What plot's gotta do with it - eli Prometheusta katsomassa!

Olen siitä outo scifisti, että en pidä ollenkaan Alien-sarjan elokuvista. Ridley Scottin Alien, klassikoiden klassikko, ei koskettanut minua millään tavalla. Kyllähän sen ennemmin katsoi kun selkäänsä otti, mutta silti minun mieleeni eivät ole leffat, jossa säntäillään pakoon jotain limanuljaskaotusta tai ns "body horror" noin ylipäätään. En muutenkaan pidä Scottin elokuvista Blade Runneria lukuunottamatta - varsinkin Gladiatorin ja Kingdom of Heavenin koin todella vastemielisiksi. Ensimmäinen oli lastenversio Fall of the Roman Empiresta ja toinen edusti sitä mitä vihaan historiallisessa fiktiossa eniten - yritystä käyttää historiallista teemaa jonkun  oman, naiivin ja nynnyn ideologian ajamiseen, laittamalla selvästi oman aikakautelle mentaliteetilla varustetut pulliaiset (ja mikä pahinta, Orlando Bloomin!) seikkailemaan historiallisissa kulisseissa.

En siis kuulunut niihin, jotka odottivat ihmeitä Prometheukselta. Halusin silti nähdä elokuvan koska tykkään Gigerin designista ja miehelläni oli ilmaisliput. Mikäs siinä, 3D lasit omien rillien päälle (toivottavasti tämä gimmick-muoti menee pian ohi tai kehittyy vähemmän hankalaksi meille rillipäille) ja menoksi!

Elokuva oli ihan kivaa katsottavaa enkä ikävystynyt sen aikana. Edellinen scifieepos-kokemukseni oli elokuvateatterissa Avatar joka jo katseluvaiheessa tuntui ajantuhlaukselta. Tämä kokemus oli erilainen, vasta kotiin kävellessä iski kirjoittajaminäni päälle ja alkoi pohtia käsikirjoituksen kummallisuutta. Ja pohdittavaa piisasi -  motiivinpuutteiden, juonenaukkojen, kliseisten henkilohahmojen ja yleisen epämääräisyyden ihmettely oli vähällä viedä younet.

Elokuvassa on siis huomattavan huono käsikirjoitus ja jälleen kerran sisälto uhrattu komealle kuorelle. Siinä on sekä juoniaukkoja (luolaston kartoittanut tiedemies eksyy samaan luolaan, biologit ronkkivat tuntemattomia otuksia uhkaavassa tilanteessa), kliseitä (vanha miljonääri haluaa kuolemattomaksi, Von Däniken-tyyppisiä visioita, jotka scifissä kirjallisuuden puolella olivat tuoreita ja ihmeellisiä ehkä 1950-luvulle asti) motiivinpuutetta ja selittämättomyyttä (mistä hitosta se yksi tyyppi angstaa ja ryyppää? miksi ne kieltämättä kiehtovanoloiset avaruusoliot ensin loivat ja sitten halusivat tuhota ihmiset? Mitä androidi David, koko henkilokaartin persoonallisin (!) tyyppi oikein haluaa? miksi hemmetissä päähenkilotär menee lopussa "etsimään vastauksia" kun  paljon parempi vaihtoehto olisi vanha kunnon "nuke them from the orbit"? Miksi nuo otukset johdattivat ihmiset juuri tuolle planeetalle? jne) mikään tästä epämääräisyydestä ei selity Tarkovski-tyyppisellä allegorialla tai symboliikalla, itse asiassa Stalkerin tapaisissakin taidepläjäyksissä kaikki kuitenkin loppupeleissä on selitettävissä. Kaikesta päätellen nykyään käsikirjoittajapiireissä on muodikasta jonkinlainen "kaikki käy" mentaliteetti, jossa epämääräinen vihjailu, loogisuuden puute ja sekavuus on ihan jees, kunhan meininki on mahdollisimman mystistä ja eeppistä. Aika iso osa nykyisestä elokuva ja tv-tuotannosta kärsii juuri tästä ongelmasta.

URS:issa korostamme hyvän tarinan tärkeyttä. Tämä on minun mielestäni unohdettu jossain vaiheessa 2000-lukua täysin. Vastaava vaihe oli varmaan elokuvan aivan alkuvuosina kun pelkkä uusi tekniikka oli jotain niin ihmeellistä, että tanssivien luurankojen katseleminen pianonpimputuksen tahdissa riitti viihdyttämään. Kuitenkin orastava elokuvateollisuus jo 1900-luvun alussa pyrki nimenomaan kertomaan hyviä tarinoita, vaikka tekninen puoli saattoi olla hankala toteuttaa. Nyt äänitekniikan, tietokone-efektien, tuhatkertaisesti kirotun bluescreenin ja 3D:n ansiosta olemme joutuneet tilanteeseen jossa kalliit elokuvateatterit tarjoavat ylihintaan puhdasta B-tuotantoa komeassa paketissa ja hurjalla hypellä. Aikaisemmilla vuosikymmenillä elokuvien juonet saattoivat olla todella typeriä, yksinkertaisia, juoniaukkoja ja kaikenlaisia virheitä viliseviä, mutta tällainen epämääräisyys ja minkään maailman pointin puute on ihan oman aikamme ilmio. Nykyään elokuvat näyttävät todella kauniilta, ne on hiottu visuaalisesti upeiksi eikä jäljellä ole merkkiäkään menneiden vuoskymmenien huojuvista studiolavasteista. Unohtuivatkohan ne käsikirjoituksetkin sinne lavastevarastoihin?

"Or even worse, it could be perfect" - luonnostelma Futurismista ja Scifistä

Aina tulevaisuus ei ollut ekodystopiaa, tyranniaa, rikollisjengien ja aasialaisten suuryhtioiden hallitsemaa Yakuza-landiaa, jossa teknologiakin palvelee vain rikollisia ja hedonistisia tarkoitusperiä. Ei sellaista, mitä näemme Blade Runnerissa, Akirassa tai apokalyptisissa selviytymistaisteluissa. Sata vuotta sitten tulevaisuus oli kiiltävä ja hurja, kauniimpaa kuin yksikään kulttuurimme taideaarteista, kauniimpaa kuin luonto, kirkot, temppelit ja palatsit, kauniimpaa kuin osaamme edes kuvitella. Hohtavan valkeat tornitalot kohosivat kohti taivaita, nopean autot kiisivät valtateillä ja lentokoneet pilvien yllä ja nuo lentokoneet, autot, junat, jopa tehtaiden piiput, aseet, tykit, levysoittimet, koneet ja moottorit olivat kaikki jo itsessään taideteoksia. 

