Olen viime aikoina katsonut ja lukenut paljon kritiikkiä Romantasysta ja suosittujen kirjojen epäterveistä romanssikuvioista - eli siis siitä, että alunperin sympaattisena, vahvana ja itsenäisenä esitetty sankaritar ihastuu fantasiaversioon jännämiehestä. Osa kritiikistä on mielenkiintoista ja on oikeasti aika mielenkiintoista, jos noin monessa kirjassa toistuu noin samanlaiset arkkityypit. Yksi arvioija kutsui monta kertaa tuota kuviota "konservatiiviseksi propagandaksi" mutta tuo on taas amerikkalaisten hömpötystä. Kysymys on nimittäin tietenkin Byronilaisesta antisankarista ja sillä ei ole oikein mitään tekemistä ideologian kanssa, vaikka Byron lähipiireineen olikin oman aikansa edistyksellisiä radikaaleja.
Byronilainen antisankari tai Romantiikan antisankari - hahmo on vanhempi kuin Byron - on siis tällainen angstaava, moniongelmainen, muille ikävä ja ylimielinen, synkkä, usein väkivaltainen tai jotenkin vaarallinen tyyppi, jolla on salaperäinen ja synkkä menneisyys ja joka ei noudata meidän tavallisten kuolevaisten sääntöjä. Mutta Lucilla, sinä kuvaat tässä vain tyypillistä tutkintavankia pleikkarinsa parissa te protestoitte - niin, mutta, hän on -todella todella hyvännäköinen - ja tämän takia teitä parempi tyyppi ja sen lisäksi fantasiaversioissa omaa jotain erikoiskykyjä tai on tosi hyvä taistelija tai jotain. Tämä persoona oli suosittu 1800-luvun kirjallisuudessa ja myöhemmin vähän kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa - ja oikeastaan itämaisessakin, ainakin mitä olen kiinalaista fantasiaa seurannut (tosin siinä ne usein angstaavat suvun menetettyä kunniaa kaiken tuon muun lisäksi) Niin tai näin, kyse on vain yhdestä kulttuurin arkkityypistä, joka on usein naisille ja tytöille vastustamaton.
(Sanotaan myös tässä välissä, että on aika alentuvaa kuvitella, että kaikki nämä naiset ja tytöt eivät osaisi erottaa fantasiaa todesta. Itsekin tykkään pahiksista fiktiossa, mutta en katselisi sellaista kotisohvalla - eikö tämä ole sitäpaitsi vähän itsestäänselvyys? Ei kai sotaleffoja ihaileva mieskään oikeasti haluaisi rämpiä rottien keskellä ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen mudassa. Come on)
Okei, kyse on siis länsimaiseen fiktioon jo vuosisatoja sitten vakiintuneesta henkilötyypistä. Mutta miksi sellainen on niin suosittu romanttisessa fantasiassa?
Tähän pari syytä, eikä niistä yksikään tuo kunniaa kirjailijoille.
1. Sankaruuden "subversio". Jo pitkään sankarilliset ja aidosti hyvää tarkoittavat tyypit ovat olleet epämuodikkaita, koska maskuliinisten hyveiden esittämistä on pidetty jotenkin epäilyttävänä ja eihän kukaan nyt oikeasti voi olla mitenkään rehellinen ja kunnollinen. Tähän liittyy maailmansotien jälkeinen pettymys ns "suuriin tarinoihin" ja klassiset hyveet yhdistetään helposti ideologiseen vääräoppisuuteen, ellei suoranaiseen fasismiin.
Tämä on muuten sitä konservatiivista kulttuurianalyysiä jos kiinnostaa!
2. Jos nainen on tosi vahva, mies ei voi olla kuin tosi paska. Tämä kuulostaa tyhmältä (ja on tyhmää), mutta on yllättävän yleistä. Sankaritar, tarinan päähenkilö (näissä genreissä useimmin nuori tyttö tai nainen riippuen erotiikan määrästä) on nokkela, voimakasluonteinen, vähän "edgy", taitava siinä mitä nyt tekeekin etc. Ainoa mahdollisuus on siis tehdä ihastuksen kohteesta, tarinan miespäähenkilöstä jotenkin -pahempi.
Niin, mutta Austenille, 1810-luvulla ei tuottanut mitään vaikeuksia tasapainottaa vahvaa naishahmoa yhtä vahvalla, mutta kunniallisella mieshahmolla, huomauttavat lukijat. Niin, mutta kerropa se BookTokille! Jos joku nyt vielä epäröi tämän suhteen, myös sellainen kuvio olisi mahdollinen, että vahva, älykäs, taitava etc sankarittaremme löytää miehen, joka on sankarillinen ja hyveellinen ja heidän vahvuutensa ja taitonsa täydentäisivät toisiaan* Tuollaiseen tarinaan voisi jopa luoda aidosti pelottavan pahiksen koska saman tyypin ei tarvisi olla antagonisti ja ensirakastaja. Poikaystävän -ei- tarvitse olla kusipää, uskokaa pois.
Niin tai näin, aihe kiinnostaa minua, koska olen itse tässä kirjoitellut antagonisteja ja pahoja tyyppejä kirjakaupalla. Mutta, hei, syvällisestä -filosofisesta-syystä, koska haluan tutkia niitä teemoja mitä käsittelen (vapaan tahdon ongelmaa, muinaisia kultteja, puutarhoita)
*Tämä on muuten niin harvinaista, että vähän aikaa sitten lukemani Nälkäpelin Peeta tuli täysin yllätyksenä. Varmaan moni muukin lukija oletti sen olevan pahis alkusivuilla, mutta ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti