Ovidius eli julmasta tarinasta kauniita kuvia

Olen parasta aikaa tekemässä yliopistoprojektia, jossa suunnittelen fiktiivisen museonäyttelyn valitsemani teeman ympärille. Näyttelyn esineiston pitää olla Wallace Collectionista, yliopistoni yhteistyomuseosta, jonka tiloissa valtaosa luennoistani pidetään. Wallace Collection on yksi maailman tärkemmistä ranskalaisen 1600-1700-luvun koristetaiteen ja huonekalujen kokoelmista ja mielenkiintoinen matka eurooppalaisen kulttuurin ytimeen. Eurooppalaisen kulttuurin juuret ovat kahdessa eri perinteessä: Kristinuskossa ja Antiikissa. Antiikki innoitti eurooppalaistaiteilijoita Keskiajalta 1900-luvun alkuun asti ja näin suurin osa huonekalujen koriste-aiheista liittyy Antiikin mytologiaan.


Valitsin projektini aiheeksi Ovidiuksen Muodonmuutoksia ja sen, miten sitä on kuvattu koriste-esineissä, huonekaluissa ja kuvataiteissa. Olen jo myos valinnut pitkälti näyttelyni esineet Wallacen kokoelmista: Titianin maalauksen, boulle-tyyppisen poydän, kaappikellon, Sevresin posliinia ja pari arvokasta nuuskarasiaa. Victoria & Albert-museon The Cult of Beauty -näyttelyssä, joka käsitteli 1800-1900-lukujen vaihteen esteetikkoja ihastuin siihen, miten erilaisia taideteoksia ja esineitä oli yhdistelty näyttelytilassa. Tuo tapa laittaa maalaukset, lipastot, keramiikka ja tekstiilit samaan tilaan toimi mielestäni erinomaisesti. Varsinkin keramiikan ohi näyttelyvieraat kävelevät helposti ohi museossa kuin museossa luullen, ettei sillä olisi heille mitään tarjottavaa. Kun teekannut ja maljakot asettelee kauniisti osaksi sisustusta - niinhän ne alunperinkin on laitettu esille - niin niihin alkaa kiinnittää enemmän huomiota.


Omina sivistymättominä aikoinammekin lähes kaikki edes jonkinlaisen yleissivistyksen omaavat tuntevat pari tarinaa Muodonmuutoksista. Ainakin sen, miten Daphne muuttuu laakeripuuksi. Oividius kirjoittaa hyvin visuaalisesti ja aivan herkuttelee tarinoittensa kauniilla yksityiskohdilla ja tuon täytyy olla pääasiallinen syy siihen, miksi hän on ollut niin suosittu taiteilijoiden inspiraationa.


Muodonmuutoksissa ihmiset ja nymfit muuttuvat puiksi, kaisloiksi, kukiksi sekä eläimiksi ja jumalat ottavat erilaisia hahmoja, yleensä moraalisesti epäilyttäviä tarkoitusperiä varten. Toinen muodonmuutos on muutos tarinan henkiloiden yhteiskunnallisessa asemassa - kirjaan on ympätty suuri määrä tunnettua herooista taruperinnettä ja jopa kertomus siitä, miten itsestään Caesarista tuli jumala. Ovidius itse koki melkoisen muodonmuutoksen statuksessaan - hän muuttui suositusta runoilijasta maastakarkotetuksi jonkinlaisen skandaalin takia. Tarinoita ja erilaisia muodonmuutoksia on kirjassa uskomattoman monta, mutta vain muutama niistä ovat valikoituneet suosituksi taiteenaiheeksi. Lisäksi eri aikakausina erilaiset aiheet ovat olleet suosittuja - Renessanssista 1700-luvulle jumalten leikkisät ja julmat rakkausseikkailut olivat suosittu aihe ja sopivat aikakauden mentaliteettiin. Varsinainen uusklassismi taas suhtautui Ovidiukseen usein negatiivisesti koska se ei tarjonnut ihannoidun Antiikin hyveellistä ja jaloa puolta ollenkaan. Rousseau, tuo leppymäton vihamieheni, oli monen uusklassistin idoli ja hänen mukaansa kaikenmaailman lemmenseikkailuja kuvastavat patsaat ja maalaukset opettivat vain huonoa esimerkkiä - niiden sijaan pitäisi korostaa Kreikan ja Rooman tasavalta-aikojen hyveitä ja sankareita. Symbolistit taas käsittelivät mielellään Muodonmuutosten dekadentteja ja kieroja aiheita - Narcissusta rakastumassa omaan kuvaansa, Pygmalionia, Jupiteria ja Semeleä.


Jokainen aikakausi on myos tulkinnut Muodonmuutoksia omalla tavallaan. Keskiajalla siitä loydettiin moraalista ja kristilliseen etiikkaan sopivaa sanomaa (jos tämä tuntuu omituiselta, on syytä pitää mielessä, että omana aikanamme sille on esitetty jopa feminististä tulkintaa). Muuttumatonta ja jumalallista auktoriteettia korostavat ajat varmasti tunsivat myos vetoa siihen, miten tarinoissa aina rankaistiin hybriksestä. Jotkut pitivät Antiikin taiteita täydellisyytenä, johon myohemmän sukupolvet eivät enää ylety, toiset taas vain romanttisena tai kiehtovalla tavalla raakana ja jännittävänä. Tässä tyopoytäni edessä on metrin pino aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Oma mielipiteeni Ovidiuksesta on hyvin ristiriitainen.


En ole erityisemmin nauttinut Muodonmuutosten lukemisesta. Jumalat raiskaamassa naisia on ankea aihe ja olen alkanut tuntemaan lievää vastemislisyyttä kaikkia nainen ja joutsen-kuvia kohtaan. Bacchus on aina tuntunut lähinnä kammottavalta - Rene Girardhan kutsuu häntä teoksessaan Väkivalta ja Pyhä "onnistuneen lynkkauksen jumalaksi" ja tuollaisena hän esiintyy Muodonmuutoksissakin. Jos Ovidius tuntuu rakastavan naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan kuvausta kovasti estetisoiden, on hänen toinen paheensa miehiin kohdistuvalla groteskilla ja graafisella väkivallalla herkutteleminen. Satyyri Marsyaksen rankaiseminen Apollon haastamisesta huilunsoittokilpailuun on tarina, jota ei kannata lukea aterioidessa satyyriparan muuttuessa "yhdeksi suureksi haavaksi" joka nylkee jollakin tavalla itsensä... ja toinen erityisen vastemielinen on tarina Actaeonista ja Dianasta, jossa jumalattaren kylvyssä vahingossa yllättänyt metsästäjä muuttuu riistaksi ja kuolee omien koiriensa raatelemana. Ovidiuksen itsensä mielestä muuten tämä kohtaus on niin erityisen hauska, että hän vitsailee nimeämällä jokaisen noista koirista erikseen ja selostamalla niiden ulkonäkoä aivan kuin esittelisi urheita sotureita ennen jotakin eeppistä taistelua.

En siis voi väittää lukeutuvani Ovidiuksen suurimpiin ihailijoihin. Osalla tarinoista on jonkinlaista kieroa viehätystä, osa on visuaalisesti kiehtovia (olen aina pitänyt puuksi muuttuvaa Daphnea kuvaavista teoksista), mutta siinä se sitten onkin. En juurikaan pidä Muodonmuutoksista mutta pidän niiden inspiroimasta taiteesta. Jopa Actaeonin kohtalo on inspiroinut leikkisää ja kaunista koristetaidetta, joka on niin viehättävää, että pystyn unohtamaan alkuperäisen tarinan empatianpuutteesta kärsivän raakuuden sitä ihaillessani.


Diana ja Actaeon-aiheinen poytä Chinoiserie-vaikutteilla. Eebenpuuta, metalli-ja kilpikonnankuori-upotuksia sekä helmiäistä. Sorkkamaiset jalat ja hyvin pieniä kasveihin ja eläimiin liittyviä yksityiskohtia.








Ajatus muodonmuutoksesta kiehtoo minua myos kirjoittajana ja kuvittajana ja omien koristetaiteiden aiheena. Tässä epätarkka kuva pienestä Daphne-kirjontatyostäni noin kuuden vuoden takaa kun vielä opiskelin tekstiilialaa.

