Sivuloikka - museoiden propagandatehtävästä Englannissa

Tämä on nyt melkoinen sivuloikka kirjallisuusaiheesta, mutta liittyy kuitenkin niihin tarinoihin mitä kerromme menneisyydestä ja siihen, mitkä asiat menneistä vuosisadoista jälkipolvet kokevat tietämisen arvoisina. Koska opintoni liittyvät myös museoihin, olen tutustunut museotoimintaan liittyvään debaattiin ja sen ongelmakohtiin. Pitkällinen opiskelu ja erikoistuminen on tehnyt minut myös huomattavat allergiseksi museoiden liiallista missiohenkisyyttä kohtaan - minusta museoiden pitää pitää esillä menneisyyden artefaktit faktatiedoilla ja moraaliin liittyvät johtopäätökset voitaisiin jättää vaikka museovieraalle itselleen. Käytännössä tämä on mahdotonta Englannissa, koska museot ovat ilmaisia ja niiden näyttelyt toteutetaan apurahoin erilaisilta tahoilta, joilla saattaa olla hyvinkin voimakas ideologinen missio. Esineet nyt eivät valehtele tai saarnaa, mutta ongelmana ovat kaikenlaiset koko seinän täyttävät informaatiodumppaukset. Kyse on jollain tavalla jopa katsojan aliarvioimisesta - totta hitossa minä ja kaikki muutkin nyt tietävät jo kahleparista orjuuteen liittyvässä näyttelyssä että kyse on orjien kahleista eikä kukaan meistä kannata varmasti orjuutta eikä tilassa tarvita kylttiä, missä selitetään kissankorkuisin kirjaimin, että orjuus on väärin ja ihmisyyden riistämistä. Tuo toimii jopa tarkoitusperiään vastaan, aina jos luen luen selkeää propagandaa - vaikka aiheesta, mistä olen tismalleen samaa mieltä - alan kapinoida mielessäni välittömästi sitä vastaan. Mikä auktoriteetti joku museontäti on kertomaan minulle mikä on oikein ja väärin?

Viimeisin esimerkkini on London Docklands-museosta mikä kokonaisuudessaan oli mielenkiintoinen ja paljon uutta minulle opettava paikka. Sen yksi osa oli mittava orjakauppaan liittyvä näyttely, joka hyppäsi silmille muusta näyttelystä. Oli aika erikoista päätyä tuohon näyttelyyn kuljettuaan ensin Rooman vallan ajalta alkavan näyttelysalin läpi, jonka tekstien sävy oli kevyt ja jopa vitsikäs, vaikka niiden käsittelemä aikakausi oli ollut IRL huomattavan väkivaltainen ja raaka. Nykyään Lontooksi kutsuttu kaupunki tuhottiin aina uudelleen eri valloittajien toimesta ja perustettiin uudelleen. Museo otsikoi tämän "Third time lucky?" kun kaupunki perustettiin kolmatta kertaa vahvemmin varustuksin. Viikinkien kirves ja arkeologisin perustein piirretyt kuvat varhaisen keskiajan Lontoon muureista kertoivat ajasta, jolloin hyökkääjät tulivat aina uudestaan, polttivat kaupungin, tappoivat, raiskasivat ja varmasti myös sieppasivat asukkaita myytäväksi orjiksi. Lopulta Lontoosta tuli tanskalaisten siirtokunta, kunnes Normannit valloittivat koko maan.

Trans-atlanttiseen orjakauppaan liittyvässä osiossa oli kuitenkin aivan erilainen sävy kuin tässä "Third time lucky"-vitsailussa. Näyttely oli dramaattinen ja niin täynnä kirjoitettua infodumppia, että en jaksanut lukea sitä kokonaan. Alussa varoitettiin herkkätuntoisia vieraita siitä, että jotkut esitetyt materiaalit käyttävät sanaa "negro" ja sen jälkeen kerrottiin tämä minunkin oppimani versio maailmanhistoriasta, missä kaikki Afrikan ongelmat ovat käytännössä eurooppalaisten ja eritoten brittien syytä.

Osa teksteistä oli myös selkeästi harhaanjohtavia. Lontoota kutsuttiin toistuvasti "maailman kolmanneksi suurimmaksi orjasatamaksi", koska Lontoosta lähtevät laivat purjehtivat ensin kauppatavaroineen Afrikan orjakeskuksiin ja sieltä sitten Karibian saaristoon plantaaseille orjalastilla. Tässä vaiheessa oma infodumppaukseni orjuuden laillisuudesta Britanniassa, koska tämä asia on varsin vähän tunnettu - jopa briteille itselleen:

Keskiaikaisen lain perusteella toisen ihmisen orjuuttaminen oli Britanniassa laitonta. Tämä ei kuitenkaan estänyt orjakauppiaita liittymästä muiden aloittamaan bisnekseen uudella ajalla ja myymästä orjia Britannian siirtomaihin - joten valtakunnassa oli käytännössä eri lait eri alueilla: Britannian imperiumin siirtokunnissa orjuus oli laillista, Britannian saarella taas ei. Jos orja onnistui pakomatkalla pääsemään Britanniaan suuntaavaan laivaan hänen vapautensa oli taattu jos hän pääsi Britanniaan saakka - vaikka isäntä olisi tullut perässä ja nostanut oikeusjutun. Tämän kaiken ja sen faktan valossa, että britit pitivät itseään ainutlaatuisen vapaana kansakuntana, ei ehkä ole ihmeellistä, että myös orjuuden vastainen kampanjointi sai alkunsa Britanniassa.

Tuon valossa on aika erikoista kutsua Lontoota "maailman kolmanneksi suurimmaksi orjasatamaksi" kun ottaa huomioon, että aivan oikeita kahlehdittuja orjia oli viimeksi marssitettu laivoihin valloittajien toimesta varhaiskeskiajalla. Ja koska missään kohdassa näyttelyä ei mainittu sitä, että orjuus oli laitonta Britannian saarella, jäi varmaan monelle museovieraalle aika erikoinen mielikuva koko aiheesta. Lisäksi muihin maihin liittyvää faktatietoa kaunisteltiin melkoisesti.

Otin kuvan tuosta Timbuktuun liittyvästä tekstistä malliksi siitä, miten väärällä informaatiolla johdetaan harhaan, kaunistellaan ja jopa estetään vieraita ymmärtämästä nykypäivän ja historian välistä suhdetta. Tosiasiassa Timbuktu oli tärkeä orjakaupan keskus vuosisatoja ennen Eurooppalaisten tuloa ja sen rappio johtui alunperin  Marokon alueelta tulleiden valloittajien toimista, jotka hallitsivat kaupunkia 1500-luvulta 1800-luvulle ja valtansa alkuaikoina vainosivat paikallista oppinutta eliittiä. Näistä vuosisatoja jatkuneista arabien, maurien, tuaregien ja mustien malilaisten kahnauksista, vuorottaisista valtakausista, arabien maurien ja tuaregien harjoittamasta orjakaupasta etc juontavat juurensa monet nykyisetkin alueen konfliktit ja kaunat, jotka viime vuonna johtivat aika kummalliseen tapahtumaketjuun Malissa. Mutta kerrankos sitä menee Marokko ja Portugali sekaisin...

Näyttely loppui surumielisiin kuviin nykypäivän Lontoon karibialaisperäisistä asukkaista - aivan kuin kyse olisi heidän kohdallaan hyvinkin tuoreesta traumasta. Tämä johtui siitä, että museo kannattaa tekstien perusteella ns reparaatioita,  jossa orjien jälkeläisille maksettaisiin jonkinlaisia korvauksia. Museo siis ehti ottaa kantaa jopa nykypäivän politiikkaan, vieläpä sellaiseen, mikä ei ole kovinkaan valtavirtaista. Enpä tiedä haluanko sittenkään ikinä mennä töihin englantilaiseen museoon.