Bronte sopii aina Ystävänpäivään - vai sopiiko?

Rakkaus fiktiossa on minulle haastava laji. En pidä romanttisista elokuvista tai kirjoista ja iTunes-soittolistani ovat hyvin epäromanttisia - rakkauden sijaan dystopia ja sodankäynti tuntuvat olevan hallitsevia teemoja jonkinlaisen fantastisen todellisuuspaon lisäksi. Nykyajan pariutumistavat eivät sovi vanhoilliselle luonteelleni ollenkaan joten romantiikka oli minulle pitkään yhtä spekulatiivinen aihe kuin sodankäynti ja fantasia-aiheet. Kuitenkin, sekä omaksi, että lähimmäisteni ihmetykseksi loysin miehen, johon rakastuin ja jonka kanssa menin naimisiin.

Vaikka pidän romantiikkaa ikävystyttävänä teemana fiktiossa, olen osoittautunut hyvin romanttiseksi luonteeksi tosielämässä. Ehkä en ymmärrä romanttista fiktiota sen takia, että se korostaa ensi-ihastusta ja siihen liittyvää tunnekuohua. En ole ikinä kokenut mitään tuollaista, minulle rakkaus tarkoittaa aivan eri asiaa. Fantasiagenren termein selitettynä minulle rakkaus on yhteinen seikkailu ja varmuus siitä , että minua suojellaan lohikäärmeiltä.

Teini-iässä ihastuin kovasti Bronten sisarusten kirjoihin, varsinkin Humisevaan Harjuun joka tarjoaa tunnekuohua ja onnetonta rakkautta herkille lukutoukille. Oikeastaan nautin pitkään vain epätoivoisista romansseista koska ne tarjoavat jotain samanlaista kuin muutkin Romantiikan tropeet: "subliimia" (jota kai etsin kaikkialta), antisankareita ja eräänlaista tuhon ihannointia. Humiseva Harju menetti kuitenkin hohtonsa sitä mukaa kun ikävuosia karttui. Yksi Bronten sisarusten kirja kuitenkin on kestosuosikkini, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen: Anne Bronten Wildfell Hallin asukas.

Wildfell Hallin asukas oli aikanaan hyvin kritisoitu ja pahamaineinen kirja, koska se kuvaa onnetonta avioliittoa ja naista, joka hylkää miehensä. Jälkipolvet ovat usein pitäneet sitä yhtenä ensimmäisistä feministisistä kirjoista, mutta en ole tuosta aivan samaa mieltä. Vaikka siinä käsitellään naisen oikeuksiin liittyvää asiaa, sen pääasiallinen kiinnostus on se, miten monenlaisilla tavoilla sekä miehet, että naiset voivat joko tehdä muiden elämän helvetiksi tai toisaalta auttaa toisiaan. Kirjan tärkeimpien henkiloiden lisäksi tarinassa kulkee alusta loppuun asti kiinnostava (rakastan sivuhenkiloitä!) sivuhenkilokaarti, joista jokainen kehittyy pahempaan tai parempaan suuntaan. Tämä erilaisten ihmissuhteiden kudelma tekee kirjasta omissa silmissäni niin kiehtovan ja on taas kerran syy siihen, miksi tarinan filmatisointi on mielestäni epäonnistunut. Nuo ohjaajat saisivat jo ymmärtää miten tärkeä funktio sivuhahmoilla on tarinoissa!

Naimisiin mentyäni olen taas innostunut tarinasta aivan uudella tavalla, mikä on vähän erikoista, koska oma avioliittoni on hyvin onnellinen ja tämä kirja kertoo todella surullisista liitoista ja niiden hajoamisesta. Myos kaltaiselleni historianopiskelijalle kirja tarjoaa kiehtovaa ajankuvaa käsitellessään yhtä aikakauden ongelmista, jota moni kartanoromantiikan ystävä ei ole varmaan tullut ajatelleeksikaan: yläluokan joutilaisuutta ja sitä pahaa, mitä jatkuva joutilaisuus saa aikaan.

Tarinan päähenkilo, Helen, menee naimisiin hyvin nuorena ihastuttuaan komeaan Arthur Huntingtoniin. Huntingtonilla on jokseenkin paha maine, mutta naiivi Helen ajattelee parantavansa hänet kaikista hänen huonoista tavoistaan. Anne Bronte, kuten tarinan sankaritar Helenkin, oli hyvin uskonnollinen, mutta se ei estänyt häntä käsittelemästä uskonnollista vakaumusta välillä mustalla huumorilla. Helen jopa siteeraa epäluuloiselle tädilleen Raamattua etsien sieltä kohtia, joilla perustella avioliittoaan hulttiomaineessa olevan miehen kanssa. Myohemmin kirjassa uskontoa käytetään muutenkin aseena Heleniä vastaan hyvin kaavoihinsa kangistuneen pappismiehen toimesta.

