torstai 26. kesäkuuta 2014

Erotatko sinä artistin taideteoksesta? Et tietenkään.

Siitä lähtien kun internet mahdollisti sekä fiksujen, että todella typerien kommenttien ja mielipiteiden leviämisen ennennäkemättömän nopeasti, moni on alkanut boikotoida tiettyjä kirjailijoita pelkästään väärien mielipiteiden takia. Tuo todennäköisesti on aika uusi ilmiö - en usko, että sotavuosina suomalaiset kulttuuriharrastajat kirjoittelivat mustia listoja niistä ulkomaalaisista kulttuurivaikuttajista, jotka kannattivat Stalinia - ja se lista oli varsin vaikuttava. "En enää ikinä mene katsomaan George Bernard Shawin näytelmiä" tai vastaavaa. Ehkä joku olisi boikotoinutkin, mutta tuohon aikaan ei vielä ollut niin nopeaa tiedonvälitystä tai hysteeristä julkkiskulttuuria. Nykyään taas varomaton Facebook-kommetti tai humalainen avautuminen aiheuttaa heti hurjan skandaalin. Niin suurta julkkista ei olekaan, ettei hän joutuisi nöyrtymään ja pyytämään anteeksi kerrottuaan vitsin homoista tai juutalaisista. Mutta entäs teot?

Henkilökohtaisesti minun on aina ollut vaikeampaa sulattaa huonoa käytöstä muita eläviä ja tuntevia ihmisiä kohtaan kuin vääriä aatteita tai puheita. Huono käytös jopa mitätöi omissa silmissäni oikeamieliset aatteet. Näin historianopiskelijana ja eri aikakausien taiteilijoista ja kirjailijoista liikaakin tietävänä en oikein muuta taiteilijoilta odotakaan kuin hankalaa persoonaa, usein itsekästä mielenlaatua ja kummallisia mielipiteitä. Sen takia ihmettelenkin, miten taiteilijoista, kulttuuriväen edustajista ja julkkiksista on omana aikanamme kehkeytynyt jonkinlainen moraalinen syvällinen auktoriteetti, sillä mikään historiassa ei anna ymmärtää taiteilijoiden tai kulttuurivaikuttajien olevan millään tavalla soveliaita tuohon rooliin. Järkevä ihminen nauttii taiteilijoiden tuotoksista ja jättää taiteilijan egotrippailun omaan arvoonsa.

Mutta kukaan ei voi erottaa artistia taideteoksesta. Moni sanoo tekevästä niin, mutta jokaisella on tuon suhteen oma rajansa. Vain se vaihtelee mikä saa boikotoimaan kirjailijaa tai elokuvaohjaajaa. Jos nyt käytetään todella kummallista esimerkkiä, niin viimeistään tieto siitä, että käteen saatu kirja on vaikka Turkmenistanin diktaattorin kirjoittama saisi hankkimaan parempaa luettavaa tai ainakin muuttamaan odotuksia eksoottisen runoteoksen laadun suhteen. 

Ryhdyin pohtimaan tätä aihetta törmättyäni englanninkielisillä scififoorumeilla ja blogeilla riehuvaan debaatiin Marion Zimmer Bradleystä. En itse tiennyt aiheesta mitään aiemmin, mutta Bradleyn aviomies tuomittiin aikoinaan lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja Bradley puolusteli hänen tekemisiään. Scififandomin piirissä asia tiedettiin ja siitä nousi kova skandaali 60-luvulla, mutta aihetta seliteltiin myös kaikenlaisella tuon ajan alternatiivilätinällä ja pariskunta oli vielä pitkään osa fandomia. Nähtävästi uusin skandaali liittyy siihen, että Marion Zimmer Bradley, joka kuoli 90-luvulla, olisi itse myös osallistunut noihin rikoksiin.

Tämä on luonnollisesti järkyttänyt Bradleyn faneja. Jotkut ovat tuhonneet omistamansa Bradleyn kirjat, moni kirjoittaa ettei voi enää lukea hänen kirjojaan samalla tavalla kuin ennen. Jotkut kirjoittavat, että haluavat erottaa tämän selvästi rikollisen naisen hänen kirjoistaan, joita kuitenkin rakastavat.

Yksi ärsyttävä piirre debaatissa on se, miten moni on verrannut Bradleytä Lovecraftiin. Kysehän on aivan eri asiasta. Bradley oli rikollinen, joka ei eläessään jäänyt kiinni eikä saanut ansaitsemaansa tuomiota. Lovecraftilla taas oli epämiellyttäviä mielipiteitä, mutta tekojen osalta hän ei tehnyt mitään rikollista tai vahingoittanut muita ihmisiä. Hän ei edes ollut merkittävä julkisuuden henkilö, joka olisi millään tavalla pyrkinyt vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen (ymmärrän tämän kritiikin Orson Scott Cardin kohdalla). Onko rasismi kirjoituksessa tosiaan verrannollinen raiskaukseen? Minun mielestäni ei ole.

Äärevän ja epämiellyttävän idelogian tukeminen yksityiskirjeissä tai twitterissä, tai edes romaanissa, ei vielä kerro lukijalle mitään kirjailijasta yksityisihmisenä. Toisaalta olen sitä mieltä, että artistin moraaliton ja rikollinen luonne kyllä pilkottaa teoksessa. Caravaggion tauluista ei tule mieleen viisas ja levollinen sielu, harmoniassa maailman kanssa. Olen lukenut vain yhden Marion Zimmer Bradleyn kirjan, Avalonin Usvat ja pidin sitä niin vastemielisenä, että välttelin kaikkea arthuriaaniseen mytologiaan liittyvää vuosikausia sen jälkeen. Tuolloin en tiennyt kirjailijasta mitään. Kirja oli aika epämiellyttävä esimerkki tietyistä uuspakanuuden patologioista (joilla on enemmän tekemistä 60-luvun kuin varsinaisten esikristillisten kulttuurien kanssa). Mutta ehkä vihdoin spekulatiivisen fiktion ystävätkin heräävät siihen tosiasiaan, että joskus edistykselliset mielipiteet yhdistyvät aidosti moraalittomaan luonteeseen ja rikollisiin tekoihin. Ja että vain teoilla on merkitystä.

4 kommenttia:

  1. Koska en ole aikaisemmin tainnut kommentoida mitään blogiisi, niin sanonpa nyt alkuun, että sinulla on hyvin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä kirjoituksia ja pidän blogistasi paljon!

    Olen tällä hetkellä sen verran väsynyt (työt ynnä muu) etten taida jaksaa kommentoida pääaiheeseen mitään järkevää, paitsi että esität erittäin hyviä pointteja. Mutta olisin utelias kuulemaan tarkemmin, mitkä asiat sinulle tekivät Avalonin usvista niin vastenmielisen? Itse luin kirjan joskus teini-ikäisenä ja - ehkä sen takia että minussa oli vastikään herännyt kiinnostus uuspakanuuteen ja tuo oli ensimmäisiä kohtaamiani kirjoja jotka ylipäätään käsittelivät sitä - hurahdin silloin siihen aika tavalla. Nyt en ole lukenut sitä todella pitkään aikaan, ja kun ajattelen sitä, minulla nousee mieleen erinäisiä kritiikkejä, joita en kuitenkaan oikein osaa artikuloida. Ehkä siksikin että lukemisesta on niin kauan aikaa, joten en muista kaikkea tarkasti. Mutta olisin utelias kuulemaan, minkä takia kirja on herättänyt sinussa inhoa. Ehkä se auttaisi minua pohtimaan omiakin mielipiteitäni siitä. :-)

    (Sen kyllä muistan, että siinä oli todella voimakas hyvä/paha-vastakkainasettelu pakanuuden ja kristinuskon välillä ja Guineveresta oli tehty todella äärimmäisellä tavalla kiihkoileva. Se oli minusta häiritsevää jo silloin, vaikka en olekaan kristitty.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on aika mielenkiintoinen kysymys. Siihen aikaan kun itse luin kirjan (kymmenisen vuotta sitten) olin itse todella kiinnostunut pakanuudesta. Uskonnon osalta olin tuohon aikaan (ja olen edelleenkin, nyt kolmekymppisenä kristittynä) sitä mieltä, että kirjailija ei ymmärtänyt sen enempää kristinuskon kuin pakanuudenkaan pointtia. Kristinuskon syvin olemus ei ole ahdistava seksuaalisuuden tukahduttaminen ja esikristillisen pakanuuden syvin olemus ei ole mikään anything goes kaikki seksualisuus on luonnollista ja pyhää-juttu. Tuollainen on 60-luvun ajattelua. Kirja projisoi liikaa sellaista ongelmallista hippifantasiaa menneisyyteen.