Sata vuotta sitten monet katsoivat tulevaisuuteen luottavaisin mielin, täynnä intoa ja energiaa. Mikään heidän menneisyydessään ei ollut säilyttämisen arvoista. Kaikki heidän ympärillään tulisi katoamaan. Tulevaisuus kohoaisi tuhottujen kaupunkien raunioille. Kaikki ne aatteet, ihanteet, edellisen vuosisadan estetiikka - demokratia, monarkia, filantropia, rauhallinen kehitys kohti tasa-arvoa ja vaurautta, klassismi, symbolismi, romantiikka - he tuhoaisivat kaiken ja tekisivät sen mahdollisimman näyttävästi. 

Olen kirjoittanut muualla paljon Futurismista, mutta en oikein ikinä heidän scifi-puolestaan. He itse eivät kirjoittaneet tietämäni mukaan spekulatiivista fiktiota, heidän kirjallinen tuotantonsa oli kokeilevaa sanaleikkiä, jolla pyrittiin kuvaaman heidän oman aikansa vauhtia ja aggressiota. Heidän tulevaisuudenvisionsa kuitenkin vakiintui scifikuvastoksi, tulevaisuudeksi, joka ei milloinkaan toteutunut.

 Antonio Sant'Elian futuristista arkkitehtuuria. Kunnon futuristin tavoin hän kirjoitti tulevaisuuden arkkitehtuurin manifestin, jossa vastustettiin kaikkia vanhoja arkkitehtuurin suuntauksia. Futuristinen kaupunki on siivottu aikaisempien vuosisatojen jäänteistä - erään manifestin mukaan koko Venetsian kaupunki olisi parasta tuhota uuden teollisuusalueen tieltä. 

The Futurist Manifesto

Futuristisen manifestin lukeminen ensi kerran - ironista kyllä The British Libraryn museotilassa - on ollut yksi elämäni vaikuttavampia kokemuksia. Moni muu näyttelyvieras kommentoi ääneen varsin järkyttyneenä sen sisältoä, minä katsoin sitä lumoutuneena ja sydän jyskyttäen innostuksesta. Nykyihmiselle se avaa maailmankuvan, joka on suunnilleen vastakkainen 2010-luvun valtavirta-ajattelun kanssa. He pilkkaavat kaikkea nykyihmiselle rakasta: demokratiaa, ihmisoikeuksia, naisten oikeuksia, luontoa, taideaarteita. He ihailevat kaikkea sitä, mitä meidät on opetettu varomaan: mistään piittamatonta teknologian kehitystä, kaiken vanhan tuhoamista, väkivaltaa aivan itsearvoisesti, sotaa, ääriaatteita. He kannattivat niin anarkismia kuin fasismiakin. Mitä tahansa kunhan se ei ollut vanhanaikaista, "passeistista" demokratiaa tai monarkiaa. 

He halusivat tuhota museot ja räjäyttää kirjastot. Minä rakastan kumpiakin, huomennakin menen vapaaehtoistyohon erään museon kirjastoon, arkistoimaan 1700-luvun kirjallisuutta. Miksi siis ihailen futuristeja? Mitä ihailemisen arvoista on miehissä, jotka kampanjoivat Ensimmäiseen Maailmansotaan liittymisen puolesta, valittivat Mussolinille ettei tämä ollut tarpeeksi radikaali ja inhosivat suunnilleen kaikkea, mikä on minulle arvokasta: rauhallista muutosta parempaan, jos siihen on tarvetta, traditioita, historiaa, museoita, vanhoja taide-aarteita, symbolismia, klassismia ja romantiikkaa ?

 Minä kadehdin heitä. He olivat varmoja siitä, että tulevaisuus olisi jotakin ihmeellistä. He eivät säälineet itseään, he pyrkivät elämään kuten kirjoittivatkin. Marinetti soti vapaaehtoisesti kolmessa eri sodassa ja hänen viimeinenkin runonsa kertoo taistelun kauneudesta. Monet muut futuristeista kyllä peruivat puheensa sodan kauneudesta tarpeeksi kauan juoksuhaudoissa kärsittyään. Moni heistä myos menehtyi taistelussa, kuten Sant'Elia, ensimmäisen kuvan arkkitehti. Hän piirsi futuristisen kaupunkinsa vuonna 1914 ja kuoli 1916. 

 Englantilainen futuristi Epstein menetti sen verran koneoptimismiaan sodan jälkeen, että katkaisi tämän patsaansa vyotäisistä. Sellaisena minäkin sen näin Tate Modernin Futuristinäyttelyssä. Konevisioiden torso, hurjimman optimismin jäätyä sodan jalkoihin. Mutta tämäkin kuvasto jäi elämään, moni robotti oman aikamme elokuvissa ja tv-sarjoissa muistuttaa Epsteinin konemiestä.

Euroopassa futuristinen unelma jäi sotien jalkoihin 1910-luvulla. Futuristit olivat halunneet sotaa, ja saivat sen, mutta sen raunoille ei syntynytkään tulevaisuuden kaupunkia, vain uusien pommitusten raunioita. Uusklassismi, tuo vaikeiden aikojen tuki ja turva nousi taas suosioon. Yhdysvalloissa futurismi jatkoi vielä optimistisessa populaarimuodossa, ilman sotahehkutusta ja totalitarismia, myohemmille vuosikymmenille. Kohta me kaikki asuisimme tornitaloissa ja "haastaisimme tähdet" raketeillamme, kuten futuristit vakuuttivat. Tämä tulevaisuus kummittelee William Gibsonin tarinassa "The Gernsback Continuum"

Kuuntelin tuota tarinaa audiokirjana iPodiltani kävellessäni Westministerin metroaseman halki. Se on Lontoon metroasemista scifistisin - tosin ei optimistisella ja futuristisella, vaan betonibrutalistisella tavalla. Kuvittelen sinne aina tulevaisuuden eloonjäämistaistelua. Tuon tarinan kuunteleminen tuossa ympäristossä oli hieno kokemus. Siinä 1920-30-luvun tulevaisuudenvisiot alkavat kummitella 1980-luvulla, sekoittuvat hallusionaationa ankeaan nykypäivään:


I nearly wrecked the car on a stretch of overpass near Disneyland, when the road fanned out like an origami trick and left me swerving trough a dozen minilanes of whizzing chrome teardrops with shark fins.


