Alexander Stubbin sanoin... eli luin yleissivistyksen takia bestsellerin "Fifty Shades of Grey"

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos jotakin fiktiivistä teosta aikoo arvostella, se on ensin syytä katsoa/lukea ennen kuin menee esimerkiksi Ylen ajankohtaisohjelmaan mussuttamaan. Muistannette ehkä Ville Ranta-skandaalin, jossa TV-studio oli täynnä loukkaantuneita tyyppejä, joista yksikään ei ollut lukenut kyseistä sarjakuvaa. Tämän takia en juurikaan hauku Twilightia. En nimittäin ala lukea edes utealiaisuudesta mitään niin paksua kirjaa.

Tämä entry tavallaan liittyy Twilightiin, koska Fifty Shades of Grey sai alkunsa fanfictionista. Brittikirjoittaja (kirjailija olisi tässä tapauksessa ns overstatement) otti Twilightista tavallaan sen huolestuttavimmat aspektit ja kirjoitti niistä tyypillistä fanfictionia eli pornoa. En tiedä millainen tapahtumaketju muutti fanfictionin trilogiaksi painettuja (vaan ei editoituja) kirjoja, mutta Dennis Wheatleyn perinteen mukaan veikkaan että itse Sielunvihollisella oli näppinsä pelissä.

Halusin oikeastaan lukea tämän siksi, koska halusin ymmärtää minkä hemmetin takia kirja oli niin suosittu. Amazon.uk-ssa, tuossa rahojani syovässä pohjattomassa kuilussa kirja sai suunnilleen 50/50 viittä tähteä ja yhtä tähteä lukijoilta. Kirjan arvioinnit ovat muuten Amazonissa aivan mielettomän hauskoja lukijoiden pilkatessa kirjan kieltä ja henkilohahmoja - nuo arvoinnit saattavat hyvinkin olla parasta mitä koko ilmiostä on syntynyt. Toisaalta tuhannet naiset ovat ihastuneet kirjaan ja kehuvat sitä, sekä sen sankaria hysteerisesti. Huomionarvoista arvioissa on se, että eniten kirjaa kehuvat sanovat, etteivät yleensä lue ollenkaan. Tämä on selkeästi tärkeä osa koko ilmiotä ja saattaa selittää osan sen saamasta kritiikittomästä ihailusta. Nainen joka ei lue kirjoja ollenkaan ei tiedä kirjallisuuden lainalaisuuksia ja käytäntojä ja sitä mitä ihmiset yleensä odottavat kirjallisuudelta.

En lue eroticaa enkä harlekiineja, joten en tiedä millaisia helmiä nämä genret yleensä pitävät sisällään. Sen verran kuitenkin tiedän, että huomasin jo alussa kirjan lähtokohtien olevan sieltä kliseisimmästä päästä. Kokematon opiskelijatytto tapaa ah-niin-komean miljonäärin joka on salaperäinen, kiehtova ja pelottava ja -yaaaawwn. Kliseisten henkiloiden lisäksi huomasin monia muitakin kirjan laatuun liittyviä ongelmia, joihin editointiporras yleensä puuttuu rankalla kädellä. Ainakin minun editoijani huomauttaa ilmiselvistä virheistä ja aukoista logiikassa ja minä sentään kirjoitan vain kioskikirjallisuutta ilman palkan hiventäkään. Tämä kirja on ladatuin teos Amazon Kindle-storessa ja sitä mainostetaan Lontoon metroasemilla julisteilla, jotka maksavat nelisen tonnia viikolta. On jokseenkin masentavaa ajatella, että suurella rahalla ja hypellä tuotettuja kirjoja ei oikoluettaisi ja korjattaisi edes kirjoitusvirheiden osalta...

No, koska kirjaa ei ole editoitu se on täynnä virheitä. Samat sanat toistuvat loputtomiin - "Oh my!" "Oh crap" ja niin edelleen. Joka toisella sivulla joku pureskelee huuliaan tai pyorittää silmiään. Keskustelut toistuvat suunnilleen samansuuntaisina luvusta toiseen, seksikohtaukset toistavat samaa sankarittaren saadessa aina räjähtäviä orgasmeja ja pariskunnan välistä outoa kirjallista sopimusta copypastataan aina uudelleen ja uudelleen pienillä muutoksilla. Tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta kirjoittaja käyttää anglismeja. Tarinassa on toki konflikti - tytto haluaa poikaystävän, poika haluaa piiskaleikkejä ja pelkää sitoutumista- mutta ei juonta. Tosin ehkä se nyt ei ole tässä genressä niin oleellista. Seksiä riittää joka luvussa, ja alussa pariskunnan välillä tuntuukin olevan latausta, mutta pian tuokin käy ikävystyttäväksi. Loppuvaiheilla mukaan livahtavat myos e-mailit, jotka yllättävää kyllä ovat kirjan viihdyttävintä antia.

Kirjoittaja kuvaa kohtauksesta toiseen siirtymistä irtonaisesti ja kompelosti. Myos minkä tahansa paikan kuvaaminen on toteutettu alta riman, suunnilleen myyräntunnelin tasolla - esim sankaritar Ana toteaa ensisilmäyksellä sankari Christianin huoneen seinällä olevan 36 maalausta - miten nopeasti sinä laskisit montako taulua on seinällä? Tällaisiakin asioita varten editointi on hyvä olla olemassa ja punakynä-tai fontti kirjoittajan ystävä.

Dialogi on kautta koko kirjan tuskallista luettavaa, kummallinen sekoitus sivistyssanoja ja 50-luvun mieleen tulevaa teinikieltä, joka olisi paikallaan Rebel without a cause-leffassa. Tuohon vielä käsittämäton määrä f-sanoja niin johan on baabelintorni pystyssä. Dialogin luontevuus on muuten pääasiallinen syy siihen, miksi en kirjoita englanniksi. Mielenkiintoista huomata, että jo englantilaisen kirjoittajan skriivatessa jenkkidialogia sitä mennään metsään noin komeasti.

Entäs henkilot sitten? Päähenkilo ja yli-analysoiva kertojatar Ana on rasittava maneereittensa takia ja Christian no - suunnilleen tämännäkoiseksi kuvittelin tuon herrasmiehen...

 Myonnettäkoon, en ole ikinä oikein ymmärtänyt tätä pahan pojan viehätystä. Minusta kontrollifriikki, "salaperäinen", synkän menneisyyden omaava, väkivaltainen, mutta samaan aikaan suojeleva alfa-uros nyt ei vain ole niin kiehtova ja seksikäs (narsisteiksihan näitä yleensä kutsutaan) Ainoa poikkeus tässä on fiksaationi Melmothiin jotenkin tuon yliluonnollisen pahiksen suunnattoman draivin takia. Kai minuun vetoaa (fantasian tasolla, tosielämässä tykkään turvallisista nallekarhuista) miestyyppi joka on jotenkin omistautunut jollekin asialle täydellisesti, itse asiassa niin paljon, että naiset ovat aivan toisarvoisia. Mies, joka uhraa kaiken energiansa ns hameiden metsästykseen ei vaikuta kovinkaan jännittävältä. Christianin stalkkaava, dominoiva, väkivaltainen jne hahmo on saanut monet takajaloilleen - feministien mielestä (joihin en itse lukeudu) on melkoista takapakkia fanittaa näin ikävää alfaurosta. Oma teoriani siitä miksi Christian ja koko trilogia ovat sellaisia hittejä ei kuitenkaan liity siihen, että miljoonat naiset haluaisivat joutua jonkun kontrollifriikin dominoimiksi. Jotkut miesasiamiehet uskovat tähän mutta ei sekään pidä aivan paikkaansa. Ihmisten välinen dynamiikka on paljon monimutkaisempaa.

Usein monet ristiriitaisetkin vietit vaikuttavat ihmissuhteisiin ja fantasioihin. En usko miljoonien naisien salaa haluavan tulla Christianin tapaisen tyypin pompoteltaviksi eikä kirjoittaja itsekään usko siihen, koska Ana muuttaa Christiania vaivihkaa, saa tämän aste asteelta sitoutumaan itseensä, harrastamaan "tavallista" seksiä, tapaamaan vanhempia, nukkumaan yhdessä ja niin edelleen. Tämä muuten vasta vanha klisee onkin, yksi 1700-luvun bestsellereitä oli Pamela , jossa hyveellinen neitonen sai paheellisen kartanonherran tekemään itsensä kunnialliseksi naiseksi. Tämän takia vangit saavat ihailijakirjeitä ja narkkarit, tappelijat ja alkoholistit naisseuraa - monet naiset tuntevat eräänlaista vetoa vaaraan ja samaan aikaan haluavat parantaa miehen. Jos kirjassa ei olisi tätä elementtiä sitä ei lukisi kukaan. 

Uskon siis kirjan suosion johtuvan suuresta määrästä kokemattomia (pun intended) lukijoista, jotka tarttuvat hypeen sekä useiden naisten vaara/hoiva-kombinaatiofantasiasta. Tätä kirjaa on kutsuttu muualla "maailman huonoimmaksi kirjaksi", mutta minusta, vähän samalla tavalla kuin eräs kriitikko sanoi puhuessaan Damien Hirstistä ja taiteesta, tämä ei ole edes huono kirja, tämä ei ole kirja ollenkaan, vaan pitkäksi venynyt fanfiction-tarina. 10-sivuisena tuo olisi toiminut ehkä vähän parremmin.

Niin masentavaa kun aidosti huonon teoksen suosio onkin, tämä saattaa olla lopulta aivan hyvä ilmio, vähän samalla tavalla kuin Harry Potter (joka toki on parempaa kirjallisuutta) aikoinaan. Ehkä kaikki nuo kirjaan ihastuneet naiset, jotka eivät yleensä lue mitään alkavat lukea laajemminkin ja parempia kirjoja kun huomaavat, miten mukavasti aika kuluu Kindlen kanssa vaikka junamatkalla.

Kommunisteja ja satanisteja - eli jälleen Dennis Wheatleyn parissa...

Minä pidän Dennis Wheatleyn pulp-trillereistä. Niitä on mukava lukea hupimielessä monesta syystä - ne ovat jotenkin niin brittiläisiä eksentrisellä ja hauskalla tavalla, ne ovat aikamatka 1930-50-luvun mentaliteettiin ja kulttuuriin, pahikset ovat pahoja, sankarit ja sankarittaret urheita ja maaseudun kartanoissa tapahtuu jännittäviä asioita! Ollakseen kirjoitettu noinkin kauan sitten ne ovat myos aika graafisia ja rohkeita. Viimeisin lukukokemukseni oli 1960-luvun painos parikymmentä vuotta vanhemmasta sota-aikaan sijoittuvasta klassikosta "The Haunting of Toby Jugg". Tuosta on ihan uutukainen klassikkosarja-painoskin, mutta oma versioni näytti tällaiselta. Peittelin sen kantta metrossa ja kahviloissa...

Luonnollisesti kirjassa ei  ole kohtausta, jossa joku nainen heiluisi maagisessa transsissa yläosattomissa. Parhaiden kioskikirjallisuuden perinteiden mukaan koko kirjassa ei itse asiassa ole  vaaleahiuksista kaunotarta ollenkaan vaikka sellainen kannessa esiintyykin. Hämähäkkejä sen sijaan vipeltää kirjan sivuilla huomattava määrä, joten araknofobiselle tämä voi olla melkoinen koettelemus...

Kirja on kirjoitettu päiväkirjankatkelmina minä-muodossa ja tuo tyyli toimii loistavasti. Alkuvitkastelun jälkeen tapahtumat lähtevät rullaamaan ja lukija aavistaa usein ennen varsin naiivia ja luottavaista päähenkiloä että missä oikein mennään. Välillä päähenkilon viholliset onnistuvat manipuloimaan tätä niin kovasti, että lukijaa aivan säälittää kun tämä ei tuota itse tajua ollenkaan.

Päähenkilo on hyvin nuori sotainvalidi - vasta 20-vuotias kävelykykynsä menettänyt pyorätuolipotilas jonka pitäisi täysi-ikäiseksi parin kuukauden päästä tultuaa periä valtava omaisuus. Hän asuu vanhassa kartanossa palvelijoiden, hoitajien ja sukunsa karismaattisen luottomiehen, Tohtori Helmuthin hoivattavana. Lapsuutensa hän on viettänyt hiukan hulttioimaisen setänsä ja tämän nuoren ja kauniin vaimon luona sekä kokeilevassa vapaakoulussa, jossa hänellä opetettiin hyvin erikoisia asioita ja jonka motto oli "Do what thou will shall be the whole law"... Ja oisin hän valvoo kauhun vallassa, koska jokin sanomaton hirvio tuntuu yrittävän tunkeutua hänen huoneeseensa...

Dennis Wheatley, jonka mielestä siis, spoilaan tässä nyt juonta muille pulpin ystäville - kommunismi on Saatanan juoni, on aatteiltaan tänä päivänä kovin vanhentunut ja poliittisesti epäkorrekti. Silti hänen tarinoiltaan on turha odottaa neitoa pulassa ja uljasta sankaria - tähänasti lukemistani kirjoissa joka kerta mies on ollut pulassa ja useimmiten naiset toimivat urheasti ja sankarillisesti, silti vaikuttamatta mitenkään  maskuliinisilta action-sankareilta. Jotenkin he vain selviävät rankistakin seikkailuista brittiläisellä sisukkuudella ja reippaudella.

Dennis Wheatleytä on haukuttu huonoksi kirjoittajaksi joka luo kaksiulotteisia henkilohahmoja, mutta kun verrataan viimeisimpään lukukokemukseeni (tästä toisessa entryssä lisää) oli kieli toki sujuvaa ja henkilokaarti mielenkiintoinen. Tästä kirjasta on tehty erittäin huonoksi ja vain osittain alkuperäiseen tarinaan perustuvaksi haukuttu elokuva, pääosassa itse Robert Pattison! Taidan jättää väliin... 

What plot's gotta do with it - eli Prometheusta katsomassa!

Olen siitä outo scifisti, että en pidä ollenkaan Alien-sarjan elokuvista. Ridley Scottin Alien, klassikoiden klassikko, ei koskettanut minua millään tavalla. Kyllähän sen ennemmin katsoi kun selkäänsä otti, mutta silti minun mieleeni eivät ole leffat, jossa säntäillään pakoon jotain limanuljaskaotusta tai ns "body horror" noin ylipäätään. En muutenkaan pidä Scottin elokuvista Blade Runneria lukuunottamatta - varsinkin Gladiatorin ja Kingdom of Heavenin koin todella vastemielisiksi. Ensimmäinen oli lastenversio Fall of the Roman Empiresta ja toinen edusti sitä mitä vihaan historiallisessa fiktiossa eniten - yritystä käyttää historiallista teemaa jonkun  oman, naiivin ja nynnyn ideologian ajamiseen, laittamalla selvästi oman aikakautelle mentaliteetilla varustetut pulliaiset (ja mikä pahinta, Orlando Bloomin!) seikkailemaan historiallisissa kulisseissa.

En siis kuulunut niihin, jotka odottivat ihmeitä Prometheukselta. Halusin silti nähdä elokuvan koska tykkään Gigerin designista ja miehelläni oli ilmaisliput. Mikäs siinä, 3D lasit omien rillien päälle (toivottavasti tämä gimmick-muoti menee pian ohi tai kehittyy vähemmän hankalaksi meille rillipäille) ja menoksi!

Elokuva oli ihan kivaa katsottavaa enkä ikävystynyt sen aikana. Edellinen scifieepos-kokemukseni oli elokuvateatterissa Avatar joka jo katseluvaiheessa tuntui ajantuhlaukselta. Tämä kokemus oli erilainen, vasta kotiin kävellessä iski kirjoittajaminäni päälle ja alkoi pohtia käsikirjoituksen kummallisuutta. Ja pohdittavaa piisasi -  motiivinpuutteiden, juonenaukkojen, kliseisten henkilohahmojen ja yleisen epämääräisyyden ihmettely oli vähällä viedä younet.

Elokuvassa on siis huomattavan huono käsikirjoitus ja jälleen kerran sisälto uhrattu komealle kuorelle. Siinä on sekä juoniaukkoja (luolaston kartoittanut tiedemies eksyy samaan luolaan, biologit ronkkivat tuntemattomia otuksia uhkaavassa tilanteessa), kliseitä (vanha miljonääri haluaa kuolemattomaksi, Von Däniken-tyyppisiä visioita, jotka scifissä kirjallisuuden puolella olivat tuoreita ja ihmeellisiä ehkä 1950-luvulle asti) motiivinpuutetta ja selittämättomyyttä (mistä hitosta se yksi tyyppi angstaa ja ryyppää? miksi ne kieltämättä kiehtovanoloiset avaruusoliot ensin loivat ja sitten halusivat tuhota ihmiset? Mitä androidi David, koko henkilokaartin persoonallisin (!) tyyppi oikein haluaa? miksi hemmetissä päähenkilotär menee lopussa "etsimään vastauksia" kun  paljon parempi vaihtoehto olisi vanha kunnon "nuke them from the orbit"? Miksi nuo otukset johdattivat ihmiset juuri tuolle planeetalle? jne) mikään tästä epämääräisyydestä ei selity Tarkovski-tyyppisellä allegorialla tai symboliikalla, itse asiassa Stalkerin tapaisissakin taidepläjäyksissä kaikki kuitenkin loppupeleissä on selitettävissä. Kaikesta päätellen nykyään käsikirjoittajapiireissä on muodikasta jonkinlainen "kaikki käy" mentaliteetti, jossa epämääräinen vihjailu, loogisuuden puute ja sekavuus on ihan jees, kunhan meininki on mahdollisimman mystistä ja eeppistä. Aika iso osa nykyisestä elokuva ja tv-tuotannosta kärsii juuri tästä ongelmasta.

URS:issa korostamme hyvän tarinan tärkeyttä. Tämä on minun mielestäni unohdettu jossain vaiheessa 2000-lukua täysin. Vastaava vaihe oli varmaan elokuvan aivan alkuvuosina kun pelkkä uusi tekniikka oli jotain niin ihmeellistä, että tanssivien luurankojen katseleminen pianonpimputuksen tahdissa riitti viihdyttämään. Kuitenkin orastava elokuvateollisuus jo 1900-luvun alussa pyrki nimenomaan kertomaan hyviä tarinoita, vaikka tekninen puoli saattoi olla hankala toteuttaa. Nyt äänitekniikan, tietokone-efektien, tuhatkertaisesti kirotun bluescreenin ja 3D:n ansiosta olemme joutuneet tilanteeseen jossa kalliit elokuvateatterit tarjoavat ylihintaan puhdasta B-tuotantoa komeassa paketissa ja hurjalla hypellä. Aikaisemmilla vuosikymmenillä elokuvien juonet saattoivat olla todella typeriä, yksinkertaisia, juoniaukkoja ja kaikenlaisia virheitä viliseviä, mutta tällainen epämääräisyys ja minkään maailman pointin puute on ihan oman aikamme ilmio. Nykyään elokuvat näyttävät todella kauniilta, ne on hiottu visuaalisesti upeiksi eikä jäljellä ole merkkiäkään menneiden vuoskymmenien huojuvista studiolavasteista. Unohtuivatkohan ne käsikirjoituksetkin sinne lavastevarastoihin?

"Or even worse, it could be perfect" - luonnostelma Futurismista ja Scifistä

Aina tulevaisuus ei ollut ekodystopiaa, tyranniaa, rikollisjengien ja aasialaisten suuryhtioiden hallitsemaa Yakuza-landiaa, jossa teknologiakin palvelee vain rikollisia ja hedonistisia tarkoitusperiä. Ei sellaista, mitä näemme Blade Runnerissa, Akirassa tai apokalyptisissa selviytymistaisteluissa. Sata vuotta sitten tulevaisuus oli kiiltävä ja hurja, kauniimpaa kuin yksikään kulttuurimme taideaarteista, kauniimpaa kuin luonto, kirkot, temppelit ja palatsit, kauniimpaa kuin osaamme edes kuvitella. Hohtavan valkeat tornitalot kohosivat kohti taivaita, nopean autot kiisivät valtateillä ja lentokoneet pilvien yllä ja nuo lentokoneet, autot, junat, jopa tehtaiden piiput, aseet, tykit, levysoittimet, koneet ja moottorit olivat kaikki jo itsessään taideteoksia. 

Sata vuotta sitten monet katsoivat tulevaisuuteen luottavaisin mielin, täynnä intoa ja energiaa. Mikään heidän menneisyydessään ei ollut säilyttämisen arvoista. Kaikki heidän ympärillään tulisi katoamaan. Tulevaisuus kohoaisi tuhottujen kaupunkien raunioille. Kaikki ne aatteet, ihanteet, edellisen vuosisadan estetiikka - demokratia, monarkia, filantropia, rauhallinen kehitys kohti tasa-arvoa ja vaurautta, klassismi, symbolismi, romantiikka - he tuhoaisivat kaiken ja tekisivät sen mahdollisimman näyttävästi. 

Olen kirjoittanut muualla paljon Futurismista, mutta en oikein ikinä heidän scifi-puolestaan. He itse eivät kirjoittaneet tietämäni mukaan spekulatiivista fiktiota, heidän kirjallinen tuotantonsa oli kokeilevaa sanaleikkiä, jolla pyrittiin kuvaaman heidän oman aikansa vauhtia ja aggressiota. Heidän tulevaisuudenvisionsa kuitenkin vakiintui scifikuvastoksi, tulevaisuudeksi, joka ei milloinkaan toteutunut.

 Antonio Sant'Elian futuristista arkkitehtuuria. Kunnon futuristin tavoin hän kirjoitti tulevaisuuden arkkitehtuurin manifestin, jossa vastustettiin kaikkia vanhoja arkkitehtuurin suuntauksia. Futuristinen kaupunki on siivottu aikaisempien vuosisatojen jäänteistä - erään manifestin mukaan koko Venetsian kaupunki olisi parasta tuhota uuden teollisuusalueen tieltä. 

The Futurist Manifesto

Futuristisen manifestin lukeminen ensi kerran - ironista kyllä The British Libraryn museotilassa - on ollut yksi elämäni vaikuttavampia kokemuksia. Moni muu näyttelyvieras kommentoi ääneen varsin järkyttyneenä sen sisältoä, minä katsoin sitä lumoutuneena ja sydän jyskyttäen innostuksesta. Nykyihmiselle se avaa maailmankuvan, joka on suunnilleen vastakkainen 2010-luvun valtavirta-ajattelun kanssa. He pilkkaavat kaikkea nykyihmiselle rakasta: demokratiaa, ihmisoikeuksia, naisten oikeuksia, luontoa, taideaarteita. He ihailevat kaikkea sitä, mitä meidät on opetettu varomaan: mistään piittamatonta teknologian kehitystä, kaiken vanhan tuhoamista, väkivaltaa aivan itsearvoisesti, sotaa, ääriaatteita. He kannattivat niin anarkismia kuin fasismiakin. Mitä tahansa kunhan se ei ollut vanhanaikaista, "passeistista" demokratiaa tai monarkiaa. 

He halusivat tuhota museot ja räjäyttää kirjastot. Minä rakastan kumpiakin, huomennakin menen vapaaehtoistyohon erään museon kirjastoon, arkistoimaan 1700-luvun kirjallisuutta. Miksi siis ihailen futuristeja? Mitä ihailemisen arvoista on miehissä, jotka kampanjoivat Ensimmäiseen Maailmansotaan liittymisen puolesta, valittivat Mussolinille ettei tämä ollut tarpeeksi radikaali ja inhosivat suunnilleen kaikkea, mikä on minulle arvokasta: rauhallista muutosta parempaan, jos siihen on tarvetta, traditioita, historiaa, museoita, vanhoja taide-aarteita, symbolismia, klassismia ja romantiikkaa ?

 Minä kadehdin heitä. He olivat varmoja siitä, että tulevaisuus olisi jotakin ihmeellistä. He eivät säälineet itseään, he pyrkivät elämään kuten kirjoittivatkin. Marinetti soti vapaaehtoisesti kolmessa eri sodassa ja hänen viimeinenkin runonsa kertoo taistelun kauneudesta. Monet muut futuristeista kyllä peruivat puheensa sodan kauneudesta tarpeeksi kauan juoksuhaudoissa kärsittyään. Moni heistä myos menehtyi taistelussa, kuten Sant'Elia, ensimmäisen kuvan arkkitehti. Hän piirsi futuristisen kaupunkinsa vuonna 1914 ja kuoli 1916. 

 Englantilainen futuristi Epstein menetti sen verran koneoptimismiaan sodan jälkeen, että katkaisi tämän patsaansa vyotäisistä. Sellaisena minäkin sen näin Tate Modernin Futuristinäyttelyssä. Konevisioiden torso, hurjimman optimismin jäätyä sodan jalkoihin. Mutta tämäkin kuvasto jäi elämään, moni robotti oman aikamme elokuvissa ja tv-sarjoissa muistuttaa Epsteinin konemiestä.

Euroopassa futuristinen unelma jäi sotien jalkoihin 1910-luvulla. Futuristit olivat halunneet sotaa, ja saivat sen, mutta sen raunoille ei syntynytkään tulevaisuuden kaupunkia, vain uusien pommitusten raunioita. Uusklassismi, tuo vaikeiden aikojen tuki ja turva nousi taas suosioon. Yhdysvalloissa futurismi jatkoi vielä optimistisessa populaarimuodossa, ilman sotahehkutusta ja totalitarismia, myohemmille vuosikymmenille. Kohta me kaikki asuisimme tornitaloissa ja "haastaisimme tähdet" raketeillamme, kuten futuristit vakuuttivat. Tämä tulevaisuus kummittelee William Gibsonin tarinassa "The Gernsback Continuum"

Kuuntelin tuota tarinaa audiokirjana iPodiltani kävellessäni Westministerin metroaseman halki. Se on Lontoon metroasemista scifistisin - tosin ei optimistisella ja futuristisella, vaan betonibrutalistisella tavalla. Kuvittelen sinne aina tulevaisuuden eloonjäämistaistelua. Tuon tarinan kuunteleminen tuossa ympäristossä oli hieno kokemus. Siinä 1920-30-luvun tulevaisuudenvisiot alkavat kummitella 1980-luvulla, sekoittuvat hallusionaationa ankeaan nykypäivään:


I nearly wrecked the car on a stretch of overpass near Disneyland, when the road fanned out like an origami trick and left me swerving trough a dozen minilanes of whizzing chrome teardrops with shark fins.


Tämä on Gibsonin tuotannosta ehdoton suosikkini. Sen aivan näkee - kiiltävät tulevaisuuden-jota-ei-koskaan-tullut tornitalot, Metropoliksesta tutut kulkuneuvot.


Tähän nähdäkseni perustuu Steampunkin viehätys. En itse juurikaan pidä Steampunkista, se näyttää hyvältä, mutta 1800-luku ei ole se minua eniten kiinnostava aikakausi, ei varsinkaan viktoriaaninen aika.  Kuitenkin aikakauteen liittyi koneoptimismi ja usko paremmasta huomisesta. Jokainen tietää 1800-luvun pimeät puolet: Afrikan kolonialismin (Aasian siirtomaista en sano mitään, appeni mielestä hänen kotimaansa oli parempi Britannian vallan alla kuin nykyään), tyoläisten huonot olot, lapsityovoiman, sovinismin ja niin edelleen. En kuitenkaan ymmärrä miksi nimenomaan 1800-luvun huonojen puolien pitäisi olla Steampunkin kannalta oleellista - Steampunkhan ei ole realistista 1800-lukua vaan 1800-luvun tulevaisuus, jota ei koskaan tullut. Jos ohjelmallista 1800-luvun synkkien puolien analysointia haluaa - hei, tuohon aikaan keksittiin realismi, take your pick! 

Tänään luin kuitenkin bloggauksen, jossa Steampunkia kutsuttiin termillä "Fascism for nice people". Tästä kehitin eteenpäin Gibsonin tarinasta jo saamaani ideaa Futuristisesta scifistä - Futuropunkista. Tässä teille aivan oikeaa fasismia tai ainakin proto-fasismia (fasistinen liike perustettiin Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen, joten turhaa sitä on sinne 1800-luvulle istuttaa) ja koneromantiikkaa joka ei taatusti istu nykyiseen eko-ilmapiiriimme!

Kuvitelkaamme tulevaisuus sellaisena kuin Sant'Elia ja Marinetti sen halusivat. Aggressiivinen yli-ihmisten maailma, jossa kaikki vanha on tuhottu ja jossa heidän hurjimmatkin visionsa koneista ja kaupungeista ovat toteutuneet. Meidän ei tarvitse pitää siitä, eihän sekään pidä meistä, heikoista, omissa neurooseissaan pyorivistä 2000-luvun identiteettikriisistä kärsivistä hipstereistä. Mutta ehkä se tarjoaa meillekin jotain innostavaa - mahdollisuuden omaan visiointiimme, spekulaatioon ja seikkailuun.

High tech low life

Kyberpunk on yksi suosikkigenreistäni fiktion saralla. Kuten monen muunkin suosikkigenreni kanssa (dystopia, fantasia, kauhu...) pidän vain kourallisesta genreä edustavista tarinoista: Akirasta, joistakin Gibsonin novelleista, en oikeastaan yhdestäkään romaanista ja harvasta elokuvasta. Pidän enemmänkin kyberpunkin ideasta kuin toteutuksesta. Tämän takia olen myos sitä mieltä, että kyberpunkilla on paljon tarjottavana myos omallekin ajallemme - paljon muutakin kuin vain kasari-tai ysäriretroilua. Odotukset ovat siis aika korkealla URSin tulevan kyberpunk-antologian suhteen - tämänhetkinen maailmantilanteemme on jo niin lähellä kyberpunkin visioita, että meidän luulisi pystyvän melkoisiin suorituksiin scifi-kirjoittajina! Itse haluan yhdistää kyberpunkin tyypillisimmät visiot ajatukseen "vihreistä" kaupungeista, kasviston täyttämiin pilvenpiirtäjiin ja moderniin arkkitehtuuriin, jota näin Tokiossa ja josta on ensimerkkejä täällä Lontoossakin. Viher-intoilumme kun yhdistää ihmisluonnon ja maailman realiteetteihin, kasvottomaan miljoonakaupunkiin gangstereineen, suuryrityksineen ja seikkailijoineen voi saada aikaan melkoisen, noh, myrkyllisen keitoksen...

Suosikkiteokseni koko genressä on todennäkoisesti Gibsonin Burning Chrome. Gibson kirjoittaa vetävämmin, hauskemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin scifikirjoittajat yleensä, mutta en juurikaan arvosta hänen juonenkuljetustaitojaan. Parhaimmillaan hänen kirjoitustyylinsä on pieninä annoksina. Burning Chrome sisältää upean tunnelmallisia tarinoita, joista suosikissani yritetään manata pois 1930-luvun utopistisen Metropoliksen aavetta nykypäivästä johon se sekoittuu erityisen visuaalisella tavalla. Huvittavaa varsinkin 80-luvun tarinoissa on tietenkin se, että huipputeknisessä tulevaisuudessa on kuitenkin aina Neuvostoliitto, kummallista, että tuo valtakunta tuntui aina niin kuolemattomalta. Lisäksi, ehkä siksi, että oli teini-ikäinen 90-luvulla jolloin elettiin näin jälkikäteen ajateltuna toivottoman optimistisen futuristisessa kuplassa hurjien tulevaisuudenvisioiden ollessa suosiossa, kyberpunk vaikuttaa usein, milloin tahansa se on kirjoitettukin jokseenkin ysäriltä. Nahkatakit, peililasit, futuristiset vaatteet - kaikesta tuosta tulee mieleen X-files ja Eurodance-videot. 

Uusin kyberpunk-vaikutteinen kirja, jonka luin äskettäin oli Dan Simmonsin (varsin äärioikeistolainen) Flashback. Siinä kaikki oman aikamme pahimmat pelot yhdistyivät jo 80-luvulta tuttuihin tropeisiin. Valtaosa amerikkalaisista oli koukussa huumeeseen, jonka avulla he pystyivät uudelleenelää menneisyytensä kauneimmat muistot, japanilaiset (kyberpunkissa aina tärkeä kansakunta) uus-samuraisuvut hallitsivat maailmantaloutta ja Eurooppa kuului Kansainväliseen Kalifaattiin!

Kirjailijat itse näkivät populaarikulttuurin tärkeänä osana genreä - musiikin, tietokoneet, erilaiset muodit, pelit ja niin edelleen. Huvittavaa kylläkin, varhaisessa (ja hyvin kokeellisessa) antologiassa Peililasit niinkin keski-ikäinen mainstream-tavara kuin Stadionrock mainitaan todella futuristisena eikä sitä genreä, joka kyberpunk-tropeita on käyttänyt kaikkein eniten - electro-industrialia - mainita ollenkaan. Koska kyse sattuu olemaan suosikkilajistani musiikin saralla, minulle kyberpunk-vaikutteinen musiikki on usein inspiroivampaa kuin kirjallisuus tai usein ikävystyttävän actionpainotteisen elokuvat.

 Klassikkojen pariin

Front Line Assemblyn Mindphaser on olan lajinsa klassikkoja, joka aikoinaan soi, uskomatonta kyllä MTV:lläkin. Kyberpunk-visiot ovat vieläkin suosittuja synkemmän konemusiikin puolella - esimerkiksi Grendelin Chemicals and Circuitry ja tänä vuonna julkaista levy Timewave Zero ovat täyttä kyberpunkkia sieltä pinnallisimmasta päästä. Jos kyberpunk tarkoittaa sinulle kovia huumeita, kimmoja ja koneita, suosittelen Grendeliä vilpittomästi. Oma suosikkini on kuitenkin enemmän Geek-osastolle kuuluva Mind.in.a.box, joka on luonut kokonaisen oman kyberpunk-maailmansa ja tarinansa, johon teemalevyt Dreamweb, Crossroads ja Revelations keskittyvät. Mind.in.a.box on monesta syystä lempibändini, eikä vähiten käsittelemiensä teemojen takia. Sen tarina luotaa hiukan syvempiä vesiä, käsitellen identiteettiin ja vapaaseen tahtoon liittyviä kysymyksiä. Tarinan päähenkilo tuntuu välillä katoavan epäinhimilliseen konemaailmaan lopullisesti. Mind.in.a.box lienee ainoa yhtye maailmassa, joka säveltää täydellisestä muistinmenetyksestä kertovia koskettavia balladeja (täydellinen ballandienaihe minun mielestäni)

Grendel tykkää kyberpunk-kliseistä!

Tämä visio on paljon kiehtovampi...

Tykkään kyberpunkista ennen kaikkea visuaalisesti. Se on inspiraationi klubivaatetukseen, kuvituksiini ja kaikenkarvaiseen askarteluun. Innostukseni koneita ja pilvenpiirtäjien täyttämää maisemaa kohtaan on aika suuri. Tokiossa kaupungin katseleminen näkoalatornista käsin oli suorastaan ekstaattinen kokemus.

Ajatuksia monarkiasta - puolesta ja vastaan

Näin kuninkaallisena juhlaviikkona on mielenkiintoista pohtia monarkiaa hallintomuotona. Koko aihe on minulle historianopiskelijana ja traditionalistina mielenkiintoinen, mutta toisaalta moderniin monarkismiin liittyy piirteitä, joita pidän hiukan vaivaannuttavina. Yksi on monarkian yhdistäminen nykyiseen pinnalliseen julkkiskulttuuriin, kuten vaikka eilinen konsertti, jossa esiintyi joukko lahjattomia pop-tähtiä. Toinen on jokseenkin teinikapinallinen anti-monarkismi, johon liittyy keski-ikäisten äkillinen innostus pitää Sex Pistols T-paitaa ja selittää, että monarkismi on täydellisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tiellä. Yksikään tämän planeetan tasavalloista ei kyllä tue tuota teoriaa, ehkä sen takia, että täydellinen tasa-arvo ei oikein istu ihmislajiin. Monarkki on yleensä korvautunut diktatuurilla, "perinnollisillä" presidenttidynastioilla ja Euroopassa sekä Yhdysvalloissa nolostuttavalla "wannabe -osa-aika-kuninkuudella" jossa jonkun nousukkaan ympärille luodaan merkityksellisyyden tuntua. Presidentti-instituutio oli mielestäni parempi ennen  tätä tendenssiä, siinä vaiheessa kun presidenteillä oli enemmän poliittista valtaa, mutta ei mitään show-kulisseja. Suomessa esimerkiksi itsenäisyyspäivän vastaanotto oli alunperin teehetki jossain jota ei filmattu millään tavalla. Turhan moni presidentti kärsii jonkinlaisesta Napoleon-kompleksista (varsinkin Yhdysvalloissa ja Ranskassa, jossa jokainen vallankumousjohtajakin loppupeleissä kanavoi Aurinkokuningasta) ja yrittää merkitä lyhyen valtansa historiankirjoihin näyttävällä sodalla, mauttomalla palatsilla tai kummallisilla muistomerkeillä. Mitä kauemmaksi Euroopasta tämän kanssa mennään, sitä enemmän presidenttiys tarkoittaa vaihtuvia heimopäälikoitä, jotka suosivat vain omaa heimoaan. 

Monarkia merkitsee tietenkin eri asioita eri maissa ja kulttuureissa. Ranskan Yksinvaltius, jonka Louis XIV vei niin äärimmäisyyksiin oli mahdollisimman huono hallintatapa. Kukaan ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi hyvä ihminen moiseen asemaan. Kaksi universumin huonointa hallintatapaa ovat absoluuttinen yksivaltius ja ns vallankumouksellinen kansanvalta. 

Englannin monarkian perinne oli pitkään Euroopassa uniikki ja vuosisatojen ajan britit näkivät itsensä ainutlaatuisen vapaina verrattuna varsinkin Ranskaan. Tämä heijastui vahvasti maan taiteeseen ja arkkitehtuuriin, esimerkiksi uusklassismi oli muodikasta Englannissa sata vuotta ennen muuta Eurooppaa, sillä sen katsottiin edustavan maan arvoja eräänlaisena uutena Antiikin Kreikkana ja Roomana. Eri vuosisatojen taiteeseen liittyvät debaatit ovatkin nykylukijalle herkullisia ja todella aikakautta avaavaa tutkittavaa. Esimerkiksi rokokoo-tyyliä vastustettiin joissakin piireissä, koska se edusti liikaa yksivaltiutta ollessaan Ranskan hallitsijoiden suosiossa. 

Asiaan perehtymättomän silmissä monarkia tuntuu helposti olevan vain joukko loisia, jotka ovat kansakunnan vapauden tiellä. Tosiasiassa Britannian monarkia on osa eräänlaista kauhun tasapainoa, jossa sekä kuningashuone, ylähuone, alahuone, Anglikaaninen kirkko ja jopa Lontoon kaupunki esittävät kaikki omaa osaansa ja pitävät toisiaan silmällä. Monarkian suosio on myos perinteisesti ollut varsin korkea, koska hallitsija ei edusta mitään keskenään tappelevista, mutta pohjimmiltaan hyvin samanlaisista puolueista (samasta syystä kansa rakasti vuosisatoja kuninkaallisia, mutta vihasi aatelistoa). Monet britit kokevat monarkian vakauttavana tekijänä - ja kieltämättä jos vertaa naapurimaihin maa on todellakin ollut harvinaisen vakaa vuosisatojen ajan. Tätä kauhun tasapainoa on koeteltu silloin tälloin -  joka kerta kun monarkki on alkanut dominoimaan liikaa parlamentin yli, on syttynyt sisällissota jonka parlamentti on myos voittanut. Kuninkaallisten elämään on aina kuulunut myos joitakin ihmisiä viihdyttävä saippuaoppera-aspekti, josta Prinsessa Diana, tuo draamakuningatar, on paras esimerkki. Dianan eläessä koin tuon naistenlehtien sankarittaren jollain tavalla hyvin epämiellyttävänä ja nykyään Lontoossa asuessani pyrin välttämään hänen enimmäkseen mauttomia muistomerkkejään ja koko tuota osaa asuinmaani historiassa.


Yksi vallan lainalaisuuksista tuntuu olevan se, että absoluuttinen monarkia ja eksoottisimmissa maissa suositut jumal-keisarit johtavat autoritäärisyyteen myos muissa valtakeskittymissä, kuten armeijassa ja papistossa. Absoluuttisen hallitsijan kaatumista onkin seurannut aina sisällissota ja sitä diktatuuri, sotilasjuntta, teokratia tai jotain muuta, jossa valta keskitetään yhdelle hallitsijalle tai pienelle joukolle. Joidenkin maiden kulttuuri on lisäksi niin kerta kaikkisen autoritäärinen, että joka ikinen hallintokokeilu johtaa suunnilleen samaan lopputulokseen (Kiina on tästä hyvä esimerkki). Itselleni eurooppalaisena tuntuu hyvin vastemieliseltä varsinkin Thaimaan hallinto, jossa Kuningasta palvotaan ja hänen edessään ryomitään alamaisesti - eurooppalaiset polvet taipuvat kyllä kumarrukseen ja niiaukseen ja polvistumaankin erityisissä tilanteissa, mutta eivät matelemaan. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä esim Napoleon III:n vaimo Keisarinna Eugenie ajatteli tässä tilanteessa...

 
(Napoleonista puheenollen koen Ruotsin kuningashuoneen lähinnä hyvänä vitsinä - miten onkaan Bonaparten armeijan aateliton upseerisuku onnistunut hilaamaan itsensä niinkin kaukaisen maan kun Ruotsin valtaistuimelle. Vaikka onhan se mielenkiintoista, miten jokainen hallitsija jättää jälkensä, tässä tapauksessa Napoleon kaukaiseen Ruotsiin saakka...)

Monarkia on vielä vallalla oleva hallintomuoto ei-absoluuttisessa muodossaan useassa Euroopan maassa, jotka lähes  kaikki ovat olleet vakaita eivätkä viime vuosisadan kahinoiden pahimpia roistoja. Pitkään 1900-luvulla Euroopassa oli vallalla kaksi eri hallintamuotoa: monarkia ja totalitarismi. Alan puolesta itseäni surettaa eniten Habsburgien dynastian katoaminen historian hämärään...

Ihmetyksekseni olen näin Jubilee-viikolla lukenut suomalaisilta antimorakistista kommenttia siitä, miten "ranskalaiset ja venäläiset toimivat oikein kuninkaallisten kanssa". Uskomatonta yleissivistyksen puutetta - Englantilaiset ne ensimmäisinä tuomitsivat kuninkaansa kuolemaan, teloittivat tämän julkisesti ja perustivat tasavallan. Mitä tuosta seurasi - noh, sen perusteella Burke osasi hyvin ennustaa mitä Ranskassa tulee käymään 1790-luvulla. Kun kaikki valta oli keskitetty puritaanivetoiselle parlamentille saikin koko valtakunta sellaista kyytiä, että tuota aikakautta ei jälkeenpäin muisteltu kovinkaan lämpimästi, vaikka Cromwellin vilpitontä vakaumusta onkin helppo kunnioittaa.
 

Miksi "Homeland" on huono sarja ja terrorismi vaikea aihe fiktiossa

Terrorismi on mielenkiintoinen aihe fiktiossa. Siinä yhdistyy väkivalta, epävarmuus ja epäily - kuka tahansa voi osoittautua terroristiksi ja vastaavasti kuka tahansa terroristijärjeston jäsenistä petturiksi. Aihe on kiehtonut kirjailijoita niin kauan kuin terrorismia on ollut Euroopassa olemassa -  olen opiskelun puolesta kahlannut läpi aika pinon sekä anarkististien terrorismia 1800-1900-vaihteessa että Pohjois-Irlannin sotkua käsittelevää materiaalia. Loppujen lopuksi terroristit ovat useimmiten samanlaisia - nuoria miehiä ja joko fanaattisia tai vain typeriä ja terroristiksi ryhtymisen taustalla on aina ollut pikemminkin identiteettikriisi kuin usein syyksi tarjottu kurjuus ja koyhyys. Tyypillinen Euroopassa iskevä terroristi on hyvin toimeentuleva, usein keskiluokkaa ja koulutettu. Luulisin tämän johtuvan siitä, että koyhää ja kurjaa nuorukaista kiinnostaa enemmän toimeentulon hankkiminen kuin abstraktit ideat. Poliittinen väkivalta ja juhlapuheet eivät kuitenkaan tuo leipää poytään, kuten fanaattisen Evariste Gamelinin äiti huomautti Anatole Francen kirjassa Jumalat Janoavat. 

Terrorismista kirjoittavan kirjailijan tai käsikirjoittajan pitää siis mennä itselleen hyvin vieraan pään sisään. Meistä enemmisto ei pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa haluaisi tappaa siviileitä - minä luulen, että tosipaikan tullen olisin valmis puolustamaan sekä Suomea, että Britanniaa, mutta en pysty kuvittelemaan yhtään tilannetta, jossa veisin pommin juna-asemalle ja murhaisin viattomia turisteja ja kotiin palaavia toimistotyontekijoitä summamutikassa. Koska suurin osa kirjailijoista ja käsikirjoittajista kuuluu samaan ei-terroristien joukkoon, joutuvat he aiheesta kirjoittaessaan todenteolla pohtimaan ideologista fanatismia ja sen erilaisia ilmenemismuotoja.  Toimiva esimerkki aiheesta on Joseph Conradin Salaisen Agentin loppu (muuten en oikein välitä koko kirjasta) joka kuvaa terroristien maailmankuvaa, vaarallisuutta ja myos säälittävyyttä todella hyytävällä tavalla. Anarkistien terrorismi oli siinä mielessä tietenkin vielä pelottavampaa kuin nykyinen jihadismi, että terroristit olivat aivan tavallisennäkoisiä eurooppalaismiehiä, jotka sulautuivat massaan pommeineen ja käsikranaatteineen. 

Homeland kuuluu genreen "edgy tv", suunnilleen vampyyriromanssin kaltaisen inflaation kärsineeseen tv-viihteen siipeen, jonka mielestä moniongelmaiset henkilohahmot, mustavalkoisen moraalin puute, kova kiroilu ja rrrankka väkivalta ovat hyvän fiktion takuu. Näin tässä terrorismia käsittelevässä sarjassa on luonnollisesti maaninen ja seksuaalisesti holtiton naisagentti, Irakissa terroristien vankina ollut ja näiden puolelle kääntynyt merijalkaväen sotilas, tämän vaimo jolla on suhde miehen parhaaseen ystävään, kapinallinen  teinitytär, korruptoitune....äsht, haukotuttaa jo näitä kliseitä luetellessa. En kirjoittajana ole kovinkaan hyvä juonenkuljetuksessa ja silti huomasin ammottavia aukkoja logiikassa, typeriä kliseitä, turhaa toistoa ja harvinaisen epäuskottavan tuotantokauden loppu-antikliimaksin. Sitten huomasin jotain oikeastaan aika mielenkiintoista - ollakseen rrrankka sarja tuntuivat käsikirjoittajat ujostelevan terrorismin ideologian kanssa. Väkivaltaa, seksiä ja kirosanoja kyllä viljeltiin, mutta syyt siihen, miksi kukaan päättäisi suorittaa itsemurhaiskun olivat tabuaihe. 

Terroristien puolelle siirtyneen Brodyn syyt tekoonsa olivat tästä hyvä esimerkki. Koska käsikirjoittajat eivät ymmärtäneet mitään ideologisesta vakaumuksesta annettiin syyksi lähinnä se, että amerikkalaissotilaat olivat pommittaneet Madrassaa, jonka lähellä terroristijohtaja asui ja näin tappaneet suuren jouko poikia, joista yhden kanssa vankina oleva Brody oli ystävystynyt. Viattomien lasten joutuminen uhriksi on shokeeraavaa - tuossapa se kaikista helpoin tapa välttää kysymystä ideologiasta ja fanaattisuudesta. Näin Brodyn dilemma muuttuikin ihan yksinkertaiseksi: välittääko hän enemmän omista lapsistaan kuin kostosta kuolleiden lasten puolesta. 

Sarjan sivuosissa esiintyi saudiarabialais-amerikkalainen pariskunta, joka toimi osana terroristiorganisaatiota. Eräässä jaksossa he pakenivat sekä CIA:a, että omiaan, lopulta tuo terroristeihin liittynyt nuori nainen pidätettiin ja CIA-virkailija ajoi hänet kuulusteltavaksi pitkän automatkan, jonka aikana hän yritti saada naista kertomaan syistään Al Qaedaan liittymisestään. Koko jakso toi mieleen lähinnä kapinallisen teinityton kotiinviennin karkumatkalta, minkäänlaisesta vakaumuksesta tai selityksestä ei ollut puhettakaan, muuta kuin epämääräisestä epäoikeudenmukaisuudesta, jota hän oli todistanut asuessaan perheensä kanssa Saudi-Arabiassa ja rakastuessaan paikalliseen mieheen. Tässä vaiheessa tulin siihen lopputulokseen, että sarjan kirjoittajat kerta kaikkiaan ovat näitä ihmisiä, joilla ei ole oikein minkäänlaisia tärkeitä arvoja tai aatteita kannatettavanaan ja jotka näinollen eivät vain osaa mennä aidosti fanaattisen ihmisen pään sisään. Ehkä he uskovat terroristien olevan aivan samanlaisia kuin mitä he itse ovat, mutta kokevan maailman epäoikeudenmukaisuuden jotenkin erityisen voimakkaasti. 

Tuosta sarjan rankistelevasta otteesta ja arasta hiipimisestä suurempien kysymysten äärellä syntyy jännittävä ristiriita - ei kuitenkaan tarpeeksi jännittävä, että jaksaisin katsoa toista tuotantokautta. Viimeisessä jaksossa Brodyn oli tarkoitus räjäyttää ilman huoneellinen politiikkoja ja itsensä ja hän räpelsi pommiliiviensä kanssa kiusallisen kauan, kenenkään huomaamatta mitään. Samalla katsoja tietää, että ei tässä nyt mikään tule räjähtämään, muutenhan ei olisi tulisi toista tuotantokautta ollenkaan.

Homeland perustuu israelilaiseen sarjaan. Olisi mielenkiintoista tietää miten sen mentaliteetti eroaa tästä virityksestä.