Itse pidän Botticellista koska hän oli fanaatikko, joka poltti omat maalauksensa liian "pakanallisena"

En juurikaan voi sietää nykytaidetta ja olen käynyt aiheesta kiivaitakin keskusteluja, koska tuttavapiiriini kuuluu kaikenkarvaisia konseptuaalisia postmodernisteja ja muita kummajaisia. (Mieheni mielipiteet aiheesta ovat vieläkin jyrkempiä, hänen mukaansa esimerkiksi valokuvaus ei voi missään tapauksessa olla taidetta ollenkaan.) Minusta oma aikakauteni nyt vain ei ole yksi niistä, joka tullaan muistamaan mieleenpainuvista maalauksista tai patsaista. Tuo nyt ei ole mitenkään ennenkuulumatonta - samalla tavalla 1700-luvun kuvataide oli enimmäkseen kammottavaa ja aika moni 1700-luvun kriitikkokin oli tuota mieltä aikoinaan. Eräs taiteilija, joka ihaili edellisten vuosisatojen dramaattista ja mahtipontista "historiamaalausta" (klassisen taiteen arvostetuin genre, johon laskettiin toki mukaan mytologiset ja uskonnolliset aiheet) syoksyi miekkaansa, nähtävästi oman aikakautensa suosikkitaiteilijoiden masentamana. Ja ketäpä nyt Boucher ei masentaisi. Tai Damien Hirst. Jokaisella aikakaudella on taiteelliset vahvuutensa ja heikkoutensa - 1700-luvun kuvataide oli enimmäkseen vaaleanpunaisia takalistoja vaaleanpunaisilla pilvenhattaroilla ja aikakausi muistetaankin enemmän laadukkaista huonekaluista sekä keramiikasta.  Oman aikamme taiteellinen vahvuus saattaa olla vaikka elokuvataiteessa, jonka olen kyllä valmis laskemaan taiteiden joukkoon.

Mutta asiaan. Moni ennen nykytaidetta kehunut kriitikkokin on herännyt huomaamaan, että nykytaide on enimmäkseen sisällotontä sekä rahanahnetta provoamista. Siperialaiset oligarkit ostavat mädäntyviä haita mauttomiin Louis Farouk-taloihinsa ja muuta yhtä dekadenttia ja demotivoivaa. Konsensus alkaa siis olemaan, että nykytaide on roskaa, mutta lääkkeet sen parantamiseen ovat yhtä hukassa kuin nykyisiltä taiteilijoilta taiteelliset kyvyt. Tässä esimerkki tyypillisestä brittiartikkelista, joka ymmärtää ongelman, mutta ei tajua sen syvyyttä ollenkaan.



http://www.independent.co.uk/arts-entertainment/art/reviews/new-order-british-art-today-at-the-saatchi-gallery-this-new-order-is-far-from-sensational-8591748.html

Kirjoittaja, Adrian Hamilton myontää, että brittien ongelma on kaiken pilaava ironia ja kyyninen leikittely - taiteesta käy se, että sitä tekee jotain mahdollisimman provosoivaa ja rumaa ja antaa sille hassunhauskan ja jollain ajankohtaisella aiheella leikittelevän tittelin. Hamiltonin ongelma kuitenkin on se, että hän on britti ja britit ovat enimmäkseen maailman pinnallisinta kansaa. Hän kaipaa taiteeseen politiikkaa ja taiteilijoiden -omien tunteiden - intohimoista ilmaisua. Briteille puoluepolitiikka ja sen aiheuttama tunnekuohu on syvällisintä mihin he kykenevät. Mitään syvempää tasoa ei kerta kaikkiaan ole, ei mitään mundaanin ja banaalin elämämme ulkopuolella. Eri aikakaudet muistetaan eri pääministerien valtakausina ja omasta mielestään syvälliset artistit - kuvataiteilijat tai muusikot -  nillittävät poliitikoistaan haastatteluista. Oletteko koskaan kuulleet saksalaisen muusikon mainistevan oman maansa pääministeriä nimeltä haastattelussa tai lyriikoissa? Tai itävaltalaisen?

Poliittiikkaan liittyvät intohimot eivät totta vie takaa hyvää taidetta. Minkä tahansa utopiakokeilun ja tyrannian taide toimii tästä hyvänä esimerkkinä. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi Jacques-Louis David, tuo ideologinen fanaatikko, joka innostui milloin kenestäkin suurmiehestä.

 

Ensimmäinen kuva on yksi Davidin useista tilausmuotokuvista ja toinen propagandakuva Napoleonista. On varsin ilmiselvää kumpi maalauksista on teknisesti parempi, tunnelmallisempi, koskettavampi ja kertoo enemmän mielenkiintoisia asioista oman aikakautensa kulttuurista. Yksi taiteilijoiden suurimmista virheistä on se harhaluulo, että heidän puoluepoliittisilla mielipiteillään olisi mitään merkitystä. Ideat ovat mielenkiintoista ja kiehtovat ihmisiä vuosisadasta toiseen. Aatteet, hankalat filosofiset ja teologiset kysymykset ovat iättomiä. Puoluepolitiikka muuttu kitchiksi vuosikymmenessä.

Toinen virhe on se harhaluulo, että taiteilijoiden yksistyiselämällä olisi jotakin merkitystä taiteen laadun kannalta.  Artikkelin kirjoittaja toivoo, että uusi taiteilijasukupolvi oppisi näinä hankalina taloudellis-poliittisina aikoina ilmaisemaan tunteitaan ja loisi näin kuolematonta nykytaidetta. Mutta taiteilijan tunteilla ja kokemuksilla ei välttämättä edes ole merkitystä, edes taiteilijan nimellä ja identiteetillä. Usein muka syvällinen itsetutkiskelu on pelkkää navankaivelua. Vähän aikaa sitten jäin eräässä museossa katsomaan tätä pientä osaa keskiaikaisesta alttaritaulusta. Sen tekijää ei tiedetä eikä minulla ole aavistustakaan sen tekijän tunteista, yksityiselämän sotkuista tai kotikaupungin poliittisista kiemuroista. Mutta silti se puhuttelee minua kaikkien noiden vuosisatojen takaa.

