Suomen kirjoittajapiireissä ja mediassa on viime aikoina hälisty aiheesta kirjailija ja eri etnisyyttä edustavat henkilöhahmot. Kaikki alkoi itselleen kaunaisesta identiteettipolitiikasta uran luoneen blogistin kirjoituksesta, johon en sen kummemmin ota tässä kantaa - minulla ei ole mitään intressejä kommentoida asiallisesti kirjoittajaa, joka aloittaa tekstinsä "hyvät valkoiset ihmiset". Lukematta p*skaa. En myöskään aloita omaa pohdintaani aiheesta millään selittelyllä siitä, miten tietenkin valkoiset cis-heterot sitä ja tätä. En usko valkoiseen etuoikeuteen teoriana tai mihinkään valkoisuuden kokemukseen, jossa minulla olisi mitään yhteistä yhtään kenenkään kanssa vain sen takia, että käytän vaaleinta mahdollista puuteria. Ei-valkoiset eivät ole minulle myöskään mikään sorrettu vähemmistö vaan ovat elämäni aikana olleet ystäviä, sukulaisia, perheenjäseniä, hankalia esimiehiä töissä etc. Ei myöskään ole mitään "Person of Color" elämänkokemusta, maailma ei kerta kaikkiaan toimi tuolla tavalla. Siis yhdysvaltalaisten akateemisten teorioiden ulkopuolella. Yhteiskuntaluokka esimerkiksi on paljon enemmän yhteisiä kokemuksia tarjoava kategoria. Mutta asiaan.
Voiko kirjailija kirjoittaa muusta kuin omasta viiteryhmästään? Mitä enemmän omaa viiteryhmäänsä pohtii, sitä pienemmältä se vaikuttaa. Mitään valkoista kulttuuria ei ole olemassakaan, joten jos kirjoitan bulgarialaisesta voin heti mennä todella pahasti metsään. Pitäisikö sitten kirjoittaa vain "suomalaisen luterilaisen naisen näkökulmasta" (ja tietenkin heteron, cis-whatever...mitä kaikkia näitä on?) Harmi vain, että jo Helsinki on minulle aika tuntematon paikka, jossa käyn vain turistina. Lappi tuntuu jo kulttuurin osalta toiselta maalta. Kotikaupungistani Tampereestakin tuttua on vain keskusta. Mitä uskontoon tulee, olen itse Lewisiä fanittava protestantti, sekä oikein edistykselliset uskonnolliset piirit, että fundamentalistiryhmät ovat aivan tuntemattomia. Mitä naiseuteen tulee, suuri osa naisten kulttuuria - naistenlehdet, "tyttöjen illat" yms ovat aivan ufojuttuja. Minulla on varmasti 0% yhteisiä intressejä usean ikäiseni suomalaisnaisen kanssa. Ei mitään yhteistä. Paitsi tietenkin se ihonväri joka ei merkitse yhtään mitään.
En edes uskalla kirjoittaa nykyajan Suomesta. Historia on turvallisempaa. Jos sijoitan tarinan nykyaikaan on asuinkaupunkini Lontoo turvallisin vaihtoehto - ei että sitäkään oikein ymmärtäisin, mutta ainakin se on niin suuri, että mikä tahansa on siellä mahdollista. Parasta tietenkin on sijoittaa tarina tulevaisuuteen tai keksittyyn maailmaan. Mitä kauemmaksi realismista mennään, sitä varmemmalla pohjalla oma ihmistuntemukseni alkaa olla. Voin keksiä kulttuureita todellisten tilalle eikä mikään mene pieleen.
En varmasti ole ainoa kirjoittaja joka kokee itsensä syrjästäkatsojana. Koen itseni ulkopuoliseksi kaikkialla, olin sitten kotikaupungissani tai toisella puolella maailmaa. Toisaalta tunnen oloni myös kotoisaksi missä tahansa, missä on kirjakauppa ja kahvila, alan kutsua hotellihuonettakin "kodiksi" viikon sisällä. Tarkkaileva luonne ei tempaudu mukaan vaan katselee sivusta. Huomaan tämän jopa keikoilla - minulle on todella vaikea hyppiä ja huutaa bändin mukana. Mutta osaan lukea ihmisten tunteita vähemmästäki, olen kävelevä vakoilukone julkisilla paikoilla, aina korva valmiina salakuunteluun ja muistikirja taskussa henkilökuvailuja varten.
Luulisin, että tästä ulkopuolisuuden tunteesta ja tarkkailusta tulee jollakin tavalla se tarve kertoa tarinoita. Kirjailijat ovat usein ulkopuolisia (enkä edelleenkään tarkoita ihonväriä). Kaikki on heille vierasta ja kiehtovaa. Miksi muuten edes vaivautua kirjoittamaan ellei kaikki vaikuttaisi niin mystiseltä? Ihmisellä, joka on varma paikastaan maailmassa ei ole mitään syytä kirjoittaa.
Ehkä tämän ulkopuolisuuden takia kirjailijat ovat myös aina kirjoittaneet kaukaisista ja eksoottisista aiheista. Jännittävimmät kauhutarinat sijoitettiin aluksi aina kaukaisiin maihin ja kaukaiseen menneisyyteen - vasta Dracula toi kauhun omaan aikaansa ja lukijoiden omaan kokemuspiiriin - ja vasta paljon myöhemmin myös yliluonnollinen uhka muuttui arkipäiväiseksi. Vuosisatoja tarinat ja henkilökaarti olivat kuitenkin mitä eksoottisimpia - kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittivat jumalista, Shakespeare sijoitti tarinansa eri aikakausiin ja maihin, Robinson Crusoe löytää itsensä kaukaiselta saarelta, samoin nuori Aarresaaren sankari. Agatha Christie kirjoitti tarinoita murhaajan näkökulmasta. Waltarin synkät sankarit seikkailivat milloin Egyptissä, milloin muinaisessa Roomassa.
Väitän jopa kerettiläisesti, että jos tarina vain on hyvä, ei kulttuurin ymmärtäminen väärin tai sinne päin sekään haittaa niin pahasti (vaikka taustatyö olisi suotavaa suurien asiavirheiden välttämiseksi). Monster-mangaa pidetään loistavana, vaikka sen Saksalla ei kyllä omastakaan mielestäni ole paljoa yhteistä oikean Saksan kanssa. Mutta mikä tarina!
Suurin osa lukijoista ei samaistu tarinaan siksi, että siitä löytyy vaikka kolmekymppinen puutarhahistorian tohtorisopintojen kanssa kamppaileva yksivuotiaan äiti, joka harrastaa käsitöitä ja nörttijuttuja ja joka on alipainoinen, silmälasipäinen ja pukeutuu mustiin (enpä ole ikinä löytänyt omaa kaksoisolentoani fiktiosta. Suomalaisetkin ovat useimmiten rikollisliigojen muskeleita ei-suomalaisessa fiktiossa - Steinbeckista Gibsoniin) Suurin osa lukijoista samaistuu tarinaan, tunnelmaan ja henkilöhahmoihin näiden luonteen takia. Kuvassa esiintyy ensimmäinen fiktiivinen hahmo johon olen samaistunut tv-sarjoissa. Ei juurikaan itseni näköinen. Mutta voi sitä samaistumisen määrää.
Loppupäätelmä tästä on se, että identiteettipoliitikot eivät ymmärrä miten fiktio syntyy. He eivät ymmärrä niitä henkimaailman asioita, jotka liittyvät juoneen ja varsinkin henkilökaartiin, tuohon kirjoittajan ikuiseen pakkomielteeseen. Kirjailijoiden ei siis pidä huolehtia identiteetipolitiikasta vaan toimia kuten kirjailijat ovat aina toimineet - kuunnella muusiaan ja antaa henkilöittensä syntyä ilman mitään sen kummempaa neuroosia "representaatiosta". Kirjoittakaa mitä haluatte kenestä haluatte.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti