Zofloya eli miten hemmoteltu hienostoneiti tappaa sinutkin!

1770-1820-välillä kirjoitettu ns ensimmäisen aallon goottilainen kauhukirjallisuus jaetaan yleensä reippaasti mutkia suoraksi vetäen feminiiniseen ja maskuliiniseen lokeroon. Tuon genren kirjallisuus oli hyvin suosittua, mutta myos kiisteltyä Iso-Britanniassa ja suuressa määrin naisten kirjoittamaan ja lukemaa. Genren aloitti suuri idolini, esikuvani ja ihailuni kohde - Horace Walpole (hyvin heikkotasoisella, mutta minä ihailenkin häntä aivan eri syistä) kirjallaan “The Castle of Otranto” ja häntä seurasivat Beckfordin ja Lewisin kaltaisen eliittieksentrikot sekä enemmän ammattikirjailijoina toimivat naiset kuten Ann Radcliffe. Jälkeenpäin viisastelevien akateemikoiden mielestä naisellista goottikauhua edustivat Radcliffen tarinat, joissa ei oikeastaan ollut yliluonnollisia ilmioitä, päähenkilonä oli viaton vainottu neito jonka kierot pahikset yrittivät sulkea synkkien kartanoiden kellareihin ja maskuliinista siipeä taas Lewisin “The Monkin” kaltaiset reippaan sadistiset, veriset ja mielipuolisen hurjat teokset.

Yksi asia, minkä olen oppinut yliopistossa kirjallisuuskursseilla istuessani on se, että akateemikot antavat harvoin tosiasioiden tulla hienojen teorioiden tielle. Tästäkin huolimatta 1700-1800-vaihteen kauhukirjallisuus oli sekä mies, että naiskirjoittajien osalta kokeilevaa, genrerajoja rikkovaa ja toisilta reilusti plagioivaa, sillä tuohon aikaan oli vaikeampaa perätä oikeuksiaan alkuperäisteoksista.

Tuon ajan kauhukirjallisuus pyrki olemaan eksoottista ja eskapistista (paria poikkeusta lukkunottamatta) ja yleisin tapahtuma-aika oli 1300-1500-luku ja paikka Välimerellinen Etelä-Eurooppa tai muu eksoottinen paikka. Käytossä oli koko katoliseen kulttuuripiiriin liittyvä klisekimara inkvisitiosta luostariin pakotettuihin noviiseihin ja olisi hauska tietää mitä vaikka 1800-luvun venetsialaiset ajattelivat siitä kuvasta, joka heistä luotiin näissä bestsellereissä. Joka tapauksessa, viimeisin tuttavuuteni tästä genrestä on Charlotte Dacren vuonna 1806 julkaistu “Zofloya, or the Moor” joka sekin sijoittuu renessanssiajan Venetsiaan. Tämä on naisen kirjoittama kirja, jossa on naispäähenkilo, kaunis ja hurjaluonteinen Victoria. Sankarittareksi häntä ei voi kuitenkaan kutsua, sillä hän kehittyy tarinan edetessä hemmotellusta hienostotytostä moninkertaiseksi murhaajaksi joka saa apua rikoksiinsa itseltään Saatanalta!

Tarina alkaa Victorian perhettä koskevasta skandaalista - hänen äitinsä pettää miestään, joka on kaikin puolin kunnon mies, ja aiheuttaa suuren häpeän koko perheelle. Perhe hajoaa ja Victorian veli Leonardo karkaa kotoa, koska häpeää äitiään niin suuresti. Kumpikin, Victoria ja Leonardo ovat kaikkea muuta kuin kunnollisia itse - Leonardo on astetta kunniallisempi, mutta helposti muiden manipuloitavissa ja Victoria vailla minkäänlaista omaatuntoa tai myotätuntoa toisia kohtaan. Tarina saa huvittavia piirteitä siitä, että kumpikin sisaruksista syyttää kaikista, myos itseaiheuttamistaan, ongelmista äitiään säälitellen omaa kohtaloaan kun ovat saaneet niin kurjan osan maailmassa. Victoria ei anna äidilleen anteeksi, vaikka itse myrkyttää oman aviomiehensä kyllästyttyään tähän ja ihastuttuaan toiseen.

Romaani on kirjoitettu varsin hysteeriseen ja tunnepitoiseen tyyliin, niin kovasti kaikkien luonteenpiirteitä liioitellen, että lukijan on vaikea samaistua tai kiintyä henkilohahmoihin. Rakenteellisesti tarina on erikoinen, nimihenkilo Zofloya, maurilaispalvelijana esiintyvä paholainen ilmaantuu paikalle vasta romaanin puolivälin paikkeilla.

Harvoin kirjallisuudessa tormää näin vastemieliseen päähenkiloon. Luku, jossa Victoria myrkyttää hitaasti miestään ja samaan aikaan teeskentelee hoitavansa tätä sai kylmät väreen selkäpiihin vielä 2000-luvun kaikkeen tottuneella lukijallakin. Ei ole kaikista tyypillisitä loytää 1800-luvun alussa naisen kirjoittama romaani, jossa naiset ovat näin tuhoisia ja miehet naisten vietävissä ja tapettavissa. Suositellaan kaikille muille paitsi niille, joiden hienot teoriat tällainen tarina on vaarassa luhistuttaa kokonaan!

Toinen venereissu

Vaikka modernismin klassikoista ja ns. korkeakulttuurista ei saisi varmaan puhua samassa lauseessa kauhun kanssa, en voi malttaa olla vertailematta täällä hiukan Pimeyden Sydäntä ja George R Martinin vampyyrikirjaa Fevre Dream. Fevre Dreamin genre, teemat ja tyyli on tietenkin aivan toinen, mutta siinäkin matkustetaan sekä jokiveneellä pahaenteisissä maisemissa että pohditaan ihmisyyden ja sivilisaation syvintä merkitystä.

Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun Syvään Etelään, plantaasimaille. Kovapintainen kapteeni lähtee matkaan salaperäisen matkustajan kanssa, jota seuraa epäilyttävä retkue vain oisin liikkeillä olevaa väkeä. Tämän kirjan vampyyrit ovat ihmistä vanhempi laji, jotka kutsuvat ihmisiä "kauniiksi karjakseen" ja joiden keskinäinen dynamiikka tuo mieleen susilauman. Vampyyrien kulttuuriin kuuluu ehdoton auktoriteetin seuraaminen ja näin kaksi alfa-vampyyria: absoluuttisen paha Damon Julian ja vampyyrien messiaaksi haaveileva Joshua York, taistelevat johtajan asemasta.

Joshua on ehkä vampyyrikirjallisuuden oudoin sankari: hän yrittää tuoda vampyyrilajinsa "valoon" (vaikka ei kestäkään aurinkoa montaa tuntia), kehittää lääkejuoman, jota nauttimalla vampyyrit pääsevät eroon verenjanostaan ja muutenkin pyrkii taistelemaan pedonluontoaan vastaan. Hänen mielestään vampyyrien pedonluonne on estänyt näitä luomasta sivilisaatiota: taidetta, runoutta, teknologiaa ... koska kaikki energia, taidot ja tahto on käytetty metsästykseen ja ihmisiltä piileskelyyn. Lukija alkaa väkisinkin miettiä - onko tämä oikein? Mitä tapahtuu, kun kokonainen laji pakotetaan, kemiallisesti, luopumaan luonteestaan ja muuttumaan enemmän ihmisten kaltaisiksi. Onko ihmisten kulttuurin nopea kehitys luonut olosuhteet, joissa vampyyrien ainoa keino selviytyä, on luopua vampyyrinluonteestaan?

Tästä kirjasta on turha etsiä romanssia, vampyyrierotiikkaa tai Twilightia. Ihminen ei voi muuttua vampyyriksi ja vampyyrit ovat lähes aseksuaaleja - mitä nyt kerran sadassa vuodessa ehkä innostuvat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on tapa, jolla vampyyrit manipuloivat vallanhaluisia ihmisiä orjikseen - opettavat näitä huvikseen kannibaaleiksi ja lupailevat ikuista elämää, vaikka tietävät, ettei se tule milloinkaan toteutumaan. Amerikan Etelävaltiot sopivat tähän tarinaan - orjuuden aikana ihmishenki oli siellä hollässä ja ihmisten julmuus vertautuu hyvin vampyyrien vastaavaan. Romanssin tilalla on kertomus kahden miehen -ja eri lajin - välisestä ystävyydestä.

Tämän kirjan ansiosta innostuin romantiikan ajan runoilijoista, kuten Byronista ja Shelleystä, joita kirjassa aina välillä siteerataan. Jos vampyyrit jaksavat vielä kiehtoa, mutta teiniromanssit tai Poppy Z. Brite-tyylinen fanfiction ei ole se oma laji, tämä kirja tarjoaa nautinnollisen matkan - noh, pimeyden sydämeen. Runollisuuden ja moraalisen pohdinnan lisäksi verta ja suolenpätkiä piisaa K18-merkinnän edestä, mikä näin kauniissa teoksessa tuntui todella järkyttävältä.

Indiana Jonesin edeltäjät ja goottikauhua viidakossa

Mikään ei periaatteessa ole helpompaa ja vähemmän palkitsevaa, kuin 1800-1900-lukujen vaihteen imperialistisen seikkailukirjallisuuden analysointi ummehtuneessa seminaariluokassa, brittiopiskelijoiden yltyessä sellaiseen itseruoskintaan, että Dan Brownin pahat katolisetkin kalpenisivat järkytyksestä. Onneksi kuitenkin jotkut näistä Indiana Jonesin edeltäjistä ovat niin merkillisiä, että jokainen yritys selitellä niitä binäärioppositioilla tai "valkoisella katseella" (tiedän kyllä, että lupasin pitää blogin jargonvapaana, mutta nämä termit ovat vain niin herkullisia) tuntuu vähän naurettavalta. Yksi esimerkki tällaisesta analyysiä pakenevasta teoksesta on Rider Haggardin "She" (suomennettu nimellä "Kuolematon Kuningatar")

"She" on yksi näistä vahingossa nerokkaiksi muuttuvista kirjoista, joka alkaa todellakin aivan kuin Indiana Jonesit tai sarjakuvapuolella Tintit: arkeologia yhdistetään nykyajan mysteereihin, joita urheat länsimaiset sankarit lähtevät selvittelemään eksoottisiin kaukomaihin. Kuitenkin tämän kirjan sankarit ovat varsin merkillinen parivaljakko: apinan näkoinen, ruma, mutta älykäs ja rohkea tutkija ja hänen suojattinsa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin typeräksi blondiksi. Tämä kaunokainen, nuori mies nimeltä Leo on todellakin kirjassa mukana pelkkänä naisten ihastelun ja rakkauden kohteena, kultakutrisena seksisymbolina, jälleensyntyneenä kreikkalaisena sankarina, jolla ei jalosta alkuperästään huolimatta ole luonnetta ollenkaan. Tarinan femme fatale on 2000 vuotta vanha barbaarikansan kuningatar, yhtä kaunis kuin älykäskin, arabinainen nimeltää Ayesha.

Kirja alkaa tavanomaisena siirtomaaseikkailuja, jossa paetaan krokotiilien kynsistä, kohdataan villejä ja matkustetaan uskollisten palvelijoiden seurassa. Loppupuolella taas eletään vanhoissa hautakammioissa, tanssitaan muumioista valmistettujen soihtujen palaessa, kolutaan kadonneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka ovat aina vain vanhempia ja vanhempia (aloin jo odottaa merkkejä Suuresta Cthulhusta) ja paljastetaan ikuisen elämän salaisuus. Kirja siis kiihdyttää kierroksia loppua kohden ihastuttavalla tavalla, päätyen kauhutarinaksi, joka on visuaalisuudellaan suorastaan häikäisevä.

Suomalainen sensuuri tunnetusti oli sitä mieltä, että suomalaiset aikuisetkaan eivät kestä kauhua ja näin ollen kauhukirjallisuutta on suomennettu vähänlaisesti. "She" suomennettiin kuitenkin jo 1920-luvulla, osana "parhaita nuortenkirjoja" -sarjaa, mitä voi näin jälkikäteen vain ihmetellä. Suomennos on herkullisen vanhanaikainen, mutta valitettavan valikoiva - suomentaja on poistanut alkuperäisteoksen arkeologiset selostukset ja mielenkiintoisen filosofiset pohdiskelut, joita kirjailija on lisäillyt alaviitteisiin.
Erikseen mainittakoon vielä Rudolf Koivun päälikansi, joka on todella kaunis ja paras niistä, jotka olen itse nähnyt. Oman versioni maksoi pari euroa kirpputorilla.

Ps. Huomasin tätä kirjoitustani tarkistaessani todella monta kirjoitusvirhettä, joissa olin yrittänyt kirjoittaa suomea englantilaisella kieliopilla. Tämä loyto saa minut kauhun valtaan - englanninkieleni ei suinkaan ole täydellistä ja suomeni alkaa takkuilla - täytyy siis kirjoittaa suomeksi sitäkin enemmän, että rakas äidinkieli pysyy notkeana.