Toinen venereissu

Vaikka modernismin klassikoista ja ns. korkeakulttuurista ei saisi varmaan puhua samassa lauseessa kauhun kanssa, en voi malttaa olla vertailematta täällä hiukan Pimeyden Sydäntä ja George R Martinin vampyyrikirjaa Fevre Dream. Fevre Dreamin genre, teemat ja tyyli on tietenkin aivan toinen, mutta siinäkin matkustetaan sekä jokiveneellä pahaenteisissä maisemissa että pohditaan ihmisyyden ja sivilisaation syvintä merkitystä.

Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun Syvään Etelään, plantaasimaille. Kovapintainen kapteeni lähtee matkaan salaperäisen matkustajan kanssa, jota seuraa epäilyttävä retkue vain oisin liikkeillä olevaa väkeä. Tämän kirjan vampyyrit ovat ihmistä vanhempi laji, jotka kutsuvat ihmisiä "kauniiksi karjakseen" ja joiden keskinäinen dynamiikka tuo mieleen susilauman. Vampyyrien kulttuuriin kuuluu ehdoton auktoriteetin seuraaminen ja näin kaksi alfa-vampyyria: absoluuttisen paha Damon Julian ja vampyyrien messiaaksi haaveileva Joshua York, taistelevat johtajan asemasta.

Joshua on ehkä vampyyrikirjallisuuden oudoin sankari: hän yrittää tuoda vampyyrilajinsa "valoon" (vaikka ei kestäkään aurinkoa montaa tuntia), kehittää lääkejuoman, jota nauttimalla vampyyrit pääsevät eroon verenjanostaan ja muutenkin pyrkii taistelemaan pedonluontoaan vastaan. Hänen mielestään vampyyrien pedonluonne on estänyt näitä luomasta sivilisaatiota: taidetta, runoutta, teknologiaa ... koska kaikki energia, taidot ja tahto on käytetty metsästykseen ja ihmisiltä piileskelyyn. Lukija alkaa väkisinkin miettiä - onko tämä oikein? Mitä tapahtuu, kun kokonainen laji pakotetaan, kemiallisesti, luopumaan luonteestaan ja muuttumaan enemmän ihmisten kaltaisiksi. Onko ihmisten kulttuurin nopea kehitys luonut olosuhteet, joissa vampyyrien ainoa keino selviytyä, on luopua vampyyrinluonteestaan?

Tästä kirjasta on turha etsiä romanssia, vampyyrierotiikkaa tai Twilightia. Ihminen ei voi muuttua vampyyriksi ja vampyyrit ovat lähes aseksuaaleja - mitä nyt kerran sadassa vuodessa ehkä innostuvat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on tapa, jolla vampyyrit manipuloivat vallanhaluisia ihmisiä orjikseen - opettavat näitä huvikseen kannibaaleiksi ja lupailevat ikuista elämää, vaikka tietävät, ettei se tule milloinkaan toteutumaan. Amerikan Etelävaltiot sopivat tähän tarinaan - orjuuden aikana ihmishenki oli siellä hollässä ja ihmisten julmuus vertautuu hyvin vampyyrien vastaavaan. Romanssin tilalla on kertomus kahden miehen -ja eri lajin - välisestä ystävyydestä.

Tämän kirjan ansiosta innostuin romantiikan ajan runoilijoista, kuten Byronista ja Shelleystä, joita kirjassa aina välillä siteerataan. Jos vampyyrit jaksavat vielä kiehtoa, mutta teiniromanssit tai Poppy Z. Brite-tyylinen fanfiction ei ole se oma laji, tämä kirja tarjoaa nautinnollisen matkan - noh, pimeyden sydämeen. Runollisuuden ja moraalisen pohdinnan lisäksi verta ja suolenpätkiä piisaa K18-merkinnän edestä, mikä näin kauniissa teoksessa tuntui todella järkyttävältä.

