatelismies ei voi olla kunniallinen, olivat tarinan sankarit heikkoja ja moraalittomia ja nuori päähenkilö senkun hapuili pahojen aikuisten ja vielä pahempien aikuisten välillä (jotka toki poliittisen korrektiuden nimissä edustivat jokaista mahdollista kuviteltavissa olevaa etnistä ryhmää, ollen samalla jokseenkin persoonattomia luonteeltaan).
Tämä kaikki huomioon ottaen, en usko kulttuurimme tarvitsevan enää yhtään versiota Kärpästen herrasta, pojilla, tytöillä tai yhtään kenelläkään. Sen sijaan tarvitsisimme enemmän Aarresaaren kaltaisia tarinoita, sen alkuperäisellä viestillä. Kyynistä harmaata suttua, jossa pahat ihmiset tekevät pahoja asioita ja lopulta kaikki tuhoutuu kynäillään aivan tarpeeksi muutenkin.