Tämä on Gibsonin tuotannosta ehdoton suosikkini. Sen aivan näkee - kiiltävät tulevaisuuden-jota-ei-koskaan-tullut tornitalot, Metropoliksesta tutut kulkuneuvot.


Tähän nähdäkseni perustuu Steampunkin viehätys. En itse juurikaan pidä Steampunkista, se näyttää hyvältä, mutta 1800-luku ei ole se minua eniten kiinnostava aikakausi, ei varsinkaan viktoriaaninen aika.  Kuitenkin aikakauteen liittyi koneoptimismi ja usko paremmasta huomisesta. Jokainen tietää 1800-luvun pimeät puolet: Afrikan kolonialismin (Aasian siirtomaista en sano mitään, appeni mielestä hänen kotimaansa oli parempi Britannian vallan alla kuin nykyään), tyoläisten huonot olot, lapsityovoiman, sovinismin ja niin edelleen. En kuitenkaan ymmärrä miksi nimenomaan 1800-luvun huonojen puolien pitäisi olla Steampunkin kannalta oleellista - Steampunkhan ei ole realistista 1800-lukua vaan 1800-luvun tulevaisuus, jota ei koskaan tullut. Jos ohjelmallista 1800-luvun synkkien puolien analysointia haluaa - hei, tuohon aikaan keksittiin realismi, take your pick! 

Tänään luin kuitenkin bloggauksen, jossa Steampunkia kutsuttiin termillä "Fascism for nice people". Tästä kehitin eteenpäin Gibsonin tarinasta jo saamaani ideaa Futuristisesta scifistä - Futuropunkista. Tässä teille aivan oikeaa fasismia tai ainakin proto-fasismia (fasistinen liike perustettiin Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen, joten turhaa sitä on sinne 1800-luvulle istuttaa) ja koneromantiikkaa joka ei taatusti istu nykyiseen eko-ilmapiiriimme!

Kuvitelkaamme tulevaisuus sellaisena kuin Sant'Elia ja Marinetti sen halusivat. Aggressiivinen yli-ihmisten maailma, jossa kaikki vanha on tuhottu ja jossa heidän hurjimmatkin visionsa koneista ja kaupungeista ovat toteutuneet. Meidän ei tarvitse pitää siitä, eihän sekään pidä meistä, heikoista, omissa neurooseissaan pyorivistä 2000-luvun identiteettikriisistä kärsivistä hipstereistä. Mutta ehkä se tarjoaa meillekin jotain innostavaa - mahdollisuuden omaan visiointiimme, spekulaatioon ja seikkailuun.

High tech low life

Kyberpunk on yksi suosikkigenreistäni fiktion saralla. Kuten monen muunkin suosikkigenreni kanssa (dystopia, fantasia, kauhu...) pidän vain kourallisesta genreä edustavista tarinoista: Akirasta, joistakin Gibsonin novelleista, en oikeastaan yhdestäkään romaanista ja harvasta elokuvasta. Pidän enemmänkin kyberpunkin ideasta kuin toteutuksesta. Tämän takia olen myos sitä mieltä, että kyberpunkilla on paljon tarjottavana myos omallekin ajallemme - paljon muutakin kuin vain kasari-tai ysäriretroilua. Odotukset ovat siis aika korkealla URSin tulevan kyberpunk-antologian suhteen - tämänhetkinen maailmantilanteemme on jo niin lähellä kyberpunkin visioita, että meidän luulisi pystyvän melkoisiin suorituksiin scifi-kirjoittajina! Itse haluan yhdistää kyberpunkin tyypillisimmät visiot ajatukseen "vihreistä" kaupungeista, kasviston täyttämiin pilvenpiirtäjiin ja moderniin arkkitehtuuriin, jota näin Tokiossa ja josta on ensimerkkejä täällä Lontoossakin. Viher-intoilumme kun yhdistää ihmisluonnon ja maailman realiteetteihin, kasvottomaan miljoonakaupunkiin gangstereineen, suuryrityksineen ja seikkailijoineen voi saada aikaan melkoisen, noh, myrkyllisen keitoksen...

Suosikkiteokseni koko genressä on todennäkoisesti Gibsonin Burning Chrome. Gibson kirjoittaa vetävämmin, hauskemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin scifikirjoittajat yleensä, mutta en juurikaan arvosta hänen juonenkuljetustaitojaan. Parhaimmillaan hänen kirjoitustyylinsä on pieninä annoksina. Burning Chrome sisältää upean tunnelmallisia tarinoita, joista suosikissani yritetään manata pois 1930-luvun utopistisen Metropoliksen aavetta nykypäivästä johon se sekoittuu erityisen visuaalisella tavalla. Huvittavaa varsinkin 80-luvun tarinoissa on tietenkin se, että huipputeknisessä tulevaisuudessa on kuitenkin aina Neuvostoliitto, kummallista, että tuo valtakunta tuntui aina niin kuolemattomalta. Lisäksi, ehkä siksi, että oli teini-ikäinen 90-luvulla jolloin elettiin näin jälkikäteen ajateltuna toivottoman optimistisen futuristisessa kuplassa hurjien tulevaisuudenvisioiden ollessa suosiossa, kyberpunk vaikuttaa usein, milloin tahansa se on kirjoitettukin jokseenkin ysäriltä. Nahkatakit, peililasit, futuristiset vaatteet - kaikesta tuosta tulee mieleen X-files ja Eurodance-videot. 

Uusin kyberpunk-vaikutteinen kirja, jonka luin äskettäin oli Dan Simmonsin (varsin äärioikeistolainen) Flashback. Siinä kaikki oman aikamme pahimmat pelot yhdistyivät jo 80-luvulta tuttuihin tropeisiin. Valtaosa amerikkalaisista oli koukussa huumeeseen, jonka avulla he pystyivät uudelleenelää menneisyytensä kauneimmat muistot, japanilaiset (kyberpunkissa aina tärkeä kansakunta) uus-samuraisuvut hallitsivat maailmantaloutta ja Eurooppa kuului Kansainväliseen Kalifaattiin!

Kirjailijat itse näkivät populaarikulttuurin tärkeänä osana genreä - musiikin, tietokoneet, erilaiset muodit, pelit ja niin edelleen. Huvittavaa kylläkin, varhaisessa (ja hyvin kokeellisessa) antologiassa Peililasit niinkin keski-ikäinen mainstream-tavara kuin Stadionrock mainitaan todella futuristisena eikä sitä genreä, joka kyberpunk-tropeita on käyttänyt kaikkein eniten - electro-industrialia - mainita ollenkaan. Koska kyse sattuu olemaan suosikkilajistani musiikin saralla, minulle kyberpunk-vaikutteinen musiikki on usein inspiroivampaa kuin kirjallisuus tai usein ikävystyttävän actionpainotteisen elokuvat.

 Klassikkojen pariin

Front Line Assemblyn Mindphaser on olan lajinsa klassikkoja, joka aikoinaan soi, uskomatonta kyllä MTV:lläkin. Kyberpunk-visiot ovat vieläkin suosittuja synkemmän konemusiikin puolella - esimerkiksi Grendelin Chemicals and Circuitry ja tänä vuonna julkaista levy Timewave Zero ovat täyttä kyberpunkkia sieltä pinnallisimmasta päästä. Jos kyberpunk tarkoittaa sinulle kovia huumeita, kimmoja ja koneita, suosittelen Grendeliä vilpittomästi. Oma suosikkini on kuitenkin enemmän Geek-osastolle kuuluva Mind.in.a.box, joka on luonut kokonaisen oman kyberpunk-maailmansa ja tarinansa, johon teemalevyt Dreamweb, Crossroads ja Revelations keskittyvät. Mind.in.a.box on monesta syystä lempibändini, eikä vähiten käsittelemiensä teemojen takia. Sen tarina luotaa hiukan syvempiä vesiä, käsitellen identiteettiin ja vapaaseen tahtoon liittyviä kysymyksiä. Tarinan päähenkilo tuntuu välillä katoavan epäinhimilliseen konemaailmaan lopullisesti. Mind.in.a.box lienee ainoa yhtye maailmassa, joka säveltää täydellisestä muistinmenetyksestä kertovia koskettavia balladeja (täydellinen ballandienaihe minun mielestäni)

Grendel tykkää kyberpunk-kliseistä!

Tämä visio on paljon kiehtovampi...

Tykkään kyberpunkista ennen kaikkea visuaalisesti. Se on inspiraationi klubivaatetukseen, kuvituksiini ja kaikenkarvaiseen askarteluun. Innostukseni koneita ja pilvenpiirtäjien täyttämää maisemaa kohtaan on aika suuri. Tokiossa kaupungin katseleminen näkoalatornista käsin oli suorastaan ekstaattinen kokemus.

Ajatuksia monarkiasta - puolesta ja vastaan

Näin kuninkaallisena juhlaviikkona on mielenkiintoista pohtia monarkiaa hallintomuotona. Koko aihe on minulle historianopiskelijana ja traditionalistina mielenkiintoinen, mutta toisaalta moderniin monarkismiin liittyy piirteitä, joita pidän hiukan vaivaannuttavina. Yksi on monarkian yhdistäminen nykyiseen pinnalliseen julkkiskulttuuriin, kuten vaikka eilinen konsertti, jossa esiintyi joukko lahjattomia pop-tähtiä. Toinen on jokseenkin teinikapinallinen anti-monarkismi, johon liittyy keski-ikäisten äkillinen innostus pitää Sex Pistols T-paitaa ja selittää, että monarkismi on täydellisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tiellä. Yksikään tämän planeetan tasavalloista ei kyllä tue tuota teoriaa, ehkä sen takia, että täydellinen tasa-arvo ei oikein istu ihmislajiin. Monarkki on yleensä korvautunut diktatuurilla, "perinnollisillä" presidenttidynastioilla ja Euroopassa sekä Yhdysvalloissa nolostuttavalla "wannabe -osa-aika-kuninkuudella" jossa jonkun nousukkaan ympärille luodaan merkityksellisyyden tuntua. Presidentti-instituutio oli mielestäni parempi ennen  tätä tendenssiä, siinä vaiheessa kun presidenteillä oli enemmän poliittista valtaa, mutta ei mitään show-kulisseja. Suomessa esimerkiksi itsenäisyyspäivän vastaanotto oli alunperin teehetki jossain jota ei filmattu millään tavalla. Turhan moni presidentti kärsii jonkinlaisesta Napoleon-kompleksista (varsinkin Yhdysvalloissa ja Ranskassa, jossa jokainen vallankumousjohtajakin loppupeleissä kanavoi Aurinkokuningasta) ja yrittää merkitä lyhyen valtansa historiankirjoihin näyttävällä sodalla, mauttomalla palatsilla tai kummallisilla muistomerkeillä. Mitä kauemmaksi Euroopasta tämän kanssa mennään, sitä enemmän presidenttiys tarkoittaa vaihtuvia heimopäälikoitä, jotka suosivat vain omaa heimoaan. 

Monarkia merkitsee tietenkin eri asioita eri maissa ja kulttuureissa. Ranskan Yksinvaltius, jonka Louis XIV vei niin äärimmäisyyksiin oli mahdollisimman huono hallintatapa. Kukaan ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi hyvä ihminen moiseen asemaan. Kaksi universumin huonointa hallintatapaa ovat absoluuttinen yksivaltius ja ns vallankumouksellinen kansanvalta. 

Englannin monarkian perinne oli pitkään Euroopassa uniikki ja vuosisatojen ajan britit näkivät itsensä ainutlaatuisen vapaina verrattuna varsinkin Ranskaan. Tämä heijastui vahvasti maan taiteeseen ja arkkitehtuuriin, esimerkiksi uusklassismi oli muodikasta Englannissa sata vuotta ennen muuta Eurooppaa, sillä sen katsottiin edustavan maan arvoja eräänlaisena uutena Antiikin Kreikkana ja Roomana. Eri vuosisatojen taiteeseen liittyvät debaatit ovatkin nykylukijalle herkullisia ja todella aikakautta avaavaa tutkittavaa. Esimerkiksi rokokoo-tyyliä vastustettiin joissakin piireissä, koska se edusti liikaa yksivaltiutta ollessaan Ranskan hallitsijoiden suosiossa. 

Asiaan perehtymättomän silmissä monarkia tuntuu helposti olevan vain joukko loisia, jotka ovat kansakunnan vapauden tiellä. Tosiasiassa Britannian monarkia on osa eräänlaista kauhun tasapainoa, jossa sekä kuningashuone, ylähuone, alahuone, Anglikaaninen kirkko ja jopa Lontoon kaupunki esittävät kaikki omaa osaansa ja pitävät toisiaan silmällä. Monarkian suosio on myos perinteisesti ollut varsin korkea, koska hallitsija ei edusta mitään keskenään tappelevista, mutta pohjimmiltaan hyvin samanlaisista puolueista (samasta syystä kansa rakasti vuosisatoja kuninkaallisia, mutta vihasi aatelistoa). Monet britit kokevat monarkian vakauttavana tekijänä - ja kieltämättä jos vertaa naapurimaihin maa on todellakin ollut harvinaisen vakaa vuosisatojen ajan. Tätä kauhun tasapainoa on koeteltu silloin tälloin -  joka kerta kun monarkki on alkanut dominoimaan liikaa parlamentin yli, on syttynyt sisällissota jonka parlamentti on myos voittanut. Kuninkaallisten elämään on aina kuulunut myos joitakin ihmisiä viihdyttävä saippuaoppera-aspekti, josta Prinsessa Diana, tuo draamakuningatar, on paras esimerkki. Dianan eläessä koin tuon naistenlehtien sankarittaren jollain tavalla hyvin epämiellyttävänä ja nykyään Lontoossa asuessani pyrin välttämään hänen enimmäkseen mauttomia muistomerkkejään ja koko tuota osaa asuinmaani historiassa.


Yksi vallan lainalaisuuksista tuntuu olevan se, että absoluuttinen monarkia ja eksoottisimmissa maissa suositut jumal-keisarit johtavat autoritäärisyyteen myos muissa valtakeskittymissä, kuten armeijassa ja papistossa. Absoluuttisen hallitsijan kaatumista onkin seurannut aina sisällissota ja sitä diktatuuri, sotilasjuntta, teokratia tai jotain muuta, jossa valta keskitetään yhdelle hallitsijalle tai pienelle joukolle. Joidenkin maiden kulttuuri on lisäksi niin kerta kaikkisen autoritäärinen, että joka ikinen hallintokokeilu johtaa suunnilleen samaan lopputulokseen (Kiina on tästä hyvä esimerkki). Itselleni eurooppalaisena tuntuu hyvin vastemieliseltä varsinkin Thaimaan hallinto, jossa Kuningasta palvotaan ja hänen edessään ryomitään alamaisesti - eurooppalaiset polvet taipuvat kyllä kumarrukseen ja niiaukseen ja polvistumaankin erityisissä tilanteissa, mutta eivät matelemaan. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä esim Napoleon III:n vaimo Keisarinna Eugenie ajatteli tässä tilanteessa...

 
(Napoleonista puheenollen koen Ruotsin kuningashuoneen lähinnä hyvänä vitsinä - miten onkaan Bonaparten armeijan aateliton upseerisuku onnistunut hilaamaan itsensä niinkin kaukaisen maan kun Ruotsin valtaistuimelle. Vaikka onhan se mielenkiintoista, miten jokainen hallitsija jättää jälkensä, tässä tapauksessa Napoleon kaukaiseen Ruotsiin saakka...)

Monarkia on vielä vallalla oleva hallintomuoto ei-absoluuttisessa muodossaan useassa Euroopan maassa, jotka lähes  kaikki ovat olleet vakaita eivätkä viime vuosisadan kahinoiden pahimpia roistoja. Pitkään 1900-luvulla Euroopassa oli vallalla kaksi eri hallintamuotoa: monarkia ja totalitarismi. Alan puolesta itseäni surettaa eniten Habsburgien dynastian katoaminen historian hämärään...

Ihmetyksekseni olen näin Jubilee-viikolla lukenut suomalaisilta antimorakistista kommenttia siitä, miten "ranskalaiset ja venäläiset toimivat oikein kuninkaallisten kanssa". Uskomatonta yleissivistyksen puutetta - Englantilaiset ne ensimmäisinä tuomitsivat kuninkaansa kuolemaan, teloittivat tämän julkisesti ja perustivat tasavallan. Mitä tuosta seurasi - noh, sen perusteella Burke osasi hyvin ennustaa mitä Ranskassa tulee käymään 1790-luvulla. Kun kaikki valta oli keskitetty puritaanivetoiselle parlamentille saikin koko valtakunta sellaista kyytiä, että tuota aikakautta ei jälkeenpäin muisteltu kovinkaan lämpimästi, vaikka Cromwellin vilpitontä vakaumusta onkin helppo kunnioittaa.
 

Miksi "Homeland" on huono sarja ja terrorismi vaikea aihe fiktiossa

Terrorismi on mielenkiintoinen aihe fiktiossa. Siinä yhdistyy väkivalta, epävarmuus ja epäily - kuka tahansa voi osoittautua terroristiksi ja vastaavasti kuka tahansa terroristijärjeston jäsenistä petturiksi. Aihe on kiehtonut kirjailijoita niin kauan kuin terrorismia on ollut Euroopassa olemassa -  olen opiskelun puolesta kahlannut läpi aika pinon sekä anarkististien terrorismia 1800-1900-vaihteessa että Pohjois-Irlannin sotkua käsittelevää materiaalia. Loppujen lopuksi terroristit ovat useimmiten samanlaisia - nuoria miehiä ja joko fanaattisia tai vain typeriä ja terroristiksi ryhtymisen taustalla on aina ollut pikemminkin identiteettikriisi kuin usein syyksi tarjottu kurjuus ja koyhyys. Tyypillinen Euroopassa iskevä terroristi on hyvin toimeentuleva, usein keskiluokkaa ja koulutettu. Luulisin tämän johtuvan siitä, että koyhää ja kurjaa nuorukaista kiinnostaa enemmän toimeentulon hankkiminen kuin abstraktit ideat. Poliittinen väkivalta ja juhlapuheet eivät kuitenkaan tuo leipää poytään, kuten fanaattisen Evariste Gamelinin äiti huomautti Anatole Francen kirjassa Jumalat Janoavat. 

Terrorismista kirjoittavan kirjailijan tai käsikirjoittajan pitää siis mennä itselleen hyvin vieraan pään sisään. Meistä enemmisto ei pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa haluaisi tappaa siviileitä - minä luulen, että tosipaikan tullen olisin valmis puolustamaan sekä Suomea, että Britanniaa, mutta en pysty kuvittelemaan yhtään tilannetta, jossa veisin pommin juna-asemalle ja murhaisin viattomia turisteja ja kotiin palaavia toimistotyontekijoitä summamutikassa. Koska suurin osa kirjailijoista ja käsikirjoittajista kuuluu samaan ei-terroristien joukkoon, joutuvat he aiheesta kirjoittaessaan todenteolla pohtimaan ideologista fanatismia ja sen erilaisia ilmenemismuotoja.  Toimiva esimerkki aiheesta on Joseph Conradin Salaisen Agentin loppu (muuten en oikein välitä koko kirjasta) joka kuvaa terroristien maailmankuvaa, vaarallisuutta ja myos säälittävyyttä todella hyytävällä tavalla. Anarkistien terrorismi oli siinä mielessä tietenkin vielä pelottavampaa kuin nykyinen jihadismi, että terroristit olivat aivan tavallisennäkoisiä eurooppalaismiehiä, jotka sulautuivat massaan pommeineen ja käsikranaatteineen. 

Homeland kuuluu genreen "edgy tv", suunnilleen vampyyriromanssin kaltaisen inflaation kärsineeseen tv-viihteen siipeen, jonka mielestä moniongelmaiset henkilohahmot, mustavalkoisen moraalin puute, kova kiroilu ja rrrankka väkivalta ovat hyvän fiktion takuu. Näin tässä terrorismia käsittelevässä sarjassa on luonnollisesti maaninen ja seksuaalisesti holtiton naisagentti, Irakissa terroristien vankina ollut ja näiden puolelle kääntynyt merijalkaväen sotilas, tämän vaimo jolla on suhde miehen parhaaseen ystävään, kapinallinen  teinitytär, korruptoitune....äsht, haukotuttaa jo näitä kliseitä luetellessa. En kirjoittajana ole kovinkaan hyvä juonenkuljetuksessa ja silti huomasin ammottavia aukkoja logiikassa, typeriä kliseitä, turhaa toistoa ja harvinaisen epäuskottavan tuotantokauden loppu-antikliimaksin. Sitten huomasin jotain oikeastaan aika mielenkiintoista - ollakseen rrrankka sarja tuntuivat käsikirjoittajat ujostelevan terrorismin ideologian kanssa. Väkivaltaa, seksiä ja kirosanoja kyllä viljeltiin, mutta syyt siihen, miksi kukaan päättäisi suorittaa itsemurhaiskun olivat tabuaihe. 

Terroristien puolelle siirtyneen Brodyn syyt tekoonsa olivat tästä hyvä esimerkki. Koska käsikirjoittajat eivät ymmärtäneet mitään ideologisesta vakaumuksesta annettiin syyksi lähinnä se, että amerikkalaissotilaat olivat pommittaneet Madrassaa, jonka lähellä terroristijohtaja asui ja näin tappaneet suuren jouko poikia, joista yhden kanssa vankina oleva Brody oli ystävystynyt. Viattomien lasten joutuminen uhriksi on shokeeraavaa - tuossapa se kaikista helpoin tapa välttää kysymystä ideologiasta ja fanaattisuudesta. Näin Brodyn dilemma muuttuikin ihan yksinkertaiseksi: välittääko hän enemmän omista lapsistaan kuin kostosta kuolleiden lasten puolesta. 

Sarjan sivuosissa esiintyi saudiarabialais-amerikkalainen pariskunta, joka toimi osana terroristiorganisaatiota. Eräässä jaksossa he pakenivat sekä CIA:a, että omiaan, lopulta tuo terroristeihin liittynyt nuori nainen pidätettiin ja CIA-virkailija ajoi hänet kuulusteltavaksi pitkän automatkan, jonka aikana hän yritti saada naista kertomaan syistään Al Qaedaan liittymisestään. Koko jakso toi mieleen lähinnä kapinallisen teinityton kotiinviennin karkumatkalta, minkäänlaisesta vakaumuksesta tai selityksestä ei ollut puhettakaan, muuta kuin epämääräisestä epäoikeudenmukaisuudesta, jota hän oli todistanut asuessaan perheensä kanssa Saudi-Arabiassa ja rakastuessaan paikalliseen mieheen. Tässä vaiheessa tulin siihen lopputulokseen, että sarjan kirjoittajat kerta kaikkiaan ovat näitä ihmisiä, joilla ei ole oikein minkäänlaisia tärkeitä arvoja tai aatteita kannatettavanaan ja jotka näinollen eivät vain osaa mennä aidosti fanaattisen ihmisen pään sisään. Ehkä he uskovat terroristien olevan aivan samanlaisia kuin mitä he itse ovat, mutta kokevan maailman epäoikeudenmukaisuuden jotenkin erityisen voimakkaasti. 

Tuosta sarjan rankistelevasta otteesta ja arasta hiipimisestä suurempien kysymysten äärellä syntyy jännittävä ristiriita - ei kuitenkaan tarpeeksi jännittävä, että jaksaisin katsoa toista tuotantokautta. Viimeisessä jaksossa Brodyn oli tarkoitus räjäyttää ilman huoneellinen politiikkoja ja itsensä ja hän räpelsi pommiliiviensä kanssa kiusallisen kauan, kenenkään huomaamatta mitään. Samalla katsoja tietää, että ei tässä nyt mikään tule räjähtämään, muutenhan ei olisi tulisi toista tuotantokautta ollenkaan.

Homeland perustuu israelilaiseen sarjaan. Olisi mielenkiintoista tietää miten sen mentaliteetti eroaa tästä virityksestä.




 

Itse kantoi pään kaloa - dissaan tässä kansalliseepostamme!

Pidän itseäni konservatiivisena ja traditionalistina, varsinkin esteettiseltä maultani - vihaan Damien Hirstiä niin palavasti, että eilen hermostuin kun jouduin odottamaan metroa mokoman epätaiteilijan näyttelyä mainostavan parimetrisen plakaatin vieressä. Tämän perusteella voisi luulla minun pitävän suomalaista kansallisromantiikkaa ja Kalevalaa erityisen arvokkaina, että olisin yksi niistä jotka väkisin kieltäytyisivät avaamasta ikkunoita Euroopaan. Päinvastoin! En ole erityisemmin kiinnostunut suomalaisesta folkloresta - oikeastaan koen sen pitkälti jopa jollain tavalla vastemieliseksi. Viimeksi Vapriikin Karhu-näyttelyssä oikein ihmettelin sitä primitiivisen rahvaanomaisuuden halveksintaa, jonka kaikki se hehkutus peijaisrituaaleista sun muista herätti mielessäni. Pikemminkin ihailen menneisyyden yleiseurooppalaista yhtenäiskulttuurintapaista, joka edelsi 1700-luvun lopulla alkanutta kansallisromanttista tapaa etsiä kansallisia mytologioita. Topeliuksen isänmaallisuus, joka näkee Suomen osana laajempaa kokonaisuutta on lähempänä sydäntäni kuin se, missä rämmitään jossain korvessa ja kerätään itkuvirsiä kylänämmiltä. Kansalliseepokset koen aina erityisen ikävystyttäviksi ja Kalevala on koetellut kärsivällisyyttäni jo kouluvuosista lähtien.

Steiner-koulun näkemys Kalevalasta on, noh, erilainen. Muistan mm teemapoydän luokassa, jota kutsuimme vitsaillen "alttariksi" (steinerilaiset ovat itse äärimmäisen tietoisia friikkimaineestaan ja se on heille loputon huumorin lähde) Neljännellä luokalla esitimme varjoteatterin Kalevalasta. Pidin silloin tarinakokoelmaa tahattoman koomisena ja pyrin sabotoimaan esitystä mielestäni nerokkaalla tavalla: leikkasin kuvan, jossa Ilmarinen piti kainalossaan luonnottoman suurta kalanpäätä ja onnistuin vielä kenraaliharjoituksissakin sujauttamaan sen piirtoheittimeen. Tuo vitsikäs hahmo ilmestyi kankaalle siinä kohdassa kun runonlausunnassa meni "Sitten Seppo Ilmarinen itse kantoi pään kaloa".

Voisi siis luulla, että asenteeni johtuu kouluaikojen ylisyotostä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Samalla tavalla juhlimme eri pyhimysten muistopäiviä teemanäytelmin ja kulkuein (katolisia vaikutteita!) mutta silti pidän vieläkin pyhimystarinoista ja kerään Pyhä Yrjänä-aiheista materiaalia. Lisäksi useimmiten aivan innostuin meille koulussa kerrotuista tarinoista ja otin niistä vielä lisää selvää vapaa-ajalla kunnankirjastossa. Mutta Kalevala tokkii ikuisesti. Olen yrittänyt lähestyä sitä avoimin mielin aikuisiällä - olihan se Tolkieninkin mieleen ja Tolkien on minun suuri esikuvani. Mutta siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään, mitä pitäisin kauniina tai ylevänä. Kullervon kosto- se tarina, jonka Tolkien lainasi lähes kohtaus kohtaukselta - on ihan mielenkiintoinen (onhan "revenge before reason" yksi suosikkiteemoistani omissa tarinoissani), ja siinä se sitten onkin.

Sama ongelma minulla on myos muiden maiden kansalliseeposten kanssa - luen ne yleissivistyksen nimissä, jos on pakko. Kuvataiteissa koen kansalliseeposten innostaman kuvaston aina vähiten kiinnostavaksi. Tämän takia, vaikka symbolismi onkin lähellä sydäntäni, en oikein innostu Gallen -Kallelasta (miten tästä tulee nykyään mieleen Gallen-Kallela-Siren ja Gutenbergin galaksit? Elämme todella ihmeellisiä aikoja!) koska vaikka tyylillisesti taiteilija olisi juuri minun makuuni niin pakkomielteinen Kalevalan kuvittaminen saa minut kiirehtimään askeliani museossa.

Jollain tavalla koen klassisen kulttuurin kiehtovammaksi. Tulin omassa opiskeluprojektissani siihen johtopäätokseen, että klassisen mytologian ja kuvaston Keskiajasta omalle ajallemme kestänyt suosio johtuu sen omasta ambivalentista luonteesta ja monitulkintaisuudesta - se tarjoaa jotakin jokaisen vuosisadan zeitgeistille ja on aikojen kuluessa luonut sellaisen symboliikan, jonka "lukeminen" tekee taidekokemuksesta erityisen nautittavan. Samoista syistä pidän pyhimyskertomuksista - siitä, mitä mikäkin esine, väri ja yksityiskohta symboloi. Kansallinen mytologia ei pystynyt samaan, vaikka se jäikin tärkeäksi osaksi kulttuuria Euroopassa. Suomessa selvästi horjuttiin itsenäisyyden alkuvaiheilla - toisaalta joka ikinen nuori valtio pystyttää klassiset valtiorakennuksensa koska muutakaan vapauden symbolia ei ole tarjolla, ja toisaalta pitäisi olla niin autenttisen suomalainen. Arkkitehtuurin puolella tämä tuotti hauskoja kuriositeetteja reliefikoristelussa männynkävyistä oraviin ja kaikenmaailman vuorenpeikkoihin.

