Lupa tappaa

James Hogg ja The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner

Tämä "ensimmäisen aallon" goottikauhuun yleensä luettu kirja vuodelta 1824, on mestariteos, joka tutkii uskonnollista fanaattisuutta nokkelasti, hauskasti, oivaltavasti ja pelottavasti. Luonnollisesti en voisi olla pitämättä kirjasta, joka käsittelee niinkin kiehtovia aiheita kuin kalvinismia, ihmisluonnon heikkoutta ja paholaista, puhumattakan veljesvihasta. Kirjaa lukiessa tuli useasti mieleen, että tuo skottilainen lammaspaimen ja runoilija, kirjan luonut James Hogg on suorastaan sukulaissieluni. Näin suomalaisen kannalta ainoa vika suomentamattomassa kirjassa on paikoitellen hankala skottimurre, jota palvelijat yms. rahvas viljelee. Kirjan takaosassa oli onneksi sanasto, mutta eipä sitä ollut mitenkään erityisen nautinnollista selailla tarinaa lukiessa...


Tarina alkaa epäonnistuneesta avioliitosta äärikalvinistisen vaimon ja maallisen miehen välillä, joka päätyy asumuseroon ja siihen, että pariskunnan pojat kasvatetaan erillään toisistaan. Nuorempi pojista kasvaa äitiäänkin pahemmaksi fanaatikoksi ja alka uskoa (epärehellisestä ja kavalasta luonteestaan huolimatta) olevansa yksi niistä valituista, jotka pääsevät taivaaseen, tekivät mitä tahansa elämänsä aikana. Hän vihaa vanhempaa veljeään ja isänsä perijää ja vainoaa tätä tavalla, joka on ajaa koko lähiseudun sekasorron valtaan. Avukseen, oppaakseen ja ainoaksi ystäväkseen nuorukainen saa salaperäisen, maagisia kykyjä omaavan nuoren miehen, jonka kaikkea muuta kuin puhdasoppisten kalvinististen opetusten mukaan pelastetuksi valittu saa vapaasti murhata pahat ihmiset, kuten perinnon tiellä olevat sukulaiset... Näin alkaa kaikkea muuta kuin hyvillä aikeilla kivetty alamäki suoraa... noh, huonostihan siinä käy, kun paholaisen päästää uskonnolliseksi opastajakseen. Kirjan loppupuolella nuorukaista jo käy sääliksi, vaikka hänellä ei tunnu olevan yhtään hyvää luonteenpiirrettä.


Kirja on kaksiosainen, ja kertoo tavallaan saman tarinan kahteen kertaan. Ensin täysin normaaliin tapaan, hiukan yliluonnollisena murhamysteerinä, sitten, kuten kirjan nimi lupaa, murhaajan itsensä muistiinpanojen kautta. Tarina on aidosti synkkä, ahdistava ja vaatii paljon lukijalta, mutta samaan aikaan siinä on outoa ja oivaltavaa huumoria.

Oma lukunsa ovat päälikannet.Tämä on minun versioni. Kirjassa ei kyllä surmata yhtään valkoisiin pukeutunutta neitoa ja ääriprotestantit eivät taatusti kanna rukousnauhoja mukanaan, mutta ainakin on synkkä ja uskontoon liittyvä kuva!




Tämä näkojään William Blaken kuva kieltämättä sopii kirjan aidosti outoon tunnelmaan,




Niin, sijoittuuhan se Skotlantiin ja kansanpuku (johon 1700-luvulla ei muuten kuulunut lyhyttä kilttiä) mainitaankin pariin kertaan. Päälikansi silti lupaa reipashenkistä historiallista seikkailua


Mutta mikä nerous, tyylikkyys ja kauneus tässä vanhemmassa versiossa!

Nuoruusajan suosikkeja: kulkurielämää ja 1800-luvun maaseutua

Koska perheelläni ei yli kymmeneen vuoteen ollut televisiota laisinkaan, jäivät kaikki vahingossakin näkemäni tv-ohjelmien ja elokuvien pätkät mieleen pitkäksi aikaa, aiheuttaen joskus painajaisia (Disneyn piirretyt) ja joskus innostusta. 8-vuotiaana, asuessani Ranskassa, näin kerran ollessani naapurin luona kyläillessässä pienen pätkän mustavalkoista elokuvaa, jossa joukko ihmisiä oli jäänyt loukkoon luhistuneeseen hiilikaivokseen. 9-vuotislahjakseni sain isovanhemmiltani parhaan mahdollisen lahjan, jota ulkomailla asuvalle voi antaa - suomenkielisen kirjan. Kirja oli alunperin ranskalainen, Hector Malot'n 1800-luvun lopulla kirjoittama Koditon. Luin kirjan siltä istumalta ja olin ihmeissäni, kun tormäsin samaan kaivoskohtaukseen, jonka olin nähnyt aikaisemmin televisiossa. Kirjasta tuli suosikkini, johon palasin aina uudestaan ja uudestaan - viime kesällä viimeksi, jolloin loysin siitä mielenkiintoista materiaalia 1800-luvun kulttuurihistorian ja maantieteen kannalta!

1800-luku oli fiktiossa sentamentaalisuuden ja suurisilmäisten orpolapsien kulta-aikaa. Kodittoman inspiraationa on epäilemättä ollut Oliver Twist, koska siitäkin loytyy ilkeän sukulaisen juonittelun takia kurjiin oloihin joutunut pikkupoika, yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jaloja hyväntekijoitä ja ammattirikollisia. Koditon on kuitenkin, vähäisemmästä klassikkostatuksestaan huolimatta joissain suhteissa parempi. Ensinnäkin siinä kierrellään ympäri Eurooppaa ja tutustutaan pikkukylien ja kaupunkien elämään 1800-luvulla ja minä pidän vaellustarinoista (jopa Peukaloisen retket villihanhien seurassa on hyvä!) Mikä ihmeellisintä, päähenkilo, Remi, on oikeasti sympaattinen poika, ei mikään Dickensiläinen pikku enkeli. Remi on ahkera ja lahjakas, eikä vailla inhimillisiä heikkouksia. Ja hän matkustaa mielenkiintoisessa seurassa.

Tarinan alussa Remi asuu Ranskan maaseudulla koyhän naisen kasvattina, jonka mies on Pariisissa toissä. Kun hänen kasvatusisänsä loukkaantuu ja rampautuu, 8-9-vuotias Remi myydään kulkevalle vanhalle laulajalle ja viihdyttäjälle oppipojaksi. Remin isäntä, Vitalis, on yksi 1800-luvun monista kiertävistä minisirkuksen pitäjistä, jalkaisin matkaavaan seurueeseen kuuluu Remin lisäksi koiria ja koulutettu apina.

Vastoin lukijan odotuksia, Vitalis osoittautuu kiltiksi (joksikin tempperamenttiseksi) mieheksi, joka opettaa Remin lukemaan ja kirjoittamaan laulu -soitto - ja pantomiimitaitojen ohella. Sekalainen retkue vaeltaa kyläpahasesta toiseen, herättäen aina huomiota. Matkan aikana lukija saa oppitunnin sekä 1800-luvun Ranskan ilmastosta (talvet olivat tuolloin kylmiä ja lumisia), vanhasta kunnon tasavaltalaisesta byrokratiasta (seurue joutuu vähän väliä vaikeuksiin viranomaisten kanssa, koska koirien kuuluisi pitää kuonokoppia ja kaiken maailman papereiden puutteesta) sekä 1800-luvun hygieniasta ja kaupunkikuvasta (Pariisi kuvataan lannanhajuisena, likaisena ja ikävänä loukkona)

Vitaliksen dramaattisen kuoleman jälkeen Remin hupeneva seurue koostuu Remin sydänystäväksi päätyvästä italialaispojasta Mattiasta ja yhdestä koirasta. Vuosien kuluessa Remi yrittää asettua aloilleen pariin kertaan, aina epäonnisesti, tyoskentelee hetken aikaa sekä puutarhurina, että kaivoksessa (kaivosonnettomuus kohdalla kirjailija ottaa kantaa lapsityovoimaan ja vaarallisiin kaivosoloihin) ja kuulee lopulta entisen kasvatti-isänsä loytäneen oikeat vanhempansa, Lontoosta.

Englantilaiset osoittautuvat yllättäen juopoiksi ja roistoiksi, mikä tuskin yllättää Englannissa asuvaa lukijakuntaa. Remi suhtautuu aluksi vanhempinaan esiintyviin petkuttajiin hyväuskoisesti, vaikka Mattia, englannintaitoisena ja kyynisyyteen taipuvana epäilee alusta asti heidän rehellisyyttään. Nämä väärät vanhemmat ostavat varastettuja vaatteita, leikkaavat niistä nimilaput irti (historianopiskelijan kannalta mielenkiintoinen ammatti) ja kiertelevät kesätapahtumissa vankkureilla myymässä saalistaan. Lontoosta etelään pidettävillä kuuluisilla hevosajoilla Remin "perhe" murtautuu kirkkoon koko miesväen voimin ja päätyy vihdoinkin vankilaan. Viime kesänä, kun luin kirjan pitkästä aikaa, päättelin murtovarkauden tapahtuneen kotikaupungissani Brightonissa, joka on 1700-luvun lopulta asti ollut suosittu kesälomapaikka ja erityisen tunnettu laukkakilpailuistaan.

Vasta lopussa kirjailija siirtyy 1800-lukua piinaavaan melodraamavaihteeseen ja kaikki päättyy tyypillisesti: Remi pääsee takaisin rikkaan äitinsä helmoihin, joka ottaa hoiviinsa koko seurueen, Vitalis paljastuu entiseksi oopperasuuruudeksi, Mattiasta tulee kuuluisa muusikko ja Remistä kirjailija. Mielenkiintoista, miten wanhan ajan romaaneissa kiltit orpopojat ovat aina pohjimmiltaan porvarissukua (suomalaisissa kirjoissa aatelissukua, mikä on oikeasti vielä kummallisempaa) Kirjan aikana Remi kehittyy itkevästä 8-vuotiaasta omillaan toimeen tulevaksi teini-ikäiseksi, joka selviytyy sekä virkavallan, että roistojen kynsistä ja jopa lehmäkaupoista kunnialla. Kirjan parasta antia on Remin ja Mattian ystävyyden kuvaus ja matkustaminen... on helppo ymmärtää miksi se ilahdutti pikkukaupungeissa jumittavaa nuorta Lucifelia aikanaan.

Kirjasta on tehty useita ranskankielisiä filmatisointeja ja tietysti animesarja! Kuvan perusteella tuo ei vaikuta kovinkaan lupaavalta - japanilaiset ovat toki tunnettuja herttaisten ja hiukan raaempien elementtien yhdistämisestä, mutta en usko animen ohjaajan pysyvän kovinkaan uskollisena 1800-luvun kulttuurille. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää loytyyko noin karamellivärisestä paketista synkkiä itsemurhapuheita luhistuneessa kaivoksessa tai kuoliaaksi paleltumista lumihankeen... Entäs kuka tuo irvistelevä hattupäinen tyyppi on? Onko tuo tonttulakkinen naurava pikkupoika Mattia, joka kirjassa oli sairaalloisen näkoinen eikä mikään mahdottoman hilpeä nuorimies?

En oikeastaan halua nähdä noita filmatisointeja, koska 1800-luvulla kirjoitettu kirja ei ollut lastenkirja, vaan kaikille sopiva kehityskertomus - uudemmat elokuvaversiot sen sijaan ovat selvästi lastenosastoa, ja tuskin näyttelijäkään kasvaa niissä maagisesti viittä vuotta.