Klassinen käsitys maailmasta on hyvin selkeä. Historia koostuu sukupolvien ketjusta, jossa jokainen sukupolvi kuuntelee edellisten viisautta, kehittää omia taitojaan tradition antamissa rajoissa, kehittää asioita eteenpäin ja valmistaa taas seuraavan sukupolven seuraajakseen. Tämä oli todellisuus taiteissa ja tieteissä vuosisatoja ja on vieläkin länsimaiden ulkopuolella. Tieteissä tämä ei ollut mikään ongelmaton tapa toimia, koska muinainen viisaus oli niin arvostettua, oli sen selkeitä virheitäkin vaikea korjata. Mutta ainakin silloin ihmiset tiesivät mitä heitä edeltävät sukupolvet olivat edes ajatelleet ja arvostivat niitä saavutuksia, jotka vaikuttivat positiivisesti heidän elämäänsä.
Romantiikka katkaisi sukupolvien ketjun. Romantikot saattavat kyllä ihannoida traditioita ja muinaista viisautta - jos se on tarpeeksi kaukana heidän omasta kokemuspiiristään, mutta ennen kaikkea Romantiikka uskoo ulkopuolisen, alkuasukkaan, lapsen etc viisauteen, koska ympäröivän kulttuurin painolasti ei ole saastuttanut heidän ajatteluaan ja sammuttanut lamppua, näin Romantiikan termejä käyttäen. Jo Goethen Nuori Werther mainitsee tämän. Koska lapsi ei ole vielä ahdistavan ja sortavan kulttuurin saastuttama ja korruptoituneiden aikuisten tavoin lahjottavissa, hän tietää intuitiivisesti aikuisia paremmin. Ei ollut sattumaa, että juuri samalla vuosisadalla uskonnollisiin herätysliikkeisiin liittyivät vahvasti erilaiset lapsiprofeetat.
Victor Hugon Gavroche, Neuvostoliiton lapsisankarit, eri sotien lapsisotilaat, Onni Kokko, Kiinan kulttuurivallankumous etc. Hippiliike, joka oli "nuorisoliike", joka opetti ettei yli kolmekymppisiin ole luottamista. Lapsi-ja -nuorisoliikkeet tosin eivät ikinä ole spontaaneja vaan niiden takana on aikuisia, joilta ne opit ovat lähtöisin. Malalan isä oli koulutusaktivisti ja Gretan toivat julkisuuteen aikuiset, joista osa oli mukana jo Rooman Klubissa vuosikymmeniä sitten. Hippien taustalla hääri nelikymppisiä akateemisia radikaaleja ja jopa näennäisesti nuorison alakulttuurit syntyvät usein aikuisten aloittamien klubien, vaatemerkkien yms ympärille.
Koska sukupolvien välinen ketju on katkaistu ja jokainen sukupolvi joutuu keksimään omasta mielestään samat radikaalit ajatukset uudelleen, ei kukaan tunnu huomaavan, miten teennäistä ilmastoaktivismin sukupolvien välinen asettelu oikein on. Siinähän nuoret kertovat maailmalle sen, mitä he ovat oppineet aikuisilta. En voi olla ainoa, joka muistaa miten 90-luvulla kerrottiin koulussa, miten otsonikerroksen tuhoutuminen ja saasteet tulisivat tuhoamaan maapallon. En voi olla ainoa, joka on lukenut Rooman Klubin julkaisun joltain 70-luvulta. Tosin silloin pelättiin myös ydinsotaa (luin 90-luvulla nuortenkirjan, jossa Suomessa kaikki kuolevat nälkään väestönsuojissa). Pelko ympäristön, luonnon ja maapallon puolesta on siis ollut osa länsimaista elämää jo vuosikymmeniä, yksi harvoja selkeitä traditioita kulttuurissamme suorastaan. Nuorten ilmastoaktivismi on siis edellisten sukupolvien jatkumoa, mutta koska tunnepitoinen ja romanttinen kulttuurimme nostaa nimenomaan nuoruuden jalustalle ja populaari muisti on korkeintaan pari kuukautta, voisi luulla nykynuorison olevan suorastaan messiaanisia ja heitä edeltävien sukupolvien pyrkivän tuhoamaan kaiken silkkaa pahuuttaan. Jopa näiden edeltävien sukupolvien itsensä mielestä, siinä he ovat aivan kuin ne aateliset, jotka ottivat Rousseaun nurkkiinsa haukkumaan itseään ja olivat itse aivan samaa mieltä pahuudestaan.
Syntyykö romanttisen ihmiskuvan, sukupolvien vastakkainasettelun ja ennen kaikkea valtavan tunnekuohun avulla kestäviä ja ennen kaikkea ei-totalitaristisia ratkaisuja ympäristöongelmiin? Enpä menisi vannomaan. Mutta kuten sanottu, mikään tässä ei ole millään tavalla uutta tai ihmeellistä. Itse uskon, että länsimainen kulttuuri alkaa olla siinä pisteessä, että ne ratkaisut syntyvät aivan muilla mantereilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti