Olen aina pitänyt Star Warseista (tietysti niistä alkuperäisistä) niiden luoman kiehtovan maailman ja tietysti valomiekkojen takia. Star Warsin heikoin kohta on dialogi, joka oli vanhoissa elokuvissa hassua ja uusissa säälittävää. Tuon dialogiongelman takia kiinnostuin jossain vaiheessa Star Wars kirjoista, jotka olivat sentään oikeiden kirjailijoiden tuotoksia ja vahvempia tuolla saralla. Kirjoittajan näkokulmasta tuollainen franchise-kirjallisuus on sekä kiehtovaa, että uhkaavaa. Star Warsin puolella se avaa uusia mahdollisuuksia, kuten pelkästään Sithien keskinäisiin kahinoihin ja koulutusmetodeihin keskittyvät kirjat osoittavat. Sithit ovat aina kiehtoneet minua enemmän kuin jedit (punaiset valomiekat ja keltaiset silmät)
Samoihin akoihin kun filosofiankurssi oli vaikeimmillaan, aloin lukea aivot narikkaan-tunnelmissa Legacy of the Force -kirjasarjaa. Minun on usein vaikea loytää samaistumisenkohdetta fiktiosta, mutta jo sarjan ensimmäinen kirja sai minut samaistumaan hurjasti Jacen Soloon. Tuo Han ja Leia Solon poika ja Darth Vaderin lapsenlapsi osoittautui epäonnistuvaksi Sithiksi joka sai pahaa jälkeä aikaan, ennen kuin kuoli hurjassa kaksintaistelussa sisartaan vastaan. Jacen oli tällainen well intentioned extremist ja hänen mukaansa tarkoitus pyhitti kaikki keinot kiduttamisesta wookieiden metsien polttamiseen asti. Nautittavinta tuossa kirjasarjassa olivat Jacenin ja hänen metodejaan vastustavien sankarien dialogi. Oma itsetuntohan nousee siinä aina huomattavasti, kun tietää toisten vastustuksesta olevansa ehdottomasti oikeassa. Tästä pääsemme nyt siihen samaistumiseen. Oikeissa olosuhteissa minusta tulisi hirveän hyvä (tai kauhistuttavan huono) ääriliikkeen johtoportaan jäsen. Minulla on siihen sopivia luonteepiirteitä (ylimielisyys, epäilevä suhtautumien "kansaan", empatian puute vieraiden suhteen ja taipumus kannattaa kuria ja järjestystä)
Fiktiossa, varsinkin länsimaisessa sellaisessa, pahikset ovat yleensä puhtaita psykopaatteja, jotka nauttivat väkivallasta puhtaasta tappelemisen ilosta, nauravat demonisesti ja ovat muutenkin tosi rumia ja tosi pahoja. Tietysti historia osoittaa, että suurta tuhoa aiheuttavat aivan kansalleen parasta tarkoittavat ja itsestään liikoja luulevat johtajat, jotka ovat koska tahansa valmiita uhraamaan itsensä asiansa puolesta. Ranskan vallankumous (anteeksi) on tästä hyvä esimerkki - tosielämän Robespierre oli omahyväinen ja marttyyrihenkinen johtaja, joka eli vaatimattomasti ja yritti auttaa ystäviään. Malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun Rousseaulaiset fantasiat jalosta kansasta kohtaavat todellisuuden ja idealisti loytää itsensä ihan tavallisten opportunistien seurasta. Elokuvissa Robespierre on aina kuvattu jonkinlaisena Suurena Saatanana, joka uneksii koko Ranskan giljotiiniin joutumisesta. Periaatteessa länsimaisen fiktion pahis kulminoutuu hurjasti nauravaan Disney-hirvioon, joka lopussa heitetään rotkoon ja sen jälkeen kaikki tanssivat kukkaniityllä piiritanssia.
Ei mikään ihme, että koin ensimmäistä mangaani lukiessani miellyttävän yllätyksen. Japanilaisessa populaarikulttuurissa omasta mielestään hyvällä asialla olevat pahikset ovat vakiotavaraa - hassuksi sekoiluksi asti - kuten opimme Code Geassista.
Tiesin tietysti alusta asti, että Jacen kuolisi sarjan lopussa - Star Warsin logiikan mukaan tuollaisen henkilon olemassaolo liian pitkään on aina ongelmallista. Olin silti hyvin surullinen lopussa, enkä pelkästään King Learista lainatun kuolinkohtauksen takia.
Hankin vähän aikaa sitten uusimman Star Wars-romaanin, mutta se osoittautui ikäväksi. Minulla ei kerta kaikkiaan ole siinä ketään, jonka puolesta pelätä ja riemuita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti