Tamperelaisten kohta sata vuotta jatkunut historiallinen kauna on omituinen ilmio. Muutenkin koko sisällissotaan takerrutaan aivan liikaa, jotkut jopa väittävät olevansa punakaartilaisia niin ja niin monennessa polvessa. Eivät varmasti ole, sen enempää kuin minä olen valkokaartilainen (johon sukulaiseni kuuluivat kummankin vanhempani puolelta) Sisällissotaa pidetään aivan ihmeellisen verisenä ja ainutlaatuisena tapahtumana, mikä on aika erikoinen ajatus kun ottaa huomioon 1900-luvun alkuvuosikymmenten mentaliteetin ja historian noin globaalisti. Outoahan tuohon aikaan oli se, jos jossain ei sodittu tai pidetty mahdollisimman veristä väkivaltaa ratkaisukeinona kaikkiin ongelmiin.
Tässä rauhanomaista taidetta 1910-luvulta
Irlantilaiset esimerkiksi ehtivät 1910-20 luvuilla sekä osallistumaan ensimmäiseen maailmansotaan, taistelemaan brittiläisiä isäntiään vastaan kapinassa, että saamaan aikaan sisällissodan ihan keskenään. 1910-luku noin ylipäätään muistetaan yhdestä maailman tuhoisimmasta sodista, ja vieläpä sellaisesta, jonne tuhannet nuoret miehet kaikkialta säntäsivät vapaaehtoisesti riemumielin. Olen aikaisemmin käsitellyt Futuristien sotaintoilua, mutta myos valtakulttuuri oli tuohon aikaan aivan erityisen militaristinen. Jo 1800-luvun aikana militarismi ja erilaiset väkivaltaa luovana ja puhdistavana voimana selittävät teoriat alkoivat olla suuressa huudossa ja minkä tahansa aatteen (pasifistista utopismia lukuunottamatta) kannattajien keskuudessa oli ns mainstreamia ajatella, että suursota puhdistaisi turmeltuneen maailman kaikesta saastasta ja näin nuori sukupolvi voisi alkaa rakentamaan uutta ja parempaa tilalle.
Suomi itsenäistyi Venäjästä isäntämaan jouduttua väkivaltaisen vallankumouksen kouriin ja muututtua utopistiseksi kokeiluksi, jossa käytiiin vielä oma sisällissotansa ennen kuin uusi hallinto sai vakiinnutettua asemansa. Lännessä Skandinaviassa sentään oli rauhallista, mutta muualla Euroopassa kehitys kulki siihen malliin, että enemmisto kansakunnista kuului jonkin diktatuurin alaisuuteen parinkymmenen vuoden päästä ensimmäisestä maailmansodasta. Myos demokraattisissa maissa väkivalta oli oleellinen osa politiikkaa ja aivan tavallisilla puolueilla oli katutappelu-tai taistelujoukkonsa, jotka ottivat yhteen vihollisten kanssa kaduilla kovaotteisesti. Demokratiahan oli monen mielestä pelkkä epäonnistunut 1800-luvun kokeilu ja vain kehityksen (erilaiset vallankumoukset) jarruna.
Omituisinta olisi ollut se, jos Suomessa ei olisi syttynyt sisäistä konfliktia maan itsenäistyttyä. Valtatyhjiotä seuraa aina valtataistelu ja siihen ei tarvita kärsivää jaloa kansaa, luokkaeroja tai edes aatteen paloa, ei mitään muuta kuin valtion virallisen väkivaltakoneiston heikkous tai sen puuttuminen. Venäjän armeija oli kuitenkin ollut Suomen virallinen armeija yli vuosisadan verran, ja pitänyt kuria enemmän tai vähemmän kuuliaisessa alusmaassaan. Sisällissodan syntymekanismit eivät ole mitään mysteereitä ja koska maailma on mitä on, me omana aikanammekin voimme seurata niiden kulkua uutisten välityksellä.
Tamperelaistyylinen yli sadan vuoden takaisten tapahtumien kauhistelu loppuisi, jos Suomen sisällissota nähtäisiin osana yleiseurooppalaista, oikeastaan globaalia (samaan aikaan Kiinassakin eri sotaherrat tappelivat keskenään verissäpäin) 1900-luvun alkuvuosikymmenten kuohuntaa, sitä väkivallan ja militarismin aikaa, jolloin kostomentaliteetti sai voiton sodan herrasmiessäännoistä ja joka johti aina vain pahenevaan väkivallan kierteeseen, lopulta toisen maailmansodan tuhoihin. Noissa sodissa pommitettiin tahallaan siviilikohteita ja pari sukupolvellista miehiä kaatui muutaman mutaisen metrin takia maisemassa, jossa uudet ja ihmeelliset aseet olivat tuhonneet luonnonkin. Tuota kaikkea kun ajattelee, Suomi ei yhtäkkiä vaikutakaan niin ainutlaatuiselta. Vaikka historiaa onkin syytä tutkia ja kaivaa esiin uutta informaatiota sotatapahtumista, niin niitä juoksuhautoja on turha lähteä uudelleen kaivelemaan, asemat ovat jo sen verran muuttuneet.