Matka kirjallisuudentutkimuksen synkkään ytimeen

Viikon kurssikirjani - Joseph Conradin Pimeyden Sydän on hankala tapaus arvioitavaksi. Jo senkin takia, että luen noloa genrekirjallisuutta ja vältän modernismin klassikoita kuin Mustaa Surmaa (rasistinen termi. kirjallisuudentutkijan huomautus)
Conrad kirjoittaa vaikealla tavalla, joka kuitenkin muuttuu kiehtovaksi, kun siihen pääsee sisälle. Tarina alkaa kohtuu normaalisti, kuvaa painajaisenomaisesti Belgian Kongon siirtomaamaisemaa, joka vilisee kertojan ohi, tämän matkustaessa jokilaivalla kohti päämääräänsä ja muuttuu lopussa kuumeisen katkonaiseksi. Tämä nimenomaan on tarina, jota lukiessa ajattelee kuumetta (ja nähtävästi Conrad sairastuikin omalla Kongonmatkallaan), joka vain nousee viimeisen luvun lähestyessä.
Pimeyden Sydän on pahasti ylianalysoitu akateemisella puolella. Pieni, mutta tunnelmallinen ja syvällinen tarina, joka on nyt ajettu vaikka minkä postkolonialistisen, freudilaisen ja marxilaisen mankelin läpi. Joku professori tulkitsee vuorotellen joen ja laivan fallokseksi ja menee itsekin sekaisin mikä nyt sitten lopuksi symboloi mitäkin. Oma yliopistoni panostaa eipäs-juupas-kiistaan rasismin tiimoilta joten koko seminaari tullaan epäilemättä riitelemään siitä, oliko Conrad rasisti vai ei. Hänne kertojansa käyttää hyvin rasistista kieltä ja tietenkin jokaisen fiktiivisen henkilon mielipiteet ovat kirjailijan mielipiteitä. Ai ei vai? Tuhat kirjallisuudentutkijaa ei voi olla väärässä, ei mitään vastalauseita!

Mitä rasismiin tulee, tämän kirjan voi todellakin tulkita ihan miten oma puolue salliikin. Ensin kertoja sanoo eurooppalaisittain pukeutuneiden afrikkalaisten olevan kuin koiria polvihousuissa. Kuitenkin samassa kirjassa, sama henkilo pitää sivilisaatiota asiana, joka nopeasti rapisee jokaisen päältä. Hänen silmissään eurooppalaisen kokemus afrikkalaisista on samanlainen kuin Antiikin roomalaisten kokemus Britanniasta, näiden matkustaessa Thames-jokea pitkin. Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella? Että Conrad oli rasisti? Että Conradin mielestä koko ihmiskunta koostui eläimistä polvihousuissa, valmiina päästämään primitiiviset viettinsä valloilleen?

Entä tuo mystinen herra Kurtz sitten? Tuomassa valistusta, vaurautta ja valoa... päätyen kannattamaan kansanmurhaa? Hänen hahmoonsa liittyy erikoisia, antropologian inspiroimia teorioita, jotka seminaarissa tullan epäilemättää sivuuttamaan nopeasti...

Indiana Jonesin edeltäjät ja goottikauhua viidakossa

Mikään ei periaatteessa ole helpompaa ja vähemmän palkitsevaa, kuin 1800-1900-lukujen vaihteen imperialistisen seikkailukirjallisuuden analysointi ummehtuneessa seminaariluokassa, brittiopiskelijoiden yltyessä sellaiseen itseruoskintaan, että Dan Brownin pahat katolisetkin kalpenisivat järkytyksestä. Onneksi kuitenkin jotkut näistä Indiana Jonesin edeltäjistä ovat niin merkillisiä, että jokainen yritys selitellä niitä binäärioppositioilla tai "valkoisella katseella" (tiedän kyllä, että lupasin pitää blogin jargonvapaana, mutta nämä termit ovat vain niin herkullisia) tuntuu vähän naurettavalta. Yksi esimerkki tällaisesta analyysiä pakenevasta teoksesta on Rider Haggardin "She" (suomennettu nimellä "Kuolematon Kuningatar")

"She" on yksi näistä vahingossa nerokkaiksi muuttuvista kirjoista, joka alkaa todellakin aivan kuin Indiana Jonesit tai sarjakuvapuolella Tintit: arkeologia yhdistetään nykyajan mysteereihin, joita urheat länsimaiset sankarit lähtevät selvittelemään eksoottisiin kaukomaihin. Kuitenkin tämän kirjan sankarit ovat varsin merkillinen parivaljakko: apinan näkoinen, ruma, mutta älykäs ja rohkea tutkija ja hänen suojattinsa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin typeräksi blondiksi. Tämä kaunokainen, nuori mies nimeltä Leo on todellakin kirjassa mukana pelkkänä naisten ihastelun ja rakkauden kohteena, kultakutrisena seksisymbolina, jälleensyntyneenä kreikkalaisena sankarina, jolla ei jalosta alkuperästään huolimatta ole luonnetta ollenkaan. Tarinan femme fatale on 2000 vuotta vanha barbaarikansan kuningatar, yhtä kaunis kuin älykäskin, arabinainen nimeltää Ayesha.

Kirja alkaa tavanomaisena siirtomaaseikkailuja, jossa paetaan krokotiilien kynsistä, kohdataan villejä ja matkustetaan uskollisten palvelijoiden seurassa. Loppupuolella taas eletään vanhoissa hautakammioissa, tanssitaan muumioista valmistettujen soihtujen palaessa, kolutaan kadonneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka ovat aina vain vanhempia ja vanhempia (aloin jo odottaa merkkejä Suuresta Cthulhusta) ja paljastetaan ikuisen elämän salaisuus. Kirja siis kiihdyttää kierroksia loppua kohden ihastuttavalla tavalla, päätyen kauhutarinaksi, joka on visuaalisuudellaan suorastaan häikäisevä.

Suomalainen sensuuri tunnetusti oli sitä mieltä, että suomalaiset aikuisetkaan eivät kestä kauhua ja näin ollen kauhukirjallisuutta on suomennettu vähänlaisesti. "She" suomennettiin kuitenkin jo 1920-luvulla, osana "parhaita nuortenkirjoja" -sarjaa, mitä voi näin jälkikäteen vain ihmetellä. Suomennos on herkullisen vanhanaikainen, mutta valitettavan valikoiva - suomentaja on poistanut alkuperäisteoksen arkeologiset selostukset ja mielenkiintoisen filosofiset pohdiskelut, joita kirjailija on lisäillyt alaviitteisiin.
Erikseen mainittakoon vielä Rudolf Koivun päälikansi, joka on todella kaunis ja paras niistä, jotka olen itse nähnyt. Oman versioni maksoi pari euroa kirpputorilla.

Ps. Huomasin tätä kirjoitustani tarkistaessani todella monta kirjoitusvirhettä, joissa olin yrittänyt kirjoittaa suomea englantilaisella kieliopilla. Tämä loyto saa minut kauhun valtaan - englanninkieleni ei suinkaan ole täydellistä ja suomeni alkaa takkuilla - täytyy siis kirjoittaa suomeksi sitäkin enemmän, että rakas äidinkieli pysyy notkeana.

Sankareita ja keisareita

Alunperin kiinnostuin Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertoja-historiikista Ranskan vallankumouksen ansiosta. Roomalainen elämänkertateos inspiroi ainakaan näytelmäkirjailijoita Shakespearesta saakka, mutta 1700-luvulla siitä tuli suosittu sekä ideologisista syistä, että antiikki-muodin sivutuotteena. Ranskan vallankumouksen aikana se antoi inspiraatiota poliitikoille ja wannabe-marttyyreille - kuten Charlotte Cordaylle, Marat'n murhaajalle, joka piti Brutusta esikuvanaan. Kirjan suomennos alkaa mielenkiintoisella 50-luvun alkupuheella, jossa arvioidaan kirjoittajaa tavalla, joka on nykylukijalle melkein yhtä eksoottista kuin antiikin Roomakin. New Age ei tainnut olla kovassa huudossa 50-luvulla, koska alkupuheen lopussa suomentaja toteaa nykylukijalle tuottavan vaikeuksia ymmärtää roomalaisten luottamusta ennemerkkeihin.

Jos lukija kaipaa todella merkillistä maailmankatsomusta, jossa korostetaan kunniaa, uhrautuvuutta, uskollisuutta ja pidetään nautinnonhaluisuutta jotenkin tuomittavana, tällä pääsee oikeaan tunnelmaan. Ei mikään ihme, että Plutarkhos oli bestseller rokokooajan lopulla ja sitä seuraavaan uusklassismia piinasivat pitkään synkeät roomalaismiehet ja hiukan teatterimaiset taistelukohtaukset.

Elämänkerrat on kirjoitettu pohtivalla ja filosofisella otteella, keskittyen luonnekuvauksiin. Se on kiinnostava kurkistus Antiikkiin kaltaiselleni aloittelijalle ja herättää halun oppia lisää aikakaudesta. Suosittelen erityisesti Brutuksen elämänkertaa ja kehoitan vertaamaan sitä Rooma- sarjan antamaan kuvaan Brutuksesta. Kumpaa uskoisi, roomalaista historioitsijaa, jolla on taipumusta moralisointiin vai sensuurin puutteesta innostuneita kaapelikanavat tv-tuottajia?

Valomiekkoja ja kovia otteita

Olen aina pitänyt Star Warseista (tietysti niistä alkuperäisistä) niiden luoman kiehtovan maailman ja tietysti valomiekkojen takia. Star Warsin heikoin kohta on dialogi, joka oli vanhoissa elokuvissa hassua ja uusissa säälittävää. Tuon dialogiongelman takia kiinnostuin jossain vaiheessa Star Wars kirjoista, jotka olivat sentään oikeiden kirjailijoiden tuotoksia ja vahvempia tuolla saralla. Kirjoittajan näkokulmasta tuollainen franchise-kirjallisuus on sekä kiehtovaa, että uhkaavaa. Star Warsin puolella se avaa uusia mahdollisuuksia, kuten pelkästään Sithien keskinäisiin kahinoihin ja koulutusmetodeihin keskittyvät kirjat osoittavat. Sithit ovat aina kiehtoneet minua enemmän kuin jedit (punaiset valomiekat ja keltaiset silmät)

Samoihin akoihin kun filosofiankurssi oli vaikeimmillaan, aloin lukea aivot narikkaan-tunnelmissa Legacy of the Force -kirjasarjaa. Minun on usein vaikea loytää samaistumisenkohdetta fiktiosta, mutta jo sarjan ensimmäinen kirja sai minut samaistumaan hurjasti Jacen Soloon. Tuo Han ja Leia Solon poika ja Darth Vaderin lapsenlapsi osoittautui epäonnistuvaksi Sithiksi joka sai pahaa jälkeä aikaan, ennen kuin kuoli hurjassa kaksintaistelussa sisartaan vastaan. Jacen oli tällainen well intentioned extremist ja hänen mukaansa tarkoitus pyhitti kaikki keinot kiduttamisesta wookieiden metsien polttamiseen asti. Nautittavinta tuossa kirjasarjassa olivat Jacenin ja hänen metodejaan vastustavien sankarien dialogi. Oma itsetuntohan nousee siinä aina huomattavasti, kun tietää toisten vastustuksesta olevansa ehdottomasti oikeassa. Tästä pääsemme nyt siihen samaistumiseen. Oikeissa olosuhteissa minusta tulisi hirveän hyvä (tai kauhistuttavan huono) ääriliikkeen johtoportaan jäsen. Minulla on siihen sopivia luonteepiirteitä (ylimielisyys, epäilevä suhtautumien "kansaan", empatian puute vieraiden suhteen ja taipumus kannattaa kuria ja järjestystä)

Fiktiossa, varsinkin länsimaisessa sellaisessa, pahikset ovat yleensä puhtaita psykopaatteja, jotka nauttivat väkivallasta puhtaasta tappelemisen ilosta, nauravat demonisesti ja ovat muutenkin tosi rumia ja tosi pahoja. Tietysti historia osoittaa, että suurta tuhoa aiheuttavat aivan kansalleen parasta tarkoittavat ja itsestään liikoja luulevat johtajat, jotka ovat koska tahansa valmiita uhraamaan itsensä asiansa puolesta. Ranskan vallankumous (anteeksi) on tästä hyvä esimerkki - tosielämän Robespierre oli omahyväinen ja marttyyrihenkinen johtaja, joka eli vaatimattomasti ja yritti auttaa ystäviään. Malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun Rousseaulaiset fantasiat jalosta kansasta kohtaavat todellisuuden ja idealisti loytää itsensä ihan tavallisten opportunistien seurasta. Elokuvissa Robespierre on aina kuvattu jonkinlaisena Suurena Saatanana, joka uneksii koko Ranskan giljotiiniin joutumisesta. Periaatteessa länsimaisen fiktion pahis kulminoutuu hurjasti nauravaan Disney-hirvioon, joka lopussa heitetään rotkoon ja sen jälkeen kaikki tanssivat kukkaniityllä piiritanssia.

Ei mikään ihme, että koin ensimmäistä mangaani lukiessani miellyttävän yllätyksen. Japanilaisessa populaarikulttuurissa omasta mielestään hyvällä asialla olevat pahikset ovat vakiotavaraa - hassuksi sekoiluksi asti - kuten opimme Code Geassista.

Tiesin tietysti alusta asti, että Jacen kuolisi sarjan lopussa - Star Warsin logiikan mukaan tuollaisen henkilon olemassaolo liian pitkään on aina ongelmallista. Olin silti hyvin surullinen lopussa, enkä pelkästään King Learista lainatun kuolinkohtauksen takia.

Hankin vähän aikaa sitten uusimman Star Wars-romaanin, mutta se osoittautui ikäväksi. Minulla ei kerta kaikkiaan ole siinä ketään, jonka puolesta pelätä ja riemuita.

Laadusta ja outoudesta

Olen lukenut kirjoja laidasta laitaan 8-vuotiaasta asti. Sekä kirjallisuuden virallisia klassikoita, että heikkoa tusinatavaraa (Victoria Holtin kartanoromansseja), huumorimielessä heikkolaatuisia kulttikirjoja (Lost Souls) sekä loytänyt jossain vaiheessa omat suosikkini. Jotkut suosikkini eivät kuulu ns. kirjallisuuden kaanoniin (Runotytot), jotkut taas kuuluvat (Dostojevski) ja jotkut taas loytyvät halveksituista genreistä, kuten scifistä tai kauhusta.

Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että hyvä kirja ei välttämättä ole sama asia kuin hyvin kirjoitettu. Flaubertin Madame Bovary on kirjoitettu täydellisesti: kaikki langat solmitaan lopussa yhteen, ajankuva, luonnekuvaus ja kieli on loppuun asti mietittyä ja yhtenäistä. Kirja on myos jollain tavalla ikävystyttävä, liian kyyninen ja sen henkilohahmot niin vastemielisiä, että koko tarina herättää turhaantumisentunteen kahdella tasolla: koska ei itse osaa kirjoittaa noin hyvin ja koska inhoaa kaikki henkiloitä niin paljon.

Toisaalta kirjojen klassikkoarvo ei vielä takaa taiturimaista kirjoitusta. Pääsisiko Dostojevski edes läpi kustantajalta nykyään? Korvaavatko unohtumattomat henkilot, kiehtovat filosofiset pohdinnat ja ylikierroksilla käyvä dialogi loppuun asti hiotun, virheettomän juonenkuljetuksen?

Olen ottanut hyvän ja huonon kirjallisuuden rinnalle oman laatua kuvaavan käsitteen: outo kirjallisuus. Jotkut kirjat ovat sekä kiistatta hyviä, että ehdottomasti outoja (Karamazovin veljekset), jotkut taas laadullisesti heikompia, mutta nerokkaan outoja (Lovecraft) Outoja kirjoja on hauska metsästää, etsiä muilta kirjojen ystäviltä vinkkejä ja johtolankoja. Joskus ne ovat outoja meidän aikakaudellemme vieraan ajattelutavan takia, joskus koska ne ovat niin eksoottisia (mangan suosio saattaa hyvinkin johtua tuosta outousaspektista) ja joskus ne ovat outoja aivan vahingossa.

Tässä listani teoksista, joista nautin tuon outouden takia. Joukossa on sekä näytelmiä, runoja, että kirjoja

Euripides - Bakkantit
Selitähän nyt tämän näytelmän opetus sillä tavalla, ettei se vaikuttaisi todella epäilyttävältä.
Plutakhoras - Kuuluisien miesten elämänkertoja
Nykyihmiselle vierasta mutta sitäkin kiehtovampaa kunnian ja moraalin korostamista, joka saa Rooma-sarjan kirjoittajat vaikuttamaan likaviemäreiltä.
Walther von der Vogelweide - Palästinalied
Sekä vieras, että oudon tottu laulu ristiretkistä, joka alkaa sanoilla: nyt olen loytänyt elämälleni tarkoituksen
(valtava aukko renessanssi-1600-välillä. varmasti paljon aarteita, joista en ole kuullutkaan)
Erasmus Darwin - Loves of the plants
Runomuotoista kasvioppia, jossa tiede, mytologia ja taide sekoittuvat nykyihmistä kummastuttavalla tavalla.
William Godwin - Caleb Williams
Propagandaa ja trilleriä samassa paketissa, joka on lopulta aika kummallinen
Tuntematon - The Spectre Bride
Pieni tarina, joka sekoittaa ylivedettyä romantiikkaa ja moralisointia
Charles Maturin - Melmoth the Wanderer
Suosikkikirjani, joka vaatii pitkää pinnaa ja loppuviitteitä
Edgar Allan Poe - Dream-Land
Tai oikeastaan mikä tahansa Poen runoista
Dostojevski - Karamazovin veljekset
Ainoa virallisesti hyvä klassikko listassa. Pitkälti dialogin ja henkilokaartin ansiosta
James Thomson- City of the dreadfull night
Tästä mallia todelliseen synkistelyyn gootit ja ernut!
H.R Haggard - Kuolematon Kuningatar
Vahingossa hieno kirja, joka alkaa Indiana Jones-tyyppisenä seikkailuna mutta lisää kierroksia loppua kohden. Ei joka kirjassa kuitenkaan tanssita muumiosoihtujen valossa
Maila Talvio - Pimeän pirtin hävitys
Outoa melodraamaa kotimaisissa maisemissa
William Hope Hodgson - Night Land
Sietämätontä tekoarkaaista tekstiä, mutta saa paljon anteeksi luomansa hienon maailman takia
Stanislav Lem - Solaris
Tuntematon elämä avaruudessa voi olla muutakin kuin heikosti verhottua nykypolitiikan kommentointia. Se voi olla jotain paljon syvempää
James Tiptree Jr - And I awoke and found me here at the cold hill's side
Lyhyt scifitarina, joka sai avaruusoliot yhtäkkiä tuntumaan uudelta ja ihmeelliseltä aiheelta. Kuvaa ihmisten suhdetta vieraaseen (kulttuurintutkimuksen vanha kunnon termi Other) lauseella "Cargo cult of the soul" Tämä itse asiassa taitaa vaatia ihan oman kirjoituksensa.
George R.R Martin - Fevre Dream
Ainoa vampyyrikirja, jota suosittelen vilpittomästi muussakin kuin huumorimielessä.
Jeff Long - Helvetin piirit
Uusin suosikkini

Sama outouskriteeri pätee myos elokuvissa ja niin Metropolis on suosikkini, vaikka sen juonenkuljetuksessa on niin paljon toivomisen varaa. Ja loppuratkaisussa.

Outoja sukulaisia oudoissa paikoissa

Jeff Longin Helvetin piirit (the Descent) on tähän mennessä hienoin kirjaloytoni tänä vuonna. Se ei ole täydellinen kirja, siinä on virheitä, tylsiä kohtia ja epämääräinen loppu. Se yrittää olla yhtä aikaa seikkailua, spefiä, kauhua, trilleriä, uskonnollista pohdintaa ja mytologiaa. Joitain arvostelijoita on häirinnyt suuresti tuo hyppeleminen tyylistä toiseen. Ensin yksi luku runollisiin mittasuhteisiin kasvavaa painajaista ja sitten jotain armeijaseikkailua heti perään. Itse pidän nimenomaan näin epätasaisista kirjoista, onhan suosikkini Charles Maturinin Melmoth the Wanderer jota on helpointa kuvata ruokatermeillä: sillisalaatti ja sipuli.

Helvetin piirit alkaa sekä hauskalla, että pelottavalla kohtauksella, jossa joukko new-age trekkereitä eksyy vuoristovaelluksellaan. Heidä oppaansa, Ike, vie ryhmän suojaan luolaan, josta loytyy kuollut mies, täynnä tatuointeja, arpia ja ihomaalausta, jolla hän on itse kertonut oman nimensä: Isaac, ja elämäntarinansa. Kirjoitukset viittaavat orjaan, joka on rakastanut omistajaansa. Lopulta koko turistiryhmä päätyy maan alla vaanivien hurjien olentojen kynsiin ja kaikki vaikuttavat menehtyvän. Kirjan mielenkiintoisimmat henkilot: Isaac ja Ike esitellään näin jo aivan alussa. Kirjan sankaritar on nunna Ali, mistä plussapisteitä kirjailijalle. Koska nainen on nunna, romanssi etenee asianmukaisen hitaasti eikä pääse haittamaan mielenkiintoisempia juonenkuvioita.