Tosiasiahan on, että kukaan ei rakastu Botticellin maalauksiin sen takia, että Botticelli oli Savonarolan saarnoihin hurahtanut fanaatikko, joka tuhosi omia toitään liian "pakanallisina" Savonarolan turhuuksien roviolla. Tietysti taiteilijan persoona vaikuttaa taiteeseen, mutta persoona itsessään, aatteen palo, tai sotkuinen yksityiselämä ei vielä takaa hyvää taidetta jota kukaan jaksaisi katsella edes kymmenen vuoden päästä.

Artikkelin kirjoittaja mainitsee samassa galleriassa sijaitsevan venäläisen nykytaiteen näyttelyn paljon laadukkaampana, vaikkakin "nihilistisenä" vaihtoehtona Britannian taiteellisille tulevaisuudentoivoille. Olisikohan siksi, että Itä-Euroopassa taideopiskelu toteutetaan vielä klassisesti - ensin kopioimalla mestareita pari vuotta ja sen jälkeen vasta esittelemällä sitä henkilokohtaista visiota? Tuolla tavalla taideopiskelija nimittäin voi oppia jopa teknisiä taitoja!

Mannerheim - Suurmiesten saappaista

Tänä kesänä ei tosiaan ole ehditty matsata pelkästään Tampereella sisällissodasta vaan myos, jälleen kerran, Mannerheimista, aivan valtakunnallisella tasolla ja useassa mediassa. Todennäkoisesti nykyään suosittuun 15 minuuttiin liittyvistä syistä Yle päätti kuvata jonkin Mannerheimin elämään liittyvän tarinan Keniassa ja kenialaisilla näyttelijoillä. Jos tämä kuulostaa jollakin tavalla epätoivoiselta ja väsyneeltä niin vielä enemmän sitä on aiheesta syntynyt debaatintapainen. Suomessahan Mannerheim on joillekin kansanosille suuri sankari ja tosille taas luotetuin keino pyrkiä osoittamaan omaa edistyksellisyyttä ja rohkeutta kulttuurillisena kapinana. Joku tekee raflaavan teoksen Mannerheimista, toiset loukkaantuvat ja lopulta se kansanosa, johon suurin osa omasta ystävä-ja tuttavapiiristäni kuuluu riemastuu koska osa kansakunnasta on jälleen paljastunut luiskaotsaisiksi isänmaanpuolustajiksi ja kammottaviksi junteiksi. Koska pyrin parhaani mukaan filtteroimään ärsyttävää ja täysin banaalia materiaalia, mutta samalla en oikein voi laittaa itselleni läheisiä ihmisiä vaihtoon, vain tämän ketjun viimeinen osa päätyy kunnolla näkyviini.

Vaikka muilta aatemaailmani on muuttunut hyvin radikaalisti (ja kiitos tästä kuuluu entisen yliopistoni opettajakunnalle suunnilleen 5 vuotta sitten, sillä heistä tuli moraalinen kompassini: olen kaikessa eri mieltä heidän kanssaan) on suhtautumiseni Mannerheimiin pysynyt aina suunnilleen samana: en oikein ymmärrä sen enempää miehen ihailijoiden kuin vastustajienkaan tunteenpaloa tai sitä, mikä nimenomaan Mannerheimista tekee niin erityisen mielenkiintoisen. Minulle kiinnostavinta Mannerheimissa on Louhisaaren kartano, sillä Suomessa ei ole montaa niin hienoa kartanoa englantilaisella puistolla. Voi olla, että tässä toimii jonkinlainen ammattilaiset vs amatoorit-jako, vähän samaan tapaan en ole ollenkaan kiinnostunut Natsi-Saksasta tai Hitleristä, mutta varsinkin miespuolisen ei-historianopiskelijan tutut viikset sähkoistävät heti vilahtaessaan tv-ruudussa.

Alan puolesta Mannerheim-ilmio kiinnostaa tietysti eräänlaisena ajanhengen kuvaajana. On aikakausia, jolloin eri historiallisia henkiloitä nostetaan jalustalle ja sitten taas aikakausia, jolloin patsaita kaadetaan tai ainakin jalustalle nostettuja miehiä pyritään nykykielellä "karnevalisoimaan". En henkilokohtaisesti pidä sankarinpalvonnasta enkä suhtaudu kritiikittomän ihailevasti oikein kehenkään elävään tai kuolleeseen sotasankariin, kulttuurivaikuttajaan tai valtiomieheen. Toisaalta nämä vastakkaista näkemystä edustavat taidepläjäykset edustavat mentaliteettia, josta tulee mieleen Spenglerin sanat siitä, miten historiaa ja yhteiskuntaa katsellaan alhaaltapäin, ilkeästi, kellarinikkunasta tai kirjailijoiden kahvilasta ja miten tuollainen katsantotapa halveksii kaikkea, mikä on sitä korkeammalla.

Historianopiskelija oppii nopeasti, että historiallisia henkiloitä ei voi tuomita tai lokeroida meidän kriteereillämme. Ainoat, joiden pahuus on sataprosenttisen varmaa ovat nämä populaareista kansannousuista ponkaisseet Mengistut ja muut Suuret Johtajat, diktaattorit joiden piti saada voittaa jokainen tennispelikin ja joiden yhteiskunnalliset utopiakokeilut tappoivat miljoonia. Mutta oliko Napoleon esimerkiksi paha vai hyvä hallitsija? Suurudenhullu valloittaja kyllä, mutta myos hallitsija, jonka lait puuttuivat hyvin vähän alamaisten yksityiselämään. Entäs Louis XIV? Hän julisti Protestantismin laittomaksi ja aiheutti tuhansien alamaistensa joukkopaon Englantiin, hän kehitti yksinvaltiuteen perustuvan hallintomallin ja assosioi itsensä Apolloon, auringonjumalaan. Mutta silti häntä on vaikea pitää hirmuhallitsijana. Suomessa on tietenkin myos sellainen ihmistyyppi, jonka mielestä kaikki muu paitsi juuri oma hallintotapamme on sortavaa hirmuvaltaa ja omammekin on aina vain yhden askeleen päässä poliisivaltiosta.

 Asuinmaassani  Mannerheimin kaltaisia hahmoja on paljon ja joka vuosisadalta: Ensimmäinen Marlboroughn Herttua 1600-luvulla (Churchillin esi-isä), Wellingtonin Herttua, Napoleonin sotien sankari, Churchill - monia sotilaita, aatelismiehiä ja valtiomiehiä. Oma suosikkini Wellingtonin Herttua esimerkiksi olisi ihanteellinen suomalaisen taide-elämän tyypilliselle kohtelulle : vanhoillinen sotasankari ja poliitikko, kuuluisa naisseikkailuistaan ja piti vielä kolmemetristä alastonpatsasta Napoleonista kartanonsa portaikossa! Mutta Britanniassa kuninkaalliset, enemmän kuin sotasankarit herättävät intohimoja suuntaan tai toiseen. Wellingtonista on kirjoitettu metrikaupalla, mutta asiakaskunta koostuu sotahistoriaharrastajista ja historiallisten seikkailuromaanien ystävistä. Komedioissa yleensä huumori revitään Wellingtonin sotaisasta puhetavasta siviilissäkin. Wellingtonin kaupunkikartano Apsley House on vieläkin pystyssä ja Wellingtonin suku asuttaa sen yhtä siipeä. Kartanomuseossa voi tutustua tuohon Napoleoniin, klassisiin taideaarteisiin ja saappaisiin jotka Wellington suunnitteli sotaretkiä varten.

Miksi siis Suomessa kaikista historiamme miehistä juuri Mannerheim on ollut ihailun, halveksunnan ja pilkan kohteena? Oma veikkaukseni on, että hänen hahmonsa ei oikein sovi sodanjälkeiseen sosiaalidemokraatti-Suomeen. Hän edustaa hiukan eksoottista aatelista eliittiä, joka oli kotonaan kaikkialla Euroopassa omana aikanaan, mutta jonka kulttuuri erosi kovasti rahvaan tavoista.  Siksi hän kovasti kantaaottavien teosten lisäksi sopii hyvin myos kevyisiin ja spekulatiivisiin seikkailukirjoihin tai sarjakuviin kansainvälisenä seikkailijana. Ehkä Suomessa vallitseva huono Ruotsinvallan ajan tuntemus ja vähäinen kiinnostus aikakauteen juontuu samoista syistä - kun nimet muuttuvat saksalaisiksi tai latinalaisiksi ja kartanot näyttäviksi, liikutaan nykyisestä näkovinkkelistä katsottuna aivan vieraalla mantereella. Voisi siis ajatella, että onneksi 1900-luku tuotti sentään vain yhden Mannerheimin, useampi kiistelty aatelismies ajaisi jo nyky-Suomen huomattavaan identiteettikriisiin. Tai ehkä useamman elitistisen suurmiehen olemassaolo tekisi koko Mannerheim-ilmion aivan tarpeettomaksi?

Tie Tampereelle ja suureen maailmaan

Muualla Suomessa on kovasti yritetty saada aikaan sitä kuuluisaa viisitoistaminuuttista taas uudesta Mannerheim-jutusta (Luojan kiitos näitä elämää suurempia historiallisia hahmoja on maassamme vain kourallinen, ja sos dem- Finlandiaan ei nyt muutenkaan mahdu kuin yksi kiistanalainen aristokraatti) mutta Tampereella asiat menevät omia latujaan ja perinteiseen tapaan yleisonosastoilla aletaan taas kerran uudelleensotia vuoden 1918 taisteluita. Tällä kertaa kyse oli jostakin kovasti kantaaottavasta teoksesta nimeltään "Verinen Tampere" johon joukko historioitsijoita (jotka nähtävästi ovat olleet mm taustoittamassa Vapriikki-museon näyttelyä aiheesta ja kirjoittaneet omia teoksia) reagoi ärhäkkäästi väittäen, että kirjalle sopisi paremminkin nimeksi "Virheellinen Tampere". Varsinkin puheet joukkohaudoista kuumentavat aina tunteita, jossain päin Suomeahan tuollainen kaivettiin auki (tuossa tapauksessa huhuttiin toisen maailmansodan aikaisten teloituste uhrien haudasta) ja kuopasta loytyikin luurankoja 1800-luvulta...

Tamperelaisten kohta sata vuotta jatkunut historiallinen kauna on omituinen ilmio. Muutenkin koko sisällissotaan takerrutaan aivan liikaa, jotkut jopa väittävät olevansa punakaartilaisia niin ja niin monennessa polvessa. Eivät varmasti ole, sen enempää kuin minä olen valkokaartilainen (johon sukulaiseni kuuluivat kummankin vanhempani puolelta) Sisällissotaa pidetään aivan ihmeellisen verisenä ja ainutlaatuisena tapahtumana, mikä on aika erikoinen ajatus kun ottaa huomioon 1900-luvun alkuvuosikymmenten mentaliteetin ja historian noin globaalisti. Outoahan tuohon aikaan oli se, jos jossain ei sodittu tai pidetty mahdollisimman veristä väkivaltaa ratkaisukeinona kaikkiin ongelmiin. 

 Tässä rauhanomaista taidetta 1910-luvulta




Irlantilaiset esimerkiksi ehtivät 1910-20 luvuilla sekä osallistumaan ensimmäiseen maailmansotaan, taistelemaan brittiläisiä isäntiään vastaan kapinassa, että saamaan aikaan sisällissodan ihan keskenään. 1910-luku noin ylipäätään muistetaan yhdestä maailman tuhoisimmasta sodista, ja vieläpä sellaisesta, jonne tuhannet nuoret miehet kaikkialta säntäsivät vapaaehtoisesti riemumielin. Olen aikaisemmin käsitellyt Futuristien sotaintoilua, mutta myos valtakulttuuri oli tuohon aikaan aivan erityisen militaristinen.  Jo 1800-luvun aikana militarismi ja erilaiset väkivaltaa luovana ja puhdistavana voimana selittävät teoriat alkoivat olla suuressa huudossa ja minkä tahansa aatteen (pasifistista utopismia lukuunottamatta) kannattajien keskuudessa oli ns mainstreamia ajatella, että suursota puhdistaisi turmeltuneen maailman kaikesta saastasta ja näin nuori sukupolvi voisi alkaa rakentamaan uutta ja parempaa tilalle. 

Suomi itsenäistyi Venäjästä isäntämaan jouduttua väkivaltaisen vallankumouksen kouriin ja muututtua utopistiseksi kokeiluksi, jossa käytiiin vielä oma sisällissotansa ennen kuin uusi hallinto sai vakiinnutettua asemansa. Lännessä Skandinaviassa sentään oli rauhallista, mutta muualla Euroopassa kehitys kulki siihen malliin, että enemmisto kansakunnista kuului jonkin diktatuurin alaisuuteen parinkymmenen vuoden päästä ensimmäisestä maailmansodasta. Myos demokraattisissa maissa väkivalta oli oleellinen osa politiikkaa ja aivan tavallisilla puolueilla oli katutappelu-tai taistelujoukkonsa, jotka ottivat yhteen vihollisten kanssa kaduilla kovaotteisesti. Demokratiahan oli monen mielestä pelkkä epäonnistunut 1800-luvun kokeilu ja vain kehityksen (erilaiset vallankumoukset) jarruna.

Omituisinta olisi ollut se, jos Suomessa ei olisi syttynyt sisäistä konfliktia maan itsenäistyttyä. Valtatyhjiotä seuraa aina valtataistelu ja siihen ei tarvita kärsivää jaloa kansaa, luokkaeroja tai edes aatteen paloa, ei mitään muuta kuin valtion virallisen väkivaltakoneiston heikkous tai sen puuttuminen. Venäjän armeija oli kuitenkin ollut Suomen virallinen armeija yli vuosisadan verran, ja pitänyt kuria enemmän tai vähemmän kuuliaisessa alusmaassaan. Sisällissodan syntymekanismit eivät ole mitään mysteereitä ja koska maailma on mitä on, me omana aikanammekin voimme seurata niiden kulkua uutisten välityksellä. 

Tamperelaistyylinen yli sadan vuoden takaisten tapahtumien kauhistelu loppuisi, jos Suomen sisällissota nähtäisiin osana yleiseurooppalaista, oikeastaan globaalia (samaan aikaan Kiinassakin eri sotaherrat tappelivat keskenään verissäpäin) 1900-luvun alkuvuosikymmenten kuohuntaa, sitä väkivallan ja militarismin aikaa, jolloin kostomentaliteetti sai voiton sodan herrasmiessäännoistä ja joka johti aina vain pahenevaan väkivallan kierteeseen, lopulta toisen maailmansodan tuhoihin. Noissa sodissa pommitettiin tahallaan siviilikohteita ja pari sukupolvellista miehiä kaatui muutaman mutaisen metrin takia maisemassa, jossa uudet ja ihmeelliset aseet olivat tuhonneet luonnonkin. Tuota kaikkea kun ajattelee, Suomi ei yhtäkkiä vaikutakaan niin ainutlaatuiselta. Vaikka historiaa onkin syytä tutkia ja kaivaa esiin uutta informaatiota sotatapahtumista, niin niitä juoksuhautoja on turha lähteä uudelleen kaivelemaan, asemat ovat jo sen verran muuttuneet.

Alexander Stubbin sanoin... eli luin yleissivistyksen takia bestsellerin "Fifty Shades of Grey"

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos jotakin fiktiivistä teosta aikoo arvostella, se on ensin syytä katsoa/lukea ennen kuin menee esimerkiksi Ylen ajankohtaisohjelmaan mussuttamaan. Muistannette ehkä Ville Ranta-skandaalin, jossa TV-studio oli täynnä loukkaantuneita tyyppejä, joista yksikään ei ollut lukenut kyseistä sarjakuvaa. Tämän takia en juurikaan hauku Twilightia. En nimittäin ala lukea edes utealiaisuudesta mitään niin paksua kirjaa.

Tämä entry tavallaan liittyy Twilightiin, koska Fifty Shades of Grey sai alkunsa fanfictionista. Brittikirjoittaja (kirjailija olisi tässä tapauksessa ns overstatement) otti Twilightista tavallaan sen huolestuttavimmat aspektit ja kirjoitti niistä tyypillistä fanfictionia eli pornoa. En tiedä millainen tapahtumaketju muutti fanfictionin trilogiaksi painettuja (vaan ei editoituja) kirjoja, mutta Dennis Wheatleyn perinteen mukaan veikkaan että itse Sielunvihollisella oli näppinsä pelissä.

Halusin oikeastaan lukea tämän siksi, koska halusin ymmärtää minkä hemmetin takia kirja oli niin suosittu. Amazon.uk-ssa, tuossa rahojani syovässä pohjattomassa kuilussa kirja sai suunnilleen 50/50 viittä tähteä ja yhtä tähteä lukijoilta. Kirjan arvioinnit ovat muuten Amazonissa aivan mielettomän hauskoja lukijoiden pilkatessa kirjan kieltä ja henkilohahmoja - nuo arvoinnit saattavat hyvinkin olla parasta mitä koko ilmiostä on syntynyt. Toisaalta tuhannet naiset ovat ihastuneet kirjaan ja kehuvat sitä, sekä sen sankaria hysteerisesti. Huomionarvoista arvioissa on se, että eniten kirjaa kehuvat sanovat, etteivät yleensä lue ollenkaan. Tämä on selkeästi tärkeä osa koko ilmiotä ja saattaa selittää osan sen saamasta kritiikittomästä ihailusta. Nainen joka ei lue kirjoja ollenkaan ei tiedä kirjallisuuden lainalaisuuksia ja käytäntojä ja sitä mitä ihmiset yleensä odottavat kirjallisuudelta.

En lue eroticaa enkä harlekiineja, joten en tiedä millaisia helmiä nämä genret yleensä pitävät sisällään. Sen verran kuitenkin tiedän, että huomasin jo alussa kirjan lähtokohtien olevan sieltä kliseisimmästä päästä. Kokematon opiskelijatytto tapaa ah-niin-komean miljonäärin joka on salaperäinen, kiehtova ja pelottava ja -yaaaawwn. Kliseisten henkiloiden lisäksi huomasin monia muitakin kirjan laatuun liittyviä ongelmia, joihin editointiporras yleensä puuttuu rankalla kädellä. Ainakin minun editoijani huomauttaa ilmiselvistä virheistä ja aukoista logiikassa ja minä sentään kirjoitan vain kioskikirjallisuutta ilman palkan hiventäkään. Tämä kirja on ladatuin teos Amazon Kindle-storessa ja sitä mainostetaan Lontoon metroasemilla julisteilla, jotka maksavat nelisen tonnia viikolta. On jokseenkin masentavaa ajatella, että suurella rahalla ja hypellä tuotettuja kirjoja ei oikoluettaisi ja korjattaisi edes kirjoitusvirheiden osalta...

