tiistai 14. helmikuuta 2012

Bronte sopii aina Ystävänpäivään - vai sopiiko?


Rakkaus fiktiossa on minulle haastava laji. En pidä romanttisista elokuvista tai kirjoista ja iTunes-soittolistani ovat hyvin epäromanttisia - rakkauden sijaan dystopia ja sodankäynti tuntuvat olevan hallitsevia teemoja jonkinlaisen fantastisen todellisuuspaon lisäksi. Nykyajan pariutumistavat eivät sovi vanhoilliselle luonteelleni ollenkaan joten romantiikka oli minulle pitkään yhtä spekulatiivinen aihe kuin sodankäynti ja fantasia-aiheet. Kuitenkin, sekä omaksi, että lähimmäisteni ihmetykseksi loysin miehen, johon rakastuin ja jonka kanssa menin naimisiin.

Vaikka pidän romantiikkaa ikävystyttävänä teemana fiktiossa, olen osoittautunut hyvin romanttiseksi luonteeksi tosielämässä. Ehkä en ymmärrä romanttista fiktiota sen takia, että se korostaa ensi-ihastusta ja siihen liittyvää tunnekuohua. En ole ikinä kokenut mitään tuollaista, minulle rakkaus tarkoittaa aivan eri asiaa. Fantasiagenren termein selitettynä minulle rakkaus on yhteinen seikkailu ja varmuus siitä , että minua suojellaan lohikäärmeiltä.

Teini-iässä ihastuin kovasti Bronten sisarusten kirjoihin, varsinkin Humisevaan Harjuun joka tarjoaa tunnekuohua ja onnetonta rakkautta herkille lukutoukille. Oikeastaan nautin pitkään vain epätoivoisista romansseista koska ne tarjoavat jotain samanlaista kuin muutkin Romantiikan tropeet: "subliimia" (jota kai etsin kaikkialta), antisankareita ja eräänlaista tuhon ihannointia. Humiseva Harju menetti kuitenkin hohtonsa sitä mukaa kun ikävuosia karttui. Yksi Bronten sisarusten kirja kuitenkin on kestosuosikkini, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen: Anne Bronten Wildfell Hallin asukas.

Wildfell Hallin asukas oli aikanaan hyvin kritisoitu ja pahamaineinen kirja, koska se kuvaa onnetonta avioliittoa ja naista, joka hylkää miehensä. Jälkipolvet ovat usein pitäneet sitä yhtenä ensimmäisistä feministisistä kirjoista, mutta en ole tuosta aivan samaa mieltä. Vaikka siinä käsitellään naisen oikeuksiin liittyvää asiaa, sen pääasiallinen kiinnostus on se, miten monenlaisilla tavoilla sekä miehet, että naiset voivat joko tehdä muiden elämän helvetiksi tai toisaalta auttaa toisiaan. Kirjan tärkeimpien henkiloiden lisäksi tarinassa kulkee alusta loppuun asti kiinnostava (rakastan sivuhenkiloitä!) sivuhenkilokaarti, joista jokainen kehittyy pahempaan tai parempaan suuntaan. Tämä erilaisten ihmissuhteiden kudelma tekee kirjasta omissa silmissäni niin kiehtovan ja on taas kerran syy siihen, miksi tarinan filmatisointi on mielestäni epäonnistunut. Nuo ohjaajat saisivat jo ymmärtää miten tärkeä funktio sivuhahmoilla on tarinoissa!

Naimisiin mentyäni olen taas innostunut tarinasta aivan uudella tavalla, mikä on vähän erikoista, koska oma avioliittoni on hyvin onnellinen ja tämä kirja kertoo todella surullisista liitoista ja niiden hajoamisesta. Myos kaltaiselleni historianopiskelijalle kirja tarjoaa kiehtovaa ajankuvaa käsitellessään yhtä aikakauden ongelmista, jota moni kartanoromantiikan ystävä ei ole varmaan tullut ajatelleeksikaan: yläluokan joutilaisuutta ja sitä pahaa, mitä jatkuva joutilaisuus saa aikaan.

Tarinan päähenkilo, Helen, menee naimisiin hyvin nuorena ihastuttuaan komeaan Arthur Huntingtoniin. Huntingtonilla on jokseenkin paha maine, mutta naiivi Helen ajattelee parantavansa hänet kaikista hänen huonoista tavoistaan. Anne Bronte, kuten tarinan sankaritar Helenkin, oli hyvin uskonnollinen, mutta se ei estänyt häntä käsittelemästä uskonnollista vakaumusta välillä mustalla huumorilla. Helen jopa siteeraa epäluuloiselle tädilleen Raamattua etsien sieltä kohtia, joilla perustella avioliittoaan hulttiomaineessa olevan miehen kanssa. Myohemmin kirjassa uskontoa käytetään muutenkin aseena Heleniä vastaan hyvin kaavoihinsa kangistuneen pappismiehen toimesta.

Arthur Huntington on luonteeltaan pinnallinen, hemmoteltu ja hedonistinen. Hän kyllästyy pian vaimoonsa, jättää tämän pitkiksi ajoiksi yksin karatessaan huvittelumatkoilleen ja on tätä kohtaan uskoton. Hänen ei ole milloinkaan tarvinnut kantaa vastuuta tai oikeastaan tehdä mitään - tuo sama ongelma on myos hänen ystävillään, joista kukaan ei tee mitään elääkseen, he kaikki tulevat toimeen perinnoillään ja tiluksillaan.

Lordi Lowborough ja Annabella muodostavat seurapiirin toisen tärkeän parin, jossa hiukan odottamattomasti 1800-luvun kontekstissa vaimo onkin se tuhoava osapuoli. Lordi Lowborough on synkkä ja addiktiivinen persoonallisuus, joka itse päättää parantaa tapana ja myos pysyy päätoksessään. Annabella taas nai hänet aatelistittelin takia, pettää miestään, kohtelee tätä huonosti ja lopulta jättää tämän karatessaan uuden rakastajan kanssa. Kolmas pariskunta on Ralph Hattersley ja hänen nuori vaimonsa Millicent. Tämä avioliitto on järjestetty, arka tytto painostetaan rahanahneen äidin ja veljen taholta naimisiin ja Hattersley valitsee vaimonsa sillä perusteella, että tämä on sopivan alistuvainen. Lähtokohdat eivät siis ole lupaavat, mutta tarinan loppua kohden Hattersley alkaa parantaa tapojaan.

Kirjan aiheuttama skandaali on helppo ymmärtää. Oikeasti tuona aikana pariskuntien erilleenmuuttaminen ei ollut täysin ennenkuulumatonta, mutta uhmakkaasti huonotapaista miestään vastustava nainen fiktiossa oli kuitenkin radikaali aihe. Lisäksi kirjan karkeutta kauhisteltiin kovasti - muutama sen kohtauksista kyllä onnistuu hätkäyttämään silkalla ilkeydellään kaikkeen tottunutta nykylukijaakin eikä Huntingtonin käytos olisi sopivaa meidän aikanammekaan. Hän kiusaa tahallaan nuorta morsiantaan kertailemalla vanhoja naisjuttujaan, ehdottaa vaimonvaihtoa Lordi Lowboroughille jäädessään kiinni suhteesta tämän vaimon kanssa ja opettaa pientä poikaansa ryyppäämään kuin miehet.

Tarinan kertojana toimii Gilbert Markham, maanviljelijä, joka ihastuu Heleniin tämän eläessä salanimen turvin piilossa mieheltään. Tarina on myos Gilbertin ja Helenin rakkauskertomus, jossa suhde etenee hyvin varovasti. Gilbert ei ole kartanoromanssien sankari - hän tekee toitä elääkseen, ei ole erityisen salaperäinen tai karismaattinen eikä aina toimi kovinkaan järkevästi ja harkiten. Sen takia hän ehkä tuntuukin minusta niin sympaattiselta.

Vaikka kirjaa omana aikanaan paheksuttiinkin, se oli myos äärimmäisen suosittu ja sen ensimmäinen painos myi loppuun nopeasti. Anne Bronte lisäsi toiseen painokseen alkupuheen, jossa hän puolustautui saamaansa kritiikkiä vastaan.

"(I) wished to tell the truth, for truth always conveys its own moral to those who are able to receive it"

Pelkästään tuo tekee minusta hänen ihailijansa. Niin monta valhetta tarjotaan kauniissa kääreissä ja niin monta totuutta karkeammalla tavalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti