Elämäni ensimmäinen klikkiotsikko! Mutta asiaan. Olen alkanut lukea Dyyniä alkuperäiskielellä ja se on melkoista tervanjuontia. Luin kirjan viimeksi teininä suomeksi enkä tykännyt siitä erityisemmin, mutta päätin nyt kokeilla uudestaan. Jotkut kirjathan toimivat paremmin teininä ja jotkut aikuisena. Teininä olin hyvin naiivi ja idealistinen, joten Dyynin tapainen kyyninen juonittelu tuntui vain ahdistavalta. En oikein pidä siitä nytkään, mutta se on hyvä esimerkki 60-luvun mentaliteettihistoriasta. Eikä ollenkaan sillä tavalla mitä kuvittelisitte!
Dyynin suomennos oli itse asiassa loistavasti tehty, koska alkuperäisteos on äärimmäisen kuivaa luettavaa eikä millään tavalla hyvin kirjoitettu. Sanotaan se nyt suoraa - Dyyni ei ole hyvä kirja. Sen kieli on spefiä usein riivaavaa muka-arkaaista tyyliä, kaikki selitetään kolmeen kertaan (mitä tapahtuu, dialogi, missä usein selostetaan mitä tapahtuu ja mitä henkilöt vielä ajattelevat siitä mitä tapahtuu) ja koskettavat ja hienot kohdat ovat aika harvassa. Moni tunnelmallinen tai dramaattinen kohtaus latistuu tuolla yliselittämisellä. Henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ylisuorittavia. Kukaan ei ole oikein sympaattinen ja pahikset överipahiksia. Jos kokee kaikenlaisen psykedelian vastemielisenä (kuten minä) väsähtää aika nopeasti kirjan melange-näkyihin.
Dyyni on harvinainen esimerkki tyypillisen 60-lukulaisesta visiosta, joka on mennyt täysin pois muodista toisin kuin psykedelia ja solmuväripaidat. Tarkoitan tietyst yli-ihmisiä! 1960-luku nimittäin, vaikka valtavirrassa tasa-arvo ja ihmisoikeuden olivat pinnalla, oli äärimmäisen kiinnostunut puhtaan elitistisistä yli-ihmisajatuksista varsinkin huuhaa-hilipatihippan-puolella kulttuuria, mikä selittää aikakauden ylitarjonnan kulttijohtajissa ja muussa sekoilussa. Paul tulkitaan helposti -nykykulttuurin mukaan - teinisankariksi, joka tuhoaa vihollisensa, saa jalot alkuperäisasukkaat avukseen etc - tiedättehän, tavallinen poika saa kuulla olevansa "valittu" ja seikkailu alkaa. Mutta Paul on geneettisen, poliittisen ja hengellisen manipulaation avulla synnytetty ja kasvatettu yli-ihminen, joka tietää olevansa yli-ihminen ja odottaa muiden kohtelevan itseään sellaisena. 60-luvulla tällaiset jutut olivat hirveän suosittuja - oikeiden oppien ja douppien avulla osa porukasta valikoituisi eliitiksi -se, mitä tavallisille tallaajille tapahtuisi noissa karkeloissa tietysti vaihteli. Suurin osa tuollaisia hehkuttavista romaaneista ei ole enää painossa, mutta Dyyni on jäänyt kulttiteokseksi Nietzscheläisistä kuvioistaan, rotuopeistaan ja yli-ihmisistään huolimatta. Miksi? Ja miksi se keräsi aikoinaan joukon kirjallisuuspalkintoja vaikka se on huono kirja?
Vastaus piilee sen omituisessa immersiossa maailmaansa. Kirjan mukana tulee sanakirja, kirja esittelee oman mytologiansa ja arvo-ja ajatusmaailmansa - ja koko tarina ja sen kaikki henkilöt toimivat mytologian ja maailman logiikan mukaan. Tässä tarinassa ei ole moderneja ihmisiä ihmettelemässä värikkäitä kulisseja, kuten spefissä usein käy, vaan kaikki toimivat maailman sisällä. Tämä on oikeasti aika harvinaista ja joka kerta kuin se tapahtuu spefiteoksessa se tempaisee mukaansa (hyvä esimerkki tästä on vaikka Soylent Greenin alku, jossa tarinan sankari -poliisi - varastaa rikospaikalta ruokaa ja saippuan.)
Arrakis on myös maailmana kiinnostavampi ja eeppisempi kuin yksikään tarinan henkilöistä ja tuon kiehtovan ja omilla säännöillään toimivan maailman yhdistyminen tarinaan, jossa jokainen toimii fiktiivisen mytologian ja arvomaailman ehdoilla aiheuttaa eräänlaisen sukelluksen tarinaan - vähän kuin Arrakis olisi oikeasti olemassa matoineen ja maisemineen. Se ei ole enää scifiä vaan mytologiaa, vähän samalla tavalla kuin Tolkienin tarinat (jotka toki ovat paljon taidokkaampaa fiktiota.)
Dyyni on läheistä sukua 1920-luvulla ilmestyneelle hyvin pienen porukan kulttiteokselle The Night Land, jonka kirjailija pilasi niin täydellisesti muka-arkaaisella kielellä ja tyylillä (kirjassa ei esim. ole dialogia) että harva pääsee kirjaa loppuun asti. Luin sitä itse aikoinaan puoleenväliin ja sen jälkeen hankin sen 2000-luvun "selkokirjana", jota suosittelen vilpittömästi (Night Land, a story retold). Kirja esitteli apokalyptisen tulevaisuuden maailman, jossa jonkinlaisen portaali on yhdistänyt oman maailmamme toiseen todellisuuteen ja ihmiskunnan rippeet elävät pyramideissa vihamielisten hirviöiden piirittäminä. Tässä on myös esimerkki kirjasta, joka toimii täysin maailmansa ehdoilla ja arvoilla ilman mitään oman aikamme ihmettelyä ja jonka painajaisvisiot ovat aivan uskomattoman kiehtovia (pelkät paikannimet, tyyliin "Road where the Silent Ones walk")
Siis katsokaa nyt tätä, miten eeppistä, tämä oikeasti pitäisi saada elokuvaksi! The Night Land on siinä mielessä tarinana parempi kuin Dyyni, että sen henkilöt ovat kunniallisia ja sympaattisia, heidän motiivinsa puhtaita ja juoni yksinkertainen pelastusoperaatio ja yltiöromanttinen romanssi. Tämä kaikki toimii, koska maailma itsessään on vain niin kerta kaikkisen vihamielinen ja hirvittävä, että ihmisten kunniallisuus tasapainottaa sitä (Itse toki olen kirjoittanut kirjan inspiroimana pitkän novellin Talven maailma, jossa ihmislajin rippeet olivat fyysisesti ja henkisesti rappiolla ja vaarasta huolimatta juonittelevat toistensa tuhoa). Jos The Night Landia ei olisi pilattu niin hävyttömän huonolla kirjoitustavalla olisi se yksi spefigenren suurimpia kulttiklassikoita. Mutta kuka tietää, ehkä joku eksentrinen ohjaaja vielä innostuu siitä ja saamme pyramidimme, monsterimme ja kiekkoaseemme valkokankaalle. Sillä, kuten Dyynin tapaus osoittaa, spefiä on maailma täynnä, mutta oman mytologiansa luovia kulttiteoksia aika harvassa.
