perjantai 8. marraskuuta 2013

Litisee litisee - eli miksi kauhugenre oli parempaa kunnon sensuurin aikaan

Suomen vaiherikkaassa sensuurihistoriassa oli tunnetusti vaihe jolloin kaikki ulkomaalaiset kauhuelokuvat olivat kiellettyjä klassikoita ja jopa kauhukomedioita myöten. Kauhukirjailijana ja kauhufanina en tietenkään arvosta tuollaista, kauhu on hieno genre joka sisältää mielikuvitusrikkaita tarinoita, mukaansatempaavaa tunnelmaa, visuaalista kauneutta ja oikeaoppisia moraalisia opetuksia. On aika naurettavaa, että joku byrokraattinen taho tuosta vain päätti että edes aikuinen elokuvayleisö ei saa nauttia noin sofistikoituneesta kulttuurimuodosta. Kauhulla on jokseenkin aina ollut huono maine ja vieläkin se on (ainakin Suomessa) ainoa genre, jonka kirjoittamista joutuu perustelemaan perheelleen aivan kun kyseessä olisi kovinkin epäilyttävä harrastus.

Mutta kauhu taitaa olla myös se genre, joka hyötyy kaikista eniten kunnon sensuurista. Koska aivan oikeasti, mitä enemmän sensuuri on höltynyt, sitä huonompia kauhuelokuvat ovat olleet järjestään. Tällä hetkellä kauhuelokuvat ovat aivan erityisen huonoja - niin huonoja, että kun jossain yhteydessä näin pätkän Scream-elokuvaa aivan innostuin. Siinäpä oli hieno leffa! Paitsi eihän Scream edes ollut hyvä elokuva. Mieltäni vain lämmitti kun siinä murhaajat vaivautuivat parilla sanalla selittämään jotain puolivillaista motiiveistaan.  Se oli jotenkin ihmeellistä, että niillä verikekkereillä olisi joku syy.

Kauhussa on oikeastaan alusta asti kaksi erilaista polkua, jotka ovat kulkeneet enemmän tai vähemmän lähekkäin 1790-luvulta asti. Uhkaavaan tunnelmaan ja jännittävään tarinaan keskittyvä polku ja shokkiefektiin keskittyvä polku, joka on aina välillä pysytellyt piilossa sensuurin takia. Ensimmäinen selvästi shokkiefektiin pyrkivä kauhuromaani on Matthew Lewisin "The Monk" jonka päähenkilö, naisdemonin viettelemä nuori munkki muistaakseen ainakin raiskaa oman sisarensa, tappaa oman äitinsä ja syöskyy lopulta suoraa helvettiin. Ikävystyttävä kirja muuten, koska se on kirjoitettu jotenkin ilman minkäänlaista tunnelatausta. Mikään ei tainnut tuntua miltään 1700-luvullakaan.  Mutta tuossa kirjassa kuitenkin on jo tarina, jossa luku luvulta tapahtuu aina vain kauheampia asioita. Ja vuosisatojen kuluessa kohti omaa sivilisaation huippuamme se, mitä sai kirjoittaa tai näyttää vapautui aina vain enemmän. Mikä aiheuttaa todella suuren ongelman genrelle, joka on aina hyötynyt vihjailusta, rivien välisistä viesteistä ja pienistä eleistä.


                                           Litisee litisee

Katsokaa nyt tuota kuvaa. Näyttääkö tuo pelottavalta? Tai edes mielenkiintoiselta? Tyttö siinä kierii ketsupissa moottorisahan kanssa. Tässä kohtauksessa taivaalta sataa verta. Tämä on Evil Dead-elouvan uusimmasta versiosta, ja tätä katsoessa sekä mieheni, että minä hihitimme lopulta halveksivasti. Loppua kohden missään ei enää ollut järjen hiventä. Yksi paperinohuista henkilöhahmoista sahasi oman käsivartensa poikki, demonimainen otus sahattiin kahtia, verta tursui maasta ja ripotteli taivaalta, kuten jo mainitsin. Jos elokuvassa oli alunperinkään ollut minkäänlaista uhkaa tai tunnelatausta oli se loppua kohden kyllä puhtaasti "for shits and giggles" osastoa.

 Tämä "torture porn" ongelma, eli se, että lähes mitä tahansa saa näyttää kauhuelokuvassa  on ensimmäinen kauhugenren ongelmista. Kidutuksella ja verikekkereillä on aikansa ja paikkansa, esimerkiksi Supernatural-sarjassa kumpikin toimii loistavasti, koska ne eivät ole se sarjan ainoa pointti ja koska sarjaformaatti takaa sen, että katsojalla on usein tunneside sarjan henkilöihin jolloin heidän kohtalostaan välittää. Kidutusporno ja suolenpätkissä ryömiminen on kuitenkin lähes yleisin kauhugenren edustaja ja tuo ihmetyttää minua kovasti, mitä noista elokuvista on tarkoitus saada irti? Juonet ovat geneerisiä ja ennalta-arvattavia, henkilöhahmot ikäviä ja tylsän alun jälkeen alkavat armottomat verikekkerit. Jos kidutuksen katselemisesta saa jotakin kicksejä niin sitäkään varten tällainen älyttömyys ei toimi, koska noin överiksi vedetty sekoilu ei enää vaikuta millään tavalla realistiselta. Ehkä kohderyhmä ovat ketsuppifetissit jotka kokoontuvat jonnekin katsomaan näitä taidepläjäyksiä ja roiskivat toisiaan samalla Heintz-pulloilla?

Liikaa näyttäminen on ongelma muissakin kauhuelokuvissa kuin ketsuppiosastossa. Kaikki nämä "Conjuring", "Sinister" etc -jutut toimivat ihan ok siihen asti kunnes näyttävät sen monsterin ensimmäistä kertaa. Siinä se sitten onkin. Lisäksi kaikissa näissä muka "tyylikkäissä" ja Aasialaisvaikutteissa (usein suoraan kopioiduissa) elokuvissa on aina sama juoni, joten en erota niitä toisistaan - perhe muuttaa jonnekin, outoja asioita alkaa tapahtua, pelottavia asioita alkaa tapahtua, joku ehkä juuri ja juuri yrittää selvittää asiaa, mutta lopussa kaikki kuolevat. Kiinnostaa kuin kilo pas... siis tarkoitan tietenkin, että tuollainen saman toistaminen ei pitemmän päälle ole kovinkaan palkitsevaa. Jos taas juoni onnistuu olemaan mielenkiintoinen niin kaikki pilataan heti sillä hetkellä kun se erikoisefektimonsteri näytetään. Uusin "Woman in Black" oli tuosta hyvä esimerkki.  Pelottava talo. Todella naurettava kummitus.

Ainoa, mihin nykykauhu elokuvapuolella pystyy tällä hetkellä on simppeli säikytteleminen ja mielenkiintoisen tarinan vältteleminen. Kauhuelokuvat olivat selkeästi parempia niinä aikoina kun elokuvissa ei kerta kaikkiaan voinut sahata ketään kahtia moottorisahalla. Kun kerta voisi tehdä mitä tahansa, miksi turvautua aina samoihin kliseisiin ja tylsistyttää kauhistuttamisen sijasta?



1 kommentti:

  1. Itse aikanaan pidin b-luokan kauhufilmeistä. Niissä oli usein sellaista anarkistista kekseliäisyyttä, vaikka ne oli tehty halvasti ja "huonosti". Ensimmäinen Evil Dead hipoi jo neroutta. Nykyään melkeinpä välttelen kaikkia ns. suuria elokuvia. Joku Tarantino ja Hostel olivat minusta niin surkeaa ja vastenmielistä väkivaltapornoa ja toisaalta uudemmat supersankarielokuvat niin nihilististä roskaa, että tyydyn katselemaan telkkarista vanhojen kotimaisten elokuvien uusintoja :)

    VastaaPoista