"Will he be there!" - Goottilaisen konnan kehityskaari

"Paradise!" Uttered Isidora, with her last breath - "Will he be there!"(Melmoth the Wanderer)

Alusta asti gottilaisen tarinan mielenkiintoisin henkilöhahmo oli juonitteleva konna. Uhmakkaat pahantekijät eivät vielä 1700-luvun puolessavälissä olleet kirjallisuuden vakiokalustoa, joten luulisin Walpolen inspiraationa  tässäkin  suhteessa olleen Shakespearen (jotenkin odotan aina salamaniskua taivaalta kun mainitsen Walpolen ja Shakespearen samassa yhteydessä). Castle of Otranton Manfred on henkilöhahmona varsin lattea versio Shakespearen suosituista juonittelijoista. Varhaisessa goottilaisessa kauhussa konnan motiivit liittyivät lähes väistämättä perintöasioihin, niin banaalilta kuin se nykylukijasta tuntuukin. Siinä sivussa toki uhkailtiin neitokaisia ja sankaria, joka yleensä oli se, jonka linna yms olisi pitänyt periä oikeasti. Epäilemättä hurjan mielenkiintoisia kuvioita 1700-luvun frouvaslukijoille. Mutta eteenpäin!

Jo useaan otteeseen haukkumani Ann Radcliffen yksi monista heikkouksista oli heikko henkilökuvaus, mutta hänen konnansa Montoni oli ehdottomasti mieleenpainuvin hänen luomistaan paperinukeista. Montoninkin motiivit ovat perimysasioissa, hän menee naimisiin saadakseen vaimonsa maat itselleen ja kun vaimo kieltäytyy hän paljastaa koko tyrannimaisuutensa. Montoni johtaa myös jonkinlaista sotarosvojoukkoa ja harrastaa uhkapelejä - ei siis mitään yliluonnollisia paheita tai demonisia kytköksiä vielä tässä vaiheessa. Montonin motiivit ovat siis aika yksioikoisia ja hän on pohjimmiltaan tavallinen ahne kotityranni. Mutta Radcliffe kuvailee hänet kuin minkäkin romanttisen sankarin - tumma, komea keski-ikäinen mies, jolla on erityisen pistävä katse - nämä piirteet löydämme vielä monelta konnalta hänen jälkeensä. Epäilemättä osa lukijattarista koki hänet tahtomattaan kiehtovammaksi kuin jatkuvasti itkevän ja sievistelevän "sankarin" Valancourtin.

Ensimmäinen kauhukirjailija, joka nosti konnan päähenkilöksi oli William Beckford. Vathek kuvaillaan saman näköiseksi  ja oloiseksi kuin Montoni, mutta hän sentään jo tekee sopimuksen pahojen voimien kanssa. Hänen demonisuuttaan vain häiritsevät Beckfordin nähtävästi camp-mielessä harrastamat humoristiset kohtaukset, mm yhdessä vaiheessa eräs hänen (useista) vaimoistaan kantaa häntä reppuselässä. Vasta Matthew Lewisin saatanallinen munkki keskittyi päähenkilön pahuuteen ja tuhoon sataprosenttisesti.

Ambrosiokin on tumma, pistäväkatseinen ja synkännäköinen ja hurmaa  ankarilla saarnoillaan koko kotikaupunkinsa naisväen. Rehellisesti sanottuna hänkään ei ole kovinkaan monitahoinen persoona. Hän on luonteeltaan ylpeä ja intohimoinen ja hänen pahat tekonsa johtuvat siitä, että hän rikkoo munkinlupauksensa ja ryhtyy suhteeseen ensin viettelijänsä Matildan kanssa ja yhteen naiseen kyllästyttyään ahdistelee uutta uhria. Tämä nyt ei ole ainoa valheista ja viettelyksistä kirjoitettu kirja 1700-luvulla, vaikka mukana onkin tällä kertaa graafista väkivaltaa, mustaa magiaa ja kaikenlaisia taikatemppuja. Charlotte Dacren Victoria on yhtä lailla rakkausjuttujen vuoksi juonitteleva naispuolinen konna, joka vailla mitään omaatuntoa juonittelee saadakseen haluamansa. Hän eroaa mieskollegoistaan siinä, että hänen pahuutensa on täysin banaalia ja arkipäiväistä, ilman muka renessanssiajan italian kulisseja hän olisi kuin kuka tahansa henkilö sensaatiolehtien rikosuutisissa.

Ryhtyessään kirjoittamaan Charles Maturin uhosi vetävänsä kaikki Radcliffen teemat täysin överiksi ja loikin Melmothissaan sen ainoan monitahoisen ja salaperäisen konnanhahmon. Olen jo vuosikymmenen ajan fanittanut Melmothia, mutta vasta tutustuttuani varhaisempaan goottilaiseen kirjallisuuteen olen ymmärtänyt miten nerokas hahmo hän on verrattuna konnamaisiin edeltäjiinsä.

Ensinnäkin hän ei ole täysin inhimillinen eikä täysin tästä maailmasta. Hän on elänyt vuosisatoja ja siirtyy helposti maasta ja paikasta toiseen nähtävästi silkalla ajatuksen voimalle. Edeltäjiensä tapaan hän on tumma keski-ikäinen mies, jolla on pistävä katse - mutta niin merkillisesti hohtavat silmät, että ne paljastavat hänen demonisuutensa hänen uhreilleen. Hänen motiivinsa ovat mysteeri, joka selviää vasta lopussa eikä oikeastaan selitä kaikkia hänen tekojaan. Hän, toisin kuin edeltäjänsä, on kuitenkin puheliasta sorttia ja kuulemme hänen monologejaan maailmanmenosta, sillä vaikka hän ei paljasta tarkoitusperiään, hän ei pyri peittelemään raivoaan ja kyynistä inhoaan koko ihmiskuntaa kohtaan. Hän on suoranainen yliluonnollinen vihapuhuja (näin muotitermiä käyttääkseni), sillä yhdessä kohtauksessa hän osoittelee uhrilleen Intian eri uskontokuntia ja käy yksityiskohtaisesti läpi näiden pahimmat julmuudet ja alistavimmat käytännöt just for the evulz.

Yksi mielenkiintoinen piirre Melmothissa on se, että hän ei, toisin kuin edeltäjänsä, käytä väkivaltaa uhrejaan vastaan. Kirjan lomittaisissa tarinoissa ihmiset kokevat kauheita toistensa käsissä ja Melmoth ilmestyy houkuttelemaan heitä tilanteissa, joissa hänen uhrinsa ovat heikoimmillaan. Ainoa henkilökohtainen uhri on Isidora, johon hänellä tuntuu olevan monimutkainen viha-viha-viha-rakkaussuhde.

Minulla on Melmothiin monimutkainen rakkaussuhde ja kynäillessäni kirjaani Kuolema on ikuista unta loin hänen inspiroimanaan useampiakin kuolemattomia konnia. Omat kuolemattomat houkuttelijani, jotka esiintyvät myös useassa novellissani, eivät kuitenkaan ikinä ylety Melmothin eeppisyyteen. Onkohan hyvän goottilaisen konnan luominen nykyään edes mahdollista?