En erityisemmin pidä alkuperäisistä Antiikin myyteistäkään alkuperäisversioina - juuri lukemani Muodonmuutoksia oli outo sekoitus väärään paikkaan iskettyä huumoria, mielenkiintoisen kohdat vietiin yli pikavauhtia ja sitten taas jotain nylkemiskohtausta herkuteltiin rivikaupalla. Selvästi ainakin veri, suolenpätkät ja taleban-tyyppinen mentaliteetti, jossa naisia rangaistiin raiskauksen uhriksi joutumisesta olivat Ovidiuksen sydäntä lähellä (tämä oli vähän ilkeästi sanottu, oikeasti Ovidius samaistui itse karkotettuna ja sensuroituna runoilijana tarinoittensa uhreihin) Silti, siinä lukiessani jouduin jatkuvasti taistelemaan kasvavaa halua vastaan - halusin heittää kirjat nurkkaan, hakea luonnosteluvälineet ja piirtää omat versioni Perseuksesta ja Andromedasta sekä Narcissoksesta. Sama reaktio minulle tulee kun näen Keskiaikaisen patsaan ritarista ja lohikäärmeestä - mutta ei milloinkaan Kalevalasta.










Boring!

Ps. Roomalaisissa seinämaalauksissa Perseus on aina alaston ja Andromeda täysissä pukeissa. Renessanssista eteenpäin taiteilijat ovat kuitenkin maalanneet tuon toisinpäin, vaikka Ovidiuksen runo oikein korostaa Andromedan siveyttä. Luin viime vuonna pitkällisen vuodatuksen Guardianista liittyen siihen, miten meidän kulttuurissamme alastomuus on ollut niin hirmuinen tabu. Voihan sitä taidehistoriaa noinkin kirjoittaa...

Itse taas pidän vastakkainasettelusta ja kiivaasta mielipiteenvaihdosta!

Vasta viime yonä ehdin muilta kiireiltäni aloittamaan uusimman URS-lehtemme: http://urs.fi/index.php?c=pub#magazine4 Kultakuoriaisen “Barbaarinumeron” lukemisen. On aina mielenkiintoista huomata miten erilaisia kirjoittajia me kaikki olemmekaan ja miten yhdestä teemasta saa kehitettyä monenlaisia tarinoita. En ole vielä lukenut koko lehteä, oikeastaan haluaisin printata sen ja lukea paperilta, koska en pidä tietokoneenruudulta lukemisesta. Tai voisin kokeilla, saanko siirrettyä sen Kindlelleni. Edellisiin numeroihin verrattuna kuvitukset ovat parempilaatuisia - vihdoinkin hyvästit pikseleille!

Omaa tarinaani en tietysti uskalla lukea ollenkaan, mitä nyt vilkaisin, että kuvitukseni ovat siedettäviä ja pieni esittelytekstini Z-kirjaimen tärkeydestä paikallaan. Pidän aina päätoimittajamme Tuomaksen kirjoituksista, sillä hänellä on hieno tapa esittää asiansa sovittelevaan ja ystävälliseen tapaan. Tällä kertaa pääkirjoitus korosti sitä, miten me kirjoittajaryhmänä vältämme kiivasta vastakkainasettelua ja pyrimme tarjoamaan iloa lukijoille. Vaikka en tuollaista näkemystä vastusta millään tavalla, sai tuo kirjoitus minut hätkähtämään, koska oma tarinani tuossa lehdessä on brutaaleinta mitä olen varmasti tähän mennessä kirjoittanut ja sen mahdollinen opetuskin on sieltä ankarimmasta päästä.

Itse olen sitä mieltä, että vastakkainasettelu, kiivaus ja hyokkäävä kritiikki ovat lähes parasta, mitä kirjallisuudella ja taiteella ylipäänsä on usein tarjota. Tämä voi kuulostaa vähän kummalliselta, mutta minusta niissä ei ole mitään negatiivista ja ihmettelen nykyihmisten tapaa tulkita kiivas kritiikki aina uhaksi tai sensuuripyrkimykseksi (nykymentaliteetissahan jo se, että ei halua tukea jotakin asiaa rahallisesti vastaa edellisen vuosisadan vankileirejä). Taidehistorian näkokulmasta opintoni olisivat hyvin ikävystyttäviä ilman kiivailua, vastakkainasettelua ja suoranaista vihapuhetta.

Otetaan esimerkiksi valistusfilosofi, Ensyclopedian kirjoittaja, Diderot, jota sekä ihailen, että vastustan monesta eri syystä (minulle aivan normaali asenne). Kirjoittaessaan rokokoomaalari Boucherista hän aloittaa: “Mitkä värit! Mikä valikoima! Mikä aiheiden ja ideoiden rikkaus! Tällä miehellä on kaikki, paitsi totuus”

Tästä hän jatkaa kiivaammalla sävyllä: Boucher yksin koko taidemaailmassa on vastuussa maun, värinkäyton, komposition ja henkilohahmojen ja suunnittelun rappiosta. Tästä edetään sulavasti ad hominemiin: epäilemättä Boucher liikuskelee enimmäkseen alimman luokan prostituoitujen parissa. Boucher tuntuu olevan aivan erityisen vihattu taiteilija (en minäkään häntä voi sietää, koska käsitykseni estetiikasta ei liity pilvenhattaroilla lekotteleviin ylipainoisiin jumalattariin), 1800-luvun taidehistorialle hän edustaa koko 1700-luvun yläluokan rappiota, omalle ajallemme “maskuliinista, haltuunottavaa katsetta” ( ja vastaavaa roskaa, jokaisella aikakaudella on oma antipatiansa pilvenhattaroita ja hattaramaisia takamuksia kohtaan)

Diderotin esimerkki osoittaa, että asiattomuuksiinkin menevä kritiikki on ainakin omalla alallani oppikirjojen suola. Jatkuvalle eri vuosisatojen kiivailulle ja provoilulle altistuneena itsekin tykkään sohia aina välillä mehiläispesiä. En kuitenkaan fiktion puolella, vaikka sitä eivät kaikki uskoisikaan, käytän fiktiota enemmänkin erilaisten ideoiden tarkasteluun monesta eri näkovinkkelistä kuin kiivaaseen kantaaottavuuteen. Tietenkin henkilohahmoni voivat ottaa kiivaasti kantaa johonkin ikuisuuskysymykseen, mutta heidän sanansa eivät aina ole omia ajatuksiani. Vaikka toisin kuin Boucherille, minulle totuus on tärkeämpää kuin pilvenhattarat.