Arthur Huntington on luonteeltaan pinnallinen, hemmoteltu ja hedonistinen. Hän kyllästyy pian vaimoonsa, jättää tämän pitkiksi ajoiksi yksin karatessaan huvittelumatkoilleen ja on tätä kohtaan uskoton. Hänen ei ole milloinkaan tarvinnut kantaa vastuuta tai oikeastaan tehdä mitään - tuo sama ongelma on myos hänen ystävillään, joista kukaan ei tee mitään elääkseen, he kaikki tulevat toimeen perinnoillään ja tiluksillaan.

Lordi Lowborough ja Annabella muodostavat seurapiirin toisen tärkeän parin, jossa hiukan odottamattomasti 1800-luvun kontekstissa vaimo onkin se tuhoava osapuoli. Lordi Lowborough on synkkä ja addiktiivinen persoonallisuus, joka itse päättää parantaa tapana ja myos pysyy päätoksessään. Annabella taas nai hänet aatelistittelin takia, pettää miestään, kohtelee tätä huonosti ja lopulta jättää tämän karatessaan uuden rakastajan kanssa. Kolmas pariskunta on Ralph Hattersley ja hänen nuori vaimonsa Millicent. Tämä avioliitto on järjestetty, arka tytto painostetaan rahanahneen äidin ja veljen taholta naimisiin ja Hattersley valitsee vaimonsa sillä perusteella, että tämä on sopivan alistuvainen. Lähtokohdat eivät siis ole lupaavat, mutta tarinan loppua kohden Hattersley alkaa parantaa tapojaan.

Kirjan aiheuttama skandaali on helppo ymmärtää. Oikeasti tuona aikana pariskuntien erilleenmuuttaminen ei ollut täysin ennenkuulumatonta, mutta uhmakkaasti huonotapaista miestään vastustava nainen fiktiossa oli kuitenkin radikaali aihe. Lisäksi kirjan karkeutta kauhisteltiin kovasti - muutama sen kohtauksista kyllä onnistuu hätkäyttämään silkalla ilkeydellään kaikkeen tottunutta nykylukijaakin eikä Huntingtonin käytos olisi sopivaa meidän aikanammekaan. Hän kiusaa tahallaan nuorta morsiantaan kertailemalla vanhoja naisjuttujaan, ehdottaa vaimonvaihtoa Lordi Lowboroughille jäädessään kiinni suhteesta tämän vaimon kanssa ja opettaa pientä poikaansa ryyppäämään kuin miehet.

Tarinan kertojana toimii Gilbert Markham, maanviljelijä, joka ihastuu Heleniin tämän eläessä salanimen turvin piilossa mieheltään. Tarina on myos Gilbertin ja Helenin rakkauskertomus, jossa suhde etenee hyvin varovasti. Gilbert ei ole kartanoromanssien sankari - hän tekee toitä elääkseen, ei ole erityisen salaperäinen tai karismaattinen eikä aina toimi kovinkaan järkevästi ja harkiten. Sen takia hän ehkä tuntuukin minusta niin sympaattiselta.

Vaikka kirjaa omana aikanaan paheksuttiinkin, se oli myos äärimmäisen suosittu ja sen ensimmäinen painos myi loppuun nopeasti. Anne Bronte lisäsi toiseen painokseen alkupuheen, jossa hän puolustautui saamaansa kritiikkiä vastaan.

"(I) wished to tell the truth, for truth always conveys its own moral to those who are able to receive it"

Pelkästään tuo tekee minusta hänen ihailijansa. Niin monta valhetta tarjotaan kauniissa kääreissä ja niin monta totuutta karkeammalla tavalla.

2012 eli miten lakkasin pelkäämästä länsimaisen sivilisaation degeneraatiota ja opin rakastamaan maailmanloppua

Fortean Timesin, suosikkilehteni, uusin numero on omistettu 2012-spekulaatiolle. Fortean Times on yliluonnollisiin ja omituisiin ilmioihin keskittyvä aikakausilehti, jonka kohderyhmä on enemmän kaltaiseni spekulatiivisen fiktion lukijat ja kirjoittajat kuin new age-uskovat. Jotkut sen artikkeleista ovat olleet todella laadukkaita - kiitos Fortean Timesin sain tietää John Martin-näyttelystä Tate Britain-museossa ja lehden Dennis Wheatley-spesiaali oli suorastaan herkullinen. Lehti ei petä myoskään 2012-ilmion kanssa, vaan tarjoaa hyvää analyysia siitä, miten nykyihmisillä on taipumusta heijastaa fantasioitaan menneisyyden kulttuureihin, miten 2012 toimii esimerkkinä kasvavasta epäluottamuksesta tieteen tarjoamiin virallisiin selityksiin ja miten koko ilmio on "balkanisoitunut", fragmentoitunut, jokaisen kultin, gurun ja salaliittoteoreetikon lisätessä omiaan ja tulkitessa ilmiotä omasta näkokulmastaan. Turha mainitakaan, että 2012 on myos bisnes, kirjallisuudessa ja oheissälässä on mistä valita ja joku käärii tästäkin showsta hyvät rahat. Sitten 1900-luvun alun 2012-teoriat ovat siirtyneet pienistä okkulttisista piireistä ensin vaihtoehto-ja vastakulttuuriin ja lopulta täysin mainstreamiin parodioineen ja Hollywood-hitteineen.

Ajatus maailmanlopusta tuntuu olevan ihmisille jollain tavalla elintärkeä. Sitä mukaa kun kulttuuri on maallistunut, Raamatun kuvaamat meidän maailmamme tuhot ovat korvautuneet sekulaareilla maailmanlopun visioilla - aluksi ihmiskunnan piti tuhoutua liikakansoitukseen ja luonnonvarojen loppumiseen jo 1800-luvulla, sitten odotettiin ydinsodan aiheuttamaa apokalypsia, sitten piti tulle jääkausi, sitten lämmin kausi ja vielä mitä. Kävin viime vuonna Lontoon Natural History Museumissa jonka oli suorastaan vallannut ihmisen aiheuttaman lopunajan odotus, lapsiystävällisellä ja helposti ymmärrettävällä tavalla. Olenkin sitä mieltä, että nykyinen ekologinen ajattelu ja aktivismi tarjoaa aivan kaiken saman kuin lopun aikoja odottava uskonto - siinähän on synti, parannuksen mahdollisuus tai lopullinen tuho, enemmän sääntojä kuin Raamatussa eli koko paketti. Kristinuskon jättämän aukon ovat täyttäneet siis monet eri opit ja ismit - oikeastaan kaikki muu paitsi rationaalinen ajattelu. Emme varmasti ole vuosisataan olleet yhtä taikauskoisia kuin juuri nyt omana aikanamme.

Yksi aikamme ärsyttävimmistä piirteistä on se, että naurettavat asiat, jotka ennen olisi ohitettu olankohautuksella tunkevat nykyään päälle niin aggresiivisesti, että niihin on pakko alkaa ottaa kantaa. Yksi tällainen ei mitään huomiota ansaitseva naurettavuus oli Zeitgeist-huuhaa, jota aivan järkevinä pitämäni tuttavat linkittivät viime vuonna innokkaasti Facebookissa. 2012 on samanlainen ilmio - en kerta kaikkiaan keksi mitään syytä miksi minun pitäisi välittää ammoin rappeutuneen ja tuhoutuneen sivilisaation ennustuksista - sellaisen kulttuurin, jonka mukaan pellot vihannoivat jos suoritat rituaalin jossa vedetään piikkilankaa kielen tai peniksen läpi ja joka harjoitti myos ihmisuhrausta. Ainoa selitys tähän on länsimaisen kulttuurin oma rappio ja itseinho. Koska emme enää usko itseemme, mutta edelleen kaipaamme varmuutta elämään, on muiden siviilisaatioiden sitten pakko olla meitä parempia ja tietää vastaukset meitä vaivaaviin kysymyksiin. Mitä ihmeellisintä roskaa voi nykyään myydä "muinaisena intiaanien viisautena", asuinkaupungissani on jopa tuolle skenelle omistettu liike, joka on pysynyt pystyssä näin lama-aikanakin.

Pidän siis masentavana sitä tosiasiaa, että itse olen edes tietoinen 2012-ilmiostä. Samalla kuitenkin tekopyhästi olen valmis surffaamaan tämän aallon harjalla - ehdotin URS-kirjoittajaryhmän keskustelusivulla, että julkaisisimme antologian maailmanloppu-teemalla ja näin me myos teemme. Olen kuitenkin dystooppisen ja post-apokalyptisen fiktion ystävä ja tanssin oman sivilisaationi raunioilla muiden mukana. Vaikka ihailen korkeakulttuuria ja sivistyneempien aikojen arvoja, olen oman aikani tuote ja kirjoitan synkkiä tarinoita rappiosta kun en muutakaan oikein näe ympärilläni.

Oikeastihan Mayat eivät luvanneet maailmanloppua vuodelle 2012 ja moni on tulkinnut tuon kalenterin siten, että nykyinen ongelmientäyttämä maailmamme muuttuisikin jollain ihmetempulla paremmaksi. En tietenkään usko tuohonkaan, mutta toivon kuitenkin, että ilmio aiheuttaisi jonkinlaista kriittistä itsetutkiskelua uskovaisissaan eikä mitään Heaven's Gate-tyylistä tragediaa.

Murhahommat kannattaa tehdä selvinpäin - eli oma Dickens-iltani

Täällä Britanniassa vietetään parasta aikaa Charles Dickens-juhlavuotta. Kirjailijan syntymästä on kulunut 200 vuotta ja kaksi päivää sitten vietettiin noita "syntymäpäiviä" - maassa järjestettiin muistotapahtumia ja sanomalehdet julkaisivat päivänsankarista artikkeleita jotka vaihtelivat hehkuttavasta kriittiseen. Osallistuin itse juhlintaan lukemalla aiemmin aloittamani Edwin Droodin loppuun. Tai siis oikeasti puoleenväliin, koska tunnetusti Dickens kuoli ennen kuin ehti saada murhamysteeriään (?) päätokseen.

Itse en oikein tiedä mitä mieltä olen Dickensistä. En oikeastaan jaksa sentimentaalisuutta ja orpoparkojen kärsimyksiä. En ikinä yrittäisi lukea kaikkia Dickensin kirjoja ja olen jättänyt niistä useamman kesken. Muutamaa taas luen mielelläni aina uudestaan ja uudestaan. Oliver Twist ja Nicholas Nickleby ovat mielestäni nautinnollista luettavaa, kuten myos uskomaton tiiliskivi Dombey ja Poika.

Dickens kirjoitti usealla eri tyylillä ja kertojanäänellä ja tuo on se, minkä perusteella pidän hänen joistakin kirjoistaan pitäen taas loppuja ikävystyttävinä. Hän käytti hauskasti sarkastisen pisteliästä tyyliä ja juuri tuo sarkastinen kertoja ja musta huumori tekevät Oliver Twististä hyvän. Tuo kertojanääni ei käänny oikein valkokankaalle ja siksi kirjan filmatisoinnit ovat olleet aina huonompia kuin alkuperäisteos.

Dickens on yksi harvoja 1800-luvun kirjailijoita, jonka kirjat myyvät vieläkin ympäri maailmaa ja joka ei tunnu menevän ollenkaan pois muodista. Tähän kestosuosioon on varmasti monia syitä - jokaiseen sukupolveen vetoaa melodraama, karrikoidut pahikset ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus, oli kyse sitten koyhäinhuollosta tai Britannian byrokratiasta (joka kaikesta päätellen ei ole juuri muuttunut kahden vuosisadan aikana - jo Dickens kuvasi valtion virkamiehiä joiden ainoa tehtävä on pyoritellä paperipinkkoja poydällään ja nykyään tuollaiset hommat varmasti tyollistävät miljoonia). Dickensin luomat henkilohahmot nousevat kuitenkin aina tärkeimmäksi syyksi siihen, miksi hän ei ole vaipunut unohduksen alhoon ystävänsä ja kilpailijansa Wilkie Collinsin kanssa. Kuka nyt ei muistaisi Rouva Havishamia, Faginia, kaikkia eksentrisiä vanhojapoikia ja lipeviä roistoja, henkiloitä joilla on hauskoja nimiä kuten Uriah Heep tai Mr Bumble. Muutaman hänen kirjoistaan persoonallinen henkilokaarti suorastaan pelastaa - esim Dombey ja Poika on jäänyt mieleeni lähinnä aivan kummallisen kuihtuneen entisen kaunottaren takia joka kuolinvuoteellaankin vielä sisustaa huoneensa "ihoa nuorentavalla vaaleanpunaisella" ja keimailee ohikulkeville herrasmiehille pyorätuolistaan.

Mutta toisaalta Dickensin henkilohahmot ovat myos hänen tarinoittensa heikkous. Kun kaikki tarinat on kansoitettu kummallisilla kävelevillä stereotypioilla jää henkilohahmoista puuttumaan syvyyttä ja monitulkintaisuutta. Ainakaan kenenkään motiiveja ei tarvitse lähteä arvailemaan...

Entisessä yliopistossani kirjallisuudenkurssilla oikeastaan välteltiin Dickensiä ja korostettiin enemmän Wilkie Collinsia, koska tämä oli enemmän professorieni mieleen jollain tavalla "subversiivisempana" vaihtoehtona, kapinallisen boheemin elämäntapansa takia. Wilkie Collins oli huomattavan suosittu omana aikanaan, mutta sittemmin mennyt pois muodista, dekkarigenren esi-isä rikosmysteereineen. Omaan makuuni Collins on uskomattoman ikävystyttävää kaikesta "sensaationaalisuudestaan" ja melodraamastaan huolimatta, mutta minä nyt en olekaan niin dekkarigenren ystävä.

Dickensin kirjoista lukemani Edwin Drood on ehdottomasti "collinsilaisin". Se heijastaa monia Collinsille tyypillisiä teemoja, mutta käsittelee niitä erilailla kuin Collins. Se on murhamysteeri (kaikesta päätellen), mutta ei ratkea, koska ei ehdi loppuun asti. Collinsin Moonstonessa oopiumi esitetään jotenkin mystisenä ja jännittävänä, Edwin Droodissa taas negatiivisessa valossa. Jos Dickens tosiaan kirjoitti Collinsin inspiroimana, olisi tarinassa varmasti riittänyt äkillisiä juonenkäänteitä, valepukuja ja dramaattisia perhesalaisuuksia jos hän olisi ehtinyt loppuun asti. BBC:n Edwin Droodin käsikirjoittajan mukaan Dickens luonnosteli tarinalleen 17 eri loppua.

Edwin Drood sijoittuu pikkukaupunkiin, jossa kaikki sosiaalinen elämä tuntuu pyorivän keskiaikaisen katedraalin ympärillä. Nimihenkilo on nuori insinoori, joka saapuu kaupunkiin tarinan alussa tapaamaan setäänsä John Jasperia ja morsiantaan Rosa Budia (en kestä näitä nimiä). Nuorenparin avioliitto on järjestetty eivätkä he selvästikään sovi toisilleen. Myos John Jasper haluaa Rosan itselleen ja ahdistelee tätä melkoisesti. Soppaan lisätään Ceylonista saapuvat kaksoset, joiden miehekkäämpi osapuoli ihastuu myos Rosaan ja riitautuu Edwinin kanssa. Lopulta Edwin katoaa ja siihen tarina sitten loppuukin.

John Jasperia pedataan koko tarinan ajan murhaajaksi. Hän tuntuu itse usuttavan Rosan kilpakosijoita toisiaan vastaan, lavastavan ceylonilaisen Nevillen syylliseksi, hänen mustaa huiviaan (joka nähtävästi oli intialaisen thuggee-kultin rituaalinen rikosväline) kuvaillaan antamuksella, hän kuristaa kiusallista kerjäläispoikaa ja sanoo ollessaan oopiumin vaikutuksen alainen, että hän on mielikuvituksessaan tehnyt "sen" satoja, tuhansia kertoja. Hän tuntuu kadehtivan Edwin Droodia joka saa ammattinsa takia matkustaa kun taas hän on jumiutunut pikkukaupunkiin ja katedraalin kuoronjohtajan ammattiin joka ei tyydytä hänen kunnianhimoaan. Hän, vaikka onkin Edwinin setä, on tätä vain muutaman vuoden vanhempi (perhesalaisuusmahdollisuus!)

Tuo päähenkilon esittäminen mahdollisimman negatiivisessa ja epäilyttävässä valossa aiheuttaa hieman samanlaisen tilanteen kuin jos Agatha Christie-tarina alkaisi murhasta, jonka tekijä olisi alusta asti selvillä ja loppusivut Hercule Poirot vain sivelisi viiksiään mietteliäästi. Tämän vuoden BBC-filmatisointi onnistui kuitenkin olemaan lopulta ihan yllättävä, vaikka en nyt tuota ala otsikkoa enempää spoilaamaan, sarja kun varmasti tulee jossain vaiheessa Suomessakin.

Lopulta tässäkin tarinassa mieleenpainuvimpia ovat ne eksentriset sivuhenkilot - oma suosikkini näistä oli turhautunut sihteeri Bazzard joka BBC-versiossakin oli viihdyttävä. Edwin ja Rosa taas jäivät jokseenkin persoonattomiksi.

Seuraavaksi aion ottaa oikein tosiurakan ja kokeilla kärsivällisyyttäni Pickwick-kerhon kanssa. Vain siksi, että luin jossakin kiehtovan pienen "goottilaisen" tarinan joka oli otettu tuosta kirjasta. Lukemani mukaan Pickwickissä vuorottelevat kevyen humoristiset tarinat ja synkemmät kertomukset. Dickens itse piti goottilaisesta kauhusta, vaikka se jo hänen aikanaan alkoi olla parodia-altista materiaalia.