Me kidutamme, ettei meitä kidutettaisi!

C.C. Humphreysin "Vlad, the Last Confession" on historiallinen romaani Vlad Draculasta. Historiallisesta hallitsijasta, ei vampyyristä. Vampyyreitä ei ole tässä tarinassa ollenkaan, mutta se on silti pelottavampi, verisempi ja kauhuromanttisempi kuin valtaosa vampyyritarinoista.

Minun mielestäni Vlad Draculan todellinen tarina on paljon mielenkiintosempi kuin Dracula-viitta-kulmahampaat-yhdistelmä. Jossain määrin tunnen jonkinlaist

a myotätuntoa häntä kohtaan, kosk

a noin onnettoman elämän jälkeen ei ansaitse muuttua elokuvateollisuuden monsteriksi, vaikka olisi elinaikanaan tehnyt mitä hirmutoitä.

Vlad Dracula oli Wallachialainen prinssi, joka vietti teinivuotensa Turkkilaisten panttivankina. Hänen isänsä oli lähettänyt kaksi nuorinta poikaansa Turkin sulttaanille oman maansa turvallisuutta ja vapautta vastaan ja turkkilaisten tarkoitus oli kasvattaa Vladista tottelevaine n

ukkehallitsija, joka perisi valtaistuimen isänsä jälkeen. Draculan ollessa noin 16-vuotias tapahtui kuitenkin kauheita - sulttaani sai tietää, että hänen isänsä oli salaa tukemassa vihollisjoukkoja - ja rangaistukseksi Vlad lähetettiin turkkilaisten kidutuskeskukseen. Mitä sen jälkeen tapahtuu, on vaikea uskoa, mutta silti mitä todennäkoisimmin totta - harvoin sitä imperiumia on rakennettu silkalla hyväntahtoisuudella. Vladia pidetään vankityrmässä ja sitten pakotetaan osallistumaan kid

uttamiseen. Tämä selittänee sen, miten hän itse piti oman valtakuntansa kurissa ja nuhteessa hallitusaikanaan.

Kun hänen isänsä ja vanhin veljenseä murhataan raa'asti ja turkkilaiset lähettävät hänet Wallachiaan seuraavana hallitsijana. Mutta hän kääntyykin kasvat

tajiaan ja kiduttajiaan vastaan, pettää sulttaanin ja aloittaa taistelun kaikkia pienen maansa lukuisia vihollisia vastaan. Lännestä Unkari ja saksilaiset, idästä Turkki laajentaa reviiriään. Jatkuvan sodan lisäksi uskonnollisesti fanaatinen taistelee kieroja aatelisiaan, rikollisia ja kaikenlaista moraalittomuutta vastaan - keinoilla jotka todellakin peittoavat minkä tahansa kauhutarinan. Draculan hirmuteoista on vaikea saada todellista selkoa, koska hän eli ja kuoli samoihin aikoihin kuin kirjapaino syntyi ja huhut hänestä perustuvat hänen poliittisten vihollistensa - saksilaisten - painamiin lehtisiin. Romanialaisille, Wallachialaisten jälkeläisille, hän on aina ollut sankari.

Seivästen, sotien ja hovikieroilujen lisäksi romaani tarjoaa myos romantiikkaa sekä tarinan ystävyydestä, lojaaliudesta ja petturuudesta. Historiallisena romaanina se toimii hyvin, sillä 1400-luvun Itä-Eurooppa ja Turkki tuntuvat eläviltä julmuudessaan ja kauneudessaan. Kuten otsikosta huomaa, tämä tarina ei sovi niille, joiden historia-harrastus keskittyy kartanoromantiikkaan. Välillä kirjailija on sotkeutua omaan näppäryyteensä taiteellisessa tunnelmanluomisessa, mutta kuljettaa tarinaa sen verran hyvin, että kirjan lukee ahmimalla, haluten tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Seuraava kirjoitukseni tulee taas liittymään oikeisiin vampyyreihin, kun kirjoitan lyhyen ylistyslaulun taatusti epäromanttisesta vampyyriromaanista "The Strain"!