Kirjan alkupuolella käy ilmi, että maapallon alapuolella, syvissä tunneleissa, elää hadaaleiksi kutsuttu laji, joka on koko ihmiskunnan historian ajan toiminut inspiraationa helvetin ja demonien mytologialle. Heidän asuinmaansa, maapallon syvyydet, ovat täynnä luonnonvaroja, joten tieto tunneleista laukaisee 1800-luvun kolonialisaatioinnostukseen verrattavissa olevan ryntäyksen maan uumeniin. Alisen maan tutkimuksen bisnespiirteet kuvataan ns. perussetillä ahneudesta ja alkuasukkaiden hävittämisestä. Kun suuryhtioitä kiinnostavat kaikki nuo luonnonvarat, seikkailijoita valloittamattomat maat ja armeijaa uusien vihollisten tuhoaminen, uskonnolliset tahot alkavat pohtia, josko maan alta loytyisi itse pääpiru. Uskonnollinen pikku salaseura ujuttaa Alin tutkijaryhmän mukaan hadaalien maille. Tuo matka halki helvetin on merkillinen sekoitus seikkailumieltä ja äärimmäisen raadollisesti kuvattua sivistyksen rappiota, nälkää ja painajaisnäkyjä. Oppaana toimii jälleen Ike, joka on elänyt vuosia hadaalien parissa; heidän orjanaan ja lopulta jonkinlaisena muiden orjien valvojana.

Kirjassa ei missään vaiheessa mennä varsinaisesti hadaalin pään sisään, mutta jo hadaalien parissa eläneet ihmiset muuttuvat tarpeeksi eksoottisiksi hirvioiksi. He eivät näytä enää ihmisiltä ja jotkut heistä ovat myos täysin hadaalien puolella. Hadaalit kuvataan äärimmäisen julmiksi ja pelottaviksi, kauan sitten he ovat olleet sivilisaationsa huipulla, mutta nyt unohtaneet vanhan kirjakielensä ja historiansa. Ihmiset ovat heille karjaa ja ruokaa. He itse ovat ihmisen kolonisaation uhreja, mutta eivät todellakaan mitään jaloja villejä. Kirjan hadaaliosuudet tuovat mieleen Clive Barkerin ja ovat melkoisessa ristiriidassa tieteellisen seikkailun kanssa. Vahingossa hadaaliluolaan pudonneen perhosenkerääjän lyhyt tarina, joka on yhtä aikaa inhottavan julma ja lopulta kummallisella tavalla kaunis on oma suosikkini.

Viimeisissä luvuissa näyttämolle astuu lopulta itse Saatana, joka on yhtä aikaa hadaali ja ihminen, soturikuningas ja tutkijaryhmään soluttautunut kirkonmies. Saatana on kutsunut kansansa pakopaikkaan maan syvempiin uumeniin ja samaan aikaan ihmiset valmistautuvat hävittävään biologisella sodankäynnillä koko hadaalilajin. Loppu on kaikkea muuta kuin sulava ja tyydyttävä, mutta paikoitellen visuaalisesti vaikuttava. Mielenkiintoisinta lopussa on Iken, tuon loputtoman taitavalta ja itsenäiseltä vaikuttavan oppaan käytos - hän sekä polvistuu noyränä orjana isäntänsä eteen, että haluaa pelastaa Alin, johon on rakastunut.

Jatko osa Helvetin piireihin ilmestyi vähän aikaa sitten. Mikä nyt pahan tappaisi? Jeff Longin muiden kirjojen takakansien ja arviointien perusteella epäilen Helvetin piirien kuuluvan lopulta näiden ihan vahingossa upeiden kirjojen sarjaan, samalla tavalla kuin Haggardin Kuolemattoman kuningattaren tai tuon Melmoth the Wandererin. Outo kirja se on ehdottomasti. Suomessa se on tyrkyllä jokaisessa kirjakaupassa, mutta Englannissa suorastaan mahdoton saada muualta kuin internetistä. Toivon vilpittomästi, että hadaalien tarina jatkuisi vielä loputtomasti ja muodostuisi Cthulhu-tyyppiseksi mytologiaksi (ilman niitä pehmoleluja kuitenkin) Yhtä kovasti toivon, ettei se ikinä saa sellaista kulttiarvoa, että päätyisi akateemisen kirjallisuudentutkimuksen raatelemaksi.