Tänä kesänä ei tosiaan ole ehditty matsata pelkästään Tampereella sisällissodasta vaan myos, jälleen kerran, Mannerheimista, aivan valtakunnallisella tasolla ja useassa mediassa. Todennäkoisesti nykyään suosittuun 15 minuuttiin liittyvistä syistä Yle päätti kuvata jonkin Mannerheimin elämään liittyvän tarinan Keniassa ja kenialaisilla näyttelijoillä. Jos tämä kuulostaa jollakin tavalla epätoivoiselta ja väsyneeltä niin vielä enemmän sitä on aiheesta syntynyt debaatintapainen. Suomessahan Mannerheim on joillekin kansanosille suuri sankari ja tosille taas luotetuin keino pyrkiä osoittamaan omaa edistyksellisyyttä ja rohkeutta kulttuurillisena kapinana. Joku tekee raflaavan teoksen Mannerheimista, toiset loukkaantuvat ja lopulta se kansanosa, johon suurin osa omasta ystävä-ja tuttavapiiristäni kuuluu riemastuu koska osa kansakunnasta on jälleen paljastunut luiskaotsaisiksi isänmaanpuolustajiksi ja kammottaviksi junteiksi. Koska pyrin parhaani mukaan filtteroimään ärsyttävää ja täysin banaalia materiaalia, mutta samalla en oikein voi laittaa itselleni läheisiä ihmisiä vaihtoon, vain tämän ketjun viimeinen osa päätyy kunnolla näkyviini.
Vaikka muilta aatemaailmani on muuttunut hyvin radikaalisti (ja kiitos tästä kuuluu entisen yliopistoni opettajakunnalle suunnilleen 5 vuotta sitten, sillä heistä tuli moraalinen kompassini: olen kaikessa eri mieltä heidän kanssaan) on suhtautumiseni Mannerheimiin pysynyt aina suunnilleen samana: en oikein ymmärrä sen enempää miehen ihailijoiden kuin vastustajienkaan tunteenpaloa tai sitä, mikä nimenomaan Mannerheimista tekee niin erityisen mielenkiintoisen. Minulle kiinnostavinta Mannerheimissa on Louhisaaren kartano, sillä Suomessa ei ole montaa niin hienoa kartanoa englantilaisella puistolla. Voi olla, että tässä toimii jonkinlainen ammattilaiset vs amatoorit-jako, vähän samaan tapaan en ole ollenkaan kiinnostunut Natsi-Saksasta tai Hitleristä, mutta varsinkin miespuolisen ei-historianopiskelijan tutut viikset sähkoistävät heti vilahtaessaan tv-ruudussa.
Alan puolesta Mannerheim-ilmio kiinnostaa tietysti eräänlaisena ajanhengen kuvaajana. On aikakausia, jolloin eri historiallisia henkiloitä nostetaan jalustalle ja sitten taas aikakausia, jolloin patsaita kaadetaan tai ainakin jalustalle nostettuja miehiä pyritään nykykielellä "karnevalisoimaan". En henkilokohtaisesti pidä sankarinpalvonnasta enkä suhtaudu kritiikittomän ihailevasti oikein kehenkään elävään tai kuolleeseen sotasankariin, kulttuurivaikuttajaan tai valtiomieheen. Toisaalta nämä vastakkaista näkemystä edustavat taidepläjäykset edustavat mentaliteettia, josta tulee mieleen Spenglerin sanat siitä, miten historiaa ja yhteiskuntaa katsellaan alhaaltapäin, ilkeästi, kellarinikkunasta tai kirjailijoiden kahvilasta ja miten tuollainen katsantotapa halveksii kaikkea, mikä on sitä korkeammalla.
Historianopiskelija oppii nopeasti, että historiallisia henkiloitä ei voi tuomita tai lokeroida meidän kriteereillämme. Ainoat, joiden pahuus on sataprosenttisen varmaa ovat nämä populaareista kansannousuista ponkaisseet Mengistut ja muut Suuret Johtajat, diktaattorit joiden piti saada voittaa jokainen tennispelikin ja joiden yhteiskunnalliset utopiakokeilut tappoivat miljoonia. Mutta oliko Napoleon esimerkiksi paha vai hyvä hallitsija? Suurudenhullu valloittaja kyllä, mutta myos hallitsija, jonka lait puuttuivat hyvin vähän alamaisten yksityiselämään. Entäs Louis XIV? Hän julisti Protestantismin laittomaksi ja aiheutti tuhansien alamaistensa joukkopaon Englantiin, hän kehitti yksinvaltiuteen perustuvan hallintomallin ja assosioi itsensä Apolloon, auringonjumalaan. Mutta silti häntä on vaikea pitää hirmuhallitsijana. Suomessa on tietenkin myos sellainen ihmistyyppi, jonka mielestä kaikki muu paitsi juuri oma hallintotapamme on sortavaa hirmuvaltaa ja omammekin on aina vain yhden askeleen päässä poliisivaltiosta.
Asuinmaassani Mannerheimin kaltaisia hahmoja on paljon ja joka vuosisadalta: Ensimmäinen Marlboroughn Herttua 1600-luvulla (Churchillin esi-isä), Wellingtonin Herttua, Napoleonin sotien sankari, Churchill - monia sotilaita, aatelismiehiä ja valtiomiehiä. Oma suosikkini Wellingtonin Herttua esimerkiksi olisi ihanteellinen suomalaisen taide-elämän tyypilliselle kohtelulle : vanhoillinen sotasankari ja poliitikko, kuuluisa naisseikkailuistaan ja piti vielä kolmemetristä alastonpatsasta Napoleonista kartanonsa portaikossa! Mutta Britanniassa kuninkaalliset, enemmän kuin sotasankarit herättävät intohimoja suuntaan tai toiseen. Wellingtonista on kirjoitettu metrikaupalla, mutta asiakaskunta koostuu sotahistoriaharrastajista ja historiallisten seikkailuromaanien ystävistä. Komedioissa yleensä huumori revitään Wellingtonin sotaisasta puhetavasta siviilissäkin. Wellingtonin kaupunkikartano Apsley House on vieläkin pystyssä ja Wellingtonin suku asuttaa sen yhtä siipeä. Kartanomuseossa voi tutustua tuohon Napoleoniin, klassisiin taideaarteisiin ja saappaisiin jotka Wellington suunnitteli sotaretkiä varten.
Miksi siis Suomessa kaikista historiamme miehistä juuri Mannerheim on ollut ihailun, halveksunnan ja pilkan kohteena? Oma veikkaukseni on, että hänen hahmonsa ei oikein sovi sodanjälkeiseen sosiaalidemokraatti-Suomeen. Hän edustaa hiukan eksoottista aatelista eliittiä, joka oli kotonaan kaikkialla Euroopassa omana aikanaan, mutta jonka kulttuuri erosi kovasti rahvaan tavoista. Siksi hän kovasti kantaaottavien teosten lisäksi sopii hyvin myos kevyisiin ja spekulatiivisiin seikkailukirjoihin tai sarjakuviin kansainvälisenä seikkailijana. Ehkä Suomessa vallitseva huono Ruotsinvallan ajan tuntemus ja vähäinen kiinnostus aikakauteen juontuu samoista syistä - kun nimet muuttuvat saksalaisiksi tai latinalaisiksi ja kartanot näyttäviksi, liikutaan nykyisestä näkovinkkelistä katsottuna aivan vieraalla mantereella. Voisi siis ajatella, että onneksi 1900-luku tuotti sentään vain yhden Mannerheimin, useampi kiistelty aatelismies ajaisi jo nyky-Suomen huomattavaan identiteettikriisiin. Tai ehkä useamman elitistisen suurmiehen olemassaolo tekisi koko Mannerheim-ilmion aivan tarpeettomaksi?
keskiviikko 29. elokuuta 2012
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Tie Tampereelle ja suureen maailmaan
Muualla Suomessa on kovasti yritetty saada aikaan sitä kuuluisaa viisitoistaminuuttista taas uudesta Mannerheim-jutusta (Luojan kiitos näitä elämää suurempia historiallisia hahmoja on maassamme vain kourallinen, ja sos dem- Finlandiaan ei nyt muutenkaan mahdu kuin yksi kiistanalainen aristokraatti) mutta Tampereella asiat menevät omia latujaan ja perinteiseen tapaan yleisonosastoilla aletaan taas kerran uudelleensotia vuoden 1918 taisteluita. Tällä kertaa kyse oli jostakin kovasti kantaaottavasta teoksesta nimeltään "Verinen Tampere" johon joukko historioitsijoita (jotka nähtävästi ovat olleet mm taustoittamassa Vapriikki-museon näyttelyä aiheesta ja kirjoittaneet omia teoksia) reagoi ärhäkkäästi väittäen, että kirjalle sopisi paremminkin nimeksi "Virheellinen Tampere". Varsinkin puheet joukkohaudoista kuumentavat aina tunteita, jossain päin Suomeahan tuollainen kaivettiin auki (tuossa tapauksessa huhuttiin toisen maailmansodan aikaisten teloituste uhrien haudasta) ja kuopasta loytyikin luurankoja 1800-luvulta...
Tamperelaisten kohta sata vuotta jatkunut historiallinen kauna on omituinen ilmio. Muutenkin koko sisällissotaan takerrutaan aivan liikaa, jotkut jopa väittävät olevansa punakaartilaisia niin ja niin monennessa polvessa. Eivät varmasti ole, sen enempää kuin minä olen valkokaartilainen (johon sukulaiseni kuuluivat kummankin vanhempani puolelta) Sisällissotaa pidetään aivan ihmeellisen verisenä ja ainutlaatuisena tapahtumana, mikä on aika erikoinen ajatus kun ottaa huomioon 1900-luvun alkuvuosikymmenten mentaliteetin ja historian noin globaalisti. Outoahan tuohon aikaan oli se, jos jossain ei sodittu tai pidetty mahdollisimman veristä väkivaltaa ratkaisukeinona kaikkiin ongelmiin.
Tässä rauhanomaista taidetta 1910-luvulta
Irlantilaiset esimerkiksi ehtivät 1910-20 luvuilla sekä osallistumaan ensimmäiseen maailmansotaan, taistelemaan brittiläisiä isäntiään vastaan kapinassa, että saamaan aikaan sisällissodan ihan keskenään. 1910-luku noin ylipäätään muistetaan yhdestä maailman tuhoisimmasta sodista, ja vieläpä sellaisesta, jonne tuhannet nuoret miehet kaikkialta säntäsivät vapaaehtoisesti riemumielin. Olen aikaisemmin käsitellyt Futuristien sotaintoilua, mutta myos valtakulttuuri oli tuohon aikaan aivan erityisen militaristinen. Jo 1800-luvun aikana militarismi ja erilaiset väkivaltaa luovana ja puhdistavana voimana selittävät teoriat alkoivat olla suuressa huudossa ja minkä tahansa aatteen (pasifistista utopismia lukuunottamatta) kannattajien keskuudessa oli ns mainstreamia ajatella, että suursota puhdistaisi turmeltuneen maailman kaikesta saastasta ja näin nuori sukupolvi voisi alkaa rakentamaan uutta ja parempaa tilalle.
Suomi itsenäistyi Venäjästä isäntämaan jouduttua väkivaltaisen vallankumouksen kouriin ja muututtua utopistiseksi kokeiluksi, jossa käytiiin vielä oma sisällissotansa ennen kuin uusi hallinto sai vakiinnutettua asemansa. Lännessä Skandinaviassa sentään oli rauhallista, mutta muualla Euroopassa kehitys kulki siihen malliin, että enemmisto kansakunnista kuului jonkin diktatuurin alaisuuteen parinkymmenen vuoden päästä ensimmäisestä maailmansodasta. Myos demokraattisissa maissa väkivalta oli oleellinen osa politiikkaa ja aivan tavallisilla puolueilla oli katutappelu-tai taistelujoukkonsa, jotka ottivat yhteen vihollisten kanssa kaduilla kovaotteisesti. Demokratiahan oli monen mielestä pelkkä epäonnistunut 1800-luvun kokeilu ja vain kehityksen (erilaiset vallankumoukset) jarruna.
Omituisinta olisi ollut se, jos Suomessa ei olisi syttynyt sisäistä konfliktia maan itsenäistyttyä. Valtatyhjiotä seuraa aina valtataistelu ja siihen ei tarvita kärsivää jaloa kansaa, luokkaeroja tai edes aatteen paloa, ei mitään muuta kuin valtion virallisen väkivaltakoneiston heikkous tai sen puuttuminen. Venäjän armeija oli kuitenkin ollut Suomen virallinen armeija yli vuosisadan verran, ja pitänyt kuria enemmän tai vähemmän kuuliaisessa alusmaassaan. Sisällissodan syntymekanismit eivät ole mitään mysteereitä ja koska maailma on mitä on, me omana aikanammekin voimme seurata niiden kulkua uutisten välityksellä.
Tamperelaistyylinen yli sadan vuoden takaisten tapahtumien kauhistelu loppuisi, jos Suomen sisällissota nähtäisiin osana yleiseurooppalaista, oikeastaan globaalia (samaan aikaan Kiinassakin eri sotaherrat tappelivat keskenään verissäpäin) 1900-luvun alkuvuosikymmenten kuohuntaa, sitä väkivallan ja militarismin aikaa, jolloin kostomentaliteetti sai voiton sodan herrasmiessäännoistä ja joka johti aina vain pahenevaan väkivallan kierteeseen, lopulta toisen maailmansodan tuhoihin. Noissa sodissa pommitettiin tahallaan siviilikohteita ja pari sukupolvellista miehiä kaatui muutaman mutaisen metrin takia maisemassa, jossa uudet ja ihmeelliset aseet olivat tuhonneet luonnonkin. Tuota kaikkea kun ajattelee, Suomi ei yhtäkkiä vaikutakaan niin ainutlaatuiselta. Vaikka historiaa onkin syytä tutkia ja kaivaa esiin uutta informaatiota sotatapahtumista, niin niitä juoksuhautoja on turha lähteä uudelleen kaivelemaan, asemat ovat jo sen verran muuttuneet.
Tamperelaisten kohta sata vuotta jatkunut historiallinen kauna on omituinen ilmio. Muutenkin koko sisällissotaan takerrutaan aivan liikaa, jotkut jopa väittävät olevansa punakaartilaisia niin ja niin monennessa polvessa. Eivät varmasti ole, sen enempää kuin minä olen valkokaartilainen (johon sukulaiseni kuuluivat kummankin vanhempani puolelta) Sisällissotaa pidetään aivan ihmeellisen verisenä ja ainutlaatuisena tapahtumana, mikä on aika erikoinen ajatus kun ottaa huomioon 1900-luvun alkuvuosikymmenten mentaliteetin ja historian noin globaalisti. Outoahan tuohon aikaan oli se, jos jossain ei sodittu tai pidetty mahdollisimman veristä väkivaltaa ratkaisukeinona kaikkiin ongelmiin.
Tässä rauhanomaista taidetta 1910-luvulta
Irlantilaiset esimerkiksi ehtivät 1910-20 luvuilla sekä osallistumaan ensimmäiseen maailmansotaan, taistelemaan brittiläisiä isäntiään vastaan kapinassa, että saamaan aikaan sisällissodan ihan keskenään. 1910-luku noin ylipäätään muistetaan yhdestä maailman tuhoisimmasta sodista, ja vieläpä sellaisesta, jonne tuhannet nuoret miehet kaikkialta säntäsivät vapaaehtoisesti riemumielin. Olen aikaisemmin käsitellyt Futuristien sotaintoilua, mutta myos valtakulttuuri oli tuohon aikaan aivan erityisen militaristinen. Jo 1800-luvun aikana militarismi ja erilaiset väkivaltaa luovana ja puhdistavana voimana selittävät teoriat alkoivat olla suuressa huudossa ja minkä tahansa aatteen (pasifistista utopismia lukuunottamatta) kannattajien keskuudessa oli ns mainstreamia ajatella, että suursota puhdistaisi turmeltuneen maailman kaikesta saastasta ja näin nuori sukupolvi voisi alkaa rakentamaan uutta ja parempaa tilalle.
Suomi itsenäistyi Venäjästä isäntämaan jouduttua väkivaltaisen vallankumouksen kouriin ja muututtua utopistiseksi kokeiluksi, jossa käytiiin vielä oma sisällissotansa ennen kuin uusi hallinto sai vakiinnutettua asemansa. Lännessä Skandinaviassa sentään oli rauhallista, mutta muualla Euroopassa kehitys kulki siihen malliin, että enemmisto kansakunnista kuului jonkin diktatuurin alaisuuteen parinkymmenen vuoden päästä ensimmäisestä maailmansodasta. Myos demokraattisissa maissa väkivalta oli oleellinen osa politiikkaa ja aivan tavallisilla puolueilla oli katutappelu-tai taistelujoukkonsa, jotka ottivat yhteen vihollisten kanssa kaduilla kovaotteisesti. Demokratiahan oli monen mielestä pelkkä epäonnistunut 1800-luvun kokeilu ja vain kehityksen (erilaiset vallankumoukset) jarruna.
Omituisinta olisi ollut se, jos Suomessa ei olisi syttynyt sisäistä konfliktia maan itsenäistyttyä. Valtatyhjiotä seuraa aina valtataistelu ja siihen ei tarvita kärsivää jaloa kansaa, luokkaeroja tai edes aatteen paloa, ei mitään muuta kuin valtion virallisen väkivaltakoneiston heikkous tai sen puuttuminen. Venäjän armeija oli kuitenkin ollut Suomen virallinen armeija yli vuosisadan verran, ja pitänyt kuria enemmän tai vähemmän kuuliaisessa alusmaassaan. Sisällissodan syntymekanismit eivät ole mitään mysteereitä ja koska maailma on mitä on, me omana aikanammekin voimme seurata niiden kulkua uutisten välityksellä.
Tamperelaistyylinen yli sadan vuoden takaisten tapahtumien kauhistelu loppuisi, jos Suomen sisällissota nähtäisiin osana yleiseurooppalaista, oikeastaan globaalia (samaan aikaan Kiinassakin eri sotaherrat tappelivat keskenään verissäpäin) 1900-luvun alkuvuosikymmenten kuohuntaa, sitä väkivallan ja militarismin aikaa, jolloin kostomentaliteetti sai voiton sodan herrasmiessäännoistä ja joka johti aina vain pahenevaan väkivallan kierteeseen, lopulta toisen maailmansodan tuhoihin. Noissa sodissa pommitettiin tahallaan siviilikohteita ja pari sukupolvellista miehiä kaatui muutaman mutaisen metrin takia maisemassa, jossa uudet ja ihmeelliset aseet olivat tuhonneet luonnonkin. Tuota kaikkea kun ajattelee, Suomi ei yhtäkkiä vaikutakaan niin ainutlaatuiselta. Vaikka historiaa onkin syytä tutkia ja kaivaa esiin uutta informaatiota sotatapahtumista, niin niitä juoksuhautoja on turha lähteä uudelleen kaivelemaan, asemat ovat jo sen verran muuttuneet.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Alexander Stubbin sanoin... eli luin yleissivistyksen takia bestsellerin "Fifty Shades of Grey"
Olen aina ollut sitä mieltä, että jos jotakin fiktiivistä teosta aikoo arvostella, se on ensin syytä katsoa/lukea ennen kuin menee esimerkiksi Ylen ajankohtaisohjelmaan mussuttamaan. Muistannette ehkä Ville Ranta-skandaalin, jossa TV-studio oli täynnä loukkaantuneita tyyppejä, joista yksikään ei ollut lukenut kyseistä sarjakuvaa. Tämän takia en juurikaan hauku Twilightia. En nimittäin ala lukea edes utealiaisuudesta mitään niin paksua kirjaa.
Tämä entry tavallaan liittyy Twilightiin, koska Fifty Shades of Grey sai alkunsa fanfictionista. Brittikirjoittaja (kirjailija olisi tässä tapauksessa ns overstatement) otti Twilightista tavallaan sen huolestuttavimmat aspektit ja kirjoitti niistä tyypillistä fanfictionia eli pornoa. En tiedä millainen tapahtumaketju muutti fanfictionin trilogiaksi painettuja (vaan ei editoituja) kirjoja, mutta Dennis Wheatleyn perinteen mukaan veikkaan että itse Sielunvihollisella oli näppinsä pelissä.
Halusin oikeastaan lukea tämän siksi, koska halusin ymmärtää minkä hemmetin takia kirja oli niin suosittu. Amazon.uk-ssa, tuossa rahojani syovässä pohjattomassa kuilussa kirja sai suunnilleen 50/50 viittä tähteä ja yhtä tähteä lukijoilta. Kirjan arvioinnit ovat muuten Amazonissa aivan mielettomän hauskoja lukijoiden pilkatessa kirjan kieltä ja henkilohahmoja - nuo arvoinnit saattavat hyvinkin olla parasta mitä koko ilmiostä on syntynyt. Toisaalta tuhannet naiset ovat ihastuneet kirjaan ja kehuvat sitä, sekä sen sankaria hysteerisesti. Huomionarvoista arvioissa on se, että eniten kirjaa kehuvat sanovat, etteivät yleensä lue ollenkaan. Tämä on selkeästi tärkeä osa koko ilmiotä ja saattaa selittää osan sen saamasta kritiikittomästä ihailusta. Nainen joka ei lue kirjoja ollenkaan ei tiedä kirjallisuuden lainalaisuuksia ja käytäntojä ja sitä mitä ihmiset yleensä odottavat kirjallisuudelta.
En lue eroticaa enkä harlekiineja, joten en tiedä millaisia helmiä nämä genret yleensä pitävät sisällään. Sen verran kuitenkin tiedän, että huomasin jo alussa kirjan lähtokohtien olevan sieltä kliseisimmästä päästä. Kokematon opiskelijatytto tapaa ah-niin-komean miljonäärin joka on salaperäinen, kiehtova ja pelottava ja -yaaaawwn. Kliseisten henkiloiden lisäksi huomasin monia muitakin kirjan laatuun liittyviä ongelmia, joihin editointiporras yleensä puuttuu rankalla kädellä. Ainakin minun editoijani huomauttaa ilmiselvistä virheistä ja aukoista logiikassa ja minä sentään kirjoitan vain kioskikirjallisuutta ilman palkan hiventäkään. Tämä kirja on ladatuin teos Amazon Kindle-storessa ja sitä mainostetaan Lontoon metroasemilla julisteilla, jotka maksavat nelisen tonnia viikolta. On jokseenkin masentavaa ajatella, että suurella rahalla ja hypellä tuotettuja kirjoja ei oikoluettaisi ja korjattaisi edes kirjoitusvirheiden osalta...
No, koska kirjaa ei ole editoitu se on täynnä virheitä. Samat sanat toistuvat loputtomiin - "Oh my!" "Oh crap" ja niin edelleen. Joka toisella sivulla joku pureskelee huuliaan tai pyorittää silmiään. Keskustelut toistuvat suunnilleen samansuuntaisina luvusta toiseen, seksikohtaukset toistavat samaa sankarittaren saadessa aina räjähtäviä orgasmeja ja pariskunnan välistä outoa kirjallista sopimusta copypastataan aina uudelleen ja uudelleen pienillä muutoksilla. Tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta kirjoittaja käyttää anglismeja. Tarinassa on toki konflikti - tytto haluaa poikaystävän, poika haluaa piiskaleikkejä ja pelkää sitoutumista- mutta ei juonta. Tosin ehkä se nyt ei ole tässä genressä niin oleellista. Seksiä riittää joka luvussa, ja alussa pariskunnan välillä tuntuukin olevan latausta, mutta pian tuokin käy ikävystyttäväksi. Loppuvaiheilla mukaan livahtavat myos e-mailit, jotka yllättävää kyllä ovat kirjan viihdyttävintä antia.
Kirjoittaja kuvaa kohtauksesta toiseen siirtymistä irtonaisesti ja kompelosti. Myos minkä tahansa paikan kuvaaminen on toteutettu alta riman, suunnilleen myyräntunnelin tasolla - esim sankaritar Ana toteaa ensisilmäyksellä sankari Christianin huoneen seinällä olevan 36 maalausta - miten nopeasti sinä laskisit montako taulua on seinällä? Tällaisiakin asioita varten editointi on hyvä olla olemassa ja punakynä-tai fontti kirjoittajan ystävä.
Dialogi on kautta koko kirjan tuskallista luettavaa, kummallinen sekoitus sivistyssanoja ja 50-luvun mieleen tulevaa teinikieltä, joka olisi paikallaan Rebel without a cause-leffassa. Tuohon vielä käsittämäton määrä f-sanoja niin johan on baabelintorni pystyssä. Dialogin luontevuus on muuten pääasiallinen syy siihen, miksi en kirjoita englanniksi. Mielenkiintoista huomata, että jo englantilaisen kirjoittajan skriivatessa jenkkidialogia sitä mennään metsään noin komeasti.
Entäs henkilot sitten? Päähenkilo ja yli-analysoiva kertojatar Ana on rasittava maneereittensa takia ja Christian no - suunnilleen tämännäkoiseksi kuvittelin tuon herrasmiehen...
Myonnettäkoon, en ole ikinä oikein ymmärtänyt tätä pahan pojan viehätystä. Minusta kontrollifriikki, "salaperäinen", synkän menneisyyden omaava, väkivaltainen, mutta samaan aikaan suojeleva alfa-uros nyt ei vain ole niin kiehtova ja seksikäs (narsisteiksihan näitä yleensä kutsutaan) Ainoa poikkeus tässä on fiksaationi Melmothiin jotenkin tuon yliluonnollisen pahiksen suunnattoman draivin takia. Kai minuun vetoaa (fantasian tasolla, tosielämässä tykkään turvallisista nallekarhuista) miestyyppi joka on jotenkin omistautunut jollekin asialle täydellisesti, itse asiassa niin paljon, että naiset ovat aivan toisarvoisia. Mies, joka uhraa kaiken energiansa ns hameiden metsästykseen ei vaikuta kovinkaan jännittävältä. Christianin stalkkaava, dominoiva, väkivaltainen jne hahmo on saanut monet takajaloilleen - feministien mielestä (joihin en itse lukeudu) on melkoista takapakkia fanittaa näin ikävää alfaurosta. Oma teoriani siitä miksi Christian ja koko trilogia ovat sellaisia hittejä ei kuitenkaan liity siihen, että miljoonat naiset haluaisivat joutua jonkun kontrollifriikin dominoimiksi. Jotkut miesasiamiehet uskovat tähän mutta ei sekään pidä aivan paikkaansa. Ihmisten välinen dynamiikka on paljon monimutkaisempaa.
Usein monet ristiriitaisetkin vietit vaikuttavat ihmissuhteisiin ja fantasioihin. En usko miljoonien naisien salaa haluavan tulla Christianin tapaisen tyypin pompoteltaviksi eikä kirjoittaja itsekään usko siihen, koska Ana muuttaa Christiania vaivihkaa, saa tämän aste asteelta sitoutumaan itseensä, harrastamaan "tavallista" seksiä, tapaamaan vanhempia, nukkumaan yhdessä ja niin edelleen. Tämä muuten vasta vanha klisee onkin, yksi 1700-luvun bestsellereitä oli Pamela , jossa hyveellinen neitonen sai paheellisen kartanonherran tekemään itsensä kunnialliseksi naiseksi. Tämän takia vangit saavat ihailijakirjeitä ja narkkarit, tappelijat ja alkoholistit naisseuraa - monet naiset tuntevat eräänlaista vetoa vaaraan ja samaan aikaan haluavat parantaa miehen. Jos kirjassa ei olisi tätä elementtiä sitä ei lukisi kukaan.
Uskon siis kirjan suosion johtuvan suuresta määrästä kokemattomia (pun intended) lukijoista, jotka tarttuvat hypeen sekä useiden naisten vaara/hoiva-kombinaatiofantasiasta. Tätä kirjaa on kutsuttu muualla "maailman huonoimmaksi kirjaksi", mutta minusta, vähän samalla tavalla kuin eräs kriitikko sanoi puhuessaan Damien Hirstistä ja taiteesta, tämä ei ole edes huono kirja, tämä ei ole kirja ollenkaan, vaan pitkäksi venynyt fanfiction-tarina. 10-sivuisena tuo olisi toiminut ehkä vähän parremmin.
Niin masentavaa kun aidosti huonon teoksen suosio onkin, tämä saattaa olla lopulta aivan hyvä ilmio, vähän samalla tavalla kuin Harry Potter (joka toki on parempaa kirjallisuutta) aikoinaan. Ehkä kaikki nuo kirjaan ihastuneet naiset, jotka eivät yleensä lue mitään alkavat lukea laajemminkin ja parempia kirjoja kun huomaavat, miten mukavasti aika kuluu Kindlen kanssa vaikka junamatkalla.
Tämä entry tavallaan liittyy Twilightiin, koska Fifty Shades of Grey sai alkunsa fanfictionista. Brittikirjoittaja (kirjailija olisi tässä tapauksessa ns overstatement) otti Twilightista tavallaan sen huolestuttavimmat aspektit ja kirjoitti niistä tyypillistä fanfictionia eli pornoa. En tiedä millainen tapahtumaketju muutti fanfictionin trilogiaksi painettuja (vaan ei editoituja) kirjoja, mutta Dennis Wheatleyn perinteen mukaan veikkaan että itse Sielunvihollisella oli näppinsä pelissä.
Halusin oikeastaan lukea tämän siksi, koska halusin ymmärtää minkä hemmetin takia kirja oli niin suosittu. Amazon.uk-ssa, tuossa rahojani syovässä pohjattomassa kuilussa kirja sai suunnilleen 50/50 viittä tähteä ja yhtä tähteä lukijoilta. Kirjan arvioinnit ovat muuten Amazonissa aivan mielettomän hauskoja lukijoiden pilkatessa kirjan kieltä ja henkilohahmoja - nuo arvoinnit saattavat hyvinkin olla parasta mitä koko ilmiostä on syntynyt. Toisaalta tuhannet naiset ovat ihastuneet kirjaan ja kehuvat sitä, sekä sen sankaria hysteerisesti. Huomionarvoista arvioissa on se, että eniten kirjaa kehuvat sanovat, etteivät yleensä lue ollenkaan. Tämä on selkeästi tärkeä osa koko ilmiotä ja saattaa selittää osan sen saamasta kritiikittomästä ihailusta. Nainen joka ei lue kirjoja ollenkaan ei tiedä kirjallisuuden lainalaisuuksia ja käytäntojä ja sitä mitä ihmiset yleensä odottavat kirjallisuudelta.
En lue eroticaa enkä harlekiineja, joten en tiedä millaisia helmiä nämä genret yleensä pitävät sisällään. Sen verran kuitenkin tiedän, että huomasin jo alussa kirjan lähtokohtien olevan sieltä kliseisimmästä päästä. Kokematon opiskelijatytto tapaa ah-niin-komean miljonäärin joka on salaperäinen, kiehtova ja pelottava ja -yaaaawwn. Kliseisten henkiloiden lisäksi huomasin monia muitakin kirjan laatuun liittyviä ongelmia, joihin editointiporras yleensä puuttuu rankalla kädellä. Ainakin minun editoijani huomauttaa ilmiselvistä virheistä ja aukoista logiikassa ja minä sentään kirjoitan vain kioskikirjallisuutta ilman palkan hiventäkään. Tämä kirja on ladatuin teos Amazon Kindle-storessa ja sitä mainostetaan Lontoon metroasemilla julisteilla, jotka maksavat nelisen tonnia viikolta. On jokseenkin masentavaa ajatella, että suurella rahalla ja hypellä tuotettuja kirjoja ei oikoluettaisi ja korjattaisi edes kirjoitusvirheiden osalta...
No, koska kirjaa ei ole editoitu se on täynnä virheitä. Samat sanat toistuvat loputtomiin - "Oh my!" "Oh crap" ja niin edelleen. Joka toisella sivulla joku pureskelee huuliaan tai pyorittää silmiään. Keskustelut toistuvat suunnilleen samansuuntaisina luvusta toiseen, seksikohtaukset toistavat samaa sankarittaren saadessa aina räjähtäviä orgasmeja ja pariskunnan välistä outoa kirjallista sopimusta copypastataan aina uudelleen ja uudelleen pienillä muutoksilla. Tarina sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta kirjoittaja käyttää anglismeja. Tarinassa on toki konflikti - tytto haluaa poikaystävän, poika haluaa piiskaleikkejä ja pelkää sitoutumista- mutta ei juonta. Tosin ehkä se nyt ei ole tässä genressä niin oleellista. Seksiä riittää joka luvussa, ja alussa pariskunnan välillä tuntuukin olevan latausta, mutta pian tuokin käy ikävystyttäväksi. Loppuvaiheilla mukaan livahtavat myos e-mailit, jotka yllättävää kyllä ovat kirjan viihdyttävintä antia.
Kirjoittaja kuvaa kohtauksesta toiseen siirtymistä irtonaisesti ja kompelosti. Myos minkä tahansa paikan kuvaaminen on toteutettu alta riman, suunnilleen myyräntunnelin tasolla - esim sankaritar Ana toteaa ensisilmäyksellä sankari Christianin huoneen seinällä olevan 36 maalausta - miten nopeasti sinä laskisit montako taulua on seinällä? Tällaisiakin asioita varten editointi on hyvä olla olemassa ja punakynä-tai fontti kirjoittajan ystävä.
Dialogi on kautta koko kirjan tuskallista luettavaa, kummallinen sekoitus sivistyssanoja ja 50-luvun mieleen tulevaa teinikieltä, joka olisi paikallaan Rebel without a cause-leffassa. Tuohon vielä käsittämäton määrä f-sanoja niin johan on baabelintorni pystyssä. Dialogin luontevuus on muuten pääasiallinen syy siihen, miksi en kirjoita englanniksi. Mielenkiintoista huomata, että jo englantilaisen kirjoittajan skriivatessa jenkkidialogia sitä mennään metsään noin komeasti.
Entäs henkilot sitten? Päähenkilo ja yli-analysoiva kertojatar Ana on rasittava maneereittensa takia ja Christian no - suunnilleen tämännäkoiseksi kuvittelin tuon herrasmiehen...
Usein monet ristiriitaisetkin vietit vaikuttavat ihmissuhteisiin ja fantasioihin. En usko miljoonien naisien salaa haluavan tulla Christianin tapaisen tyypin pompoteltaviksi eikä kirjoittaja itsekään usko siihen, koska Ana muuttaa Christiania vaivihkaa, saa tämän aste asteelta sitoutumaan itseensä, harrastamaan "tavallista" seksiä, tapaamaan vanhempia, nukkumaan yhdessä ja niin edelleen. Tämä muuten vasta vanha klisee onkin, yksi 1700-luvun bestsellereitä oli Pamela , jossa hyveellinen neitonen sai paheellisen kartanonherran tekemään itsensä kunnialliseksi naiseksi. Tämän takia vangit saavat ihailijakirjeitä ja narkkarit, tappelijat ja alkoholistit naisseuraa - monet naiset tuntevat eräänlaista vetoa vaaraan ja samaan aikaan haluavat parantaa miehen. Jos kirjassa ei olisi tätä elementtiä sitä ei lukisi kukaan.
Uskon siis kirjan suosion johtuvan suuresta määrästä kokemattomia (pun intended) lukijoista, jotka tarttuvat hypeen sekä useiden naisten vaara/hoiva-kombinaatiofantasiasta. Tätä kirjaa on kutsuttu muualla "maailman huonoimmaksi kirjaksi", mutta minusta, vähän samalla tavalla kuin eräs kriitikko sanoi puhuessaan Damien Hirstistä ja taiteesta, tämä ei ole edes huono kirja, tämä ei ole kirja ollenkaan, vaan pitkäksi venynyt fanfiction-tarina. 10-sivuisena tuo olisi toiminut ehkä vähän parremmin.
Niin masentavaa kun aidosti huonon teoksen suosio onkin, tämä saattaa olla lopulta aivan hyvä ilmio, vähän samalla tavalla kuin Harry Potter (joka toki on parempaa kirjallisuutta) aikoinaan. Ehkä kaikki nuo kirjaan ihastuneet naiset, jotka eivät yleensä lue mitään alkavat lukea laajemminkin ja parempia kirjoja kun huomaavat, miten mukavasti aika kuluu Kindlen kanssa vaikka junamatkalla.
Kommunisteja ja satanisteja - eli jälleen Dennis Wheatleyn parissa...
Minä pidän Dennis Wheatleyn pulp-trillereistä. Niitä on mukava lukea hupimielessä monesta syystä - ne ovat jotenkin niin brittiläisiä eksentrisellä ja hauskalla tavalla, ne ovat aikamatka 1930-50-luvun mentaliteettiin ja kulttuuriin, pahikset ovat pahoja, sankarit ja sankarittaret urheita ja maaseudun kartanoissa tapahtuu jännittäviä asioita! Ollakseen kirjoitettu noinkin kauan sitten ne ovat myos aika graafisia ja rohkeita. Viimeisin lukukokemukseni oli 1960-luvun painos parikymmentä vuotta vanhemmasta sota-aikaan sijoittuvasta klassikosta "The Haunting of Toby Jugg". Tuosta on ihan uutukainen klassikkosarja-painoskin, mutta oma versioni näytti tällaiselta. Peittelin sen kantta metrossa ja kahviloissa...
Luonnollisesti kirjassa ei ole kohtausta, jossa joku nainen heiluisi maagisessa transsissa yläosattomissa. Parhaiden kioskikirjallisuuden perinteiden mukaan koko kirjassa ei itse asiassa ole vaaleahiuksista kaunotarta ollenkaan vaikka sellainen kannessa esiintyykin. Hämähäkkejä sen sijaan vipeltää kirjan sivuilla huomattava määrä, joten araknofobiselle tämä voi olla melkoinen koettelemus...
Kirja on kirjoitettu päiväkirjankatkelmina minä-muodossa ja tuo tyyli toimii loistavasti. Alkuvitkastelun jälkeen tapahtumat lähtevät rullaamaan ja lukija aavistaa usein ennen varsin naiivia ja luottavaista päähenkiloä että missä oikein mennään. Välillä päähenkilon viholliset onnistuvat manipuloimaan tätä niin kovasti, että lukijaa aivan säälittää kun tämä ei tuota itse tajua ollenkaan.
Päähenkilo on hyvin nuori sotainvalidi - vasta 20-vuotias kävelykykynsä menettänyt pyorätuolipotilas jonka pitäisi täysi-ikäiseksi parin kuukauden päästä tultuaa periä valtava omaisuus. Hän asuu vanhassa kartanossa palvelijoiden, hoitajien ja sukunsa karismaattisen luottomiehen, Tohtori Helmuthin hoivattavana. Lapsuutensa hän on viettänyt hiukan hulttioimaisen setänsä ja tämän nuoren ja kauniin vaimon luona sekä kokeilevassa vapaakoulussa, jossa hänellä opetettiin hyvin erikoisia asioita ja jonka motto oli "Do what thou will shall be the whole law"... Ja oisin hän valvoo kauhun vallassa, koska jokin sanomaton hirvio tuntuu yrittävän tunkeutua hänen huoneeseensa...
Dennis Wheatley, jonka mielestä siis, spoilaan tässä nyt juonta muille pulpin ystäville - kommunismi on Saatanan juoni, on aatteiltaan tänä päivänä kovin vanhentunut ja poliittisesti epäkorrekti. Silti hänen tarinoiltaan on turha odottaa neitoa pulassa ja uljasta sankaria - tähänasti lukemistani kirjoissa joka kerta mies on ollut pulassa ja useimmiten naiset toimivat urheasti ja sankarillisesti, silti vaikuttamatta mitenkään maskuliinisilta action-sankareilta. Jotenkin he vain selviävät rankistakin seikkailuista brittiläisellä sisukkuudella ja reippaudella.
Dennis Wheatleytä on haukuttu huonoksi kirjoittajaksi joka luo kaksiulotteisia henkilohahmoja, mutta kun verrataan viimeisimpään lukukokemukseeni (tästä toisessa entryssä lisää) oli kieli toki sujuvaa ja henkilokaarti mielenkiintoinen. Tästä kirjasta on tehty erittäin huonoksi ja vain osittain alkuperäiseen tarinaan perustuvaksi haukuttu elokuva, pääosassa itse Robert Pattison! Taidan jättää väliin...
Luonnollisesti kirjassa ei ole kohtausta, jossa joku nainen heiluisi maagisessa transsissa yläosattomissa. Parhaiden kioskikirjallisuuden perinteiden mukaan koko kirjassa ei itse asiassa ole vaaleahiuksista kaunotarta ollenkaan vaikka sellainen kannessa esiintyykin. Hämähäkkejä sen sijaan vipeltää kirjan sivuilla huomattava määrä, joten araknofobiselle tämä voi olla melkoinen koettelemus...
Kirja on kirjoitettu päiväkirjankatkelmina minä-muodossa ja tuo tyyli toimii loistavasti. Alkuvitkastelun jälkeen tapahtumat lähtevät rullaamaan ja lukija aavistaa usein ennen varsin naiivia ja luottavaista päähenkiloä että missä oikein mennään. Välillä päähenkilon viholliset onnistuvat manipuloimaan tätä niin kovasti, että lukijaa aivan säälittää kun tämä ei tuota itse tajua ollenkaan.
Päähenkilo on hyvin nuori sotainvalidi - vasta 20-vuotias kävelykykynsä menettänyt pyorätuolipotilas jonka pitäisi täysi-ikäiseksi parin kuukauden päästä tultuaa periä valtava omaisuus. Hän asuu vanhassa kartanossa palvelijoiden, hoitajien ja sukunsa karismaattisen luottomiehen, Tohtori Helmuthin hoivattavana. Lapsuutensa hän on viettänyt hiukan hulttioimaisen setänsä ja tämän nuoren ja kauniin vaimon luona sekä kokeilevassa vapaakoulussa, jossa hänellä opetettiin hyvin erikoisia asioita ja jonka motto oli "Do what thou will shall be the whole law"... Ja oisin hän valvoo kauhun vallassa, koska jokin sanomaton hirvio tuntuu yrittävän tunkeutua hänen huoneeseensa...
Dennis Wheatley, jonka mielestä siis, spoilaan tässä nyt juonta muille pulpin ystäville - kommunismi on Saatanan juoni, on aatteiltaan tänä päivänä kovin vanhentunut ja poliittisesti epäkorrekti. Silti hänen tarinoiltaan on turha odottaa neitoa pulassa ja uljasta sankaria - tähänasti lukemistani kirjoissa joka kerta mies on ollut pulassa ja useimmiten naiset toimivat urheasti ja sankarillisesti, silti vaikuttamatta mitenkään maskuliinisilta action-sankareilta. Jotenkin he vain selviävät rankistakin seikkailuista brittiläisellä sisukkuudella ja reippaudella.
Dennis Wheatleytä on haukuttu huonoksi kirjoittajaksi joka luo kaksiulotteisia henkilohahmoja, mutta kun verrataan viimeisimpään lukukokemukseeni (tästä toisessa entryssä lisää) oli kieli toki sujuvaa ja henkilokaarti mielenkiintoinen. Tästä kirjasta on tehty erittäin huonoksi ja vain osittain alkuperäiseen tarinaan perustuvaksi haukuttu elokuva, pääosassa itse Robert Pattison! Taidan jättää väliin...
perjantai 29. kesäkuuta 2012
What plot's gotta do with it - eli Prometheusta katsomassa!
Olen siitä outo scifisti, että en pidä ollenkaan Alien-sarjan elokuvista. Ridley Scottin Alien, klassikoiden klassikko, ei koskettanut minua millään tavalla. Kyllähän sen ennemmin katsoi kun selkäänsä otti, mutta silti minun mieleeni eivät ole leffat, jossa säntäillään pakoon jotain limanuljaskaotusta tai ns "body horror" noin ylipäätään. En muutenkaan pidä Scottin elokuvista Blade Runneria lukuunottamatta - varsinkin Gladiatorin ja Kingdom of Heavenin koin todella vastemielisiksi. Ensimmäinen oli lastenversio Fall of the Roman Empiresta ja toinen edusti sitä mitä vihaan historiallisessa fiktiossa eniten - yritystä käyttää historiallista teemaa jonkun oman, naiivin ja nynnyn ideologian ajamiseen, laittamalla selvästi oman aikakautelle mentaliteetilla varustetut pulliaiset (ja mikä pahinta, Orlando Bloomin!) seikkailemaan historiallisissa kulisseissa.
En siis kuulunut niihin, jotka odottivat ihmeitä Prometheukselta. Halusin silti nähdä elokuvan koska tykkään Gigerin designista ja miehelläni oli ilmaisliput. Mikäs siinä, 3D lasit omien rillien päälle (toivottavasti tämä gimmick-muoti menee pian ohi tai kehittyy vähemmän hankalaksi meille rillipäille) ja menoksi!
Elokuva oli ihan kivaa katsottavaa enkä ikävystynyt sen aikana. Edellinen scifieepos-kokemukseni oli elokuvateatterissa Avatar joka jo katseluvaiheessa tuntui ajantuhlaukselta. Tämä kokemus oli erilainen, vasta kotiin kävellessä iski kirjoittajaminäni päälle ja alkoi pohtia käsikirjoituksen kummallisuutta. Ja pohdittavaa piisasi - motiivinpuutteiden, juonenaukkojen, kliseisten henkilohahmojen ja yleisen epämääräisyyden ihmettely oli vähällä viedä younet.
Elokuvassa on siis huomattavan huono käsikirjoitus ja jälleen kerran sisälto uhrattu komealle kuorelle. Siinä on sekä juoniaukkoja (luolaston kartoittanut tiedemies eksyy samaan luolaan, biologit ronkkivat tuntemattomia otuksia uhkaavassa tilanteessa), kliseitä (vanha miljonääri haluaa kuolemattomaksi, Von Däniken-tyyppisiä visioita, jotka scifissä kirjallisuuden puolella olivat tuoreita ja ihmeellisiä ehkä 1950-luvulle asti) motiivinpuutetta ja selittämättomyyttä (mistä hitosta se yksi tyyppi angstaa ja ryyppää? miksi ne kieltämättä kiehtovanoloiset avaruusoliot ensin loivat ja sitten halusivat tuhota ihmiset? Mitä androidi David, koko henkilokaartin persoonallisin (!) tyyppi oikein haluaa? miksi hemmetissä päähenkilotär menee lopussa "etsimään vastauksia" kun paljon parempi vaihtoehto olisi vanha kunnon "nuke them from the orbit"? Miksi nuo otukset johdattivat ihmiset juuri tuolle planeetalle? jne) mikään tästä epämääräisyydestä ei selity Tarkovski-tyyppisellä allegorialla tai symboliikalla, itse asiassa Stalkerin tapaisissakin taidepläjäyksissä kaikki kuitenkin loppupeleissä on selitettävissä. Kaikesta päätellen nykyään käsikirjoittajapiireissä on muodikasta jonkinlainen "kaikki käy" mentaliteetti, jossa epämääräinen vihjailu, loogisuuden puute ja sekavuus on ihan jees, kunhan meininki on mahdollisimman mystistä ja eeppistä. Aika iso osa nykyisestä elokuva ja tv-tuotannosta kärsii juuri tästä ongelmasta.
URS:issa korostamme hyvän tarinan tärkeyttä. Tämä on minun mielestäni unohdettu jossain vaiheessa 2000-lukua täysin. Vastaava vaihe oli varmaan elokuvan aivan alkuvuosina kun pelkkä uusi tekniikka oli jotain niin ihmeellistä, että tanssivien luurankojen katseleminen pianonpimputuksen tahdissa riitti viihdyttämään. Kuitenkin orastava elokuvateollisuus jo 1900-luvun alussa pyrki nimenomaan kertomaan hyviä tarinoita, vaikka tekninen puoli saattoi olla hankala toteuttaa. Nyt äänitekniikan, tietokone-efektien, tuhatkertaisesti kirotun bluescreenin ja 3D:n ansiosta olemme joutuneet tilanteeseen jossa kalliit elokuvateatterit tarjoavat ylihintaan puhdasta B-tuotantoa komeassa paketissa ja hurjalla hypellä. Aikaisemmilla vuosikymmenillä elokuvien juonet saattoivat olla todella typeriä, yksinkertaisia, juoniaukkoja ja kaikenlaisia virheitä viliseviä, mutta tällainen epämääräisyys ja minkään maailman pointin puute on ihan oman aikamme ilmio. Nykyään elokuvat näyttävät todella kauniilta, ne on hiottu visuaalisesti upeiksi eikä jäljellä ole merkkiäkään menneiden vuoskymmenien huojuvista studiolavasteista. Unohtuivatkohan ne käsikirjoituksetkin sinne lavastevarastoihin?
En siis kuulunut niihin, jotka odottivat ihmeitä Prometheukselta. Halusin silti nähdä elokuvan koska tykkään Gigerin designista ja miehelläni oli ilmaisliput. Mikäs siinä, 3D lasit omien rillien päälle (toivottavasti tämä gimmick-muoti menee pian ohi tai kehittyy vähemmän hankalaksi meille rillipäille) ja menoksi!
Elokuva oli ihan kivaa katsottavaa enkä ikävystynyt sen aikana. Edellinen scifieepos-kokemukseni oli elokuvateatterissa Avatar joka jo katseluvaiheessa tuntui ajantuhlaukselta. Tämä kokemus oli erilainen, vasta kotiin kävellessä iski kirjoittajaminäni päälle ja alkoi pohtia käsikirjoituksen kummallisuutta. Ja pohdittavaa piisasi - motiivinpuutteiden, juonenaukkojen, kliseisten henkilohahmojen ja yleisen epämääräisyyden ihmettely oli vähällä viedä younet.
Elokuvassa on siis huomattavan huono käsikirjoitus ja jälleen kerran sisälto uhrattu komealle kuorelle. Siinä on sekä juoniaukkoja (luolaston kartoittanut tiedemies eksyy samaan luolaan, biologit ronkkivat tuntemattomia otuksia uhkaavassa tilanteessa), kliseitä (vanha miljonääri haluaa kuolemattomaksi, Von Däniken-tyyppisiä visioita, jotka scifissä kirjallisuuden puolella olivat tuoreita ja ihmeellisiä ehkä 1950-luvulle asti) motiivinpuutetta ja selittämättomyyttä (mistä hitosta se yksi tyyppi angstaa ja ryyppää? miksi ne kieltämättä kiehtovanoloiset avaruusoliot ensin loivat ja sitten halusivat tuhota ihmiset? Mitä androidi David, koko henkilokaartin persoonallisin (!) tyyppi oikein haluaa? miksi hemmetissä päähenkilotär menee lopussa "etsimään vastauksia" kun paljon parempi vaihtoehto olisi vanha kunnon "nuke them from the orbit"? Miksi nuo otukset johdattivat ihmiset juuri tuolle planeetalle? jne) mikään tästä epämääräisyydestä ei selity Tarkovski-tyyppisellä allegorialla tai symboliikalla, itse asiassa Stalkerin tapaisissakin taidepläjäyksissä kaikki kuitenkin loppupeleissä on selitettävissä. Kaikesta päätellen nykyään käsikirjoittajapiireissä on muodikasta jonkinlainen "kaikki käy" mentaliteetti, jossa epämääräinen vihjailu, loogisuuden puute ja sekavuus on ihan jees, kunhan meininki on mahdollisimman mystistä ja eeppistä. Aika iso osa nykyisestä elokuva ja tv-tuotannosta kärsii juuri tästä ongelmasta.
URS:issa korostamme hyvän tarinan tärkeyttä. Tämä on minun mielestäni unohdettu jossain vaiheessa 2000-lukua täysin. Vastaava vaihe oli varmaan elokuvan aivan alkuvuosina kun pelkkä uusi tekniikka oli jotain niin ihmeellistä, että tanssivien luurankojen katseleminen pianonpimputuksen tahdissa riitti viihdyttämään. Kuitenkin orastava elokuvateollisuus jo 1900-luvun alussa pyrki nimenomaan kertomaan hyviä tarinoita, vaikka tekninen puoli saattoi olla hankala toteuttaa. Nyt äänitekniikan, tietokone-efektien, tuhatkertaisesti kirotun bluescreenin ja 3D:n ansiosta olemme joutuneet tilanteeseen jossa kalliit elokuvateatterit tarjoavat ylihintaan puhdasta B-tuotantoa komeassa paketissa ja hurjalla hypellä. Aikaisemmilla vuosikymmenillä elokuvien juonet saattoivat olla todella typeriä, yksinkertaisia, juoniaukkoja ja kaikenlaisia virheitä viliseviä, mutta tällainen epämääräisyys ja minkään maailman pointin puute on ihan oman aikamme ilmio. Nykyään elokuvat näyttävät todella kauniilta, ne on hiottu visuaalisesti upeiksi eikä jäljellä ole merkkiäkään menneiden vuoskymmenien huojuvista studiolavasteista. Unohtuivatkohan ne käsikirjoituksetkin sinne lavastevarastoihin?
tiistai 26. kesäkuuta 2012
"Or even worse, it could be perfect" - luonnostelma Futurismista ja Scifistä
Aina tulevaisuus ei ollut ekodystopiaa, tyranniaa, rikollisjengien ja aasialaisten suuryhtioiden hallitsemaa Yakuza-landiaa, jossa teknologiakin palvelee vain rikollisia ja hedonistisia tarkoitusperiä. Ei sellaista, mitä näemme Blade Runnerissa, Akirassa tai apokalyptisissa selviytymistaisteluissa. Sata vuotta sitten tulevaisuus oli kiiltävä ja hurja, kauniimpaa kuin yksikään kulttuurimme taideaarteista, kauniimpaa kuin luonto, kirkot, temppelit ja palatsit, kauniimpaa kuin osaamme edes kuvitella. Hohtavan valkeat tornitalot kohosivat kohti taivaita, nopean autot kiisivät valtateillä ja lentokoneet pilvien yllä ja nuo lentokoneet, autot, junat, jopa tehtaiden piiput, aseet, tykit, levysoittimet, koneet ja moottorit olivat kaikki jo itsessään taideteoksia.
Sata vuotta sitten monet katsoivat tulevaisuuteen luottavaisin mielin, täynnä intoa ja energiaa. Mikään heidän menneisyydessään ei ollut säilyttämisen arvoista. Kaikki heidän ympärillään tulisi katoamaan. Tulevaisuus kohoaisi tuhottujen kaupunkien raunioille. Kaikki ne aatteet, ihanteet, edellisen vuosisadan estetiikka - demokratia, monarkia, filantropia, rauhallinen kehitys kohti tasa-arvoa ja vaurautta, klassismi, symbolismi, romantiikka - he tuhoaisivat kaiken ja tekisivät sen mahdollisimman näyttävästi.
Olen kirjoittanut muualla paljon Futurismista, mutta en oikein ikinä heidän scifi-puolestaan. He itse eivät kirjoittaneet tietämäni mukaan spekulatiivista fiktiota, heidän kirjallinen tuotantonsa oli kokeilevaa sanaleikkiä, jolla pyrittiin kuvaaman heidän oman aikansa vauhtia ja aggressiota. Heidän tulevaisuudenvisionsa kuitenkin vakiintui scifikuvastoksi, tulevaisuudeksi, joka ei milloinkaan toteutunut.
Antonio Sant'Elian futuristista arkkitehtuuria. Kunnon futuristin tavoin hän kirjoitti tulevaisuuden arkkitehtuurin manifestin, jossa vastustettiin kaikkia vanhoja arkkitehtuurin suuntauksia. Futuristinen kaupunki on siivottu aikaisempien vuosisatojen jäänteistä - erään manifestin mukaan koko Venetsian kaupunki olisi parasta tuhota uuden teollisuusalueen tieltä.
The Futurist Manifesto
Futuristisen manifestin lukeminen ensi kerran - ironista kyllä The British Libraryn museotilassa - on ollut yksi elämäni vaikuttavampia kokemuksia. Moni muu näyttelyvieras kommentoi ääneen varsin järkyttyneenä sen sisältoä, minä katsoin sitä lumoutuneena ja sydän jyskyttäen innostuksesta. Nykyihmiselle se avaa maailmankuvan, joka on suunnilleen vastakkainen 2010-luvun valtavirta-ajattelun kanssa. He pilkkaavat kaikkea nykyihmiselle rakasta: demokratiaa, ihmisoikeuksia, naisten oikeuksia, luontoa, taideaarteita. He ihailevat kaikkea sitä, mitä meidät on opetettu varomaan: mistään piittamatonta teknologian kehitystä, kaiken vanhan tuhoamista, väkivaltaa aivan itsearvoisesti, sotaa, ääriaatteita. He kannattivat niin anarkismia kuin fasismiakin. Mitä tahansa kunhan se ei ollut vanhanaikaista, "passeistista" demokratiaa tai monarkiaa.
He halusivat tuhota museot ja räjäyttää kirjastot. Minä rakastan kumpiakin, huomennakin menen vapaaehtoistyohon erään museon kirjastoon, arkistoimaan 1700-luvun kirjallisuutta. Miksi siis ihailen futuristeja? Mitä ihailemisen arvoista on miehissä, jotka kampanjoivat Ensimmäiseen Maailmansotaan liittymisen puolesta, valittivat Mussolinille ettei tämä ollut tarpeeksi radikaali ja inhosivat suunnilleen kaikkea, mikä on minulle arvokasta: rauhallista muutosta parempaan, jos siihen on tarvetta, traditioita, historiaa, museoita, vanhoja taide-aarteita, symbolismia, klassismia ja romantiikkaa ?
Minä kadehdin heitä. He olivat varmoja siitä, että tulevaisuus olisi jotakin ihmeellistä. He eivät säälineet itseään, he pyrkivät elämään kuten kirjoittivatkin. Marinetti soti vapaaehtoisesti kolmessa eri sodassa ja hänen viimeinenkin runonsa kertoo taistelun kauneudesta. Monet muut futuristeista kyllä peruivat puheensa sodan kauneudesta tarpeeksi kauan juoksuhaudoissa kärsittyään. Moni heistä myos menehtyi taistelussa, kuten Sant'Elia, ensimmäisen kuvan arkkitehti. Hän piirsi futuristisen kaupunkinsa vuonna 1914 ja kuoli 1916.
Englantilainen futuristi Epstein menetti sen verran koneoptimismiaan sodan jälkeen, että katkaisi tämän patsaansa vyotäisistä. Sellaisena minäkin sen näin Tate Modernin Futuristinäyttelyssä. Konevisioiden torso, hurjimman optimismin jäätyä sodan jalkoihin. Mutta tämäkin kuvasto jäi elämään, moni robotti oman aikamme elokuvissa ja tv-sarjoissa muistuttaa Epsteinin konemiestä.
Euroopassa futuristinen unelma jäi sotien jalkoihin 1910-luvulla. Futuristit olivat halunneet sotaa, ja saivat sen, mutta sen raunoille ei syntynytkään tulevaisuuden kaupunkia, vain uusien pommitusten raunioita. Uusklassismi, tuo vaikeiden aikojen tuki ja turva nousi taas suosioon. Yhdysvalloissa futurismi jatkoi vielä optimistisessa populaarimuodossa, ilman sotahehkutusta ja totalitarismia, myohemmille vuosikymmenille. Kohta me kaikki asuisimme tornitaloissa ja "haastaisimme tähdet" raketeillamme, kuten futuristit vakuuttivat. Tämä tulevaisuus kummittelee William Gibsonin tarinassa "The Gernsback Continuum"
Kuuntelin tuota tarinaa audiokirjana iPodiltani kävellessäni Westministerin metroaseman halki. Se on Lontoon metroasemista scifistisin - tosin ei optimistisella ja futuristisella, vaan betonibrutalistisella tavalla. Kuvittelen sinne aina tulevaisuuden eloonjäämistaistelua. Tuon tarinan kuunteleminen tuossa ympäristossä oli hieno kokemus. Siinä 1920-30-luvun tulevaisuudenvisiot alkavat kummitella 1980-luvulla, sekoittuvat hallusionaationa ankeaan nykypäivään:
I nearly wrecked the car on a stretch of overpass near Disneyland, when the road fanned out like an origami trick and left me swerving trough a dozen minilanes of whizzing chrome teardrops with shark fins.
Tämä on Gibsonin tuotannosta ehdoton suosikkini. Sen aivan näkee - kiiltävät tulevaisuuden-jota-ei-koskaan-tullut tornitalot, Metropoliksesta tutut kulkuneuvot.
Tähän nähdäkseni perustuu Steampunkin viehätys. En itse juurikaan pidä Steampunkista, se näyttää hyvältä, mutta 1800-luku ei ole se minua eniten kiinnostava aikakausi, ei varsinkaan viktoriaaninen aika. Kuitenkin aikakauteen liittyi koneoptimismi ja usko paremmasta huomisesta. Jokainen tietää 1800-luvun pimeät puolet: Afrikan kolonialismin (Aasian siirtomaista en sano mitään, appeni mielestä hänen kotimaansa oli parempi Britannian vallan alla kuin nykyään), tyoläisten huonot olot, lapsityovoiman, sovinismin ja niin edelleen. En kuitenkaan ymmärrä miksi nimenomaan 1800-luvun huonojen puolien pitäisi olla Steampunkin kannalta oleellista - Steampunkhan ei ole realistista 1800-lukua vaan 1800-luvun tulevaisuus, jota ei koskaan tullut. Jos ohjelmallista 1800-luvun synkkien puolien analysointia haluaa - hei, tuohon aikaan keksittiin realismi, take your pick!
Tänään luin kuitenkin bloggauksen, jossa Steampunkia kutsuttiin termillä "Fascism for nice people". Tästä kehitin eteenpäin Gibsonin tarinasta jo saamaani ideaa Futuristisesta scifistä - Futuropunkista. Tässä teille aivan oikeaa fasismia tai ainakin proto-fasismia (fasistinen liike perustettiin Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen, joten turhaa sitä on sinne 1800-luvulle istuttaa) ja koneromantiikkaa joka ei taatusti istu nykyiseen eko-ilmapiiriimme!
Kuvitelkaamme tulevaisuus sellaisena kuin Sant'Elia ja Marinetti sen halusivat. Aggressiivinen yli-ihmisten maailma, jossa kaikki vanha on tuhottu ja jossa heidän hurjimmatkin visionsa koneista ja kaupungeista ovat toteutuneet. Meidän ei tarvitse pitää siitä, eihän sekään pidä meistä, heikoista, omissa neurooseissaan pyorivistä 2000-luvun identiteettikriisistä kärsivistä hipstereistä. Mutta ehkä se tarjoaa meillekin jotain innostavaa - mahdollisuuden omaan visiointiimme, spekulaatioon ja seikkailuun.
Sata vuotta sitten monet katsoivat tulevaisuuteen luottavaisin mielin, täynnä intoa ja energiaa. Mikään heidän menneisyydessään ei ollut säilyttämisen arvoista. Kaikki heidän ympärillään tulisi katoamaan. Tulevaisuus kohoaisi tuhottujen kaupunkien raunioille. Kaikki ne aatteet, ihanteet, edellisen vuosisadan estetiikka - demokratia, monarkia, filantropia, rauhallinen kehitys kohti tasa-arvoa ja vaurautta, klassismi, symbolismi, romantiikka - he tuhoaisivat kaiken ja tekisivät sen mahdollisimman näyttävästi.
Olen kirjoittanut muualla paljon Futurismista, mutta en oikein ikinä heidän scifi-puolestaan. He itse eivät kirjoittaneet tietämäni mukaan spekulatiivista fiktiota, heidän kirjallinen tuotantonsa oli kokeilevaa sanaleikkiä, jolla pyrittiin kuvaaman heidän oman aikansa vauhtia ja aggressiota. Heidän tulevaisuudenvisionsa kuitenkin vakiintui scifikuvastoksi, tulevaisuudeksi, joka ei milloinkaan toteutunut.
Antonio Sant'Elian futuristista arkkitehtuuria. Kunnon futuristin tavoin hän kirjoitti tulevaisuuden arkkitehtuurin manifestin, jossa vastustettiin kaikkia vanhoja arkkitehtuurin suuntauksia. Futuristinen kaupunki on siivottu aikaisempien vuosisatojen jäänteistä - erään manifestin mukaan koko Venetsian kaupunki olisi parasta tuhota uuden teollisuusalueen tieltä.
The Futurist Manifesto
Futuristisen manifestin lukeminen ensi kerran - ironista kyllä The British Libraryn museotilassa - on ollut yksi elämäni vaikuttavampia kokemuksia. Moni muu näyttelyvieras kommentoi ääneen varsin järkyttyneenä sen sisältoä, minä katsoin sitä lumoutuneena ja sydän jyskyttäen innostuksesta. Nykyihmiselle se avaa maailmankuvan, joka on suunnilleen vastakkainen 2010-luvun valtavirta-ajattelun kanssa. He pilkkaavat kaikkea nykyihmiselle rakasta: demokratiaa, ihmisoikeuksia, naisten oikeuksia, luontoa, taideaarteita. He ihailevat kaikkea sitä, mitä meidät on opetettu varomaan: mistään piittamatonta teknologian kehitystä, kaiken vanhan tuhoamista, väkivaltaa aivan itsearvoisesti, sotaa, ääriaatteita. He kannattivat niin anarkismia kuin fasismiakin. Mitä tahansa kunhan se ei ollut vanhanaikaista, "passeistista" demokratiaa tai monarkiaa.
He halusivat tuhota museot ja räjäyttää kirjastot. Minä rakastan kumpiakin, huomennakin menen vapaaehtoistyohon erään museon kirjastoon, arkistoimaan 1700-luvun kirjallisuutta. Miksi siis ihailen futuristeja? Mitä ihailemisen arvoista on miehissä, jotka kampanjoivat Ensimmäiseen Maailmansotaan liittymisen puolesta, valittivat Mussolinille ettei tämä ollut tarpeeksi radikaali ja inhosivat suunnilleen kaikkea, mikä on minulle arvokasta: rauhallista muutosta parempaan, jos siihen on tarvetta, traditioita, historiaa, museoita, vanhoja taide-aarteita, symbolismia, klassismia ja romantiikkaa ?
Minä kadehdin heitä. He olivat varmoja siitä, että tulevaisuus olisi jotakin ihmeellistä. He eivät säälineet itseään, he pyrkivät elämään kuten kirjoittivatkin. Marinetti soti vapaaehtoisesti kolmessa eri sodassa ja hänen viimeinenkin runonsa kertoo taistelun kauneudesta. Monet muut futuristeista kyllä peruivat puheensa sodan kauneudesta tarpeeksi kauan juoksuhaudoissa kärsittyään. Moni heistä myos menehtyi taistelussa, kuten Sant'Elia, ensimmäisen kuvan arkkitehti. Hän piirsi futuristisen kaupunkinsa vuonna 1914 ja kuoli 1916.
Englantilainen futuristi Epstein menetti sen verran koneoptimismiaan sodan jälkeen, että katkaisi tämän patsaansa vyotäisistä. Sellaisena minäkin sen näin Tate Modernin Futuristinäyttelyssä. Konevisioiden torso, hurjimman optimismin jäätyä sodan jalkoihin. Mutta tämäkin kuvasto jäi elämään, moni robotti oman aikamme elokuvissa ja tv-sarjoissa muistuttaa Epsteinin konemiestä.
Euroopassa futuristinen unelma jäi sotien jalkoihin 1910-luvulla. Futuristit olivat halunneet sotaa, ja saivat sen, mutta sen raunoille ei syntynytkään tulevaisuuden kaupunkia, vain uusien pommitusten raunioita. Uusklassismi, tuo vaikeiden aikojen tuki ja turva nousi taas suosioon. Yhdysvalloissa futurismi jatkoi vielä optimistisessa populaarimuodossa, ilman sotahehkutusta ja totalitarismia, myohemmille vuosikymmenille. Kohta me kaikki asuisimme tornitaloissa ja "haastaisimme tähdet" raketeillamme, kuten futuristit vakuuttivat. Tämä tulevaisuus kummittelee William Gibsonin tarinassa "The Gernsback Continuum"
Kuuntelin tuota tarinaa audiokirjana iPodiltani kävellessäni Westministerin metroaseman halki. Se on Lontoon metroasemista scifistisin - tosin ei optimistisella ja futuristisella, vaan betonibrutalistisella tavalla. Kuvittelen sinne aina tulevaisuuden eloonjäämistaistelua. Tuon tarinan kuunteleminen tuossa ympäristossä oli hieno kokemus. Siinä 1920-30-luvun tulevaisuudenvisiot alkavat kummitella 1980-luvulla, sekoittuvat hallusionaationa ankeaan nykypäivään:
I nearly wrecked the car on a stretch of overpass near Disneyland, when the road fanned out like an origami trick and left me swerving trough a dozen minilanes of whizzing chrome teardrops with shark fins.
Tämä on Gibsonin tuotannosta ehdoton suosikkini. Sen aivan näkee - kiiltävät tulevaisuuden-jota-ei-koskaan-tullut tornitalot, Metropoliksesta tutut kulkuneuvot.
Tähän nähdäkseni perustuu Steampunkin viehätys. En itse juurikaan pidä Steampunkista, se näyttää hyvältä, mutta 1800-luku ei ole se minua eniten kiinnostava aikakausi, ei varsinkaan viktoriaaninen aika. Kuitenkin aikakauteen liittyi koneoptimismi ja usko paremmasta huomisesta. Jokainen tietää 1800-luvun pimeät puolet: Afrikan kolonialismin (Aasian siirtomaista en sano mitään, appeni mielestä hänen kotimaansa oli parempi Britannian vallan alla kuin nykyään), tyoläisten huonot olot, lapsityovoiman, sovinismin ja niin edelleen. En kuitenkaan ymmärrä miksi nimenomaan 1800-luvun huonojen puolien pitäisi olla Steampunkin kannalta oleellista - Steampunkhan ei ole realistista 1800-lukua vaan 1800-luvun tulevaisuus, jota ei koskaan tullut. Jos ohjelmallista 1800-luvun synkkien puolien analysointia haluaa - hei, tuohon aikaan keksittiin realismi, take your pick!
Tänään luin kuitenkin bloggauksen, jossa Steampunkia kutsuttiin termillä "Fascism for nice people". Tästä kehitin eteenpäin Gibsonin tarinasta jo saamaani ideaa Futuristisesta scifistä - Futuropunkista. Tässä teille aivan oikeaa fasismia tai ainakin proto-fasismia (fasistinen liike perustettiin Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen, joten turhaa sitä on sinne 1800-luvulle istuttaa) ja koneromantiikkaa joka ei taatusti istu nykyiseen eko-ilmapiiriimme!
Kuvitelkaamme tulevaisuus sellaisena kuin Sant'Elia ja Marinetti sen halusivat. Aggressiivinen yli-ihmisten maailma, jossa kaikki vanha on tuhottu ja jossa heidän hurjimmatkin visionsa koneista ja kaupungeista ovat toteutuneet. Meidän ei tarvitse pitää siitä, eihän sekään pidä meistä, heikoista, omissa neurooseissaan pyorivistä 2000-luvun identiteettikriisistä kärsivistä hipstereistä. Mutta ehkä se tarjoaa meillekin jotain innostavaa - mahdollisuuden omaan visiointiimme, spekulaatioon ja seikkailuun.
maanantai 18. kesäkuuta 2012
High tech low life
Kyberpunk on yksi suosikkigenreistäni fiktion saralla. Kuten monen muunkin suosikkigenreni kanssa (dystopia, fantasia, kauhu...) pidän vain kourallisesta genreä edustavista tarinoista: Akirasta, joistakin Gibsonin novelleista, en oikeastaan yhdestäkään romaanista ja harvasta elokuvasta. Pidän enemmänkin kyberpunkin ideasta kuin toteutuksesta. Tämän takia olen myos sitä mieltä, että kyberpunkilla on paljon tarjottavana myos omallekin ajallemme - paljon muutakin kuin vain kasari-tai ysäriretroilua. Odotukset ovat siis aika korkealla URSin tulevan kyberpunk-antologian suhteen - tämänhetkinen maailmantilanteemme on jo niin lähellä kyberpunkin visioita, että meidän luulisi pystyvän melkoisiin suorituksiin scifi-kirjoittajina! Itse haluan yhdistää kyberpunkin tyypillisimmät visiot ajatukseen "vihreistä" kaupungeista, kasviston täyttämiin pilvenpiirtäjiin ja moderniin arkkitehtuuriin, jota näin Tokiossa ja josta on ensimerkkejä täällä Lontoossakin. Viher-intoilumme kun yhdistää ihmisluonnon ja maailman realiteetteihin, kasvottomaan miljoonakaupunkiin gangstereineen, suuryrityksineen ja seikkailijoineen voi saada aikaan melkoisen, noh, myrkyllisen keitoksen...
Suosikkiteokseni koko genressä on todennäkoisesti Gibsonin Burning Chrome. Gibson kirjoittaa vetävämmin, hauskemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin scifikirjoittajat yleensä, mutta en juurikaan arvosta hänen juonenkuljetustaitojaan. Parhaimmillaan hänen kirjoitustyylinsä on pieninä annoksina. Burning Chrome sisältää upean tunnelmallisia tarinoita, joista suosikissani yritetään manata pois 1930-luvun utopistisen Metropoliksen aavetta nykypäivästä johon se sekoittuu erityisen visuaalisella tavalla. Huvittavaa varsinkin 80-luvun tarinoissa on tietenkin se, että huipputeknisessä tulevaisuudessa on kuitenkin aina Neuvostoliitto, kummallista, että tuo valtakunta tuntui aina niin kuolemattomalta. Lisäksi, ehkä siksi, että oli teini-ikäinen 90-luvulla jolloin elettiin näin jälkikäteen ajateltuna toivottoman optimistisen futuristisessa kuplassa hurjien tulevaisuudenvisioiden ollessa suosiossa, kyberpunk vaikuttaa usein, milloin tahansa se on kirjoitettukin jokseenkin ysäriltä. Nahkatakit, peililasit, futuristiset vaatteet - kaikesta tuosta tulee mieleen X-files ja Eurodance-videot.
Uusin kyberpunk-vaikutteinen kirja, jonka luin äskettäin oli Dan Simmonsin (varsin äärioikeistolainen) Flashback. Siinä kaikki oman aikamme pahimmat pelot yhdistyivät jo 80-luvulta tuttuihin tropeisiin. Valtaosa amerikkalaisista oli koukussa huumeeseen, jonka avulla he pystyivät uudelleenelää menneisyytensä kauneimmat muistot, japanilaiset (kyberpunkissa aina tärkeä kansakunta) uus-samuraisuvut hallitsivat maailmantaloutta ja Eurooppa kuului Kansainväliseen Kalifaattiin!
Kirjailijat itse näkivät populaarikulttuurin tärkeänä osana genreä - musiikin, tietokoneet, erilaiset muodit, pelit ja niin edelleen. Huvittavaa kylläkin, varhaisessa (ja hyvin kokeellisessa) antologiassa Peililasit niinkin keski-ikäinen mainstream-tavara kuin Stadionrock mainitaan todella futuristisena eikä sitä genreä, joka kyberpunk-tropeita on käyttänyt kaikkein eniten - electro-industrialia - mainita ollenkaan. Koska kyse sattuu olemaan suosikkilajistani musiikin saralla, minulle kyberpunk-vaikutteinen musiikki on usein inspiroivampaa kuin kirjallisuus tai usein ikävystyttävän actionpainotteisen elokuvat.
Klassikkojen pariin
Front Line Assemblyn Mindphaser on olan lajinsa klassikkoja, joka aikoinaan soi, uskomatonta kyllä MTV:lläkin. Kyberpunk-visiot ovat vieläkin suosittuja synkemmän konemusiikin puolella - esimerkiksi Grendelin Chemicals and Circuitry ja tänä vuonna julkaista levy Timewave Zero ovat täyttä kyberpunkkia sieltä pinnallisimmasta päästä. Jos kyberpunk tarkoittaa sinulle kovia huumeita, kimmoja ja koneita, suosittelen Grendeliä vilpittomästi. Oma suosikkini on kuitenkin enemmän Geek-osastolle kuuluva Mind.in.a.box, joka on luonut kokonaisen oman kyberpunk-maailmansa ja tarinansa, johon teemalevyt Dreamweb, Crossroads ja Revelations keskittyvät. Mind.in.a.box on monesta syystä lempibändini, eikä vähiten käsittelemiensä teemojen takia. Sen tarina luotaa hiukan syvempiä vesiä, käsitellen identiteettiin ja vapaaseen tahtoon liittyviä kysymyksiä. Tarinan päähenkilo tuntuu välillä katoavan epäinhimilliseen konemaailmaan lopullisesti. Mind.in.a.box lienee ainoa yhtye maailmassa, joka säveltää täydellisestä muistinmenetyksestä kertovia koskettavia balladeja (täydellinen ballandienaihe minun mielestäni)
Grendel tykkää kyberpunk-kliseistä!
Tämä visio on paljon kiehtovampi...
Tykkään kyberpunkista ennen kaikkea visuaalisesti. Se on inspiraationi klubivaatetukseen, kuvituksiini ja kaikenkarvaiseen askarteluun. Innostukseni koneita ja pilvenpiirtäjien täyttämää maisemaa kohtaan on aika suuri. Tokiossa kaupungin katseleminen näkoalatornista käsin oli suorastaan ekstaattinen kokemus.
Suosikkiteokseni koko genressä on todennäkoisesti Gibsonin Burning Chrome. Gibson kirjoittaa vetävämmin, hauskemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin scifikirjoittajat yleensä, mutta en juurikaan arvosta hänen juonenkuljetustaitojaan. Parhaimmillaan hänen kirjoitustyylinsä on pieninä annoksina. Burning Chrome sisältää upean tunnelmallisia tarinoita, joista suosikissani yritetään manata pois 1930-luvun utopistisen Metropoliksen aavetta nykypäivästä johon se sekoittuu erityisen visuaalisella tavalla. Huvittavaa varsinkin 80-luvun tarinoissa on tietenkin se, että huipputeknisessä tulevaisuudessa on kuitenkin aina Neuvostoliitto, kummallista, että tuo valtakunta tuntui aina niin kuolemattomalta. Lisäksi, ehkä siksi, että oli teini-ikäinen 90-luvulla jolloin elettiin näin jälkikäteen ajateltuna toivottoman optimistisen futuristisessa kuplassa hurjien tulevaisuudenvisioiden ollessa suosiossa, kyberpunk vaikuttaa usein, milloin tahansa se on kirjoitettukin jokseenkin ysäriltä. Nahkatakit, peililasit, futuristiset vaatteet - kaikesta tuosta tulee mieleen X-files ja Eurodance-videot.
Uusin kyberpunk-vaikutteinen kirja, jonka luin äskettäin oli Dan Simmonsin (varsin äärioikeistolainen) Flashback. Siinä kaikki oman aikamme pahimmat pelot yhdistyivät jo 80-luvulta tuttuihin tropeisiin. Valtaosa amerikkalaisista oli koukussa huumeeseen, jonka avulla he pystyivät uudelleenelää menneisyytensä kauneimmat muistot, japanilaiset (kyberpunkissa aina tärkeä kansakunta) uus-samuraisuvut hallitsivat maailmantaloutta ja Eurooppa kuului Kansainväliseen Kalifaattiin!
Kirjailijat itse näkivät populaarikulttuurin tärkeänä osana genreä - musiikin, tietokoneet, erilaiset muodit, pelit ja niin edelleen. Huvittavaa kylläkin, varhaisessa (ja hyvin kokeellisessa) antologiassa Peililasit niinkin keski-ikäinen mainstream-tavara kuin Stadionrock mainitaan todella futuristisena eikä sitä genreä, joka kyberpunk-tropeita on käyttänyt kaikkein eniten - electro-industrialia - mainita ollenkaan. Koska kyse sattuu olemaan suosikkilajistani musiikin saralla, minulle kyberpunk-vaikutteinen musiikki on usein inspiroivampaa kuin kirjallisuus tai usein ikävystyttävän actionpainotteisen elokuvat.
Klassikkojen pariin
Front Line Assemblyn Mindphaser on olan lajinsa klassikkoja, joka aikoinaan soi, uskomatonta kyllä MTV:lläkin. Kyberpunk-visiot ovat vieläkin suosittuja synkemmän konemusiikin puolella - esimerkiksi Grendelin Chemicals and Circuitry ja tänä vuonna julkaista levy Timewave Zero ovat täyttä kyberpunkkia sieltä pinnallisimmasta päästä. Jos kyberpunk tarkoittaa sinulle kovia huumeita, kimmoja ja koneita, suosittelen Grendeliä vilpittomästi. Oma suosikkini on kuitenkin enemmän Geek-osastolle kuuluva Mind.in.a.box, joka on luonut kokonaisen oman kyberpunk-maailmansa ja tarinansa, johon teemalevyt Dreamweb, Crossroads ja Revelations keskittyvät. Mind.in.a.box on monesta syystä lempibändini, eikä vähiten käsittelemiensä teemojen takia. Sen tarina luotaa hiukan syvempiä vesiä, käsitellen identiteettiin ja vapaaseen tahtoon liittyviä kysymyksiä. Tarinan päähenkilo tuntuu välillä katoavan epäinhimilliseen konemaailmaan lopullisesti. Mind.in.a.box lienee ainoa yhtye maailmassa, joka säveltää täydellisestä muistinmenetyksestä kertovia koskettavia balladeja (täydellinen ballandienaihe minun mielestäni)
Grendel tykkää kyberpunk-kliseistä!
Tämä visio on paljon kiehtovampi...
Tykkään kyberpunkista ennen kaikkea visuaalisesti. Se on inspiraationi klubivaatetukseen, kuvituksiini ja kaikenkarvaiseen askarteluun. Innostukseni koneita ja pilvenpiirtäjien täyttämää maisemaa kohtaan on aika suuri. Tokiossa kaupungin katseleminen näkoalatornista käsin oli suorastaan ekstaattinen kokemus.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Ajatuksia monarkiasta - puolesta ja vastaan
Näin kuninkaallisena juhlaviikkona on mielenkiintoista pohtia monarkiaa hallintomuotona. Koko aihe on minulle historianopiskelijana ja traditionalistina mielenkiintoinen, mutta toisaalta moderniin monarkismiin liittyy piirteitä, joita pidän hiukan vaivaannuttavina. Yksi on monarkian yhdistäminen nykyiseen pinnalliseen julkkiskulttuuriin, kuten vaikka eilinen konsertti, jossa esiintyi joukko lahjattomia pop-tähtiä. Toinen on jokseenkin teinikapinallinen anti-monarkismi, johon liittyy keski-ikäisten äkillinen innostus pitää Sex Pistols T-paitaa ja selittää, että monarkismi on täydellisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tiellä. Yksikään tämän planeetan tasavalloista ei kyllä tue tuota teoriaa, ehkä sen takia, että täydellinen tasa-arvo ei oikein istu ihmislajiin. Monarkki on yleensä korvautunut diktatuurilla, "perinnollisillä" presidenttidynastioilla ja Euroopassa sekä Yhdysvalloissa nolostuttavalla "wannabe -osa-aika-kuninkuudella" jossa jonkun nousukkaan ympärille luodaan merkityksellisyyden tuntua. Presidentti-instituutio oli mielestäni parempi ennen tätä tendenssiä, siinä vaiheessa kun presidenteillä oli enemmän poliittista valtaa, mutta ei mitään show-kulisseja. Suomessa esimerkiksi itsenäisyyspäivän vastaanotto oli alunperin teehetki jossain jota ei filmattu millään tavalla. Turhan moni presidentti kärsii jonkinlaisesta Napoleon-kompleksista (varsinkin Yhdysvalloissa ja Ranskassa, jossa jokainen vallankumousjohtajakin loppupeleissä kanavoi Aurinkokuningasta) ja yrittää merkitä lyhyen valtansa historiankirjoihin näyttävällä sodalla, mauttomalla palatsilla tai kummallisilla muistomerkeillä. Mitä kauemmaksi Euroopasta tämän kanssa mennään, sitä enemmän presidenttiys tarkoittaa vaihtuvia heimopäälikoitä, jotka suosivat vain omaa heimoaan.
Monarkia merkitsee tietenkin eri asioita eri maissa ja kulttuureissa. Ranskan Yksinvaltius, jonka Louis XIV vei niin äärimmäisyyksiin oli mahdollisimman huono hallintatapa. Kukaan ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi hyvä ihminen moiseen asemaan. Kaksi universumin huonointa hallintatapaa ovat absoluuttinen yksivaltius ja ns vallankumouksellinen kansanvalta.
Englannin monarkian perinne oli pitkään Euroopassa uniikki ja vuosisatojen ajan britit näkivät itsensä ainutlaatuisen vapaina verrattuna varsinkin Ranskaan. Tämä heijastui vahvasti maan taiteeseen ja arkkitehtuuriin, esimerkiksi uusklassismi oli muodikasta Englannissa sata vuotta ennen muuta Eurooppaa, sillä sen katsottiin edustavan maan arvoja eräänlaisena uutena Antiikin Kreikkana ja Roomana. Eri vuosisatojen taiteeseen liittyvät debaatit ovatkin nykylukijalle herkullisia ja todella aikakautta avaavaa tutkittavaa. Esimerkiksi rokokoo-tyyliä vastustettiin joissakin piireissä, koska se edusti liikaa yksivaltiutta ollessaan Ranskan hallitsijoiden suosiossa.
Asiaan perehtymättomän silmissä monarkia tuntuu helposti olevan vain joukko loisia, jotka ovat kansakunnan vapauden tiellä. Tosiasiassa Britannian monarkia on osa eräänlaista kauhun tasapainoa, jossa sekä kuningashuone, ylähuone, alahuone, Anglikaaninen kirkko ja jopa Lontoon kaupunki esittävät kaikki omaa osaansa ja pitävät toisiaan silmällä. Monarkian suosio on myos perinteisesti ollut varsin korkea, koska hallitsija ei edusta mitään keskenään tappelevista, mutta pohjimmiltaan hyvin samanlaisista puolueista (samasta syystä kansa rakasti vuosisatoja kuninkaallisia, mutta vihasi aatelistoa). Monet britit kokevat monarkian vakauttavana tekijänä - ja kieltämättä jos vertaa naapurimaihin maa on todellakin ollut harvinaisen vakaa vuosisatojen ajan. Tätä kauhun tasapainoa on koeteltu silloin tälloin - joka kerta kun monarkki on alkanut dominoimaan liikaa parlamentin yli, on syttynyt sisällissota jonka parlamentti on myos voittanut. Kuninkaallisten elämään on aina kuulunut myos joitakin ihmisiä viihdyttävä saippuaoppera-aspekti, josta Prinsessa Diana, tuo draamakuningatar, on paras esimerkki. Dianan eläessä koin tuon naistenlehtien sankarittaren jollain tavalla hyvin epämiellyttävänä ja nykyään Lontoossa asuessani pyrin välttämään hänen enimmäkseen mauttomia muistomerkkejään ja koko tuota osaa asuinmaani historiassa.
Yksi vallan lainalaisuuksista tuntuu olevan se, että absoluuttinen monarkia ja eksoottisimmissa maissa suositut jumal-keisarit johtavat autoritäärisyyteen myos muissa valtakeskittymissä, kuten armeijassa ja papistossa. Absoluuttisen hallitsijan kaatumista onkin seurannut aina sisällissota ja sitä diktatuuri, sotilasjuntta, teokratia tai jotain muuta, jossa valta keskitetään yhdelle hallitsijalle tai pienelle joukolle. Joidenkin maiden kulttuuri on lisäksi niin kerta kaikkisen autoritäärinen, että joka ikinen hallintokokeilu johtaa suunnilleen samaan lopputulokseen (Kiina on tästä hyvä esimerkki). Itselleni eurooppalaisena tuntuu hyvin vastemieliseltä varsinkin Thaimaan hallinto, jossa Kuningasta palvotaan ja hänen edessään ryomitään alamaisesti - eurooppalaiset polvet taipuvat kyllä kumarrukseen ja niiaukseen ja polvistumaankin erityisissä tilanteissa, mutta eivät matelemaan. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä esim Napoleon III:n vaimo Keisarinna Eugenie ajatteli tässä tilanteessa...
(Napoleonista puheenollen koen Ruotsin kuningashuoneen lähinnä hyvänä vitsinä - miten onkaan Bonaparten armeijan aateliton upseerisuku onnistunut hilaamaan itsensä niinkin kaukaisen maan kun Ruotsin valtaistuimelle. Vaikka onhan se mielenkiintoista, miten jokainen hallitsija jättää jälkensä, tässä tapauksessa Napoleon kaukaiseen Ruotsiin saakka...)
Monarkia on vielä vallalla oleva hallintomuoto ei-absoluuttisessa muodossaan useassa Euroopan maassa, jotka lähes kaikki ovat olleet vakaita eivätkä viime vuosisadan kahinoiden pahimpia roistoja. Pitkään 1900-luvulla Euroopassa oli vallalla kaksi eri hallintamuotoa: monarkia ja totalitarismi. Alan puolesta itseäni surettaa eniten Habsburgien dynastian katoaminen historian hämärään...
