Englanninkielinen spefifandom on myrkyllistä

Sain vähän aikaa sitten arvioitavakseni antologian erästä spefilehteä varten. Se oli kokoelma naisten kirjoittamia kauhunovelleja ja kirjailijat olivat ympäri maailmaa, joukossa suomalainenkin. Viime aikoina suomalaiset ovat alkaneet julkaista tarinoitaan globaalisti, minkä pitäisi olla pelkästään positiivinen asia.

Mutta ei välttämättä ole, koska kansainvälinen verkostuminen saa heidät ystävystymään englanninkielisen fandomin kanssa ja englanninkielinen fandom on myrkkyä.

Olen aika pakkomielteinen kun saan jonkin asian päähäni. Tuossa novellikokoelmassa minua vaivasi todella hankalasti kirjoitettava taiteilijanimi, olin törmännyt siihen jossakin aikaisemmin. Googlasin nopeasti ja törmäsin todella erikoiseen skandaaliin englanninkielisessä fandomissa. Palkittu ja arvostettu aloitteleva kirjailija oli paljastunut todella vihamieliseksi nettihäiriköksi, joka usealla eri nimimerkillä oli häiriköinyt ja uhkaillut muita kirjoittajia vuosikausia. Ei, en nyt tarkoita sellaista, mitä Suomessa pidetään häiriköimisenä, vaan tällaista:

1. 

   Requires Hate@requireshate

   . @ColumPaget no no, I would stop by and congratulate the people beating up the white man for fighting off colonialism! sheesh get it right

   
   

Nähtävästi lukemani antologia julkaistiin tai koottiin ennen kuin kirjailijan identiteetti paljastui. Mutta sitä ennen hän oli saanut paljon pahaa aikaan. Hänen tapansa arvostella muita kirjoittajia oli hyökätä voimakkaasti näiden persoonaa vastaan ja värikästä, väkivaltaista kieltä käyttäen solvata näitä rasisteiksi, seksisteiksi, kolonialisteiksi etc. Aluksi hänellä oli paljon tukijoita ja ihailijoita, koska englanninkielinen fandom on myrkyllistä. 

Hänestä kirjoitettu expose ja sen alla olevat kommentit ovat nekin osa ongelmaa, vaikka hänen toimensa paljastanutta kirjailijaa kiiteltiinkin. Fandom ei vain kerta kaikkiaan tajunnut, että oli itse luonut ilmapiirin, jossa yksittäinen psykopaatti voisi riehua mielin määrin. Koska fandomin sisällä oli vuosikausi käyty kirjailijoiden kimppuun rasisti-ja seksistisyytösten kanssa, tuota kulttuuria oli äärimmäisen helppo käyttää hyväksi. Requires Hate on nähtävästi oikeassa elämässä thaimaalainen miljardöörisuvun jäsen ja koska hän sanoi olevansa aasialainen, nainen ja kuuluvansa sukupuolivähemmistöön hän saattoi sanoa mitä tahansa. 

Hänen motiivinsa oli nähtävästi kiusata kilpailijoita - muita aloittelevia kirjailijoita. Pari hän onnistui pelottamaan pois skenestä kokonaan haukkumalla rasistiksi ja tappouhkauksilla. Monesta tuntui, että mitä tahansa he kirjoittivat, se oli yhtäkkiä pahinta rasistista vihapuhetta. Jotkut pelkäsivät hänen hyökkäävän fyysisesti jossakin kirjallisuustapahtumassa, koska he eivät tienneet hänen todellista henkilöllisyyttään. Hän haukkui korkean profiilin kirjailijoita saadakseen ihailijoita ja seuraajia, mutta hänen todellinen kohteensa olivat kilpailijat. Varsinkin muut aasialaiset, mustat ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvat naiset. Niin kauan, kuin vaikutti siltä, että hän haukkui vain valkoisia ja eritoten miehiä, hänen tyyliään kutsuttiin "vihaperformanssiksi" yms "viihdyttäväksi" etc, jostain syystä moni oikein ajatteleva ™ ihminen kuvittelee, että sorretun vähemmistön ™ jäseneltä ei tule koskaan vaatia normaaleja käytöstapoja koska heidän ah niin autenttinen vihansa on jollakin tavalla vapauttavaa. Jos joku uusnatsi ryhtyy spefikirjoittajaksi ja alkaa uhkailla mustia väkivallalla, hän ei pitkään sisäpiirissä pyöri, mutta jos joku sorretun vähemmistön ™ (tässä tapauksessa kultalusikka suussa syntynyt) jäsen uhkailee valkoisia, se on ihan ok. Kaiken tämän jälkeenkin englanninkielinen fandom kieltäytyy käsittelemästä tätä puolta asiasta, koska etuoikeutetut valkoiset ja sortavat rakenteet. Suosittu teoria oli, että Requires Hate ei olisikaan oikeasti aasialainen, vaan valkoinen rasisti. Tämä estää kirjailijoita keskustelemasta tasa-arvoisesti (koska joidenkin ääniä pideään tärkeämpänä kuin toisia ja muita pyritään vähättelemään) ja tämä tekee kulttuurista täysin myrkyllisen ja valmiin seuraavaa kiusaajaa varten.

Suomi tulee trendeihin aina mukaan jälkijunassa, yleensä siinä vaiheessa kun trendin aloittanut kulttuuri on valmis repimään itse itsensä kappaleiksi. Jos pari vuotta sitten Suomessa saattoi kirjoittaa mitä tahansa, niin nyt suomalaiset kirjailijat aloittavat kirjallisuuskeskustelut rituaalinomaisesti "etuoikeutettuna valkoisena cis bla bla bla". Tuo on tahattoman koomista suomalaisen suusta, mutta myöskin oikeasti pelottavaa, koska se osoittaa sen, että tuo myrkky on valunut periferiaan saakka. Suomalaiset ovat aina alttiita matkimaan ja ihailemaan muita ja kielitaitoisina suomalaiset fanit ja kirjailija seuraavat, kannustavat ja kommentoivat englanninkielisen fandomin sisällä. He myös verkostoituvat ja saavat omia tarinoitaan englanninkielisiin julkaisuihin. Huomaamattaan he omaksuvat englanninkielisen fandomin myrkyllisen retoriikan ja ajattelutavan. Jos 90-luvulla rasismi tarkoitti rotuvihaa ja rasismin vastustaminen sitä, että ei vihannut muita rotuja, on rasismia nykyään ihan mikä tahansa (silloin kun se ajaa muiden valtapelejä ja uraa) ja rasismin vastustaminen surkuhupaisaa nöyristelyä, itseruoskintaa ja alistumista muiden kiusaamiseen. Kirjallisuuspiireissä tällainen Maon kulttuurivallankumouksesta tuttu itsekritiikki ja puhdistukset ovat erityisen huono asia, koska ne vaikuttavat kirjailijoiden itseilmaisuun ja tätä kautta kirjallisuuden laatuun. 

Olen itse näistä syistä vältellyt asuinmaani spefipiirejä parhaani mukaan, vaikka silloin tällöin haaveilenkin englanninkielisen tarinan julkaisemisesta. Englanti on kuitenkin kotikieleni. Mutta nyt alan pitää Suomen tilannetta yhtä pahana. 2017 Helsingin Worldcon kutsuu nämä ihmiset Suomeen ja kasvattaa heidän vaikutusvaltaansa suomalaisessa fandomissa. Pari fiiniä englanninkielistä paneelia fandomin diversiteetistä tms ja naiivit suomalaiset ovat kypsää kauraa. Minäkin olen siellä, bullshit-bingo kädessä.

Joskus 2009 olisin ollut innoissani kansainvälisestä spefitapahtumasta. Ulkomaalaisia kirjailijoita! Faneja ympäri maailmaa! Mutta nyt ajattelen vain, että englanninkielinen myrkky tulee Suomeen ja pilaa Suomen pienet piirit. Enkä oikein tiedä miten tuota vastaan taistella. Kaikki ilo ja eskapismi tuntuu aivan valuvan ulos spefifandomista.

Mutta yhden asian suhteen voimme olla rauhassa. Vastaavaa skandaalia ei voi oikein tapahtua Suomessa, koska me tunnemme toisemme ihan tosielämässä. Kaikkialla maailmassa puhuttu englanninkieli altistaa britti- ja jenkkipiirit tuollaisille hyökkäyksille (brittikirjailijat kuvittelivat ahdistelijansa olevan Britanniassa ja vainoavan heitä netin ulkopuolellakin) 

Mutta jos verkostoidut ulkomailla, tämä voi odottaa sinuakin:

Jätin muuten Requires Hate-persoonan tarinan kokonaan arvostelematta. Se oli sekavaa taideproosaa enkä jaksanut loppuun saakka. Lisäksi arvostelematta jättäminen tuntui sopivalta kohtelulta henkilölle joka tuli kuuluisaksi kiusaavista ja henkilöön käyvistä arvioinneista. Hiljaisuus toimii.

1. 
   
   
   
   
   

   
   

   
   

Henkilöhahmoista ja eläytymisen rajallisuudesta - filosofointivaroitus

Suomen kirjoittajapiireissä ja mediassa on viime aikoina hälisty aiheesta kirjailija ja eri etnisyyttä edustavat henkilöhahmot. Kaikki alkoi itselleen kaunaisesta identiteettipolitiikasta uran luoneen blogistin kirjoituksesta, johon en sen kummemmin ota tässä kantaa - minulla ei ole mitään intressejä kommentoida asiallisesti kirjoittajaa, joka aloittaa tekstinsä "hyvät valkoiset ihmiset". Lukematta p*skaa. En myöskään aloita omaa pohdintaani aiheesta millään selittelyllä siitä, miten tietenkin valkoiset cis-heterot sitä ja tätä. En usko valkoiseen etuoikeuteen teoriana tai mihinkään valkoisuuden kokemukseen, jossa minulla olisi mitään yhteistä yhtään kenenkään kanssa vain sen takia, että käytän vaaleinta mahdollista puuteria. Ei-valkoiset eivät ole minulle myöskään mikään sorrettu vähemmistö vaan ovat elämäni aikana olleet ystäviä, sukulaisia, perheenjäseniä, hankalia esimiehiä töissä etc. Ei myöskään ole mitään "Person of Color" elämänkokemusta, maailma ei kerta kaikkiaan toimi tuolla tavalla. Siis yhdysvaltalaisten akateemisten teorioiden ulkopuolella. Yhteiskuntaluokka esimerkiksi on paljon enemmän yhteisiä kokemuksia tarjoava kategoria. Mutta asiaan.

Voiko kirjailija kirjoittaa muusta kuin omasta viiteryhmästään? Mitä enemmän omaa viiteryhmäänsä pohtii, sitä pienemmältä se vaikuttaa. Mitään valkoista kulttuuria ei ole olemassakaan, joten jos kirjoitan bulgarialaisesta voin heti mennä todella pahasti metsään. Pitäisikö sitten kirjoittaa vain "suomalaisen luterilaisen naisen näkökulmasta" (ja tietenkin heteron, cis-whatever...mitä kaikkia näitä on?) Harmi vain, että jo Helsinki on minulle aika tuntematon paikka, jossa käyn vain turistina. Lappi tuntuu jo kulttuurin osalta toiselta maalta. Kotikaupungistani Tampereestakin tuttua on vain keskusta. Mitä uskontoon tulee, olen itse Lewisiä fanittava protestantti, sekä oikein edistykselliset uskonnolliset piirit, että fundamentalistiryhmät ovat aivan tuntemattomia. Mitä naiseuteen tulee, suuri osa naisten kulttuuria - naistenlehdet, "tyttöjen illat" yms ovat aivan ufojuttuja. Minulla on varmasti 0% yhteisiä intressejä usean ikäiseni suomalaisnaisen kanssa. Ei mitään yhteistä. Paitsi tietenkin se ihonväri joka ei merkitse yhtään mitään.

En edes uskalla kirjoittaa nykyajan Suomesta. Historia on turvallisempaa. Jos sijoitan tarinan nykyaikaan on asuinkaupunkini Lontoo turvallisin vaihtoehto - ei että sitäkään oikein ymmärtäisin, mutta ainakin se on niin suuri, että mikä tahansa on siellä mahdollista. Parasta tietenkin on sijoittaa tarina tulevaisuuteen tai keksittyyn maailmaan. Mitä kauemmaksi realismista mennään, sitä varmemmalla pohjalla oma ihmistuntemukseni alkaa olla. Voin keksiä kulttuureita todellisten tilalle eikä mikään mene pieleen.

En varmasti ole ainoa kirjoittaja joka kokee itsensä syrjästäkatsojana. Koen itseni ulkopuoliseksi kaikkialla, olin sitten kotikaupungissani tai toisella puolella maailmaa. Toisaalta tunnen oloni myös kotoisaksi missä tahansa, missä on kirjakauppa ja kahvila, alan kutsua hotellihuonettakin "kodiksi" viikon sisällä. Tarkkaileva luonne ei tempaudu mukaan vaan katselee sivusta. Huomaan tämän jopa keikoilla - minulle on todella vaikea hyppiä ja huutaa bändin mukana. Mutta osaan lukea ihmisten tunteita vähemmästäki, olen kävelevä vakoilukone julkisilla paikoilla, aina korva valmiina salakuunteluun ja muistikirja taskussa henkilökuvailuja varten.

Luulisin, että tästä ulkopuolisuuden tunteesta ja tarkkailusta tulee jollakin tavalla se tarve kertoa tarinoita. Kirjailijat ovat usein ulkopuolisia (enkä edelleenkään tarkoita ihonväriä). Kaikki on heille vierasta ja kiehtovaa. Miksi muuten edes vaivautua kirjoittamaan ellei kaikki vaikuttaisi niin mystiseltä? Ihmisellä, joka on varma paikastaan maailmassa ei ole mitään syytä kirjoittaa.

Ehkä tämän ulkopuolisuuden takia kirjailijat ovat myös aina kirjoittaneet kaukaisista ja eksoottisista aiheista. Jännittävimmät kauhutarinat sijoitettiin aluksi aina kaukaisiin maihin ja kaukaiseen menneisyyteen - vasta Dracula toi kauhun omaan aikaansa ja lukijoiden omaan kokemuspiiriin - ja vasta paljon myöhemmin myös yliluonnollinen uhka muuttui arkipäiväiseksi. Vuosisatoja tarinat ja henkilökaarti olivat kuitenkin mitä eksoottisimpia - kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittivat jumalista, Shakespeare sijoitti tarinansa eri aikakausiin ja maihin, Robinson Crusoe löytää itsensä kaukaiselta saarelta, samoin nuori Aarresaaren sankari. Agatha Christie kirjoitti tarinoita murhaajan näkökulmasta. Waltarin synkät sankarit seikkailivat milloin Egyptissä, milloin muinaisessa Roomassa.

Väitän jopa kerettiläisesti, että jos tarina vain on hyvä, ei kulttuurin ymmärtäminen väärin tai sinne päin sekään haittaa niin pahasti (vaikka taustatyö olisi suotavaa suurien asiavirheiden välttämiseksi). Monster-mangaa pidetään loistavana, vaikka sen Saksalla ei kyllä omastakaan mielestäni ole paljoa yhteistä oikean Saksan kanssa. Mutta mikä tarina!


Suurin osa lukijoista ei samaistu tarinaan siksi, että siitä löytyy vaikka kolmekymppinen puutarhahistorian tohtorisopintojen kanssa kamppaileva yksivuotiaan äiti, joka harrastaa käsitöitä ja nörttijuttuja ja joka on alipainoinen, silmälasipäinen ja pukeutuu mustiin (enpä ole ikinä löytänyt omaa kaksoisolentoani fiktiosta. Suomalaisetkin ovat useimmiten rikollisliigojen muskeleita ei-suomalaisessa fiktiossa - Steinbeckista Gibsoniin) Suurin osa lukijoista samaistuu tarinaan, tunnelmaan ja henkilöhahmoihin näiden luonteen takia. Kuvassa esiintyy ensimmäinen fiktiivinen hahmo johon olen samaistunut tv-sarjoissa. Ei juurikaan itseni näköinen. Mutta voi sitä samaistumisen määrää.

Loppupäätelmä tästä on se, että identiteettipoliitikot eivät ymmärrä miten fiktio syntyy. He eivät ymmärrä niitä henkimaailman asioita, jotka liittyvät juoneen ja varsinkin henkilökaartiin, tuohon kirjoittajan ikuiseen pakkomielteeseen. Kirjailijoiden ei siis pidä huolehtia identiteetipolitiikasta vaan toimia kuten kirjailijat ovat aina toimineet - kuunnella muusiaan ja antaa henkilöittensä syntyä ilman mitään sen kummempaa neuroosia "representaatiosta". Kirjoittakaa mitä haluatte kenestä haluatte.