Lasten ideologinen johtoasema ja Romantiikka

Historia tuntee useita tapauksia, jossa lapset ovat tuntuneet spontaanisti nousevan johtoon, ottavan ohjat omiin käsiinsä ja lähteneet parantamaan maailmaa. Lasten ristiretki on tunnettu termi ja usein lasten johtajuus liittyykin hengellisesti ja ideologisesti ylikuumenneisiin hetkiin aatehistoriassa - sotiin, uskonnollisiin liikkeisiin ja niin edelleen. Lasten nousu johtoon liittyy tunteisiin ja herättää tunnereaktion, joka on pahentunut varsinkin Romantiikan myötä. Romantiikka merkitsee tunnetta ja sukupolvien ketjun katkeamista, ja nykykulttuuri on mitä suurimmassa määrin Romantiikan lapsi.

Klassinen käsitys maailmasta on hyvin selkeä. Historia koostuu sukupolvien ketjusta, jossa jokainen sukupolvi kuuntelee edellisten viisautta, kehittää omia taitojaan tradition antamissa rajoissa, kehittää asioita eteenpäin ja valmistaa taas seuraavan sukupolven seuraajakseen. Tämä oli todellisuus taiteissa ja tieteissä vuosisatoja ja on vieläkin länsimaiden ulkopuolella. Tieteissä tämä ei ollut mikään ongelmaton tapa toimia, koska muinainen viisaus oli niin arvostettua, oli sen selkeitä virheitäkin vaikea korjata. Mutta ainakin silloin ihmiset tiesivät mitä heitä edeltävät sukupolvet olivat edes ajatelleet ja arvostivat niitä saavutuksia, jotka vaikuttivat positiivisesti heidän elämäänsä. 

Romantiikka katkaisi sukupolvien ketjun. Romantikot saattavat kyllä ihannoida traditioita ja muinaista viisautta - jos se on tarpeeksi kaukana heidän omasta kokemuspiiristään, mutta ennen kaikkea Romantiikka uskoo ulkopuolisen, alkuasukkaan, lapsen etc viisauteen, koska ympäröivän kulttuurin painolasti ei ole saastuttanut heidän ajatteluaan ja sammuttanut lamppua, näin Romantiikan termejä käyttäen. Jo Goethen Nuori Werther mainitsee tämän. Koska lapsi ei ole vielä ahdistavan ja sortavan kulttuurin saastuttama ja korruptoituneiden aikuisten tavoin lahjottavissa, hän tietää intuitiivisesti aikuisia paremmin. Ei ollut sattumaa, että juuri samalla vuosisadalla uskonnollisiin herätysliikkeisiin liittyivät vahvasti erilaiset lapsiprofeetat. 

Victor Hugon Gavroche, Neuvostoliiton lapsisankarit, eri sotien lapsisotilaat, Onni Kokko, Kiinan kulttuurivallankumous etc. Hippiliike, joka oli "nuorisoliike", joka opetti ettei yli kolmekymppisiin ole luottamista. Lapsi-ja -nuorisoliikkeet tosin eivät ikinä ole spontaaneja vaan niiden takana on aikuisia, joilta ne opit ovat lähtöisin. Malalan isä oli koulutusaktivisti ja Gretan toivat julkisuuteen aikuiset, joista osa oli mukana jo Rooman Klubissa vuosikymmeniä sitten. Hippien taustalla hääri nelikymppisiä akateemisia radikaaleja ja jopa näennäisesti nuorison alakulttuurit syntyvät usein aikuisten aloittamien klubien, vaatemerkkien yms ympärille. 

Koska sukupolvien välinen ketju on katkaistu ja jokainen sukupolvi joutuu keksimään omasta mielestään samat radikaalit ajatukset uudelleen, ei kukaan tunnu huomaavan, miten teennäistä ilmastoaktivismin sukupolvien välinen asettelu oikein on. Siinähän nuoret kertovat maailmalle sen, mitä he ovat oppineet aikuisilta. En voi olla ainoa, joka muistaa miten 90-luvulla kerrottiin koulussa, miten otsonikerroksen tuhoutuminen ja saasteet tulisivat tuhoamaan maapallon. En voi olla ainoa, joka on lukenut Rooman Klubin julkaisun joltain 70-luvulta. Tosin silloin pelättiin myös ydinsotaa (luin 90-luvulla nuortenkirjan, jossa Suomessa kaikki kuolevat nälkään väestönsuojissa). Pelko ympäristön, luonnon ja maapallon puolesta on siis ollut osa länsimaista elämää jo vuosikymmeniä, yksi harvoja selkeitä traditioita kulttuurissamme suorastaan. Nuorten ilmastoaktivismi on siis edellisten sukupolvien jatkumoa, mutta koska tunnepitoinen ja romanttinen kulttuurimme nostaa nimenomaan nuoruuden jalustalle ja populaari muisti on korkeintaan pari kuukautta, voisi luulla nykynuorison olevan suorastaan messiaanisia ja heitä edeltävien sukupolvien pyrkivän tuhoamaan kaiken silkkaa pahuuttaan. Jopa näiden edeltävien sukupolvien itsensä mielestä, siinä he ovat aivan kuin ne aateliset, jotka ottivat Rousseaun nurkkiinsa haukkumaan itseään ja olivat itse aivan samaa mieltä pahuudestaan. 

Syntyykö romanttisen ihmiskuvan, sukupolvien vastakkainasettelun ja ennen kaikkea valtavan tunnekuohun avulla kestäviä ja ennen kaikkea ei-totalitaristisia ratkaisuja ympäristöongelmiin? Enpä menisi vannomaan. Mutta kuten sanottu, mikään tässä ei ole millään tavalla uutta tai ihmeellistä. Itse uskon, että länsimainen kulttuuri alkaa olla siinä pisteessä, että ne ratkaisut syntyvät aivan muilla mantereilla. 

The Prequel - Miten Vihreän maailman utopia/dystopia syntyi!

Löysin notes-arkistoni uumenista vanhan, nähtävästi töissä kuittirullalle (kuten aina) hahmotellun selostuksen siitä miten Vihreän Maailman lähtökohtaan - ekologiseen ja rauhanomaiseen elämään, jossa ihmiset ennemmin kuolevat nälkään kuin vahingoittavat toista elävää olentoa - oikein päädyttiin ja mistä systeemin heikkoudet oikein johtuivat. Ehkä tämä kiinnostaa niitä, jotka kirjan ovat lukeneet ja ehkä kuvittelitte itse jotain aivan muuta!

Tällä hetkellä kirjoittamassani avaruusoopperassa on muuten samantapainen alkukuvio Maan tuhoavista siirtokunnista, mutta tarinan juoni ja varsinainen punainen lanka ovat aivan muualla.

Miten Vihreä Maailma syntyi

Muutama lukijani tietää lähtötilanteen - ihmiskunnan rippeet elävät primitiivisissä siirtokunnissa ja noudattavat tiukkoja ekologisia vaatimuksia - kaikkien on pakko olla vegaaneja, vain pienen osan maastosta saa käyttää viljelyyn ja niin edelleen. Teknologisesti kehittynyt, mutta tietotaidoltaan rappeutunut Keskusmaailma auttaa ihmisiä joten kuten. Vähäinen teollisuus ja kaivostoiminta sijaitsee karummilla planeetoilla. Keskusmaailma auttaa lähimpiä siirtokuntiaan, mutta kauimmat, usein trooppiset siirtokunnat kärsivät usein nälänhädästä. 

Tuollaisissa siirtokunnissa syntyneet terroristit hyökkäilevät varsin summamutikassa muihin siirtokuntiin pyrkien osoittamaan koko vallitsevan systeemin heikkouden. Saatuaan avukseen Keskusmaailman jäsenen he tuhoavat koko systeemin ja syöksevät siirtokunnat täydelliseen anarkiaan ja valtataisteluun.

Ihmiskunnan apatia, kyvyttömyys kehittyä ja rauhanomainen alistuvuus itsetuhoon saakka mietityttää tarinan henkilöitä. Koska myyttien mukaan ihmiset Maassa asuessaan eivät muuta tehneetkään kun sotivat ja tuhosivat - miten koko ihmisluonto onnistuttiin muuttamaan. 

Miten Vihreä Maailma, oppi siitä, että luonto on tärkeämpi kuin ihminen, oikein syntyi?

Maan teknisen kehityksen huippuvuosina syntyi useita siirtokuntia, jotka vuosisatojen kuluessa muokattiin enemmän tai vähemmän Maata muistuttaviksi terraform- tekniikoilla, joilla aiemmin oli muutettu arktiset alueet ja autiomaat Maassa. Siirtokunnat kehittyivät omiksi sotaisiksi sivilisaatioikseen, joiden liittoutuma hyökkäsi Maan joukkoja vastaan. Tuolloin siirtokuntien liittoutuma levitti laajalle propagandaa Maan asukkaiden erityisestä julmuudesta ja loi oman versionsa Maan historiasta, joka esitteli kulttuuriperimän lisäksi korostetusti Maan sotia ja tuhoja. Jokainen siirtokuntien asukas oppi tämän historian lapsena. 

Sodan aikana Siirtokuntien joukot aiheuttivat niin suunnattoman ydintuhon ketjureaktion Maassa, että suurin osa Maan asukkaista menehtyi ja planeetta muuttui asumakelvottomaksi pitkäksi aikaa. Maan väestön rippeet pakenivat ja katosivat. 

Myös Siirtokunnat kärsivät suuria tuhoja. Lopulta voittanut koalitio päätti toteuttaa akateemisen maailman pitkään suunnittelemaa Vihreän Maailman ohjelmaa, jossa ihmiskunnan luonne ja elämäntapa muuttuisivat radikaalisti. Kaikesta väkivallasta ja ympäristötuhosta haluttiin päästä eroon lopullisesti.

Rikolliset, sotien veteraanit ja lopulta luonnekokeen mukaan väkivaltaan taipuvat ihmiset karkotettiin Mustaan Maailmaan, kaukaiselle vankilaplaneetalle. Rikollisten ja sotilaiden jälkeläiset sterilisoitiin. Koska sodat olivat olleet niin laajoja, jäljelle jäävä populaatio oli varsin pieni. 

Keskusmaailmaksi nimitettyyn siirtokuntaan syntyi akateeminen ja tieteellinen hautomo ja loput ihmiset siirrettiin pois vaurioituneista suurkaupungeista asumattomille alueille aloittamaan alusta pienissä, tarkasti kontrolloiduissa yhteisöissä. Keskusmaailman akatemia suunnitteli heille niin uskonnon, poliittisen järjestelmän kuin elinkeinotkin. 

Jokainen ihminen testattiin varhaisessa teini-isässä. Älykkäät yksilöt pääsivät Keskusmaailmaan koulutettaviksi ja heistä tuli eliittiä. Usein he palasivat Valvojina omiin yhteisöihinsä, sillä he halusivat auttaa omaa heimoaan. Fyysisesti voimakkaat nuorukaiset lähetettiin kaivosmaailmoihin. Primitiiviseen elämään sopeutumattomilta, mutta kunnollisilta ja energisiltä vaikuttavat tehdasmaailmoihin. Tarkoilla testeillä etsittiin väkivaltaan liittyviä piirteitä ja väkivaltaisilta vaikuttavat nuoret steriloitiin ja lähetettiin Mustaan Maailmaan. 

Ajan kuluessa tämä systeemi kuitenkin rappeutui. Keskusmaailmasta muodostui oma yhteisönsä, joka ei halunnut lähettää omia jälkeläisiään pois kotoa tehtaisiin tai primitiivisiin yhteisöihin ja Keskusmaailman vanhemmat alkoivat kouluttaa jälkeläisensä jatkajikseen, vaikka näillä ei olisi ollut suuria lahjoja hallintaan tai infrastruktuurin ylläpitoon. Kaukaisimmat siirtokunnat hylättiin vähitellen avun ulkopuolelle. Kukaan ei enää tullut testaamaan siirtokunnissa, tehdasmaailmoissa tai kaivosmaailmoissa asuvia lapsia. Mustaan Maailmaan lähetettiin enää vain rikolliset, jotka jäivät kiinni Keskusmaailman lähistöllä. 

Päähenkilöt Hadri, Vyema, Nicolas, Näkijä ja Martely ovat kaikki erikoistapauksia. Jos Keskusmaailma olisi jatkanut alkuperäistä käytäntöään he eivät todennäköisesti olisi milloinkaan nousseet kapinaan. Heidät olisi poistettu alkuperäisistä yhteisöistään (Martelya lukuunottamatta, sillä hänen perheensä on salakuljettajia ja elää systeemin ulkopuolella). Hadri olisi todettu vaarallisen älykkääksi ja neuvokkaaksi ja hänet olisi viety Keskusmaailmaan koulutettavaksi. Vyema olisi havaittu liian omapäiseksi ja hänet olisi viety auttamaan jotain vaikeissa oloissa elävää siirtokuntaa tai vaikka kaivosmaailmaa ja näin hän olisi voinut toteuttaa maailmanparannusvimmaansa turvallisin keinoin. Näkijä ja Nicolas ovat  epävakaita persoonia ja taipuvaisia väkivallan ihannointiin, joten heidät olisi todennäköisesti lähetetty Mustaan Maailmaan.

Heidän kapinansa oli mahdollista Vihreän Maailman systeemin rappion vuoksi. 

Millainen sitten on Musta Maailma (joka legendoissa sekoittuu paikkaan, jonne ihmiset päätyvät kuoleman jälkeen)

Millainen on maailma, jonne potentiaalisesti vaaralliset ihmiset ja rikolliset on karkotettu vuosisatojen ajan ilman mahdollisuutta poispääsyyn? Yksikään Keskusmaailman edustaja ei ole uskaltautunut katsomaan. 

UFOja, Alvar Aaltoa ja maitoa - Finncon 2019

Etukäteen jännitin että mitä tästä Finnconista vielä tulee, sillä mukaani Jyväskylään lähtivät sekä aviomies, että 9kk ikäinen vauva. Vauvaa kiinnostaa enemmän kunnon ruoka kuin äidinmaito, joten saatoin liikkua con-alueella vapaahkosti miehen hoitaessa vauvaa. Miehen houkuttelin paikalle Alvar Aallon avulla ja mies kiertelikin koko viikonlopun Aalto-museossa ja kuvaamassa historiallisia rakennuksia. Kiva viikonloppu siis kaikille, paitsi vauvalle, joka olisi mieluummin kontannut kuin nököttänyt rattaissaan.

Anarkistinen vihkotempauksemme ei ihan onnistunut - vihkoja myytiin vähän ja vihkopaneeliin tuli vain muutama katsoja - jostain kumman syystä kansainväliset vieraat kiinnostivat enemmän kuin spefivihkot! Vähemmän lupaavasta alusta huolimatta Lauantai sujui mukavasti - ostin pari kirjaa ja sain yhden ilmaiseksi, kävin Tolkien-paneelissa, jossa oli mm kunniavieras, Tolkien-kääntäjä Kersti Juva ja lopuksi vielä koko perheen voimin Naamiaisissa. Naamiaiset viihdytti myös vauvoja, koska siinä taputettiin koko ajan. Niin pienestä se on kiinni!

Illalla käväisin bileissä, mutta vauvan iltamaito-ja nukkuma-aika on yhdeksältä eikä vauva ollut valmis tinkimään tästä aikataulusta kahtakymmentä minuuttia kauempaa. Ehdin kuitenkin vähän jutellakin ja melkein juoda kupillisen piparminttuteetä.

Sunnuntainen UFO-paneelimme oli vastoin odotuksiani menestys ja tuntui kiinnostavan yleisöä kovasti, nyt siihen suunnitellaan jo jatkoa ensi vuotta varten! Paneeli oli siitäkin mielenkiintoinen, että opin itse ufologian ja scifin hankalasta suhteesta kaikenlaista. Ehdin myös Altered Carbon-luennolle (johon mahtui imetystauko), jonka jälkeen en osaa päättää haluanko lukea kirjan vai ei. Tykkään tv- sarjasta ja varsinkin Poen henkilöhahmosta, romanssista ja hankalasta sisarussuhteesta, joita koko kirjassa ei ole. Toisaalta jokainen Hesarin haukkuma scifi-romaani kiinnostaa jo periaatesyistä...

Ohjelmia näin tosiaan vain muutaman, koska mielenkiintoiset jutut tuntuivat menevän päällekkäin ja  moni liittyi jotenkin dystopiaan johon olen kyllästynyt tai vaikutti jotenkin ideologisesti värittyneeltä. Ideologian hapatus oli valitettavasti näkyvissä myös Cheryl Morganin kirjoituksessa con-esitteessä, jossa kirjoitetaan asuinmaastani näin:
"Britannia on tosin hyvää vauhtia muuttumassa yhtä vihamieliseksi ulkomaalaisia kohtaan kuin Yhdysvallat" Kiina con-vaihtoehtona taas mainitaan täysin neutraalisti. Verrataanpas:
Britannia - menivät äänestämään vaaleissa väärin, monietninen-ja kulttuurinen maa, jossa on eri vähemmistöjen edustajia politiikan, kulttuurin, urheilun, bisneksen etc huipulla, niin paljon ulkomaalaisia, että Morgan joutuisi käyttämään kyynärpäitään jos haluaisi nähdä vaikka jouluvalot.
Kiina - ei pelkoa väärästä vaalituloksesta, virallisesti nationalistinen, mitäs sitä on muuta... niin, sulkeneet muutaman miljoonaa muslimia vankileirille tuhotakseen näiden kulttuurin, miljoonat osoittavat mieltä maata vastaan juuri nyt siirtomaa Hong Kongissa

Mutta se Suuren Maailman kuvioista!

Spefiharrastukseni on hyvin visuaalista, joten tapani on ostaa aina jotain mukavaa joka conista. Korukojut tarjosivat kaikenlaisia houkutuksia ja paikalla oli myös sympaattinen virkkaaja - mutta kuvataidepuoleen haluaisin vähän parannusta. Tarjonta on nyt laadukasta, mutta ei omaan mieleen olevaa mytologiahenkistä kauhufantasiaa ja geneeristä pinkkiä animetyttöilyä, yleensä vielä taas kerran ideologisella mausteella. Missä scifi? Missä avaruus? Missä tulevaisuuden kaupungit? Missä Cyberpunk? Muistelin kaiholla Worldconin taidenäyttelyä. Muistaakseni aikaisemmissa Finnconeissakin on ollut enemmän taidetta, ehkä Tampereelle voisi järjestää jonkin näyttelytilan conin teemalla?

Jälkeenpäin Finncon oli ihan hyvin esillä mediassa, mutta taas hehkutettiin sitä iänikuista dystopiaa. Jahka ehdin tulen kirjoittamaan vielä siitä, miksi olen kyllästynyt koko aiheeseen ja kaipaan jotain ihan muuta (en kuitenkaan mitään hopepunkia, tai solarpunkia, jättäkää nyt jo ne punkit sinne hirvimetsälle, miksi kaikelle pitää olla tuollainen termi).

Tärkein con-ostokseni oli tietenkin Nysalor-kustantamon kulttuuriteko, Eino Railon loistava Haamulinna. 1920-luvulta, mutta silti paras ensimmäisen aallon goottikauhusta kirjoitettu analyysi. Toinen kirjaostokseni oli Metro 2033 (koska haluan lukea muuta kuin angloscifiä) ja se ilmainen kirja goottimuusikko Jyrki Witchin vampyyriromaani Unien valtiatar (mukana myös CD. Myös vampyyrit ovat aika passe (olen tosin menossa Dracula-näyttelyyn Lauantaina), mutta tämä menee ihan kuriositeettina)

Scifi on aina ollut kokeellista, kansainvälistä ja muutenkin parasta ikinä

Piti ihan herättää tämä blogi henkiin (vauva tullut kirjoittamisen tielle) kun taas porukka on väärässä internetissä. Minua silittää aina vastakarvaan, jos valtavirtamedia esittelee jotain todella vanhaa ja pitkällisen tradition omaavaa ilmiötä uutena ja ihmeellisenä. Kuten taas kerran. Aloitetaanpa! Lainattu teksti kursiivilla. 

https://yle.fi/uutiset/3-10671991?fbclid=IwAR3zTTm3EtXQRfriN9o1otXRdCnzpTbIr7HE9gFM-4nnvd0MwSiaOrAX3c8

Yksi alkuvuoden kiinnostavimmista elokuvista kertoo astronauteista, jotka etsivät uutta kotia ihmiskunnalle. Se on toistaiseksi vuoden 2019 eniten tuottanut elokuva 655 miljoonalla dollarilla. Wandering Earth ei ole kuitenkaan Hollywood-tuotanto. Se on kiinalaista scifiä, ja perustuu Cixin Liun samannimiseen novelliin. 

Scifi tuo helposti mieleen avaruusoliot, taistelualukset, tekoälyn ja pienten poikien kevyen pulp-kirjallisuuden. Tunnen monia kirjallisuusalan ihmisiä, jotka kategorisesti kieltäytyvät lukemasta scifiä. Scifiä ei kuitenkaan kannata ylenkatsoa, koska sen tarinat vievät teknologiaa ja samalla maailmaa eteenpäin.

Fun fact, tämä kolumni voisi olla 1950-luvulta. 1950-luvulla kolumnisti saattaisi kirjoittaa, että scifi ei välttämättä ole poikien seikkailukirjallisuutta, koska meillä on sellaisia tarinoita kuin Besterin "Stars my Destination", joka on modernistinen kokeilu. 1970-luvulla kirjoitettiin varmaan kanssa tällaisia kolumneja radikaalien tuulten puhaltaessa spefikentällä. Scifi on aina heijastanut omaa aikaansa ja sen takia jälkipolvet tuntevat genrestä vain klassikot ja seikkailuviihteen - mitä ajankohtaisempaa jokin on, sen nopeammin se vanhenee. 1900-luvun alussa esim kehiteltiin paljon spekulatiivisia yli-ihmisvisioita, jotka eivät ehkä aivan kosketa nykyihmistä. Samalla tavalla jokin sydänverellä kirjoitettu kommentaari Donald Trumpiin tulee kohta olemaan yhtä ajankohtaista kuin Hatut ja Myssyt.

Ilman tieteiskirjallisuutta maailma olisi aika paljon tylsempi ja takaperoisempi. 

Sotateollisuuden ja scifin suhde on pitkä ja monimutkainen, mutta myös tieteentekijät ja teknologistit tarvitsevat tarinankertojia maalaaman tulevaisuutta.

Jules Vernen mielikuvitus antoi meille helikopterin ja sukellusveneen, Arthur C. Clarke visioi satelliitin. William Gibson keksi termin kyberavaruus Neuromancer-teoksessaan. Neal Stephensonin The Diamond Age inspiroi Jeff Bezosia luomaan Kindlen. Sergey Brin on listannut saman kirjailijan Snow Crashin yhdeksi Googlen inspiraatioista.

Tieteiskirjallisuus ei myöskään ole irrallaan yhteiskunnasta. 

Orwellin 1984 on ajankohtainen edelleen vuonna 2019. Margaret Atwoodin kolmekymmentä vuotta vanhasta The Handmaid's Talesta tuli symboli Trumpin vastaiselle naisasialiikkeelle.

Mitä tämän hetken scifi sitten kertoo meistä? Ainakin sen, että meitä pelottaa.

Epäluottamus algoritmeja, tekoälyä ja isoja teknologiayhtiöitä kohtaan maalaa pessimististä kuvaa tulevaisuudesta. Black Mirror tv-sarjan jatkuva suosio kertoo siitä, että haluamme ymmärtää, millaisia negatiivisia vaikutuksia teknologialla on yhteiskuntaamme.

Jo Mary Shelley Frankenstein (huono kirja muuten) maalasi negatiivisen kuvan teknologian kehityksestä. Teknologiapessimismi on yhtä vanhaa kuin teollinen vallankumous, kirjalliset piirit sympatisoivat helposti luddiitteja ja jo Rousseau voitti kirjoituskilpailun ja nousi pinnalle kehitystä vastustavalla esseellä. Klassisen kulttuurin kulta-aika on aikakausi ennen teknologiaa, matkustusta, jopa maanviljelyä. Kirjoittaja ei siis tässä ole väärässä, kunhan vähän päden historiallisella trivialla ja huomautan, että kehityksen vastustaminen on ollut osa kulttuuriamme alusta asti. 

Scifi kritisoi teknologisen kehityksen pimeää puolta vimmaisesti, mutta uskon, että myös tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuvalle scifille olisi tilaa. Ja onneksi erilaisten äänten määrä tieteiskirjallisuudessa on lisääntynyt.

Spefissä on -aina - ollut myös utopiapuoli, oikeastaan utopia on dystopiaa vanhempi genre. Mutta utopia ei kestä ajan hammasta, sen visiot ovat jälkipolville useimmiten vain ikävystyttäviä. Umberto Econ "Book of Legendar Lands" on hyvä teos utopiaperinteestä. 

Itsehän en suhtaudu tulevaisuuteen optimistisesti tai pessimistisesti koska näen inhimillisen historian syklinä. Tämä kiertokulku on myös fiktioni punainen lanka - kulttuurit ja sivilisaatiot nousevat ja tuhoutuvat, aatteet tulevat ja menevät. Onneksi seuraavatkin aatteet ovat kohta historiaa:

Tähän asti yleisesti luettu tieteiskirjallisuus on ollut kapeaa, valkoista ja länsimaalaista, mutta uudet tekijät tuovat mukanaan uusia näkökulmia. Viime vuoden hittielokuva Black Panther esitteli afrofuturismia. 

Tämä mentaliteettihistorian kiemura, eli tämä ajatus että me olemme amerikkalaisia ja amerikkalaisten vouhotukset ovat jotenkin erityisen innostavia, saisi mennä jos pois muodista. Suomalainen lukeneisto on perinteisesti ollut sivistynyttä ja tietoista anglomaailman ulkopuolisesta traditiosta, joten tällaisen lukeminen aiheuttaa myötähäpeää. Tunnettu tieteiskirjallisuus pitää sisällään sekä Lemin Solariksen, että Heinleinin avaruusseikkailut - se siitä kapeudesta. Tieteiskirjallisuus on 1920-luvulta lähtien ollut hyvin tärkeä genre - idässä - Neuvostoliitossa se oli tärkeä utopististen visioiden väline ja diktatuurin aikoina niin Neuvostoliitossa kuin Puolassakin ainoa kirjallinen keino käsitellä vallitsevaa aikakautta varovaisen kriittisesti. Täytyy olla lähinnä Tumbrilin ja Hollywoodin varassa jos pitää tieteiskirjallisuuden kaanonia länsimaisena! Ja mitä -valkoisuuteen tulee - Japani on ollut massiivinen tieteisviihteen tuottaja vuosikymmeniä! Joku saisi kertoa Ylelle, että ei ole olemassa mitään "valkoista" kirjallisuutta, on vain kirjallisuutta eri maista ja eri aikakausilta. Black Panther on länsimainen Hollywood-tuote, joten se on huono esimerkki "uudesta näkökulmasta". Venäläinen nykyscifi edustaa hyvin erilaista näkökulmaa, vaikka onkin nykyjargonissa "valkoista".  

Scifi tarjoaa mahdollisuuden miettiä, mitä ajattelemme, miten ajattelemme ja miksi ajattelemme. Siksi se on tärkeää. 

Cixin Liun Wandering Earth ei kerro pelkästään avaruustaistelusta, vaan myös tämän päivän Kiinasta. Amerikkalaisissa tieteiselokuvissa cowboyt lähtevät kohti tuntematonta avaruutta, mutta kiinalaiset taikonautit ovat sidottu maahan ja perinteeseen. Siksi he ottavat maapallon mukaansa. Huomaan ajattelevani Hella Wuolijokea ja miettiväni, miltä Niskavuoren naiset, jotka laittoivat tilan kaiken edelle, olisi näyttänyt sijoitettuna tulevaisuuteen.

Hyvän tieteiskirjallisuuden lukeminen haastaa mielikuvituksen, koska olemassa olevia malleja ajatella ei ole. Scifi ei ole ainoastaan kaukoputki, se on myös peili.

Avaruus tosiaan on tuntematon, mutta ainoat Cowboy-vaikutteiset scifitarinat, jotka tulevat mieleeni ovat Firefly (jossa muuten kiinalainen kulttuuri on tärkeässä osassa) ja Cowboy Bebop (joka on loistava japanilainen anime-sarja). Omassa vaiheessa olevassa avaruusoopperassani Maata palvotaan ihmiskunnan pyhänä kotina ja lopulta tuosta syntyy kulttuuri ja heimo, jota kutsun termillä "ISIS in Space". Tässäkään ei tietenkään ole mitään uutta, luen parhaillaan "Promised Land"-nimistä 1970-luvun scifiromaania (Brian Stablefordin kirjoittama sarja "Hooded Swan") jossa samalla tavalla suhtaudutaan erääseen siirtokunta-planeettaan. 

Linda Liukas

Kirjoittaja on lastenkirjailija, kuvittaja ja keskinkertainen koodari, joka uskoo, että maailmasta tulee parempi paikka kun tietojenkäsittelyn ammattilaisten lisäksi tarinankertojat, tutkijat ja taivaanrannanmaalarit innostuvat teknologiasta.

Linda Liukas on oikealla asialla ja teknologia-optimismi on oikeastaan viihdyttävämpää kuin pessimismi, vaikka en itse mitään teknologiasta ymmärräkään. Mutta silti harmillista, että hän ei tunnu tietävän, miten valtavirtaa ei-länsimainen tieteisfiktio on ollut lähes koko genren historian ajan. Nyt taas lukijoille tulee virheellinen mielikuva joidenkin pahojen kirjallisten siirtomaaherrojen linnakkeesta, joka juuri ja juuri on saatu viime vuonna murrettua. Mikä varmasti sopii Ylen narratiiviin, mutta ei missään tapauksessa ole totta.