Ylistyslaulu Charles Maturinille

Nyt kun olen saanut taas käsiini uuden Charles Maturinin romaanin on syytä kirjoittaa jälleen kerran lähes täysin kritiikiton ylistyslaulu tuolle eksentriselle irlantilaispapille ja kauhukulttuurin uranuurtajalle. Charles Maturin on ehdottomasti suosikkikirjailijani ja Melmoth the Wanderer suosikkikirjani, jonka luen kerran vuodessa suurella hartaudella.

Olen sanonut tämän ennenkin, ja uusin loytoni, romaani nimeltä The Fatal Revenge vain vahvistaa näkemystäni - Maturin ei ole hyvä kirjailija, vaikka onkin suosikkini. Hän tarjoaa enemmän mysteeriä kuin ratkaisua tai selityksiä, jättää juonenpätkiä roikkumaan ja sotkeutuu useaan otteeseen omaan kirjalliseen näppäryyteensä. Hänen tarinoitaan ei missään tapauksessa voi arvioida kirjallisuuskritiikin keinoin. Niitä on pikemminkin pidettävä jonkinlaisina huumeina, jotka toimivat täydellisesti yhdistettynä oikeaan tunnelmaan, ympäristoon ja mielentilaan. Kun luin ensimmäistä kertaa Melmothia olin ajaa junassa pysäkkini ohi.

Olen nyt lukenut Maturinilta kolme teosta - Melmothin niin moneen kertaan, että osaan sen hienoimmat kohdat ulkoa, lyhyen tarinan nimeltä The Leixlip Castle sekä Melmothia vanhempaa, vuonna 1807 julkaistua The Fatal Revengea, jota olen päässyt nyt puoliväliin. Maturin kirjoittaa tiiviisti ja jo yhteen lukuun mahtuu niin paljon ihmeellisyyksiä, että kirjasta saa parhaimman nautinnon irti lukemalla sitä hitaasti, aina luvun kerrallaan. Mitä tahansa muuta Maturinista sanookin, juonen takia näitä juttuja ei lueta eikä lukijalla ole syytä kiirehtiä.

Jo senkin takia Maturin on omassa sydämmessäni hyvän ja pahan kirjallisuuden tuolla puolen, että sen analysoiminen mikä hänen tarinoistaan tekee niin kiehtovia on lähes mahdotonta. Kymmenen muutakin eksentrikkoa rustasivat oman aikansa kauhu-bestsellereitä 1770-1820-välillä ja käyttivät pitkälti samoja tropeita: katolisen kirkon pahuutta (joka aina vetoaa brittiyleisoon ja brittejähän nämä kirjailijat olivat), sukusalaisuuksia, rapistuvia linnoja ja rappeutuvia aatelissukuja, hiukan ylikierroksilla käyviä nuorukaisia ja liioitellun kauniita ja herkästi pyortyviä neitosia. Jotain Radcliffea, oman aikansa suosikkia, olen lukenut pitkin hampain ihan vain yleissivistyksen takia ja idolini Horace Walpolen The Castle of Otranto, kaikkien goottikauhujen esi-isä, nyt on lukukelvotonta roskaa jossa Walpole ei ole käyttänyt uskomattomia kirjoittajanlahjojaan ollenkaan. Maturinin tarinoissa on inkvisitiota, välillä kiusalliseksi käyvää antipapistista paatosta ja kiihkoprotestanttista saarnaamista (mieheltä on muuten julkaistu saarnakokoelmakin), luostarin tyrmiä ja hän sijoittaa usein tarinansa Etelä-Eurooppaan joka ei goottiuniversumissa juurikaan eroa vaikka Talebanin Afganistanista. Maturinin tarinoissa on vaeltavia juutalaisia, sielunsa Paholaiselle myyneitä antisankareita, salaperäisiä riittejä harjoittavia maalaiseukkoja - emme siis ole kovinkaan ainutlaatuisten teemojen äärellä.

Mutta jotenkin Maturin kirjoittaa sillä tavalla, että lukija aivan näkee tapahtumat silmiensä edessä. Hän yhdistää äärimmäisten tunnetilojen kuvailun uhkaavaan maisemaan ja käyttää dialogia tavalla, joka vahvistaa tarinan visuaalisuudesta ja kiihkeästä sävystä johtuvaa todellisuuspakoista olotilaa. Melmothin raivokkaat monologit jäävät kummittelemaan lukijan mieleen pitkäksi aikaa, se miten hän vuorotellen yrittää turmella, uhkailla ja sitten taas suojella uhriaan Isidoraa, jonka viimeiset sanat kaikkien hänen kokemiensa kauhujenkin jälkeen ovat "Paradise? will he be there?".

Maturin myos jäsentää tarinansa tavalla, joka edelleen sumentaa lukijan aivoja. Mikään ei tunnu etenevän kronologisesti, välillä hypitään sulavasti vuosisadasta toiseen, epäluotettavat kertojaäänet vaihtuvat ja välillä lukija tutkii muka puoliksi homehtunutta käsikirjoitusta ja sen takia tekstistä puuttuu kokonaisia lauseita... Melmothia hiukan selkeämpi ja kronologisempi Fatal Revengekin käyttää näitä keinoja: siinä vuorottelee traditionaalinen kerronta kirjeromaanin kanssa ja välillä tarinaan sotkeutuu runonpätkiä, lauluja ja aivan sekopäistä selitystä, josta lainaan pienen pätkän:

It spake at length in a kind of strange rhyme, which though I did not understand, I cannot forget: among other things it said-

There is another of us here,

And we two dwell alone,

The raven that meets us, back doth fly,

And the she-wolf looketh ghastily

When she sees us by the moon...

Omana aikanaan Maturin oli ehkä tunnetumpi näytelmäkirjailijana, ja saatan piakkoin tilata myos hänen käsikirjoituksensa Amazonilta. Ehkä jopa sen saarnakokoelman, kuka tietää? Maturin oli suosittu koko 1800-luvun ajan ja teki suuren vaikutuksen sekä oman aikansa romantikkoihin, että myohempien aikojen symbolisteihin ja surrealisteihin. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun hän oli niin tunnettu, että Honore de Balzac kirjoitti aiheesta parodisen jatko-osan Melmoth Reconciled (omistan tämänkin teoksen mutta en ole saanut vielä luettua sitä - nähtävästi idea on sellainen, että jos alkuperäisteoksessa mitkään kauhut eivät saaneet Melmothin uhreja suostumaan hänen ehdotukseensa, niin Balzacin versiossa tylsistynyt toimistomyyrä on vähän innokkaampi suostumaan kohtalokkaaseen ehdotukseen) ja Oscar Wilde, joka oli kaukaista sukua Maturinille, käytti maanpakolaisvuosinaan jossain vaiheessa nimeä "Sebastian Melmoth".

Minulle Melmoth on ollut valtava kirjallinen inspiraatio. Vaikka tarinani perustuvat omaan mytologiaani, niissä kummittelee myos mystinen, usealla vuosisadalla esiintyvä mies nimeltä Jehan Marot ja aika monessa tarinassani Maturinin vaikutus on niin huomattava, että jos kyseessä olisi tunnetumpi kirjailija, saisin ehkä kritiikkiä omaperäisyyden puutteesta. Melmoth-vaikutteet ovat selvät jopa juuri kirjoittamassani barbaaritarinassa, vaikka sen juonella, ympäristollä tai tunnelmalla ei ole yhteistä Maturinin romaanin kanssa. Vielä opiskellessani tekstiilialaa suunnittelin jopa printtisarjan nimeltä "Melmoth".

Osa Maturinin kiehtovuudesta johtuu varmasti hänen tuntemattomuudestaan. Sain aikanaan Tampereen Akateemisen kirjapaupan hankkimaan opuksen hyllyynsä, mutta se ei kerta kaikkiaan ole sen luokan kauhua, joka keräisi innokkaita nykylukijoita. Melmoth ei siis ole kokenut myohemmän goottikauhun hahmojen kärsimää latistusoperaatiota, jossa yliluonnollisista pahiksista tulee poikaystäväkandidaatteja ja naisten viihdelukemiston vakiomateriaalia. Vaikeasti avautuva ja vanhahtava tyyli, nykystandardeilla suvaitsematon asenne ja loputtomat viitteet klassikoihin, jotka oma aikamme on unohtanut kokonaan estää kirjaa tavoittamasta laajaa lukijakuntaa. Lisäksi sitä ei ole ikinä filmattu elokuvaksi tai tv-sarjaksi. Siitä ei ole internetissä liikkeellä edes vanhoja kuvituksia ja kansiksi valitaan aina joku pelottavanoloinen vanha maalaus. Siitä on useita painoksia, mutta silti se tuntuu harvojen ja valittujen varjelemalta aarteelta jota filmistudiot tai tv-sarjojen käsikirjoittajat eivät tule milloinkaan pilaamaan.

Bronte sopii aina Ystävänpäivään - vai sopiiko?

Rakkaus fiktiossa on minulle haastava laji. En pidä romanttisista elokuvista tai kirjoista ja iTunes-soittolistani ovat hyvin epäromanttisia - rakkauden sijaan dystopia ja sodankäynti tuntuvat olevan hallitsevia teemoja jonkinlaisen fantastisen todellisuuspaon lisäksi. Nykyajan pariutumistavat eivät sovi vanhoilliselle luonteelleni ollenkaan joten romantiikka oli minulle pitkään yhtä spekulatiivinen aihe kuin sodankäynti ja fantasia-aiheet. Kuitenkin, sekä omaksi, että lähimmäisteni ihmetykseksi loysin miehen, johon rakastuin ja jonka kanssa menin naimisiin.

Vaikka pidän romantiikkaa ikävystyttävänä teemana fiktiossa, olen osoittautunut hyvin romanttiseksi luonteeksi tosielämässä. Ehkä en ymmärrä romanttista fiktiota sen takia, että se korostaa ensi-ihastusta ja siihen liittyvää tunnekuohua. En ole ikinä kokenut mitään tuollaista, minulle rakkaus tarkoittaa aivan eri asiaa. Fantasiagenren termein selitettynä minulle rakkaus on yhteinen seikkailu ja varmuus siitä , että minua suojellaan lohikäärmeiltä.

Teini-iässä ihastuin kovasti Bronten sisarusten kirjoihin, varsinkin Humisevaan Harjuun joka tarjoaa tunnekuohua ja onnetonta rakkautta herkille lukutoukille. Oikeastaan nautin pitkään vain epätoivoisista romansseista koska ne tarjoavat jotain samanlaista kuin muutkin Romantiikan tropeet: "subliimia" (jota kai etsin kaikkialta), antisankareita ja eräänlaista tuhon ihannointia. Humiseva Harju menetti kuitenkin hohtonsa sitä mukaa kun ikävuosia karttui. Yksi Bronten sisarusten kirja kuitenkin on kestosuosikkini, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen: Anne Bronten Wildfell Hallin asukas.

Wildfell Hallin asukas oli aikanaan hyvin kritisoitu ja pahamaineinen kirja, koska se kuvaa onnetonta avioliittoa ja naista, joka hylkää miehensä. Jälkipolvet ovat usein pitäneet sitä yhtenä ensimmäisistä feministisistä kirjoista, mutta en ole tuosta aivan samaa mieltä. Vaikka siinä käsitellään naisen oikeuksiin liittyvää asiaa, sen pääasiallinen kiinnostus on se, miten monenlaisilla tavoilla sekä miehet, että naiset voivat joko tehdä muiden elämän helvetiksi tai toisaalta auttaa toisiaan. Kirjan tärkeimpien henkiloiden lisäksi tarinassa kulkee alusta loppuun asti kiinnostava (rakastan sivuhenkiloitä!) sivuhenkilokaarti, joista jokainen kehittyy pahempaan tai parempaan suuntaan. Tämä erilaisten ihmissuhteiden kudelma tekee kirjasta omissa silmissäni niin kiehtovan ja on taas kerran syy siihen, miksi tarinan filmatisointi on mielestäni epäonnistunut. Nuo ohjaajat saisivat jo ymmärtää miten tärkeä funktio sivuhahmoilla on tarinoissa!

Naimisiin mentyäni olen taas innostunut tarinasta aivan uudella tavalla, mikä on vähän erikoista, koska oma avioliittoni on hyvin onnellinen ja tämä kirja kertoo todella surullisista liitoista ja niiden hajoamisesta. Myos kaltaiselleni historianopiskelijalle kirja tarjoaa kiehtovaa ajankuvaa käsitellessään yhtä aikakauden ongelmista, jota moni kartanoromantiikan ystävä ei ole varmaan tullut ajatelleeksikaan: yläluokan joutilaisuutta ja sitä pahaa, mitä jatkuva joutilaisuus saa aikaan.

Tarinan päähenkilo, Helen, menee naimisiin hyvin nuorena ihastuttuaan komeaan Arthur Huntingtoniin. Huntingtonilla on jokseenkin paha maine, mutta naiivi Helen ajattelee parantavansa hänet kaikista hänen huonoista tavoistaan. Anne Bronte, kuten tarinan sankaritar Helenkin, oli hyvin uskonnollinen, mutta se ei estänyt häntä käsittelemästä uskonnollista vakaumusta välillä mustalla huumorilla. Helen jopa siteeraa epäluuloiselle tädilleen Raamattua etsien sieltä kohtia, joilla perustella avioliittoaan hulttiomaineessa olevan miehen kanssa. Myohemmin kirjassa uskontoa käytetään muutenkin aseena Heleniä vastaan hyvin kaavoihinsa kangistuneen pappismiehen toimesta.

Arthur Huntington on luonteeltaan pinnallinen, hemmoteltu ja hedonistinen. Hän kyllästyy pian vaimoonsa, jättää tämän pitkiksi ajoiksi yksin karatessaan huvittelumatkoilleen ja on tätä kohtaan uskoton. Hänen ei ole milloinkaan tarvinnut kantaa vastuuta tai oikeastaan tehdä mitään - tuo sama ongelma on myos hänen ystävillään, joista kukaan ei tee mitään elääkseen, he kaikki tulevat toimeen perinnoillään ja tiluksillaan.

Lordi Lowborough ja Annabella muodostavat seurapiirin toisen tärkeän parin, jossa hiukan odottamattomasti 1800-luvun kontekstissa vaimo onkin se tuhoava osapuoli. Lordi Lowborough on synkkä ja addiktiivinen persoonallisuus, joka itse päättää parantaa tapana ja myos pysyy päätoksessään. Annabella taas nai hänet aatelistittelin takia, pettää miestään, kohtelee tätä huonosti ja lopulta jättää tämän karatessaan uuden rakastajan kanssa. Kolmas pariskunta on Ralph Hattersley ja hänen nuori vaimonsa Millicent. Tämä avioliitto on järjestetty, arka tytto painostetaan rahanahneen äidin ja veljen taholta naimisiin ja Hattersley valitsee vaimonsa sillä perusteella, että tämä on sopivan alistuvainen. Lähtokohdat eivät siis ole lupaavat, mutta tarinan loppua kohden Hattersley alkaa parantaa tapojaan.

Kirjan aiheuttama skandaali on helppo ymmärtää. Oikeasti tuona aikana pariskuntien erilleenmuuttaminen ei ollut täysin ennenkuulumatonta, mutta uhmakkaasti huonotapaista miestään vastustava nainen fiktiossa oli kuitenkin radikaali aihe. Lisäksi kirjan karkeutta kauhisteltiin kovasti - muutama sen kohtauksista kyllä onnistuu hätkäyttämään silkalla ilkeydellään kaikkeen tottunutta nykylukijaakin eikä Huntingtonin käytos olisi sopivaa meidän aikanammekaan. Hän kiusaa tahallaan nuorta morsiantaan kertailemalla vanhoja naisjuttujaan, ehdottaa vaimonvaihtoa Lordi Lowboroughille jäädessään kiinni suhteesta tämän vaimon kanssa ja opettaa pientä poikaansa ryyppäämään kuin miehet.

Tarinan kertojana toimii Gilbert Markham, maanviljelijä, joka ihastuu Heleniin tämän eläessä salanimen turvin piilossa mieheltään. Tarina on myos Gilbertin ja Helenin rakkauskertomus, jossa suhde etenee hyvin varovasti. Gilbert ei ole kartanoromanssien sankari - hän tekee toitä elääkseen, ei ole erityisen salaperäinen tai karismaattinen eikä aina toimi kovinkaan järkevästi ja harkiten. Sen takia hän ehkä tuntuukin minusta niin sympaattiselta.

Vaikka kirjaa omana aikanaan paheksuttiinkin, se oli myos äärimmäisen suosittu ja sen ensimmäinen painos myi loppuun nopeasti. Anne Bronte lisäsi toiseen painokseen alkupuheen, jossa hän puolustautui saamaansa kritiikkiä vastaan.

"(I) wished to tell the truth, for truth always conveys its own moral to those who are able to receive it"

Pelkästään tuo tekee minusta hänen ihailijansa. Niin monta valhetta tarjotaan kauniissa kääreissä ja niin monta totuutta karkeammalla tavalla.

Zofloya eli miten hemmoteltu hienostoneiti tappaa sinutkin!

1770-1820-välillä kirjoitettu ns ensimmäisen aallon goottilainen kauhukirjallisuus jaetaan yleensä reippaasti mutkia suoraksi vetäen feminiiniseen ja maskuliiniseen lokeroon. Tuon genren kirjallisuus oli hyvin suosittua, mutta myos kiisteltyä Iso-Britanniassa ja suuressa määrin naisten kirjoittamaan ja lukemaa. Genren aloitti suuri idolini, esikuvani ja ihailuni kohde - Horace Walpole (hyvin heikkotasoisella, mutta minä ihailenkin häntä aivan eri syistä) kirjallaan “The Castle of Otranto” ja häntä seurasivat Beckfordin ja Lewisin kaltaisen eliittieksentrikot sekä enemmän ammattikirjailijoina toimivat naiset kuten Ann Radcliffe. Jälkeenpäin viisastelevien akateemikoiden mielestä naisellista goottikauhua edustivat Radcliffen tarinat, joissa ei oikeastaan ollut yliluonnollisia ilmioitä, päähenkilonä oli viaton vainottu neito jonka kierot pahikset yrittivät sulkea synkkien kartanoiden kellareihin ja maskuliinista siipeä taas Lewisin “The Monkin” kaltaiset reippaan sadistiset, veriset ja mielipuolisen hurjat teokset.

Yksi asia, minkä olen oppinut yliopistossa kirjallisuuskursseilla istuessani on se, että akateemikot antavat harvoin tosiasioiden tulla hienojen teorioiden tielle. Tästäkin huolimatta 1700-1800-vaihteen kauhukirjallisuus oli sekä mies, että naiskirjoittajien osalta kokeilevaa, genrerajoja rikkovaa ja toisilta reilusti plagioivaa, sillä tuohon aikaan oli vaikeampaa perätä oikeuksiaan alkuperäisteoksista.

Tuon ajan kauhukirjallisuus pyrki olemaan eksoottista ja eskapistista (paria poikkeusta lukkunottamatta) ja yleisin tapahtuma-aika oli 1300-1500-luku ja paikka Välimerellinen Etelä-Eurooppa tai muu eksoottinen paikka. Käytossä oli koko katoliseen kulttuuripiiriin liittyvä klisekimara inkvisitiosta luostariin pakotettuihin noviiseihin ja olisi hauska tietää mitä vaikka 1800-luvun venetsialaiset ajattelivat siitä kuvasta, joka heistä luotiin näissä bestsellereissä. Joka tapauksessa, viimeisin tuttavuuteni tästä genrestä on Charlotte Dacren vuonna 1806 julkaistu “Zofloya, or the Moor” joka sekin sijoittuu renessanssiajan Venetsiaan. Tämä on naisen kirjoittama kirja, jossa on naispäähenkilo, kaunis ja hurjaluonteinen Victoria. Sankarittareksi häntä ei voi kuitenkaan kutsua, sillä hän kehittyy tarinan edetessä hemmotellusta hienostotytostä moninkertaiseksi murhaajaksi joka saa apua rikoksiinsa itseltään Saatanalta!

Tarina alkaa Victorian perhettä koskevasta skandaalista - hänen äitinsä pettää miestään, joka on kaikin puolin kunnon mies, ja aiheuttaa suuren häpeän koko perheelle. Perhe hajoaa ja Victorian veli Leonardo karkaa kotoa, koska häpeää äitiään niin suuresti. Kumpikin, Victoria ja Leonardo ovat kaikkea muuta kuin kunnollisia itse - Leonardo on astetta kunniallisempi, mutta helposti muiden manipuloitavissa ja Victoria vailla minkäänlaista omaatuntoa tai myotätuntoa toisia kohtaan. Tarina saa huvittavia piirteitä siitä, että kumpikin sisaruksista syyttää kaikista, myos itseaiheuttamistaan, ongelmista äitiään säälitellen omaa kohtaloaan kun ovat saaneet niin kurjan osan maailmassa. Victoria ei anna äidilleen anteeksi, vaikka itse myrkyttää oman aviomiehensä kyllästyttyään tähän ja ihastuttuaan toiseen.

Romaani on kirjoitettu varsin hysteeriseen ja tunnepitoiseen tyyliin, niin kovasti kaikkien luonteenpiirteitä liioitellen, että lukijan on vaikea samaistua tai kiintyä henkilohahmoihin. Rakenteellisesti tarina on erikoinen, nimihenkilo Zofloya, maurilaispalvelijana esiintyvä paholainen ilmaantuu paikalle vasta romaanin puolivälin paikkeilla.

Harvoin kirjallisuudessa tormää näin vastemieliseen päähenkiloon. Luku, jossa Victoria myrkyttää hitaasti miestään ja samaan aikaan teeskentelee hoitavansa tätä sai kylmät väreen selkäpiihin vielä 2000-luvun kaikkeen tottuneella lukijallakin. Ei ole kaikista tyypillisitä loytää 1800-luvun alussa naisen kirjoittama romaani, jossa naiset ovat näin tuhoisia ja miehet naisten vietävissä ja tapettavissa. Suositellaan kaikille muille paitsi niille, joiden hienot teoriat tällainen tarina on vaarassa luhistuttaa kokonaan!

Valehtelijoiden lista

The Times - lehden internetsivun mukaan tämä on top 10 lista kirjoista, joita ihmiset keskustelun yhteydessä ovat väittäneet lukeneensa, vaikka ovat jättäneet kesken muutaman sivun jälkeen.

1) 1984 by George Orwell (42 percent)

2) War and Peace by Leo Tolstoy (31 percent)

3) Ulysses by James Joyce (25 percent)

4) The Bible (it doesn't say which testament! 24 percent)

5) Madame Bovary by Gustave Flaubert (16 percent)

6) A Brief History of Time by Stephen Hawking (15 percent)

7) Midnight's Children by Salman Rushdie (14 percent)

8) In Remembrance of Things Past by Marcel Proust (9 percent)

9) Dreams from my Father by Barack Obama (6 percent)

10) The Selfish Gene by Richard Dawkins (6 percent)

Olen itse lukenut (ihan oikeasti) tästä listasta vain Raamatun, 1984 ja Madame Bovaryn. Madame Bovaryn suhteen ymmärrän hyvin, miksi se jätetään kesken. Olen lukenut Raamatusta jopa ne nimiluettelot - itse asiassa pidän niistä nimiluetteloista, koska spefikirjailija tarvitsee aina jännittäviä nimiä nimienkeräysvihkoon. 1984 on minusta todella hyvä kirja ja Madame Bovary jotenkin...no, turha, mikä on ilkeästi sanottu, kun ottaa huomioon, miten Gustave Flaubert piti taidetta tärkeimpänä asiana koko elämässään ja hioi klassikkoaan viiden vuoden ajan.

Historianopiskelijana varmasti tartun Sotaan ja Rauhaan sopivan loman aikana ja varmasti arvostankin sitä - venäläinen kirjallisuus tuntuu olevan aivan erityisen vaikeaa briteille, minkä huomaa jo siitä, että harva edes tietää kuka on Dostojevski. Ulysseusta olen joutunut lukemaan pätkittäin yliopistossa ja -erään Timesin lukijakommentin kirjoittajan tavoin haluaisin mielelläni käyttää sitä ovenpidikkeenä.