Lukekaa lapsille klassikoita

 Seuraan aktiivisesti keskustelua lasten-ja nuortenkirjallisuudesta ja siitä minkälaista kirjallisuutta nuorilla kannattaisi luetuttaa. Vuosisatojen ajan lukeminen oli aika paljon sitä, että luettiin klassikoita ja viimeisimpiä hittejä. Tämä on normaalia ja koskee muitakin aiheita kuin kirjallisuutta. Mutta sitten välillä ilmaantuu radikaaleja, jotka vastustavat aivan erityisesti klassikoita ja haaveilevat jonkinnäköisestä vuosi nollasta. Rousseaun mielestä antiikin mytologia, erityisesti Ovidius, oli moraalitonta ja antoi huonoja esimerkkejä nuorisolle. Futuristien mielestä kaikki vanha olisi pitänyt tuhota passeistisena ja kirjoittaa ennemmin vauhdikkaita teoksia autoista ja sodasta ja tehtaista ja muusta moraalisesti kannatettavasta toiminnasta. Nykyään taas varsinkin englanninkielisessä kirjallisuuskeskustelussa näkyy kitinää klassikoiden turhuudesta. Koska kaikki jenkkien typerät ideat apinoidaan aina Suomeen, on tästä myös Suomi-versio jännällä agraari-argumentilla. Nähtävästi Jonnet ei ymmärrä tai jotain. Jonnejen pitäisi lukea kirjoja jalkapalloilijoista ja räppäreistä ja vaikka sadan vuoden takainen Suomi olisi jo liian spekulatiivinen (kukaan ei kuitenkaan milloinkaan väitä että varsinainen keksittyjen maailmojen kansoittama spefi olisi teineille liian vaikeaa.)

Mutta aloitetaan! Miksi klassikot ovat klassikoita? Tietenkin koska sovinististen ja rasististen eurooppalaismiesten kerho on vain päättänyt että jotkut teokset ovat muita parempia ja pakottavat muut lukemaan niitä! Ai eikö? Koska elitistit vain päättivät että ennen kirjoitettiin parempia kirjoja? 

Oikeasti teosten klassikkoasema on jonkin verran sattumankauppaa. Moni oman aikansa ehdoton hitti (Pamela, Nuoren Wertherin kärsimykset, Udolpho... tässä vasta 1700-luvun esimerkit) on niin oman aikansa tuote, että se vanhenee nopeasti ja jää vain kuriositeetiksi harrastajille. Samoin käy tietysti oman aikamme hiteille. 

Jotkut kirjailijat ehkä tietävät kirjoittaneensa kuolemattoman klassikon. Ovidiuksen Muodonmuutoksia loppuu kirjailijan jälkisanoihin, jossa hän ilmoittaa säkeittensä olevan kuolemattomia. Olisi muuten ihan hyvä harjoitus luetuttaa Jonneilla vähän Ovidiusta ja sitten puhua siitä, että miksi kirjailija kirjoitti noin. Mitä hän halusi sanoa teoksellaan? Miten Antiikin arvomaailma (jossa hybris, pyrkimys omaa asemaa ylemmäksi, oli rikoksista suurin) eroaa omastamme?

Shakespeare taas katosi jo historian unholaan ennen kuin hänet löydettiin 1700-luvulla ja nostettiin osaksi kaanonia. Miksi? Siihen asti ainoa ihailun kohde oli Antiikki, mutta Shakespeare todisti briteille myös heidän omassa kulttuurissaan piilevän nerouden. Pian Shakespeare olikin kansainvälinen klassikko. Pakottivatko siirtomaaherrat alamaisensa lukemaan ja arvostamaan Shakespearea? Jos näin oli, miksi sitä on versioitu niin paljon Japanissa, joka ei ollut eurooppalaisten siirtomaa?

Argumenttini siis on se, että klassikot ovat ajattomia, universaaleja, ja samalla avaavat meille mielenkiintoisella tavalla omaa aikaansa. Me emme myöskään voi aina tietää mistä oman aikamme teoksesta tulee klassikko. Jotkut tunnetut kirjailijat saivat maineensa vasta postuumisti. 

Miksi siis nykykoululainen ei pystyisi lukemaan Shakespearea tai Ovidiusta? Spekulatiiviseen fiktioon tottuneessa nykykulttuurissa ei pitäisi olla mikään ongelma tutustua menneisyyden kulttuureiden klassikoihin. 

Toinen argumentti on klassikoiden sovinistisuus ja rasistisuus. En kuitenkaan saa päähäni selkeästi rasismia promotoivaa klassikkoa- pikemminkin klassikoiden pointti on usein erilaisuuden ymmärtäminen ja suvaistevaisuus, oman aikansa kontekstissa tietenkin. Esim Robinson Crusoesta puhutaan yleensä siirtomaamentaliteettia ihannoivana klassikkona- sankari käännyttää villin, ottaa tämän palvelijakseen ja tämä kuvataan jokseenkin lapsellisena. Mutta Robinson Crusoe on myös tarina siitä, miten ennakkoluulomme saattavat osoittautua vääriksi - kirjassa espanjalaiset - brittien vanha vihollinen, jotka kuvataan barbaarisina roistoina kirjallisuudessa 1800-luvulle saakka - osoittautuvat hyviksi ja Crusoen tapaamat britit, omat maanmiehet - kapinaan ryhtyneiksi rikollisiksi. Klassikkoa voi tutkia tuostakin näkövinkkelistä. Miten se käsittelee oman aikansa ennakkoluuloja?

Suomalainen erikoisuus tässä keskustelussa on tosiaan agraari-argumentti. Sen mukaan nyky-Suomen Megacity 1:ssa elävät city-Jonnet eivät ymmärtäisi kotimaisia klassikkoja jotka sijoittuvat kaikki maaseudulle, varsinkin Anni Swannin kirjoja, koska...

Hei, hetkonen, Anni Swannin tarinat ja romaanit sijoittuvat todella usein kaupunkiin! Olen ainakin itse oppinut niistä paljon wanhan ajan kaupunkikulttuurista käsityöläiskortteleineen ja hienostoalueineen. Meillä koulussa luettiin yläasteella Anni Swannin Satukirjan loppupäästä niitä vähän erikoisempia vanhemmille lapsille suunnattuja satuja, joista esim oppii, että ennen nykyistä sosiaaliturvaa oli aivan tavallista, että köyhien perheiden lapset kävivät kerjäämässä jouluherkkuja rikkaista taloista. Tuosta tulisi ehkä ihan mielenkiintoinen keskustelu Jonnejenkin kanssa, mikäli Megacity 1:n actionilta kerkiävät. 

Klassikkoja netissä haukkuvat aika paljon YA-kirjailijat, taka-ajatuksena ehkä se, että jos klassikot heitettäisiin pois, tilalle otettaisiin heidän kirjojaan, jotka ovat taatusti ajankohtaisia, ideologisesti sopivia juuri tämän vuoden sensibiliteettiin ja Jonnejen mieleen. Mutta, vähän niinkuin mielipiteeni patsaista on "lisää patsaita, ei poisteta vanhoja vaikka ne miten suututtaisi", tässä pätee sama, "why not both?" Klassikoita ja uusia kirjoja vuorotellen! Klassikko ja uusi kirja samasta aihepiiristä! 

Klassikkokirja on aikamatkaava esine, jonka jokainen sukupolvi tapaa ja kokee omalla tavallaan. Ei tuollaista kokemusta saa ottaa pois edes Megacity-Suomen koululaisilta. 

Örkeistä ja maailman pahuudesta

Katsokaa vieressä olevaa kuvaa huolellisesti - arvaan kyllä mitä rotua ajattelette heti kanssaspefistit - fiktiivistä örkkilajia, sillä kuvan henkilöt eivät muistuta mitään ihmislajin etnistä ryhmää ollenkaan. Ihan oikeasti. Tolkienin kirjoissa örkit syntyvät mytologian pahiksen, Melkorin siepattua haltioita ja kidutettua ja muokattua näitä mielensä mukaan. Kristinuskon Paholaista muistuttava Melkor ei kykene luomaan mitään uutta vaan vääristelee vain Luojan luomaa elämää. Kyse on siis fantasialajista fantasiamaailmassa. Jälkipolvet pitivät tästä fiktiivisestä lajista sen verran että se alkoi elää omaa elämäänsä muissa medioissa - roolipelit, joista tämä tyypillinen koronavuoden myrsky lattemukissa alkoi, eivät ole minulle tuttuja, mutta joskus ihmettelin kirjaston hyllyssä näyttävästi esillä olevaa fantasiakirjaa nimeltä Tuhat örkkiä. Mordor-mytologialla on aina ollut ystävänsä, itsekin tykkään Summoning-yhtyeen  kappaleesta Mirdautas Vras, jonka sanoitukset on kirjoitettu mordoriksi ja uhoavat ihmiskunnan tuhoa. Sanoituksissa toistetaan mm mordorilaista tervehdystä "Tänään on hyvä päivä tappaa", mikä kertoo kaiken tarvittavan fiktiivisen kulttuurin realistisuudesta. Fantasiapahuus saa aina ihailijansa syistä, joita Edmund Burke esitteli jo 1700-luvulla (lyhyesti: jos pelottava aihe on meille tarpeeksi kaukainen se aiheuttaakin ihastusta).

Tästä todellisuudesta erillään ovat yliopiston kirjallisuudentutkimuksen korkeatieteelliset piirit. Kirjallisuudentutkimuksessa on omat teoriansa ja oppinsa, mutta itse istuin genrekulttuuriin liittyvillä luennoilla yliopistossa kymmenisen vuotta sitten sellaisessa mentaliteettihistorian vaiheessa, jolloin kaikki oli rasistista. Aloitin itse asiassa tämän blogini aikoinaan haukkuakseni omia luennoitsijoitani, koska kurssi, jolle olin suurin odotuksin ilmoittautunut oli käytännössä sitä, että opiskelijoille annettiin joku klassikko käteen ja seminaarissa ruodittiin sitä miksi sekin klassikko oli rasistinen ja seksistinen. Vasta Rider Haggardin She  (Suom. Kuolematon Kuningatar, suosittelen!)-siirtomaakauhuromaanin kohdalla tökkäsi umpikujaan, koska kirja itsessään oli niin omituinen että se ei suostunut mukautumaan teoriaan, jonka mukaan kaikki genreklassikot ovat rasistisia. Professorini hämmennys kirjan edessä oli hieno hetki!

Jos lähtökohta "tässä on klassikko, miten se olisi rasistinen" tuntuu tutulta se johtuu siitä, että sittemmin sama narratiivi on vallannut myös valtavirtamedian. Nykyään on vaikea julkaista elokuvaa/sarjaa/kirjaa yhtään mitään ilman tämän aspektin ilmaantumista (usein kateellisten kilpailijoiden taholta). Joskus siihen on syytä - spefissä, etenkin scifipuolella on ihan normaalia harmitella sitä että avaruuden muukalaiset muistuttavat liikaa jotain ihmiskulttuuria tai kansaa. Jos taas kehität aivan erityksen omaperäisen fantasialajin, joka ei muistuta mitään ihmiskansaa, seuraa kehuja ja ihailua. Omaperäinen fiktiivinen kulttuuri saa taatusti enemmän kehuja kuin vaikka "mystiset fantasiamustalaiset" tms ikävät stereotypiat. Vaatimukset siitä että spefin pitäisi tukea rotustereotypioita eivät ole fandomin valtavirtaa sen enempää vasemmalla kuin oikeallakaan eivätkä ole varmaan ikinä olleetkaan.

Nykyään fandomiin liittyy vain myös valitettavasti joskus antagonistinen suhde kirjailijoiden/tutkijoiden/mediantuottajien ja sivistymättömien massojen, eli varsinaisen lukija/kuluttajakunnan välillä, mikä tämäkään ei ole aivan uutta, Tolkienkaan ei voinut sietää osaa faneistaan eikä varmaan edes ymmärtäisi jotakin metallipiirien Mordor-läppää. Mutta eteenpäin!

Helsingin Sanomien (koronasyistä toimittajat kirjoittavat nykyään liikaa siitä miten muut ovat väärässä internetissä, koska hekin roikkuvat netissä etätöissään) artikkeli aiheesta oli mielenkiintoinen, mutta luonnollisesti väärässä, koska sen väittämät eivät kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Keskustelu alkoi siitä mitä rotua örkit mahdollisesti edustavat, mutta jotenkin menee usein myös epämääräisiin syytöksiin väärästä maailmankuvasta ja jopa tavasta hahmottaa koko universumi, joka on aivan eri asia:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006563367.html

Ensinnäkin, spefi ei ole ollut perinteisesti täysin mustavalkoista hyvän ja pahan taistelua josta vasta juuri omina valaistuneina ja valveutuneina aikoinamme, juuri nyt, on edistytty vähemmän mustavalkoiseen maailmankuvaan monimuotoisemmalla lajikaartilla. Spefi on Romantiikan perillinen, joten spefille on tyypillistä myös antisankarit, monien eri näkökulmien käyttäminen ja moraalinen epämääräisyys (esimerkkejä on useita, mutta vaikka Vance, Howard, Bester etc) Sama pätee elokuviin. Itsekin olen tässä kirjoittanut kohta kymmenen vuotta lähinnä pahisten ja antisankarien näkökulmasta. Spefi on myös satujen ja myyttien perillinen (Tolkien esimerkiksi halusi luoda ihan oman mytologian) ja mytologioissakin moraali ei ole tiukan mustavalkoista - tunnetuimmat sankaritkin käyttäytyvät välillä itsekkäästi ja tekevät suuria virheitä.

Sen sijaan kaikista eeppisimmät ja moraaliltaan ainakin näennäisesti yksinkertaisimmat ja mustavalkoisimmat teokset jostain syystä saavat usein kulttimaineen ja kansansuosiota. 1970-luvun spefi oli pitkälti dystopioita ja väkivaltaisia antisankareita, joten siihen viihdetodellisuuteen ilmaantuva Tähtien Sota sai valtavan suosion, koska ihmiset pitävät myös perinteisistä seikkailuista, sankareista ja pahiksista. Sama tietenkin koskee myös Tolkienia - Taru Sormusten Herrasta ilmestyi 1950-luvulla ja sai myöhemmin valtavan suosion hippipiireissä, koska se erosi aikansa kyynisemmästä fiktiosta. Siitä tehdyt elokuvat taas ilmestyivät parhaaseen HBO-rankisteluaikaan. Siinä, että ihmiset pitävät seikkailutarinoista ja hyvän ja pahan taistelusta, varsinkin aikana, jolloin heitä pommitetaan rankistelevilla antisankaritarinoilla joka suunnasta, ei ole mitään moraalisesti väärää. Jos joku pitää enemmän Legolasista kuin minun kirjojeni hahmoista, niin hänen ajatusmaailmassaan ei ole yhtään mitään halveksuttavaa (huomattavaa on myös että näissä mustavalkoisimmissakin teoksissa on ei-niin mustavalkoisia henkilöhahmoja kuten vaikka Tähtien Sodan  Han Solo, joka ei halua ryhtyä sankariksi ja on skeptisempi ja sarkastisempi tapaus tai Tolkienin Klonkku, joka yrittää välillä kovasti tulla paremmaksi)

Se, miten hyvää fiktiota on luoda fiktiivinen laji, joka on automaattisesti paha, on keskustelu joka jotenkin on kietoutunut rotukeskusteluihin, koska nähtävästi jos kirjailija luo fantasiapahiksia hän automaattisesti pitää jotakin etnistä ryhmää huonoina ihmisinä. Absoluuttisen pahat pahikset ovat lopultakin aika harvinaisia ja ne harvat esimerkit viihdyttävän eeppisiä (vaikka Tähtien Sodan keisari tai Tolkienin Melkor). Romantiikan lapsena genrefiktiota on ajoittain suorastaan riivannut ajatus pahiksista väärinymmärrettyinä uhreina, mistä siitäkin on sekä hyviä että huonoja esimerkkejä (ja hauskoja, kuten Jack Vancen Demon Princes-sarjassa, jossa kiistattomille rikollisille löytyy ymmärtäjiä, varsinkin muuten yliopistopiireistä). Hyvä esimerkki siitä miten pahalla fantasialajilla voi tehdä hyvää fiktiota on GRRM:n Fevre Dream, jossa vampyyrit ovat vain ihmisistä erillinen perusluonteeltaan susimainen saalistava laumalaji, jolle ihmiset ovat olleet aina "karjaa", mutta jonka sisällä yksittäiset henkilöt tekevät moraalisen valinnan pitää ihmisiä ystävinään ja pyrkiä ratkaisemaan ravinto-ongelma ilman ihmisuhreja. Vampyyrien muuttaminen eroottisiksi ensirakastajiksi taas toimi huomattavasti huonommin.

Genrefiktio ja viihde ei siis ole ollut mustavalkoista milloinkaan, moraaliltaan yksinkertaisimmista teoksista on usein tullut kulttiteoksia, osittain koska ne erottuvat niin paljon valtavirrasta ja kuten Helsingin Sanomien artikkelistakin huomaamme, oikeasti kyse ei ole rotustereotypioista vaan ideologisista poteroista, joissa tosimaailman mustavalkoista maailmankuvaa yritetään ympätä fiktioon ja faniparkoihin. Osa faneista hermostuu suosikkiteostensa muuttamisesta - ja varsinkin siitä ajatuksesta, että siihen asti heidän suosikkiteoksensa olisikin ollut moraalisesti epäilyttävä - siksi, koska on vain niin kiintynyt suosikkiinsa. Se ei tarkoita sitä, että heidän koko ajatusmaailmansa olisi vaikka 1950-luvulta, vaikka tämä tosiasia tuntuukin hankalalta sen jälkeen kun on sekoittanut päätään kriittisellä kulttuurintutkimuksella. Rakentavampi lähtökohta on siis luoda ihan itse omin kätösin jotain viihdyttävää, omaperäistä ja sensibiliteetiltään oikeanlaista (mitä tämä sitten kenenkin kohdalla tarkoittaa) ja myydä sitten ihan itse se tuote kulttiklassikoita lyttäämättä.

Me emme myös opi ja kehity vain menneisyyttä kritisoimalla, kuten Helsingin Sanomat väittää. Universaali kulta-ajan teema ja erilaiset kertaustyylit todistavat tuota vastaan. Tai se, että aika monessa kulttuurissa et saa edes luoda sitä omaa teosta ennen kuin olet kopioinut omaa aikaasi edeltäviä mestareita vuosikausia. Voisi melkein väittää, että minä enemmän joku kulttuuriliike on keskittynyt (sinänsä viihdyttävään) menneisyyden ja oman perintönsä haukkumiseen, sitä pienemmät sen omat konkreettiset saavutukset ovat olleet. Tämän huomaa joskus nykyfiktiostakin.