Ihmetyksekseni olen näin Jubilee-viikolla lukenut suomalaisilta antimorakistista kommenttia siitä, miten "ranskalaiset ja venäläiset toimivat oikein kuninkaallisten kanssa". Uskomatonta yleissivistyksen puutetta - Englantilaiset ne ensimmäisinä tuomitsivat kuninkaansa kuolemaan, teloittivat tämän julkisesti ja perustivat tasavallan. Mitä tuosta seurasi - noh, sen perusteella Burke osasi hyvin ennustaa mitä Ranskassa tulee käymään 1790-luvulla. Kun kaikki valta oli keskitetty puritaanivetoiselle parlamentille saikin koko valtakunta sellaista kyytiä, että tuota aikakautta ei jälkeenpäin muisteltu kovinkaan lämpimästi, vaikka Cromwellin vilpitontä vakaumusta onkin helppo kunnioittaa.
Monarkia merkitsee tietenkin eri asioita eri maissa ja kulttuureissa. Ranskan Yksinvaltius, jonka Louis XIV vei niin äärimmäisyyksiin oli mahdollisimman huono hallintatapa. Kukaan ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi hyvä ihminen moiseen asemaan. Kaksi universumin huonointa hallintatapaa ovat absoluuttinen yksivaltius ja ns vallankumouksellinen kansanvalta.
Englannin monarkian perinne oli pitkään Euroopassa uniikki ja vuosisatojen ajan britit näkivät itsensä ainutlaatuisen vapaina verrattuna varsinkin Ranskaan. Tämä heijastui vahvasti maan taiteeseen ja arkkitehtuuriin, esimerkiksi uusklassismi oli muodikasta Englannissa sata vuotta ennen muuta Eurooppaa, sillä sen katsottiin edustavan maan arvoja eräänlaisena uutena Antiikin Kreikkana ja Roomana. Eri vuosisatojen taiteeseen liittyvät debaatit ovatkin nykylukijalle herkullisia ja todella aikakautta avaavaa tutkittavaa. Esimerkiksi rokokoo-tyyliä vastustettiin joissakin piireissä, koska se edusti liikaa yksivaltiutta ollessaan Ranskan hallitsijoiden suosiossa.
Asiaan perehtymättomän silmissä monarkia tuntuu helposti olevan vain joukko loisia, jotka ovat kansakunnan vapauden tiellä. Tosiasiassa Britannian monarkia on osa eräänlaista kauhun tasapainoa, jossa sekä kuningashuone, ylähuone, alahuone, Anglikaaninen kirkko ja jopa Lontoon kaupunki esittävät kaikki omaa osaansa ja pitävät toisiaan silmällä. Monarkian suosio on myos perinteisesti ollut varsin korkea, koska hallitsija ei edusta mitään keskenään tappelevista, mutta pohjimmiltaan hyvin samanlaisista puolueista (samasta syystä kansa rakasti vuosisatoja kuninkaallisia, mutta vihasi aatelistoa). Monet britit kokevat monarkian vakauttavana tekijänä - ja kieltämättä jos vertaa naapurimaihin maa on todellakin ollut harvinaisen vakaa vuosisatojen ajan. Tätä kauhun tasapainoa on koeteltu silloin tälloin - joka kerta kun monarkki on alkanut dominoimaan liikaa parlamentin yli, on syttynyt sisällissota jonka parlamentti on myos voittanut. Kuninkaallisten elämään on aina kuulunut myos joitakin ihmisiä viihdyttävä saippuaoppera-aspekti, josta Prinsessa Diana, tuo draamakuningatar, on paras esimerkki. Dianan eläessä koin tuon naistenlehtien sankarittaren jollain tavalla hyvin epämiellyttävänä ja nykyään Lontoossa asuessani pyrin välttämään hänen enimmäkseen mauttomia muistomerkkejään ja koko tuota osaa asuinmaani historiassa.
Yksi vallan lainalaisuuksista tuntuu olevan se, että absoluuttinen monarkia ja eksoottisimmissa maissa suositut jumal-keisarit johtavat autoritäärisyyteen myos muissa valtakeskittymissä, kuten armeijassa ja papistossa. Absoluuttisen hallitsijan kaatumista onkin seurannut aina sisällissota ja sitä diktatuuri, sotilasjuntta, teokratia tai jotain muuta, jossa valta keskitetään yhdelle hallitsijalle tai pienelle joukolle. Joidenkin maiden kulttuuri on lisäksi niin kerta kaikkisen autoritäärinen, että joka ikinen hallintokokeilu johtaa suunnilleen samaan lopputulokseen (Kiina on tästä hyvä esimerkki). Itselleni eurooppalaisena tuntuu hyvin vastemieliseltä varsinkin Thaimaan hallinto, jossa Kuningasta palvotaan ja hänen edessään ryomitään alamaisesti - eurooppalaiset polvet taipuvat kyllä kumarrukseen ja niiaukseen ja polvistumaankin erityisissä tilanteissa, mutta eivät matelemaan. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä esim Napoleon III:n vaimo Keisarinna Eugenie ajatteli tässä tilanteessa...
(Napoleonista puheenollen koen Ruotsin kuningashuoneen lähinnä hyvänä vitsinä - miten onkaan Bonaparten armeijan aateliton upseerisuku onnistunut hilaamaan itsensä niinkin kaukaisen maan kun Ruotsin valtaistuimelle. Vaikka onhan se mielenkiintoista, miten jokainen hallitsija jättää jälkensä, tässä tapauksessa Napoleon kaukaiseen Ruotsiin saakka...)
Monarkia on vielä vallalla oleva hallintomuoto ei-absoluuttisessa muodossaan useassa Euroopan maassa, jotka lähes kaikki ovat olleet vakaita eivätkä viime vuosisadan kahinoiden pahimpia roistoja. Pitkään 1900-luvulla Euroopassa oli vallalla kaksi eri hallintamuotoa: monarkia ja totalitarismi. Alan puolesta itseäni surettaa eniten Habsburgien dynastian katoaminen historian hämärään...
Ihmetyksekseni olen näin Jubilee-viikolla lukenut suomalaisilta antimorakistista kommenttia siitä, miten "ranskalaiset ja venäläiset toimivat oikein kuninkaallisten kanssa". Uskomatonta yleissivistyksen puutetta - Englantilaiset ne ensimmäisinä tuomitsivat kuninkaansa kuolemaan, teloittivat tämän julkisesti ja perustivat tasavallan. Mitä tuosta seurasi - noh, sen perusteella Burke osasi hyvin ennustaa mitä Ranskassa tulee käymään 1790-luvulla. Kun kaikki valta oli keskitetty puritaanivetoiselle parlamentille saikin koko valtakunta sellaista kyytiä, että tuota aikakautta ei jälkeenpäin muisteltu kovinkaan lämpimästi, vaikka Cromwellin vilpitontä vakaumusta onkin helppo kunnioittaa.
maanantai 7. toukokuuta 2012
Miksi "Homeland" on huono sarja ja terrorismi vaikea aihe fiktiossa
Terrorismista kirjoittavan kirjailijan tai käsikirjoittajan pitää siis mennä itselleen hyvin vieraan pään sisään. Meistä enemmisto ei pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa haluaisi tappaa siviileitä - minä luulen, että tosipaikan tullen olisin valmis puolustamaan sekä Suomea, että Britanniaa, mutta en pysty kuvittelemaan yhtään tilannetta, jossa veisin pommin juna-asemalle ja murhaisin viattomia turisteja ja kotiin palaavia toimistotyontekijoitä summamutikassa. Koska suurin osa kirjailijoista ja käsikirjoittajista kuuluu samaan ei-terroristien joukkoon, joutuvat he aiheesta kirjoittaessaan todenteolla pohtimaan ideologista fanatismia ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Toimiva esimerkki aiheesta on Joseph Conradin Salaisen Agentin loppu (muuten en oikein välitä koko kirjasta) joka kuvaa terroristien maailmankuvaa, vaarallisuutta ja myos säälittävyyttä todella hyytävällä tavalla. Anarkistien terrorismi oli siinä mielessä tietenkin vielä pelottavampaa kuin nykyinen jihadismi, että terroristit olivat aivan tavallisennäkoisiä eurooppalaismiehiä, jotka sulautuivat massaan pommeineen ja käsikranaatteineen.
Homeland kuuluu genreen "edgy tv", suunnilleen vampyyriromanssin kaltaisen inflaation kärsineeseen tv-viihteen siipeen, jonka mielestä moniongelmaiset henkilohahmot, mustavalkoisen moraalin puute, kova kiroilu ja rrrankka väkivalta ovat hyvän fiktion takuu. Näin tässä terrorismia käsittelevässä sarjassa on luonnollisesti maaninen ja seksuaalisesti holtiton naisagentti, Irakissa terroristien vankina ollut ja näiden puolelle kääntynyt merijalkaväen sotilas, tämän vaimo jolla on suhde miehen parhaaseen ystävään, kapinallinen teinitytär, korruptoitune....äsht, haukotuttaa jo näitä kliseitä luetellessa. En kirjoittajana ole kovinkaan hyvä juonenkuljetuksessa ja silti huomasin ammottavia aukkoja logiikassa, typeriä kliseitä, turhaa toistoa ja harvinaisen epäuskottavan tuotantokauden loppu-antikliimaksin. Sitten huomasin jotain oikeastaan aika mielenkiintoista - ollakseen rrrankka sarja tuntuivat käsikirjoittajat ujostelevan terrorismin ideologian kanssa. Väkivaltaa, seksiä ja kirosanoja kyllä viljeltiin, mutta syyt siihen, miksi kukaan päättäisi suorittaa itsemurhaiskun olivat tabuaihe.
Terroristien puolelle siirtyneen Brodyn syyt tekoonsa olivat tästä hyvä esimerkki. Koska käsikirjoittajat eivät ymmärtäneet mitään ideologisesta vakaumuksesta annettiin syyksi lähinnä se, että amerikkalaissotilaat olivat pommittaneet Madrassaa, jonka lähellä terroristijohtaja asui ja näin tappaneet suuren jouko poikia, joista yhden kanssa vankina oleva Brody oli ystävystynyt. Viattomien lasten joutuminen uhriksi on shokeeraavaa - tuossapa se kaikista helpoin tapa välttää kysymystä ideologiasta ja fanaattisuudesta. Näin Brodyn dilemma muuttuikin ihan yksinkertaiseksi: välittääko hän enemmän omista lapsistaan kuin kostosta kuolleiden lasten puolesta.
Sarjan sivuosissa esiintyi saudiarabialais-amerikkalainen pariskunta, joka toimi osana terroristiorganisaatiota. Eräässä jaksossa he pakenivat sekä CIA:a, että omiaan, lopulta tuo terroristeihin liittynyt nuori nainen pidätettiin ja CIA-virkailija ajoi hänet kuulusteltavaksi pitkän automatkan, jonka aikana hän yritti saada naista kertomaan syistään Al Qaedaan liittymisestään. Koko jakso toi mieleen lähinnä kapinallisen teinityton kotiinviennin karkumatkalta, minkäänlaisesta vakaumuksesta tai selityksestä ei ollut puhettakaan, muuta kuin epämääräisestä epäoikeudenmukaisuudesta, jota hän oli todistanut asuessaan perheensä kanssa Saudi-Arabiassa ja rakastuessaan paikalliseen mieheen. Tässä vaiheessa tulin siihen lopputulokseen, että sarjan kirjoittajat kerta kaikkiaan ovat näitä ihmisiä, joilla ei ole oikein minkäänlaisia tärkeitä arvoja tai aatteita kannatettavanaan ja jotka näinollen eivät vain osaa mennä aidosti fanaattisen ihmisen pään sisään. Ehkä he uskovat terroristien olevan aivan samanlaisia kuin mitä he itse ovat, mutta kokevan maailman epäoikeudenmukaisuuden jotenkin erityisen voimakkaasti.
Tuosta sarjan rankistelevasta otteesta ja arasta hiipimisestä suurempien kysymysten äärellä syntyy jännittävä ristiriita - ei kuitenkaan tarpeeksi jännittävä, että jaksaisin katsoa toista tuotantokautta. Viimeisessä jaksossa Brodyn oli tarkoitus räjäyttää ilman huoneellinen politiikkoja ja itsensä ja hän räpelsi pommiliiviensä kanssa kiusallisen kauan, kenenkään huomaamatta mitään. Samalla katsoja tietää, että ei tässä nyt mikään tule räjähtämään, muutenhan ei olisi tulisi toista tuotantokautta ollenkaan.
Homeland perustuu israelilaiseen sarjaan. Olisi mielenkiintoista tietää miten sen mentaliteetti eroaa tästä virityksestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)