No, koska kirjaa ei ole editoitu se on täynnä virheitä. Samat sanat toistuvat loputtomiin - "Oh my!" "Oh crap" ja niin edelleen. Joka toisella sivulla joku pureskelee huuliaan tai pyorittää silmiään. Keskustelut toistuvat suunnilleen samansuuntaisina luvusta toiseen, seksikohtaukset toistavat samaa sankarittaren saadessa aina räjähtäviä orgasmeja ja pariskunnan välistä outoa kirjallista sopimusta copypastataan aina uudelleen ja uudelleen pienillä muutoksilla. Tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta kirjoittaja käyttää anglismeja. Tarinassa on toki konflikti - tytto haluaa poikaystävän, poika haluaa piiskaleikkejä ja pelkää sitoutumista- mutta ei juonta. Tosin ehkä se nyt ei ole tässä genressä niin oleellista. Seksiä riittää joka luvussa, ja alussa pariskunnan välillä tuntuukin olevan latausta, mutta pian tuokin käy ikävystyttäväksi. Loppuvaiheilla mukaan livahtavat myos e-mailit, jotka yllättävää kyllä ovat kirjan viihdyttävintä antia.

Kirjoittaja kuvaa kohtauksesta toiseen siirtymistä irtonaisesti ja kompelosti. Myos minkä tahansa paikan kuvaaminen on toteutettu alta riman, suunnilleen myyräntunnelin tasolla - esim sankaritar Ana toteaa ensisilmäyksellä sankari Christianin huoneen seinällä olevan 36 maalausta - miten nopeasti sinä laskisit montako taulua on seinällä? Tällaisiakin asioita varten editointi on hyvä olla olemassa ja punakynä-tai fontti kirjoittajan ystävä.

Dialogi on kautta koko kirjan tuskallista luettavaa, kummallinen sekoitus sivistyssanoja ja 50-luvun mieleen tulevaa teinikieltä, joka olisi paikallaan Rebel without a cause-leffassa. Tuohon vielä käsittämäton määrä f-sanoja niin johan on baabelintorni pystyssä. Dialogin luontevuus on muuten pääasiallinen syy siihen, miksi en kirjoita englanniksi. Mielenkiintoista huomata, että jo englantilaisen kirjoittajan skriivatessa jenkkidialogia sitä mennään metsään noin komeasti.

Entäs henkilot sitten? Päähenkilo ja yli-analysoiva kertojatar Ana on rasittava maneereittensa takia ja Christian no - suunnilleen tämännäkoiseksi kuvittelin tuon herrasmiehen...

 Myonnettäkoon, en ole ikinä oikein ymmärtänyt tätä pahan pojan viehätystä. Minusta kontrollifriikki, "salaperäinen", synkän menneisyyden omaava, väkivaltainen, mutta samaan aikaan suojeleva alfa-uros nyt ei vain ole niin kiehtova ja seksikäs (narsisteiksihan näitä yleensä kutsutaan) Ainoa poikkeus tässä on fiksaationi Melmothiin jotenkin tuon yliluonnollisen pahiksen suunnattoman draivin takia. Kai minuun vetoaa (fantasian tasolla, tosielämässä tykkään turvallisista nallekarhuista) miestyyppi joka on jotenkin omistautunut jollekin asialle täydellisesti, itse asiassa niin paljon, että naiset ovat aivan toisarvoisia. Mies, joka uhraa kaiken energiansa ns hameiden metsästykseen ei vaikuta kovinkaan jännittävältä. Christianin stalkkaava, dominoiva, väkivaltainen jne hahmo on saanut monet takajaloilleen - feministien mielestä (joihin en itse lukeudu) on melkoista takapakkia fanittaa näin ikävää alfaurosta. Oma teoriani siitä miksi Christian ja koko trilogia ovat sellaisia hittejä ei kuitenkaan liity siihen, että miljoonat naiset haluaisivat joutua jonkun kontrollifriikin dominoimiksi. Jotkut miesasiamiehet uskovat tähän mutta ei sekään pidä aivan paikkaansa. Ihmisten välinen dynamiikka on paljon monimutkaisempaa.

Usein monet ristiriitaisetkin vietit vaikuttavat ihmissuhteisiin ja fantasioihin. En usko miljoonien naisien salaa haluavan tulla Christianin tapaisen tyypin pompoteltaviksi eikä kirjoittaja itsekään usko siihen, koska Ana muuttaa Christiania vaivihkaa, saa tämän aste asteelta sitoutumaan itseensä, harrastamaan "tavallista" seksiä, tapaamaan vanhempia, nukkumaan yhdessä ja niin edelleen. Tämä muuten vasta vanha klisee onkin, yksi 1700-luvun bestsellereitä oli Pamela , jossa hyveellinen neitonen sai paheellisen kartanonherran tekemään itsensä kunnialliseksi naiseksi. Tämän takia vangit saavat ihailijakirjeitä ja narkkarit, tappelijat ja alkoholistit naisseuraa - monet naiset tuntevat eräänlaista vetoa vaaraan ja samaan aikaan haluavat parantaa miehen. Jos kirjassa ei olisi tätä elementtiä sitä ei lukisi kukaan. 

Uskon siis kirjan suosion johtuvan suuresta määrästä kokemattomia (pun intended) lukijoista, jotka tarttuvat hypeen sekä useiden naisten vaara/hoiva-kombinaatiofantasiasta. Tätä kirjaa on kutsuttu muualla "maailman huonoimmaksi kirjaksi", mutta minusta, vähän samalla tavalla kuin eräs kriitikko sanoi puhuessaan Damien Hirstistä ja taiteesta, tämä ei ole edes huono kirja, tämä ei ole kirja ollenkaan, vaan pitkäksi venynyt fanfiction-tarina. 10-sivuisena tuo olisi toiminut ehkä vähän parremmin.

Niin masentavaa kun aidosti huonon teoksen suosio onkin, tämä saattaa olla lopulta aivan hyvä ilmio, vähän samalla tavalla kuin Harry Potter (joka toki on parempaa kirjallisuutta) aikoinaan. Ehkä kaikki nuo kirjaan ihastuneet naiset, jotka eivät yleensä lue mitään alkavat lukea laajemminkin ja parempia kirjoja kun huomaavat, miten mukavasti aika kuluu Kindlen kanssa vaikka junamatkalla.

Kommunisteja ja satanisteja - eli jälleen Dennis Wheatleyn parissa...

