perjantai 29. kesäkuuta 2012

What plot's gotta do with it - eli Prometheusta katsomassa!

Olen siitä outo scifisti, että en pidä ollenkaan Alien-sarjan elokuvista. Ridley Scottin Alien, klassikoiden klassikko, ei koskettanut minua millään tavalla. Kyllähän sen ennemmin katsoi kun selkäänsä otti, mutta silti minun mieleeni eivät ole leffat, jossa säntäillään pakoon jotain limanuljaskaotusta tai ns "body horror" noin ylipäätään. En muutenkaan pidä Scottin elokuvista Blade Runneria lukuunottamatta - varsinkin Gladiatorin ja Kingdom of Heavenin koin todella vastemielisiksi. Ensimmäinen oli lastenversio Fall of the Roman Empiresta ja toinen edusti sitä mitä vihaan historiallisessa fiktiossa eniten - yritystä käyttää historiallista teemaa jonkun  oman, naiivin ja nynnyn ideologian ajamiseen, laittamalla selvästi oman aikakautelle mentaliteetilla varustetut pulliaiset (ja mikä pahinta, Orlando Bloomin!) seikkailemaan historiallisissa kulisseissa.

En siis kuulunut niihin, jotka odottivat ihmeitä Prometheukselta. Halusin silti nähdä elokuvan koska tykkään Gigerin designista ja miehelläni oli ilmaisliput. Mikäs siinä, 3D lasit omien rillien päälle (toivottavasti tämä gimmick-muoti menee pian ohi tai kehittyy vähemmän hankalaksi meille rillipäille) ja menoksi!

Elokuva oli ihan kivaa katsottavaa enkä ikävystynyt sen aikana. Edellinen scifieepos-kokemukseni oli elokuvateatterissa Avatar joka jo katseluvaiheessa tuntui ajantuhlaukselta. Tämä kokemus oli erilainen, vasta kotiin kävellessä iski kirjoittajaminäni päälle ja alkoi pohtia käsikirjoituksen kummallisuutta. Ja pohdittavaa piisasi -  motiivinpuutteiden, juonenaukkojen, kliseisten henkilohahmojen ja yleisen epämääräisyyden ihmettely oli vähällä viedä younet.

Elokuvassa on siis huomattavan huono käsikirjoitus ja jälleen kerran sisälto uhrattu komealle kuorelle. Siinä on sekä juoniaukkoja (luolaston kartoittanut tiedemies eksyy samaan luolaan, biologit ronkkivat tuntemattomia otuksia uhkaavassa tilanteessa), kliseitä (vanha miljonääri haluaa kuolemattomaksi, Von Däniken-tyyppisiä visioita, jotka scifissä kirjallisuuden puolella olivat tuoreita ja ihmeellisiä ehkä 1950-luvulle asti) motiivinpuutetta ja selittämättomyyttä (mistä hitosta se yksi tyyppi angstaa ja ryyppää? miksi ne kieltämättä kiehtovanoloiset avaruusoliot ensin loivat ja sitten halusivat tuhota ihmiset? Mitä androidi David, koko henkilokaartin persoonallisin (!) tyyppi oikein haluaa? miksi hemmetissä päähenkilotär menee lopussa "etsimään vastauksia" kun  paljon parempi vaihtoehto olisi vanha kunnon "nuke them from the orbit"? Miksi nuo otukset johdattivat ihmiset juuri tuolle planeetalle? jne) mikään tästä epämääräisyydestä ei selity Tarkovski-tyyppisellä allegorialla tai symboliikalla, itse asiassa Stalkerin tapaisissakin taidepläjäyksissä kaikki kuitenkin loppupeleissä on selitettävissä. Kaikesta päätellen nykyään käsikirjoittajapiireissä on muodikasta jonkinlainen "kaikki käy" mentaliteetti, jossa epämääräinen vihjailu, loogisuuden puute ja sekavuus on ihan jees, kunhan meininki on mahdollisimman mystistä ja eeppistä. Aika iso osa nykyisestä elokuva ja tv-tuotannosta kärsii juuri tästä ongelmasta.

URS:issa korostamme hyvän tarinan tärkeyttä. Tämä on minun mielestäni unohdettu jossain vaiheessa 2000-lukua täysin. Vastaava vaihe oli varmaan elokuvan aivan alkuvuosina kun pelkkä uusi tekniikka oli jotain niin ihmeellistä, että tanssivien luurankojen katseleminen pianonpimputuksen tahdissa riitti viihdyttämään. Kuitenkin orastava elokuvateollisuus jo 1900-luvun alussa pyrki nimenomaan kertomaan hyviä tarinoita, vaikka tekninen puoli saattoi olla hankala toteuttaa. Nyt äänitekniikan, tietokone-efektien, tuhatkertaisesti kirotun bluescreenin ja 3D:n ansiosta olemme joutuneet tilanteeseen jossa kalliit elokuvateatterit tarjoavat ylihintaan puhdasta B-tuotantoa komeassa paketissa ja hurjalla hypellä. Aikaisemmilla vuosikymmenillä elokuvien juonet saattoivat olla todella typeriä, yksinkertaisia, juoniaukkoja ja kaikenlaisia virheitä viliseviä, mutta tällainen epämääräisyys ja minkään maailman pointin puute on ihan oman aikamme ilmio. Nykyään elokuvat näyttävät todella kauniilta, ne on hiottu visuaalisesti upeiksi eikä jäljellä ole merkkiäkään menneiden vuoskymmenien huojuvista studiolavasteista. Unohtuivatkohan ne käsikirjoituksetkin sinne lavastevarastoihin?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti