Dyyni on huono kirja, mutta palkittu kulttikirja tästä syystä!

 Elämäni ensimmäinen klikkiotsikko! Mutta asiaan. Olen alkanut lukea Dyyniä alkuperäiskielellä ja se on melkoista tervanjuontia. Luin kirjan viimeksi teininä suomeksi enkä tykännyt siitä erityisemmin, mutta päätin nyt kokeilla uudestaan. Jotkut kirjathan toimivat paremmin teininä ja jotkut aikuisena. Teininä olin hyvin naiivi ja idealistinen, joten Dyynin tapainen kyyninen juonittelu tuntui vain ahdistavalta. En oikein pidä siitä nytkään, mutta se on hyvä esimerkki 60-luvun mentaliteettihistoriasta. Eikä ollenkaan sillä tavalla mitä kuvittelisitte! 

Dyynin suomennos oli itse asiassa loistavasti tehty, koska alkuperäisteos on äärimmäisen kuivaa luettavaa eikä millään tavalla hyvin kirjoitettu. Sanotaan se nyt suoraa - Dyyni ei ole hyvä kirja. Sen kieli on spefiä usein riivaavaa muka-arkaaista tyyliä, kaikki selitetään kolmeen kertaan (mitä tapahtuu, dialogi, missä usein selostetaan mitä tapahtuu ja mitä henkilöt vielä ajattelevat siitä mitä tapahtuu) ja koskettavat ja hienot kohdat ovat aika harvassa. Moni tunnelmallinen tai dramaattinen kohtaus latistuu tuolla yliselittämisellä. Henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ylisuorittavia. Kukaan ei ole oikein sympaattinen ja pahikset överipahiksia. Jos kokee kaikenlaisen psykedelian vastemielisenä (kuten minä) väsähtää aika nopeasti kirjan melange-näkyihin. 

Dyyni on harvinainen esimerkki tyypillisen 60-lukulaisesta visiosta, joka on mennyt täysin pois muodista toisin kuin psykedelia ja solmuväripaidat. Tarkoitan tietyst yli-ihmisiä! 1960-luku nimittäin, vaikka valtavirrassa tasa-arvo ja ihmisoikeuden olivat pinnalla, oli äärimmäisen kiinnostunut puhtaan elitistisistä yli-ihmisajatuksista varsinkin huuhaa-hilipatihippan-puolella kulttuuria, mikä selittää aikakauden ylitarjonnan kulttijohtajissa ja muussa sekoilussa. Paul tulkitaan helposti -nykykulttuurin mukaan - teinisankariksi, joka tuhoaa vihollisensa, saa jalot alkuperäisasukkaat avukseen etc - tiedättehän, tavallinen poika saa kuulla olevansa "valittu" ja seikkailu alkaa. Mutta Paul on geneettisen, poliittisen ja hengellisen manipulaation avulla synnytetty ja kasvatettu yli-ihminen, joka tietää olevansa yli-ihminen ja odottaa muiden kohtelevan itseään sellaisena. 60-luvulla tällaiset jutut olivat hirveän suosittuja - oikeiden oppien ja douppien avulla osa porukasta valikoituisi eliitiksi -se, mitä tavallisille tallaajille tapahtuisi noissa karkeloissa tietysti vaihteli. Suurin osa tuollaisia hehkuttavista romaaneista ei ole enää painossa, mutta Dyyni on jäänyt kulttiteokseksi Nietzscheläisistä kuvioistaan, rotuopeistaan ja yli-ihmisistään huolimatta. Miksi? Ja miksi se keräsi aikoinaan joukon kirjallisuuspalkintoja vaikka se on huono kirja?

Vastaus piilee sen omituisessa immersiossa maailmaansa. Kirjan mukana tulee sanakirja, kirja esittelee oman mytologiansa ja arvo-ja ajatusmaailmansa - ja koko tarina ja sen kaikki henkilöt toimivat mytologian ja maailman logiikan mukaan. Tässä tarinassa ei ole moderneja ihmisiä ihmettelemässä värikkäitä kulisseja, kuten spefissä usein käy, vaan kaikki toimivat maailman sisällä. Tämä on oikeasti aika harvinaista ja joka kerta kuin se tapahtuu spefiteoksessa se tempaisee mukaansa (hyvä esimerkki tästä on vaikka Soylent Greenin alku, jossa tarinan sankari -poliisi - varastaa rikospaikalta ruokaa ja saippuan.)

Arrakis on myös maailmana kiinnostavampi ja eeppisempi kuin yksikään tarinan henkilöistä ja tuon kiehtovan ja omilla säännöillään toimivan maailman yhdistyminen tarinaan, jossa jokainen toimii fiktiivisen mytologian ja arvomaailman ehdoilla aiheuttaa eräänlaisen sukelluksen tarinaan - vähän kuin Arrakis olisi oikeasti olemassa matoineen ja maisemineen. Se ei ole enää scifiä vaan mytologiaa, vähän samalla tavalla kuin Tolkienin tarinat (jotka toki ovat paljon taidokkaampaa fiktiota.)

Dyyni on läheistä sukua 1920-luvulla ilmestyneelle hyvin pienen porukan kulttiteokselle The Night Land, jonka kirjailija pilasi niin täydellisesti muka-arkaaisella kielellä ja tyylillä (kirjassa ei esim. ole dialogia) että harva pääsee kirjaa loppuun asti. Luin sitä itse aikoinaan puoleenväliin ja sen jälkeen hankin sen 2000-luvun "selkokirjana", jota suosittelen vilpittömästi (Night Land, a story retold). Kirja esitteli apokalyptisen tulevaisuuden maailman, jossa jonkinlaisen portaali on yhdistänyt oman maailmamme toiseen todellisuuteen ja ihmiskunnan rippeet elävät pyramideissa vihamielisten hirviöiden piirittäminä. Tässä on myös esimerkki kirjasta, joka toimii täysin maailmansa ehdoilla ja arvoilla ilman mitään oman aikamme ihmettelyä ja jonka painajaisvisiot ovat aivan uskomattoman kiehtovia (pelkät paikannimet, tyyliin "Road where the Silent Ones walk") 

Siis katsokaa nyt tätä, miten eeppistä, tämä oikeasti pitäisi saada elokuvaksi! The Night Land on siinä mielessä tarinana parempi kuin Dyyni, että sen henkilöt ovat kunniallisia ja sympaattisia, heidän motiivinsa puhtaita ja juoni yksinkertainen pelastusoperaatio ja yltiöromanttinen romanssi. Tämä kaikki toimii, koska maailma itsessään on vain niin kerta kaikkisen vihamielinen ja hirvittävä, että ihmisten kunniallisuus tasapainottaa sitä (Itse toki olen kirjoittanut kirjan inspiroimana pitkän novellin Talven maailma, jossa ihmislajin rippeet olivat fyysisesti ja henkisesti rappiolla ja vaarasta huolimatta juonittelevat toistensa tuhoa). Jos The Night Landia ei olisi pilattu niin hävyttömän huonolla kirjoitustavalla olisi se yksi spefigenren suurimpia kulttiklassikoita. Mutta kuka tietää, ehkä joku eksentrinen ohjaaja vielä innostuu siitä ja saamme pyramidimme, monsterimme ja kiekkoaseemme valkokankaalle. Sillä, kuten Dyynin tapaus osoittaa, spefiä on maailma täynnä, mutta oman mytologiansa luovia kulttiteoksia aika harvassa. 

Avaruusoopperaa - sotaa, rakkautta, suuria muinaisia - ja puutarha!

 Ihmiskunta levittäytyy avaruuteen ja törmää vieraaseen, vihamieliseen sivilisaatioon. Tässä on avaruuoopperani aika tavanomainen lähtökohta. "Vihamielisen sivilisaation" olemuksen jokainen lukijani varmaan arvaa ja tuosta kohtaamisesta syntyy hybridilaji, osittain ihminen, osittain muukalaislajinen "tähtisyntyinen", jotka usein perivät salaperäisten esi-isiensä ulkonäön, yliluonnollisilta vaikuttavat kyvyt ja häijyn luonteen. Samoihin aikoihin siirtokunnat pyrkivät irti Maan vallasta, jota pitävät ilkeänä siirtomaaherrana, ja tästä vihanpidosta seuraa sota sekä lopulta valtava katastrofi, jonka seuraamuksista kärsitään vielä vuosisatojen ajan. 

 

Tarinoillani on aina teemaväri, ja avaruusoopperani teemaväri on punainen!

Tässä todellisuudessa tulevaisuuden Maa on enimmäkseen riitaisaa heimoaluetta (täysin realistinen skenaario muuten, tsekatkaa vaikka uutiset), josta pieni osa on heikon "maailmanhallituksen" hallinnassa. Jatkuvien sotien ja ympäristökatastrofien takia väkimäärä on aika vähäinen. Osa siirtokunnista kehittyy reilusti yli Maan tekniikassaan ja ne kaikki ovat ekologisia kulttuureita, joissa ympäristöongelmat on ratkaistu erilaisin keinoin. Kulttuureiltaan ne eroavat hyvin paljon Maasta, Maan sekasorron takia siirtokunnat kehittyivät epädemokraattisiksi ja niitä hallinnoivat erilaiset valtasuvut, klaanit ja sotilasjuntat.

Olen kehittänyt kolme romaania avaruusoopperauniversumiini. Ensimmäinen, Pyhän maailman lapset,  kertoo sodan seuraamuksista ja siihen liittyvästä ääriliikkeestä, pyhästä puutarhasta ja kolmesta eri avioliitosta tuon universuminen eri maailmoissa ja kulttuureissa. Sanoisin, että tarinan teema on uuden alun mahdollisuus. Ja puutarhanhoito.

Toinen romaani, Pahasta maailmasta, sijoittuu edellisen jälkeiseen maailmaan ja esittelee kolme tähtisyntyistä veljestä, jotka päätyvät ihmisten maailmaan. He kaikki ovat kykyjensä vuoksi yhteydessä toisiinsa ja pystyvät käyttämään kykyjään joko hyvään tai pahaan. Tämä onkin tarinan teema. 

 Kolmannessa ja viimeisessä (?) romaanissa, Maailma maailman yllä, pääsemme vihdoinkin näkemään edes vilauksen siitä salaperäisestä avaruuden sivilisaatiosta. Sitä palvova vaarallinen kultti lähettää aluksen etsimään isäntiään ja kultin vastustajat soluttautuvat matkalle sabotoimaan moiset suunnitelmat. Tarinan teema on pyrkimys korkeammalle. 

Millainen sitten on näiden tarinoiden universumi ja mitä tapahtuu ihmiskunnan kotiplaneetalle, Maalle? 

Maa - Aluksi siirtokuntia hallitseva "siirtomaaisäntä", sitten heikkenevä ja sekasortoinen maailma, jota siirtokuntalaisista kuitenkin osa palvoo pyhänä paikkana. Ensimmäisessä romaanissa Maa tuhoutuu asuinkelvottomaksi, mutta ei sen tarina siihen lopu! Toisessa romaanissa tapaamme aivan erilaisen Maan, sellaisen, mistä moni lukijani varmaan haaveilee. Meininki menee aivan hippeilyksi. 

Mars - ensimmäinen siirtokunnista, josta kehittyi militantti ja suljettu diktatuuri. Mars ei ole kovinkaan tärkeä universumissani, mitä nyt aloittaa joukon rajariitoja muiden kanssa. 

Hellia - seuraava siirtokunnista, joka kehittyi nopeasti Maan ohi teknologiassa, kulttuurissa ja vauraudessa. Enimmäkseen veden peitossa oleva maailma, jonka asutus on keskittynyt Pilvikaupungiksi nimettyyn futuristiseen ihmeeseen. Hellia on yksi kahden ensimmäisen tarinan tärkeimmistä tapahtumapaikoista.

Anarre - jatkuvista klaanien valtataisteluista, vallankaappauksista ja hyvin vanhoillisesta tapakulttuurista tunnettu maailma, joka on enimmäkseen kuuma, karu ja asuinkelvoton paria kaupunkia lukuunottamatta. Anarrella on lukuisia pieniä siirtokuntia asteroidivyöhykkeellään, joilla jokaisella on omat tapansa ja Anarre mainostaa itseään "kaikkien turvapaikkana", koska monet pakolaiset päätyvät noihin siirtokuntiin. 

Ateni - viimeiseksi asutettu valtakunta, jonka väestöstä osa on tähtisyntyisiä. Ateni koostuu keinotekoisesta "maailmasta", valtavasta monikerroksisesta asemakaupungista Ateni Statista, jossa asutaan kapselihotelleja muistuttavasti kuin sillit suolassa, sekä enimmäkseen asuttamattomasta vihreästä Tharka Avenin maailmasta, jota käytetään viljelyyn, turismibisnekseen ja jossa sijaitsee pyhä puutarha, minne atenien tuhkat haudataan. Tuo puutarha näyttelee vähän turhankin suurta roolia tarinoissa.

Wyanija - salaperäinen muinaisen sivilisaation asuttama maailma, jossa ihmisten retkikunta kokee kammottavan kohtalon. Lähes kaikki Wyanijassa osoittautuu myös jotenkin myrkylliseksi tai vaaralliseksi (shoutout to Jack Vance!) ja yhdessä vaiheessa sinne kielletään matkustamasta kokonaan. Tähtisyntyisten kultit palvovat sitä yhtä innokkaasti kui maasyntyisten ryhmittymät Maata. 

Sain ensimmäiset ideat tähän universumiin jo Helsingin Worldconissa ja olen kehitellyt sitä siitä lähtien. Jotain aiheelle omistautumisesta kertonee se, että viime kesänä kun ihailin kesäistä taivasta ajattelin "on se kyllä surullista, että Ateni Statin asukkaat eivät edes näe taivasta", kunnes muistin että koko paikka sijaitsee vain omassa pääkopassani.