https://yle.fi/uutiset/3-10671991?fbclid=IwAR3zTTm3EtXQRfriN9o1otXRdCnzpTbIr7HE9gFM-4nnvd0MwSiaOrAX3c8
Yksi alkuvuoden kiinnostavimmista elokuvista kertoo astronauteista, jotka etsivät uutta kotia ihmiskunnalle. Se on toistaiseksi vuoden 2019 eniten tuottanut elokuva 655 miljoonalla dollarilla. Wandering Earth ei ole kuitenkaan Hollywood-tuotanto. Se on kiinalaista scifiä, ja perustuu Cixin Liun samannimiseen novelliin.
Scifi tuo helposti mieleen avaruusoliot, taistelualukset, tekoälyn ja pienten poikien kevyen pulp-kirjallisuuden. Tunnen monia kirjallisuusalan ihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät lukemasta scifiä. Scifiä ei kuitenkaan kannata ylenkatsoa, koska sen tarinat vievät teknologiaa ja samalla maailmaa eteenpäin.
Fun fact, tämä kolumni voisi olla 1950-luvulta. 1950-luvulla kolumnisti saattaisi kirjoittaa, että scifi ei välttämättä ole poikien seikkailukirjallisuutta, koska meillä on sellaisia tarinoita kuin Besterin "Stars my Destination", joka on modernistinen kokeilu. 1970-luvulla kirjoitettiin varmaan kanssa tällaisia kolumneja radikaalien tuulten puhaltaessa spefikentällä. Scifi on aina heijastanut omaa aikaansa ja sen takia jälkipolvet tuntevat genrestä vain klassikot ja seikkailuviihteen - mitä ajankohtaisempaa jokin on, sen nopeammin se vanhenee. 1900-luvun alussa esim kehiteltiin paljon spekulatiivisia yli-ihmisvisioita, jotka eivät ehkä aivan kosketa nykyihmistä. Samalla tavalla jokin sydänverellä kirjoitettu kommentaari Donald Trumpiin tulee kohta olemaan yhtä ajankohtaista kuin Hatut ja Myssyt.
Ilman tieteiskirjallisuutta maailma olisi aika paljon tylsempi ja takaperoisempi.
Sotateollisuuden ja scifin suhde on pitkä ja monimutkainen, mutta myös tieteentekijät ja teknologistit tarvitsevat tarinankertojia maalaaman tulevaisuutta.
Jules Vernen mielikuvitus antoi meille helikopterin ja sukellusveneen, Arthur C. Clarke visioi satelliitin. William Gibson keksi termin kyberavaruus Neuromancer-teoksessaan. Neal Stephensonin The Diamond Age inspiroi Jeff Bezosia luomaan Kindlen. Sergey Brin on listannut saman kirjailijan Snow Crashin yhdeksi Googlen inspiraatioista.
Tieteiskirjallisuus ei myöskään ole irrallaan yhteiskunnasta.
Orwellin 1984 on ajankohtainen edelleen vuonna 2019. Margaret Atwoodin kolmekymmentä vuotta vanhasta The Handmaid's Talesta tuli symboli Trumpin vastaiselle naisasialiikkeelle.
Mitä tämän hetken scifi sitten kertoo meistä? Ainakin sen, että meitä pelottaa.
Epäluottamus algoritmeja, tekoälyä ja isoja teknologiayhtiöitä kohtaan maalaa pessimististä kuvaa tulevaisuudesta. Black Mirror tv-sarjan jatkuva suosio kertoo siitä, että haluamme ymmärtää, millaisia negatiivisia vaikutuksia teknologialla on yhteiskuntaamme.
Jo Mary Shelley Frankenstein (huono kirja muuten) maalasi negatiivisen kuvan teknologian kehityksestä. Teknologiapessimismi on yhtä vanhaa kuin teollinen vallankumous, kirjalliset piirit sympatisoivat helposti luddiitteja ja jo Rousseau voitti kirjoituskilpailun ja nousi pinnalle kehitystä vastustavalla esseellä. Klassisen kulttuurin kulta-aika on aikakausi ennen teknologiaa, matkustusta, jopa maanviljelyä. Kirjoittaja ei siis tässä ole väärässä, kunhan vähän päden historiallisella trivialla ja huomautan, että kehityksen vastustaminen on ollut osa kulttuuriamme alusta asti.
Scifi kritisoi teknologisen kehityksen pimeää puolta vimmaisesti, mutta uskon, että myös tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuvalle scifille olisi tilaa. Ja onneksi erilaisten äänten määrä tieteiskirjallisuudessa on lisääntynyt.
Spefissä on -aina - ollut myös utopiapuoli, oikeastaan utopia on dystopiaa vanhempi genre. Mutta utopia ei kestä ajan hammasta, sen visiot ovat jälkipolville useimmiten vain ikävystyttäviä. Umberto Econ "Book of Legendar Lands" on hyvä teos utopiaperinteestä.
Itsehän en suhtaudu tulevaisuuteen optimistisesti tai pessimistisesti koska näen inhimillisen historian syklinä. Tämä kiertokulku on myös fiktioni punainen lanka - kulttuurit ja sivilisaatiot nousevat ja tuhoutuvat, aatteet tulevat ja menevät. Onneksi seuraavatkin aatteet ovat kohta historiaa:
Tähän asti yleisesti luettu tieteiskirjallisuus on ollut kapeaa, valkoista ja länsimaalaista, mutta uudet tekijät tuovat mukanaan uusia näkökulmia. Viime vuoden hittielokuva Black Panther esitteli afrofuturismia.
Tämä mentaliteettihistorian kiemura, eli tämä ajatus että me olemme amerikkalaisia ja amerikkalaisten vouhotukset ovat jotenkin erityisen innostavia, saisi mennä jos pois muodista. Suomalainen lukeneisto on perinteisesti ollut sivistynyttä ja tietoista anglomaailman ulkopuolisesta traditiosta, joten tällaisen lukeminen aiheuttaa myötähäpeää. Tunnettu tieteiskirjallisuus pitää sisällään sekä Lemin Solariksen, että Heinleinin avaruusseikkailut - se siitä kapeudesta. Tieteiskirjallisuus on 1920-luvulta lähtien ollut hyvin tärkeä genre - idässä - Neuvostoliitossa se oli tärkeä utopististen visioiden väline ja diktatuurin aikoina niin Neuvostoliitossa kuin Puolassakin ainoa kirjallinen keino käsitellä vallitsevaa aikakautta varovaisen kriittisesti. Täytyy olla lähinnä Tumbrilin ja Hollywoodin varassa jos pitää tieteiskirjallisuuden kaanonia länsimaisena! Ja mitä -valkoisuuteen tulee - Japani on ollut massiivinen tieteisviihteen tuottaja vuosikymmeniä! Joku saisi kertoa Ylelle, että ei ole olemassa mitään "valkoista" kirjallisuutta, on vain kirjallisuutta eri maista ja eri aikakausilta. Black Panther on länsimainen Hollywood-tuote, joten se on huono esimerkki "uudesta näkökulmasta". Venäläinen nykyscifi edustaa hyvin erilaista näkökulmaa, vaikka onkin nykyjargonissa "valkoista".
Scifi tarjoaa mahdollisuuden miettiä, mitä ajattelemme, miten ajattelemme ja miksi ajattelemme. Siksi se on tärkeää.
Cixin Liun Wandering Earth ei kerro pelkästään avaruustaistelusta, vaan myös tämän päivän Kiinasta. Amerikkalaisissa tieteiselokuvissa cowboyt lähtevät kohti tuntematonta avaruutta, mutta kiinalaiset taikonautit ovat sidottu maahan ja perinteeseen. Siksi he ottavat maapallon mukaansa. Huomaan ajattelevani Hella Wuolijokea ja miettiväni, miltä Niskavuoren naiset, jotka laittoivat tilan kaiken edelle, olisi näyttänyt sijoitettuna tulevaisuuteen.
Hyvän tieteiskirjallisuuden lukeminen haastaa mielikuvituksen, koska olemassa olevia malleja ajatella ei ole. Scifi ei ole ainoastaan kaukoputki, se on myös peili.
Avaruus tosiaan on tuntematon, mutta ainoat Cowboy-vaikutteiset scifitarinat, jotka tulevat mieleeni ovat Firefly (jossa muuten kiinalainen kulttuuri on tärkeässä osassa) ja Cowboy Bebop (joka on loistava japanilainen anime-sarja). Omassa vaiheessa olevassa avaruusoopperassani Maata palvotaan ihmiskunnan pyhänä kotina ja lopulta tuosta syntyy kulttuuri ja heimo, jota kutsun termillä "ISIS in Space". Tässäkään ei tietenkään ole mitään uutta, luen parhaillaan "Promised Land"-nimistä 1970-luvun scifiromaania (Brian Stablefordin kirjoittama sarja "Hooded Swan") jossa samalla tavalla suhtaudutaan erääseen siirtokunta-planeettaan.
Linda Liukas
Kirjoittaja on lastenkirjailija, kuvittaja ja keskinkertainen koodari, joka uskoo, että maailmasta tulee parempi paikka kun tietojenkäsittelyn ammattilaisten lisäksi tarinankertojat, tutkijat ja taivaanrannanmaalarit innostuvat teknologiasta.
Linda Liukas on oikealla asialla ja teknologia-optimismi on oikeastaan viihdyttävämpää kuin pessimismi, vaikka en itse mitään teknologiasta ymmärräkään. Mutta silti harmillista, että hän ei tunnu tietävän, miten valtavirtaa ei-länsimainen tieteisfiktio on ollut lähes koko genren historian ajan. Nyt taas lukijoille tulee virheellinen mielikuva joidenkin pahojen kirjallisten siirtomaaherrojen linnakkeesta, joka juuri ja juuri on saatu viime vuonna murrettua. Mikä varmasti sopii Ylen narratiiviin, mutta ei missään tapauksessa ole totta.