Lupa tappaa

James Hogg ja The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner

Tämä "ensimmäisen aallon" goottikauhuun yleensä luettu kirja vuodelta 1824, on mestariteos, joka tutkii uskonnollista fanaattisuutta nokkelasti, hauskasti, oivaltavasti ja pelottavasti. Luonnollisesti en voisi olla pitämättä kirjasta, joka käsittelee niinkin kiehtovia aiheita kuin kalvinismia, ihmisluonnon heikkoutta ja paholaista, puhumattakan veljesvihasta. Kirjaa lukiessa tuli useasti mieleen, että tuo skottilainen lammaspaimen ja runoilija, kirjan luonut James Hogg on suorastaan sukulaissieluni. Näin suomalaisen kannalta ainoa vika suomentamattomassa kirjassa on paikoitellen hankala skottimurre, jota palvelijat yms. rahvas viljelee. Kirjan takaosassa oli onneksi sanasto, mutta eipä sitä ollut mitenkään erityisen nautinnollista selailla tarinaa lukiessa...


Tarina alkaa epäonnistuneesta avioliitosta äärikalvinistisen vaimon ja maallisen miehen välillä, joka päätyy asumuseroon ja siihen, että pariskunnan pojat kasvatetaan erillään toisistaan. Nuorempi pojista kasvaa äitiäänkin pahemmaksi fanaatikoksi ja alka uskoa (epärehellisestä ja kavalasta luonteestaan huolimatta) olevansa yksi niistä valituista, jotka pääsevät taivaaseen, tekivät mitä tahansa elämänsä aikana. Hän vihaa vanhempaa veljeään ja isänsä perijää ja vainoaa tätä tavalla, joka on ajaa koko lähiseudun sekasorron valtaan. Avukseen, oppaakseen ja ainoaksi ystäväkseen nuorukainen saa salaperäisen, maagisia kykyjä omaavan nuoren miehen, jonka kaikkea muuta kuin puhdasoppisten kalvinististen opetusten mukaan pelastetuksi valittu saa vapaasti murhata pahat ihmiset, kuten perinnon tiellä olevat sukulaiset... Näin alkaa kaikkea muuta kuin hyvillä aikeilla kivetty alamäki suoraa... noh, huonostihan siinä käy, kun paholaisen päästää uskonnolliseksi opastajakseen. Kirjan loppupuolella nuorukaista jo käy sääliksi, vaikka hänellä ei tunnu olevan yhtään hyvää luonteenpiirrettä.


Kirja on kaksiosainen, ja kertoo tavallaan saman tarinan kahteen kertaan. Ensin täysin normaaliin tapaan, hiukan yliluonnollisena murhamysteerinä, sitten, kuten kirjan nimi lupaa, murhaajan itsensä muistiinpanojen kautta. Tarina on aidosti synkkä, ahdistava ja vaatii paljon lukijalta, mutta samaan aikaan siinä on outoa ja oivaltavaa huumoria.

Oma lukunsa ovat päälikannet.Tämä on minun versioni. Kirjassa ei kyllä surmata yhtään valkoisiin pukeutunutta neitoa ja ääriprotestantit eivät taatusti kanna rukousnauhoja mukanaan, mutta ainakin on synkkä ja uskontoon liittyvä kuva!




Tämä näkojään William Blaken kuva kieltämättä sopii kirjan aidosti outoon tunnelmaan,




Niin, sijoittuuhan se Skotlantiin ja kansanpuku (johon 1700-luvulla ei muuten kuulunut lyhyttä kilttiä) mainitaankin pariin kertaan. Päälikansi silti lupaa reipashenkistä historiallista seikkailua


Mutta mikä nerous, tyylikkyys ja kauneus tässä vanhemmassa versiossa!