Minä pidän Dennis Wheatleyn pulp-trillereistä. Niitä on mukava lukea hupimielessä monesta syystä - ne ovat jotenkin niin brittiläisiä eksentrisellä ja hauskalla tavalla, ne ovat aikamatka 1930-50-luvun mentaliteettiin ja kulttuuriin, pahikset ovat pahoja, sankarit ja sankarittaret urheita ja maaseudun kartanoissa tapahtuu jännittäviä asioita! Ollakseen kirjoitettu noinkin kauan sitten ne ovat myos aika graafisia ja rohkeita. Viimeisin lukukokemukseni oli 1960-luvun painos parikymmentä vuotta vanhemmasta sota-aikaan sijoittuvasta klassikosta "The Haunting of Toby Jugg". Tuosta on ihan uutukainen klassikkosarja-painoskin, mutta oma versioni näytti tällaiselta. Peittelin sen kantta metrossa ja kahviloissa...

Luonnollisesti kirjassa ei  ole kohtausta, jossa joku nainen heiluisi maagisessa transsissa yläosattomissa. Parhaiden kioskikirjallisuuden perinteiden mukaan koko kirjassa ei itse asiassa ole  vaaleahiuksista kaunotarta ollenkaan vaikka sellainen kannessa esiintyykin. Hämähäkkejä sen sijaan vipeltää kirjan sivuilla huomattava määrä, joten araknofobiselle tämä voi olla melkoinen koettelemus...

Kirja on kirjoitettu päiväkirjankatkelmina minä-muodossa ja tuo tyyli toimii loistavasti. Alkuvitkastelun jälkeen tapahtumat lähtevät rullaamaan ja lukija aavistaa usein ennen varsin naiivia ja luottavaista päähenkiloä että missä oikein mennään. Välillä päähenkilon viholliset onnistuvat manipuloimaan tätä niin kovasti, että lukijaa aivan säälittää kun tämä ei tuota itse tajua ollenkaan.

Päähenkilo on hyvin nuori sotainvalidi - vasta 20-vuotias kävelykykynsä menettänyt pyorätuolipotilas jonka pitäisi täysi-ikäiseksi parin kuukauden päästä tultuaa periä valtava omaisuus. Hän asuu vanhassa kartanossa palvelijoiden, hoitajien ja sukunsa karismaattisen luottomiehen, Tohtori Helmuthin hoivattavana. Lapsuutensa hän on viettänyt hiukan hulttioimaisen setänsä ja tämän nuoren ja kauniin vaimon luona sekä kokeilevassa vapaakoulussa, jossa hänellä opetettiin hyvin erikoisia asioita ja jonka motto oli "Do what thou will shall be the whole law"... Ja oisin hän valvoo kauhun vallassa, koska jokin sanomaton hirvio tuntuu yrittävän tunkeutua hänen huoneeseensa...

Dennis Wheatley, jonka mielestä siis, spoilaan tässä nyt juonta muille pulpin ystäville - kommunismi on Saatanan juoni, on aatteiltaan tänä päivänä kovin vanhentunut ja poliittisesti epäkorrekti. Silti hänen tarinoiltaan on turha odottaa neitoa pulassa ja uljasta sankaria - tähänasti lukemistani kirjoissa joka kerta mies on ollut pulassa ja useimmiten naiset toimivat urheasti ja sankarillisesti, silti vaikuttamatta mitenkään  maskuliinisilta action-sankareilta. Jotenkin he vain selviävät rankistakin seikkailuista brittiläisellä sisukkuudella ja reippaudella.

Dennis Wheatleytä on haukuttu huonoksi kirjoittajaksi joka luo kaksiulotteisia henkilohahmoja, mutta kun verrataan viimeisimpään lukukokemukseeni (tästä toisessa entryssä lisää) oli kieli toki sujuvaa ja henkilokaarti mielenkiintoinen. Tästä kirjasta on tehty erittäin huonoksi ja vain osittain alkuperäiseen tarinaan perustuvaksi haukuttu elokuva, pääosassa itse Robert Pattison! Taidan jättää väliin... 

What plot's gotta do with it - eli Prometheusta katsomassa!

Olen siitä outo scifisti, että en pidä ollenkaan Alien-sarjan elokuvista. Ridley Scottin Alien, klassikoiden klassikko, ei koskettanut minua millään tavalla. Kyllähän sen ennemmin katsoi kun selkäänsä otti, mutta silti minun mieleeni eivät ole leffat, jossa säntäillään pakoon jotain limanuljaskaotusta tai ns "body horror" noin ylipäätään. En muutenkaan pidä Scottin elokuvista Blade Runneria lukuunottamatta - varsinkin Gladiatorin ja Kingdom of Heavenin koin todella vastemielisiksi. Ensimmäinen oli lastenversio Fall of the Roman Empiresta ja toinen edusti sitä mitä vihaan historiallisessa fiktiossa eniten - yritystä käyttää historiallista teemaa jonkun  oman, naiivin ja nynnyn ideologian ajamiseen, laittamalla selvästi oman aikakautelle mentaliteetilla varustetut pulliaiset (ja mikä pahinta, Orlando Bloomin!) seikkailemaan historiallisissa kulisseissa.

En siis kuulunut niihin, jotka odottivat ihmeitä Prometheukselta. Halusin silti nähdä elokuvan koska tykkään Gigerin designista ja miehelläni oli ilmaisliput. Mikäs siinä, 3D lasit omien rillien päälle (toivottavasti tämä gimmick-muoti menee pian ohi tai kehittyy vähemmän hankalaksi meille rillipäille) ja menoksi!

Elokuva oli ihan kivaa katsottavaa enkä ikävystynyt sen aikana. Edellinen scifieepos-kokemukseni oli elokuvateatterissa Avatar joka jo katseluvaiheessa tuntui ajantuhlaukselta. Tämä kokemus oli erilainen, vasta kotiin kävellessä iski kirjoittajaminäni päälle ja alkoi pohtia käsikirjoituksen kummallisuutta. Ja pohdittavaa piisasi -  motiivinpuutteiden, juonenaukkojen, kliseisten henkilohahmojen ja yleisen epämääräisyyden ihmettely oli vähällä viedä younet.

Elokuvassa on siis huomattavan huono käsikirjoitus ja jälleen kerran sisälto uhrattu komealle kuorelle. Siinä on sekä juoniaukkoja (luolaston kartoittanut tiedemies eksyy samaan luolaan, biologit ronkkivat tuntemattomia otuksia uhkaavassa tilanteessa), kliseitä (vanha miljonääri haluaa kuolemattomaksi, Von Däniken-tyyppisiä visioita, jotka scifissä kirjallisuuden puolella olivat tuoreita ja ihmeellisiä ehkä 1950-luvulle asti) motiivinpuutetta ja selittämättomyyttä (mistä hitosta se yksi tyyppi angstaa ja ryyppää? miksi ne kieltämättä kiehtovanoloiset avaruusoliot ensin loivat ja sitten halusivat tuhota ihmiset? Mitä androidi David, koko henkilokaartin persoonallisin (!) tyyppi oikein haluaa? miksi hemmetissä päähenkilotär menee lopussa "etsimään vastauksia" kun  paljon parempi vaihtoehto olisi vanha kunnon "nuke them from the orbit"? Miksi nuo otukset johdattivat ihmiset juuri tuolle planeetalle? jne) mikään tästä epämääräisyydestä ei selity Tarkovski-tyyppisellä allegorialla tai symboliikalla, itse asiassa Stalkerin tapaisissakin taidepläjäyksissä kaikki kuitenkin loppupeleissä on selitettävissä. Kaikesta päätellen nykyään käsikirjoittajapiireissä on muodikasta jonkinlainen "kaikki käy" mentaliteetti, jossa epämääräinen vihjailu, loogisuuden puute ja sekavuus on ihan jees, kunhan meininki on mahdollisimman mystistä ja eeppistä. Aika iso osa nykyisestä elokuva ja tv-tuotannosta kärsii juuri tästä ongelmasta.

URS:issa korostamme hyvän tarinan tärkeyttä. Tämä on minun mielestäni unohdettu jossain vaiheessa 2000-lukua täysin. Vastaava vaihe oli varmaan elokuvan aivan alkuvuosina kun pelkkä uusi tekniikka oli jotain niin ihmeellistä, että tanssivien luurankojen katseleminen pianonpimputuksen tahdissa riitti viihdyttämään. Kuitenkin orastava elokuvateollisuus jo 1900-luvun alussa pyrki nimenomaan kertomaan hyviä tarinoita, vaikka tekninen puoli saattoi olla hankala toteuttaa. Nyt äänitekniikan, tietokone-efektien, tuhatkertaisesti kirotun bluescreenin ja 3D:n ansiosta olemme joutuneet tilanteeseen jossa kalliit elokuvateatterit tarjoavat ylihintaan puhdasta B-tuotantoa komeassa paketissa ja hurjalla hypellä. Aikaisemmilla vuosikymmenillä elokuvien juonet saattoivat olla todella typeriä, yksinkertaisia, juoniaukkoja ja kaikenlaisia virheitä viliseviä, mutta tällainen epämääräisyys ja minkään maailman pointin puute on ihan oman aikamme ilmio. Nykyään elokuvat näyttävät todella kauniilta, ne on hiottu visuaalisesti upeiksi eikä jäljellä ole merkkiäkään menneiden vuoskymmenien huojuvista studiolavasteista. Unohtuivatkohan ne käsikirjoituksetkin sinne lavastevarastoihin?

"Or even worse, it could be perfect" - luonnostelma Futurismista ja Scifistä

Aina tulevaisuus ei ollut ekodystopiaa, tyranniaa, rikollisjengien ja aasialaisten suuryhtioiden hallitsemaa Yakuza-landiaa, jossa teknologiakin palvelee vain rikollisia ja hedonistisia tarkoitusperiä. Ei sellaista, mitä näemme Blade Runnerissa, Akirassa tai apokalyptisissa selviytymistaisteluissa. Sata vuotta sitten tulevaisuus oli kiiltävä ja hurja, kauniimpaa kuin yksikään kulttuurimme taideaarteista, kauniimpaa kuin luonto, kirkot, temppelit ja palatsit, kauniimpaa kuin osaamme edes kuvitella. Hohtavan valkeat tornitalot kohosivat kohti taivaita, nopean autot kiisivät valtateillä ja lentokoneet pilvien yllä ja nuo lentokoneet, autot, junat, jopa tehtaiden piiput, aseet, tykit, levysoittimet, koneet ja moottorit olivat kaikki jo itsessään taideteoksia. 

Sata vuotta sitten monet katsoivat tulevaisuuteen luottavaisin mielin, täynnä intoa ja energiaa. Mikään heidän menneisyydessään ei ollut säilyttämisen arvoista. Kaikki heidän ympärillään tulisi katoamaan. Tulevaisuus kohoaisi tuhottujen kaupunkien raunioille. Kaikki ne aatteet, ihanteet, edellisen vuosisadan estetiikka - demokratia, monarkia, filantropia, rauhallinen kehitys kohti tasa-arvoa ja vaurautta, klassismi, symbolismi, romantiikka - he tuhoaisivat kaiken ja tekisivät sen mahdollisimman näyttävästi. 

Olen kirjoittanut muualla paljon Futurismista, mutta en oikein ikinä heidän scifi-puolestaan. He itse eivät kirjoittaneet tietämäni mukaan spekulatiivista fiktiota, heidän kirjallinen tuotantonsa oli kokeilevaa sanaleikkiä, jolla pyrittiin kuvaaman heidän oman aikansa vauhtia ja aggressiota. Heidän tulevaisuudenvisionsa kuitenkin vakiintui scifikuvastoksi, tulevaisuudeksi, joka ei milloinkaan toteutunut.

 Antonio Sant'Elian futuristista arkkitehtuuria. Kunnon futuristin tavoin hän kirjoitti tulevaisuuden arkkitehtuurin manifestin, jossa vastustettiin kaikkia vanhoja arkkitehtuurin suuntauksia. Futuristinen kaupunki on siivottu aikaisempien vuosisatojen jäänteistä - erään manifestin mukaan koko Venetsian kaupunki olisi parasta tuhota uuden teollisuusalueen tieltä. 

The Futurist Manifesto

Futuristisen manifestin lukeminen ensi kerran - ironista kyllä The British Libraryn museotilassa - on ollut yksi elämäni vaikuttavampia kokemuksia. Moni muu näyttelyvieras kommentoi ääneen varsin järkyttyneenä sen sisältoä, minä katsoin sitä lumoutuneena ja sydän jyskyttäen innostuksesta. Nykyihmiselle se avaa maailmankuvan, joka on suunnilleen vastakkainen 2010-luvun valtavirta-ajattelun kanssa. He pilkkaavat kaikkea nykyihmiselle rakasta: demokratiaa, ihmisoikeuksia, naisten oikeuksia, luontoa, taideaarteita. He ihailevat kaikkea sitä, mitä meidät on opetettu varomaan: mistään piittamatonta teknologian kehitystä, kaiken vanhan tuhoamista, väkivaltaa aivan itsearvoisesti, sotaa, ääriaatteita. He kannattivat niin anarkismia kuin fasismiakin. Mitä tahansa kunhan se ei ollut vanhanaikaista, "passeistista" demokratiaa tai monarkiaa. 

He halusivat tuhota museot ja räjäyttää kirjastot. Minä rakastan kumpiakin, huomennakin menen vapaaehtoistyohon erään museon kirjastoon, arkistoimaan 1700-luvun kirjallisuutta. Miksi siis ihailen futuristeja? Mitä ihailemisen arvoista on miehissä, jotka kampanjoivat Ensimmäiseen Maailmansotaan liittymisen puolesta, valittivat Mussolinille ettei tämä ollut tarpeeksi radikaali ja inhosivat suunnilleen kaikkea, mikä on minulle arvokasta: rauhallista muutosta parempaan, jos siihen on tarvetta, traditioita, historiaa, museoita, vanhoja taide-aarteita, symbolismia, klassismia ja romantiikkaa ?

 Minä kadehdin heitä. He olivat varmoja siitä, että tulevaisuus olisi jotakin ihmeellistä. He eivät säälineet itseään, he pyrkivät elämään kuten kirjoittivatkin. Marinetti soti vapaaehtoisesti kolmessa eri sodassa ja hänen viimeinenkin runonsa kertoo taistelun kauneudesta. Monet muut futuristeista kyllä peruivat puheensa sodan kauneudesta tarpeeksi kauan juoksuhaudoissa kärsittyään. Moni heistä myos menehtyi taistelussa, kuten Sant'Elia, ensimmäisen kuvan arkkitehti. Hän piirsi futuristisen kaupunkinsa vuonna 1914 ja kuoli 1916. 

 Englantilainen futuristi Epstein menetti sen verran koneoptimismiaan sodan jälkeen, että katkaisi tämän patsaansa vyotäisistä. Sellaisena minäkin sen näin Tate Modernin Futuristinäyttelyssä. Konevisioiden torso, hurjimman optimismin jäätyä sodan jalkoihin. Mutta tämäkin kuvasto jäi elämään, moni robotti oman aikamme elokuvissa ja tv-sarjoissa muistuttaa Epsteinin konemiestä.

Euroopassa futuristinen unelma jäi sotien jalkoihin 1910-luvulla. Futuristit olivat halunneet sotaa, ja saivat sen, mutta sen raunoille ei syntynytkään tulevaisuuden kaupunkia, vain uusien pommitusten raunioita. Uusklassismi, tuo vaikeiden aikojen tuki ja turva nousi taas suosioon. Yhdysvalloissa futurismi jatkoi vielä optimistisessa populaarimuodossa, ilman sotahehkutusta ja totalitarismia, myohemmille vuosikymmenille. Kohta me kaikki asuisimme tornitaloissa ja "haastaisimme tähdet" raketeillamme, kuten futuristit vakuuttivat. Tämä tulevaisuus kummittelee William Gibsonin tarinassa "The Gernsback Continuum"

Kuuntelin tuota tarinaa audiokirjana iPodiltani kävellessäni Westministerin metroaseman halki. Se on Lontoon metroasemista scifistisin - tosin ei optimistisella ja futuristisella, vaan betonibrutalistisella tavalla. Kuvittelen sinne aina tulevaisuuden eloonjäämistaistelua. Tuon tarinan kuunteleminen tuossa ympäristossä oli hieno kokemus. Siinä 1920-30-luvun tulevaisuudenvisiot alkavat kummitella 1980-luvulla, sekoittuvat hallusionaationa ankeaan nykypäivään:


I nearly wrecked the car on a stretch of overpass near Disneyland, when the road fanned out like an origami trick and left me swerving trough a dozen minilanes of whizzing chrome teardrops with shark fins.


Tämä on Gibsonin tuotannosta ehdoton suosikkini. Sen aivan näkee - kiiltävät tulevaisuuden-jota-ei-koskaan-tullut tornitalot, Metropoliksesta tutut kulkuneuvot.


Tähän nähdäkseni perustuu Steampunkin viehätys. En itse juurikaan pidä Steampunkista, se näyttää hyvältä, mutta 1800-luku ei ole se minua eniten kiinnostava aikakausi, ei varsinkaan viktoriaaninen aika.  Kuitenkin aikakauteen liittyi koneoptimismi ja usko paremmasta huomisesta. Jokainen tietää 1800-luvun pimeät puolet: Afrikan kolonialismin (Aasian siirtomaista en sano mitään, appeni mielestä hänen kotimaansa oli parempi Britannian vallan alla kuin nykyään), tyoläisten huonot olot, lapsityovoiman, sovinismin ja niin edelleen. En kuitenkaan ymmärrä miksi nimenomaan 1800-luvun huonojen puolien pitäisi olla Steampunkin kannalta oleellista - Steampunkhan ei ole realistista 1800-lukua vaan 1800-luvun tulevaisuus, jota ei koskaan tullut. Jos ohjelmallista 1800-luvun synkkien puolien analysointia haluaa - hei, tuohon aikaan keksittiin realismi, take your pick! 

Tänään luin kuitenkin bloggauksen, jossa Steampunkia kutsuttiin termillä "Fascism for nice people". Tästä kehitin eteenpäin Gibsonin tarinasta jo saamaani ideaa Futuristisesta scifistä - Futuropunkista. Tässä teille aivan oikeaa fasismia tai ainakin proto-fasismia (fasistinen liike perustettiin Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen, joten turhaa sitä on sinne 1800-luvulle istuttaa) ja koneromantiikkaa joka ei taatusti istu nykyiseen eko-ilmapiiriimme!

Kuvitelkaamme tulevaisuus sellaisena kuin Sant'Elia ja Marinetti sen halusivat. Aggressiivinen yli-ihmisten maailma, jossa kaikki vanha on tuhottu ja jossa heidän hurjimmatkin visionsa koneista ja kaupungeista ovat toteutuneet. Meidän ei tarvitse pitää siitä, eihän sekään pidä meistä, heikoista, omissa neurooseissaan pyorivistä 2000-luvun identiteettikriisistä kärsivistä hipstereistä. Mutta ehkä se tarjoaa meillekin jotain innostavaa - mahdollisuuden omaan visiointiimme, spekulaatioon ja seikkailuun.