      Kirjassa oli useita kohtauksia, joita pidin epämiellyttävinä, mutta kaikista häiritsevin oli sellainen ei mitenkään pääjuoneen liittyvä kohtaus, jossa Beltane-juhlissa koko kylä osallistuu jonkinlaisen luonnonvoiman ajamana joukko-orgioihin, joissa raiskataan pikkutyttö. Eikä tuota kuvattu mitenkään kauhistellen, vain osana rituaalia. En ole vastaavaan törmännyt yhdessäkään lukemassani kirjassa.

      Poista
    2. Huh, en yhtään muistanutkaan tuollaista kohtausta, ilmeisesti viaton mieleni on jotenkin editoinut sen pois muististani. Jos olisin sen silloin lukiessani tajunnut, olisi kyllä varmaan myös noussut melkoinen kammo tuota kirjaa kohtaan. Luulen että nykyisellä herkkyydelläni minun ei myöskään kannata palata tarkistamaan minkälainen se kohtaus olikaan...

      Mutta ymmärrän myös hyvin sen mitä sanot noista uskonnoista. Luullakseni mulla ei siinä vaiheessa, kun kirjaa luin, ollut itselläni kovin syvällistä käsitystä kummastakaan, ja olin vain fiiliksissä siitä, että fantasiaa ylipäätään kirjoitettiin naisten näkökulmasta ja niin että jumalataruskonto on se juttu. Sen olen myöhemmin huomannutkin, että kirjoittaja projisoi menneisyyteen tietynlaisen uuspakanuuden haaran, ja tuo kristinusko on kuvattu aika kiihkoilevalla tavalla. On varmaan syitä miksi en ole todella pitkään aikaan kiinnostunut palaamaan kirjan pariin. Mutta en ole oikeastaan keskustellut kenenkään kanssa siitä ikinä, joten mielenkiintoista kuulla jonkun muun näkemyksiä.

      Poista
  2. En ole lukenut Marion Zimmer Bradleya, ja ehkä ihan hyvä niin. Kun tämän tapauksen myötä ihan uteliaisuuttani nimittäin tutkin, mitä hänen tuotantonsa käsittelee, tulin johtopäätökseen, etten ollut menettänyt mitään. Lapsia hyväksikäyttävä feministihippikirjailija kuulostaa liikaa jostain Michel Houellebeqin romaanista revityltä, että sellaiseen kannattaisi aikaa hukata.

    Kuitenkin mainio esimerkki siitä, miten (mediakonsensuksen mukaan) jalot periaatteet = hyvä ihminen, ei pidä paikkaansa. Ja luulen muuten, että iso kiitos tuosta rappioituneen taiteilijan kliseestä kuuluu 1800-luvun romanttiselle ideaalille hullusta nerosta. Varmastihan taiteilijat ovat enemmän tai vähemmän olleet kaikkina aikoina rajatapauksia ihmisinä, mutta 1800-luvulla tuollainen kahjo nostettiin jalustalle. Ja nykypäivä suosii boostattua versiota tuosta. Ainoastaan sillä erotuksella, että taiteilijan mielipiteiden on syytä olla konsensuksen mukaiset, teoissa on enemmän pelivaraa.

    Poikkeuksia taitelijamaailmastakin löytyy. J. S. Bach ei edes pitänyt itseään taiteilijana, vaan käsityöläisenä, joka sävelsi jumalan kunniaksi, ei omaa nerouttaan alleviivatakseen. Suomessakin oli Tuusulanjärven taiteilijayhteisö, jonka jäsenet elivät sangen tervettä elämää perheineen (kyse ei siis ollut mistään kommuunista, päättivätpä vain muuttaa samoille sijoille asumaan, naapureiksi ikään kuin.). Heissä olisi esimerkkiä jokaiselle orastavalle taiteilijalle.

    VastaaPoista