Rebel Sell- kapinoi ja osta

Rebel Sell päätyi käsiini, koska etsin kriittistä luettavaa skeittikulttuurista. Ylistävää ja pilvissä leijuvaa luettavaahan yliopiston kirjastosta loytää pilvin pimein- juuri vähän aikaa sitten loysin sellaisenkin artikkelin, jonka mukaan skeittikulttuuri kapinoi materialismia, toissäkäyntiä, konformismia ja kapitalistista kaupunkikuvaa vastaan.

Materialismia vastaan?

Heh heh. Selvästikään sen artikkelin kirjoittaja ei ainakaan ole käynyt länsimaiden ulkopuolella skeittareita haastattelemassa.

Rebel Sell esittääkin, että, toisin kuin vastakulttuurien ja alakulttuurien edustajat antavat ymmärtää, valtakulttuuri, Mainstream, ei vaadi konformismia eikä konformismi myoskään ole se, millä bisnestä pyoritetään. Päin vastoin. Kapinallisuus, joukosta erottuminen, vaihtoehtoisuus - nämä kaikki pyorittävät miljardibisnestä. Ne ovat osa "systeemiä", eivät sitä vastaan kapinointia.
Kirjan kahden kirjoittajan mukaan aivan todellisia yhteiskunnallisia ongelmia ei saada ratkaistua, koska 60-luvusta lähtien niitä on yritetty ratkaista vastakulttuurin keinoin, ei todellisella poliittisella vaikuttamisella. LSD, love-init ja myohemmillä vuosikymmenillä katujen valtaamiset ja vastaavat eivät johda mihinkään. Vastakulttuuri on osa valtakulttuuria ja jopa ruokkii sitä - esimerkkinä kirjoittajat kertovat miten mm. konformistisella 50-luvulla miehet eivät käyttäneet juuri ollenkaan rahaa vaatteisiin ja pitivät samaa pukua koko viikon - vasta alakulttuurien tultua muotiin alkoi bisnes kannattaa miestenosastollakin.


En ole taloustutkimuksen asiantuntija, joten en osaa ottaa kantaa siihen, miten paljon virhepäätelmiä kirjoittajat tekevät markkinatalouden analyysin suhteen. Pidän luvusta, jossa käsitellään Freudilaista ja Hobbesilaista näkemystä sivilisaatioista ja viettien tukahduttamisesta. On aina hienoa, kun akateemikko ymmärtää, että Freudilaisuus on vain yksi teoria muiden joukossa, eikä mikään luonnonlaki. Hobbesin mainetta on siis syytä pitää vielä yllä kaikkien näiden vuosisatojen jälkeenkin.


Kirja käsittelee asioita, jotka ovat vaivanneet minua itseäni jo pitkään. Oma yliopistonihan tunnetusti kannattaa tuota vastakulttuuriajattelua, mutta minusta se ei ole ikinä vaikuttanut missään suhteessa vedenpitävältä. Tämä tuli erityisen paljon esille debaatissa, jota kävin sekä professorini, että opiskelutovereitteni kanssa Brightonin Mayday-mellakan jälkeen. Minusta on itsestäänselvyys, että asetehdas ei sulje oviaan keskellä pahinta lamaa, vaikka miten hajoitettaisiin McDonaldsin ikkunoita ja hypittäisiin 1800-luvulla rakennetun Fish &Ships-kioskin katolla. Ennen kaikkea minusta on ilman muuta selvää, että tuolla tavalla toimivat ihmiset välittävän enemmän kapinallisesta hauskanpidosta kuin varsinaisesta (tosielämässä pitkäveteisestä ja hankalasta) poliittisesta vaikuttamisesta.

Ja entäs skeittaus?
"Ohikulkevat bisnesmiehet saattavat katsoa sinua paheksuvasti ja vartijat ajaa sinut pois"
Siinä sitä tilan haltuunottoa ja vallankumouksellisuutta kerrakseen.
Kuka nyt ei haluaisi 15-vuotiaana saada paheksuvia katseita pukumiehiltä?

Vanhentuneet kansalliskirjailijat osoittautuvat kiinnostaviksi

Lomallani Suomessa luin lähes ainoastaan Zacharias Topeliuksen tarinoita. Ei mikään kaikista trendikkäin ratkaisu, mutta innostuin kirjailijasta aivan tosissani.

Olen pitkään pitänyt kirjailijaa osana tätä kesyä ja ruotsinkielistä kansallisperintoämme, romantiikan edustajana, joka ei voi missään tapauksessa koskettaa nykylukijaa millään tavalla. Toisaalta pidän yleensä enemmän 1800-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta kuin nykyisestä joten päätin kokeilla Jungarin taru- nimistä romaania. Tuosta innostuin niin paljon, että aloin lukea kaikkea muutakin Topeliuksen kirjoittamaa. Välskärin kertomuksille en oikein lämmennyt, joista ehdin lukea vain ensimmäisen kirjan. Liian sotahistoria-pitoinen minun makuuni.

Historian opiskelijana ja harrastajana etsin tietenkin historiallista viihdettä kirjallisuuden ja elokuvien puolelta, mutta harvoin olen historialliseen fiktioon tyytyväinen. Se keskittyy turhan usein joukkotaistelukohtauksiin huipputehosteilla tai pistää selkeästi nykyaikaiset sankarit seikkailemaan kivoissa historiallisissa kulisseissa (esimerkkeinä tästä Kaari Utrion koko tuotanto ja elokuva Kingdom of Heaven) Tai, mikä pahinta, suhtautuu ivallisesti ja jollain tavalla väheksyen kuvaamaansa aikakauteen (taas Kaari Utrion 1800-luvun alkupuolelle sijoittuvat kirjat) Lisäksi, historiallinen fiktio elää trendien mukaan: tietyt aiheet kiinnostavat ja toiset taas eivät. Yhtä varmaa kuin Ylen näyttämien Austen-filmatisointien empirepukujen väistämättomyys on se, ettei ihan lähiaikoina tulla tekemään suuremman luokan elokuvaa tai sarjaa isostavihasta. Tai mistään Ruotsin vallan ajan tapahtumasta.

Osa Topeliuksen viehätyksestä johtuu siis siitä, että tarinat sijoittuvat aikakausiin, joista en etukäteen tiedä lähes mitään (mikä alan puolesta on todella häpeällistä). Sitäpaitsi, mikä oikeasti olisi kiinnostavampi aihe kuin ruotsalainen hovijuonittelu? Topeliuksella on myos muita hyveitä aiheiden lisäksi: nykyaikana jo kadonnut romanttinen käsitys sekä kansoista että ihmisistä, ajoittainen kuiva huumori ja selittelevä tapa kirjoittaa (tietysti 1800-luvun kirjoitustavalla ei nykyään saada Finlandia-palkintoa, mutta se hidastaa lukutapaani tavanomaisesta ahmimisesta hitaaksi nautiskeluksi)
Pikku miinuksina mainittakoon jonkinlainen herätyskristillinen paatos, joka, vaikka onkin osa Topeliuksen kirjojen kauneutta, menee välillä liian pitkälle näin uskonnollisesti epäilevälle lukijalle. Ja, vaikka en pasifisti olekaan, en suoranaisesti näe mitään kadehdittavaa teini-ikäisten sotilaiden kuolemassa - hyvänen aika sentään - kuninkaan - puolesta.

Ulkosuomalaisen kotimaanmatkoihin kuuluu todellisuuspakoinen nostalgia, jossa vältellään festariorvellystä ja luetaan topeliaanisia sankaritarinoita perheen kanssa seurustelun ja hienoissa kansallismaisemissa matkailun lomassa.

Een jälkeen kun on vuoden saanut kuulla yliopistossa miten kaikki entisten aikojen arvot: uhrautuvuus, itsekieltämys, kunnia jne ovat pelkkää ideologisen hegemonian luomaa kontrollia, on välillä pakko paeta menneiden aikojen optimismiin ja romanttiseen ihmiskuvaan. Oli se sitten totta tai ei.

Pitää kuitenkin vierottautua varovasti ja välttää mitään Ballardin tapaista supernihilismiä monen kuukauden ajan. Maamme-kirja tulee onneksi kohta postilaatikkoon!

Toinen venereissu

Vaikka modernismin klassikoista ja ns. korkeakulttuurista ei saisi varmaan puhua samassa lauseessa kauhun kanssa, en voi malttaa olla vertailematta täällä hiukan Pimeyden Sydäntä ja George R Martinin vampyyrikirjaa Fevre Dream. Fevre Dreamin genre, teemat ja tyyli on tietenkin aivan toinen, mutta siinäkin matkustetaan sekä jokiveneellä pahaenteisissä maisemissa että pohditaan ihmisyyden ja sivilisaation syvintä merkitystä.

Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun Syvään Etelään, plantaasimaille. Kovapintainen kapteeni lähtee matkaan salaperäisen matkustajan kanssa, jota seuraa epäilyttävä retkue vain oisin liikkeillä olevaa väkeä. Tämän kirjan vampyyrit ovat ihmistä vanhempi laji, jotka kutsuvat ihmisiä "kauniiksi karjakseen" ja joiden keskinäinen dynamiikka tuo mieleen susilauman. Vampyyrien kulttuuriin kuuluu ehdoton auktoriteetin seuraaminen ja näin kaksi alfa-vampyyria: absoluuttisen paha Damon Julian ja vampyyrien messiaaksi haaveileva Joshua York, taistelevat johtajan asemasta.

Joshua on ehkä vampyyrikirjallisuuden oudoin sankari: hän yrittää tuoda vampyyrilajinsa "valoon" (vaikka ei kestäkään aurinkoa montaa tuntia), kehittää lääkejuoman, jota nauttimalla vampyyrit pääsevät eroon verenjanostaan ja muutenkin pyrkii taistelemaan pedonluontoaan vastaan. Hänen mielestään vampyyrien pedonluonne on estänyt näitä luomasta sivilisaatiota: taidetta, runoutta, teknologiaa ... koska kaikki energia, taidot ja tahto on käytetty metsästykseen ja ihmisiltä piileskelyyn. Lukija alkaa väkisinkin miettiä - onko tämä oikein? Mitä tapahtuu, kun kokonainen laji pakotetaan, kemiallisesti, luopumaan luonteestaan ja muuttumaan enemmän ihmisten kaltaisiksi. Onko ihmisten kulttuurin nopea kehitys luonut olosuhteet, joissa vampyyrien ainoa keino selviytyä, on luopua vampyyrinluonteestaan?

Tästä kirjasta on turha etsiä romanssia, vampyyrierotiikkaa tai Twilightia. Ihminen ei voi muuttua vampyyriksi ja vampyyrit ovat lähes aseksuaaleja - mitä nyt kerran sadassa vuodessa ehkä innostuvat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on tapa, jolla vampyyrit manipuloivat vallanhaluisia ihmisiä orjikseen - opettavat näitä huvikseen kannibaaleiksi ja lupailevat ikuista elämää, vaikka tietävät, ettei se tule milloinkaan toteutumaan. Amerikan Etelävaltiot sopivat tähän tarinaan - orjuuden aikana ihmishenki oli siellä hollässä ja ihmisten julmuus vertautuu hyvin vampyyrien vastaavaan. Romanssin tilalla on kertomus kahden miehen -ja eri lajin - välisestä ystävyydestä.

Tämän kirjan ansiosta innostuin romantiikan ajan runoilijoista, kuten Byronista ja Shelleystä, joita kirjassa aina välillä siteerataan. Jos vampyyrit jaksavat vielä kiehtoa, mutta teiniromanssit tai Poppy Z. Brite-tyylinen fanfiction ei ole se oma laji, tämä kirja tarjoaa nautinnollisen matkan - noh, pimeyden sydämeen. Runollisuuden ja moraalisen pohdinnan lisäksi verta ja suolenpätkiä piisaa K18-merkinnän edestä, mikä näin kauniissa teoksessa tuntui todella järkyttävältä.

Matka kirjallisuudentutkimuksen synkkään ytimeen

Viikon kurssikirjani - Joseph Conradin Pimeyden Sydän on hankala tapaus arvioitavaksi. Jo senkin takia, että luen noloa genrekirjallisuutta ja vältän modernismin klassikoita kuin Mustaa Surmaa (rasistinen termi. kirjallisuudentutkijan huomautus)
Conrad kirjoittaa vaikealla tavalla, joka kuitenkin muuttuu kiehtovaksi, kun siihen pääsee sisälle. Tarina alkaa kohtuu normaalisti, kuvaa painajaisenomaisesti Belgian Kongon siirtomaamaisemaa, joka vilisee kertojan ohi, tämän matkustaessa jokilaivalla kohti päämääräänsä ja muuttuu lopussa kuumeisen katkonaiseksi. Tämä nimenomaan on tarina, jota lukiessa ajattelee kuumetta (ja nähtävästi Conrad sairastuikin omalla Kongonmatkallaan), joka vain nousee viimeisen luvun lähestyessä.
Pimeyden Sydän on pahasti ylianalysoitu akateemisella puolella. Pieni, mutta tunnelmallinen ja syvällinen tarina, joka on nyt ajettu vaikka minkä postkolonialistisen, freudilaisen ja marxilaisen mankelin läpi. Joku professori tulkitsee vuorotellen joen ja laivan fallokseksi ja menee itsekin sekaisin mikä nyt sitten lopuksi symboloi mitäkin. Oma yliopistoni panostaa eipäs-juupas-kiistaan rasismin tiimoilta joten koko seminaari tullaan epäilemättä riitelemään siitä, oliko Conrad rasisti vai ei. Hänne kertojansa käyttää hyvin rasistista kieltä ja tietenkin jokaisen fiktiivisen henkilon mielipiteet ovat kirjailijan mielipiteitä. Ai ei vai? Tuhat kirjallisuudentutkijaa ei voi olla väärässä, ei mitään vastalauseita!

Mitä rasismiin tulee, tämän kirjan voi todellakin tulkita ihan miten oma puolue salliikin. Ensin kertoja sanoo eurooppalaisittain pukeutuneiden afrikkalaisten olevan kuin koiria polvihousuissa. Kuitenkin samassa kirjassa, sama henkilo pitää sivilisaatiota asiana, joka nopeasti rapisee jokaisen päältä. Hänen silmissään eurooppalaisen kokemus afrikkalaisista on samanlainen kuin Antiikin roomalaisten kokemus Britanniasta, näiden matkustaessa Thames-jokea pitkin. Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella? Että Conrad oli rasisti? Että Conradin mielestä koko ihmiskunta koostui eläimistä polvihousuissa, valmiina päästämään primitiiviset viettinsä valloilleen?

Entä tuo mystinen herra Kurtz sitten? Tuomassa valistusta, vaurautta ja valoa... päätyen kannattamaan kansanmurhaa? Hänen hahmoonsa liittyy erikoisia, antropologian inspiroimia teorioita, jotka seminaarissa tullan epäilemättää sivuuttamaan nopeasti...

Indiana Jonesin edeltäjät ja goottikauhua viidakossa

Mikään ei periaatteessa ole helpompaa ja vähemmän palkitsevaa, kuin 1800-1900-lukujen vaihteen imperialistisen seikkailukirjallisuuden analysointi ummehtuneessa seminaariluokassa, brittiopiskelijoiden yltyessä sellaiseen itseruoskintaan, että Dan Brownin pahat katolisetkin kalpenisivat järkytyksestä. Onneksi kuitenkin jotkut näistä Indiana Jonesin edeltäjistä ovat niin merkillisiä, että jokainen yritys selitellä niitä binäärioppositioilla tai "valkoisella katseella" (tiedän kyllä, että lupasin pitää blogin jargonvapaana, mutta nämä termit ovat vain niin herkullisia) tuntuu vähän naurettavalta. Yksi esimerkki tällaisesta analyysiä pakenevasta teoksesta on Rider Haggardin "She" (suomennettu nimellä "Kuolematon Kuningatar")

"She" on yksi näistä vahingossa nerokkaiksi muuttuvista kirjoista, joka alkaa todellakin aivan kuin Indiana Jonesit tai sarjakuvapuolella Tintit: arkeologia yhdistetään nykyajan mysteereihin, joita urheat länsimaiset sankarit lähtevät selvittelemään eksoottisiin kaukomaihin. Kuitenkin tämän kirjan sankarit ovat varsin merkillinen parivaljakko: apinan näkoinen, ruma, mutta älykäs ja rohkea tutkija ja hänen suojattinsa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin typeräksi blondiksi. Tämä kaunokainen, nuori mies nimeltä Leo on todellakin kirjassa mukana pelkkänä naisten ihastelun ja rakkauden kohteena, kultakutrisena seksisymbolina, jälleensyntyneenä kreikkalaisena sankarina, jolla ei jalosta alkuperästään huolimatta ole luonnetta ollenkaan. Tarinan femme fatale on 2000 vuotta vanha barbaarikansan kuningatar, yhtä kaunis kuin älykäskin, arabinainen nimeltää Ayesha.

Kirja alkaa tavanomaisena siirtomaaseikkailuja, jossa paetaan krokotiilien kynsistä, kohdataan villejä ja matkustetaan uskollisten palvelijoiden seurassa. Loppupuolella taas eletään vanhoissa hautakammioissa, tanssitaan muumioista valmistettujen soihtujen palaessa, kolutaan kadonneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka ovat aina vain vanhempia ja vanhempia (aloin jo odottaa merkkejä Suuresta Cthulhusta) ja paljastetaan ikuisen elämän salaisuus. Kirja siis kiihdyttää kierroksia loppua kohden ihastuttavalla tavalla, päätyen kauhutarinaksi, joka on visuaalisuudellaan suorastaan häikäisevä.

Suomalainen sensuuri tunnetusti oli sitä mieltä, että suomalaiset aikuisetkaan eivät kestä kauhua ja näin ollen kauhukirjallisuutta on suomennettu vähänlaisesti. "She" suomennettiin kuitenkin jo 1920-luvulla, osana "parhaita nuortenkirjoja" -sarjaa, mitä voi näin jälkikäteen vain ihmetellä. Suomennos on herkullisen vanhanaikainen, mutta valitettavan valikoiva - suomentaja on poistanut alkuperäisteoksen arkeologiset selostukset ja mielenkiintoisen filosofiset pohdiskelut, joita kirjailija on lisäillyt alaviitteisiin.
Erikseen mainittakoon vielä Rudolf Koivun päälikansi, joka on todella kaunis ja paras niistä, jotka olen itse nähnyt. Oman versioni maksoi pari euroa kirpputorilla.

Ps. Huomasin tätä kirjoitustani tarkistaessani todella monta kirjoitusvirhettä, joissa olin yrittänyt kirjoittaa suomea englantilaisella kieliopilla. Tämä loyto saa minut kauhun valtaan - englanninkieleni ei suinkaan ole täydellistä ja suomeni alkaa takkuilla - täytyy siis kirjoittaa suomeksi sitäkin enemmän, että rakas äidinkieli pysyy notkeana.