Lupa tappaa

James Hogg ja The Private Memoirs and Confessions of a Justified Sinner

Tämä "ensimmäisen aallon" goottikauhuun yleensä luettu kirja vuodelta 1824, on mestariteos, joka tutkii uskonnollista fanaattisuutta nokkelasti, hauskasti, oivaltavasti ja pelottavasti. Luonnollisesti en voisi olla pitämättä kirjasta, joka käsittelee niinkin kiehtovia aiheita kuin kalvinismia, ihmisluonnon heikkoutta ja paholaista, puhumattakan veljesvihasta. Kirjaa lukiessa tuli useasti mieleen, että tuo skottilainen lammaspaimen ja runoilija, kirjan luonut James Hogg on suorastaan sukulaissieluni. Näin suomalaisen kannalta ainoa vika suomentamattomassa kirjassa on paikoitellen hankala skottimurre, jota palvelijat yms. rahvas viljelee. Kirjan takaosassa oli onneksi sanasto, mutta eipä sitä ollut mitenkään erityisen nautinnollista selailla tarinaa lukiessa...


Tarina alkaa epäonnistuneesta avioliitosta äärikalvinistisen vaimon ja maallisen miehen välillä, joka päätyy asumuseroon ja siihen, että pariskunnan pojat kasvatetaan erillään toisistaan. Nuorempi pojista kasvaa äitiäänkin pahemmaksi fanaatikoksi ja alka uskoa (epärehellisestä ja kavalasta luonteestaan huolimatta) olevansa yksi niistä valituista, jotka pääsevät taivaaseen, tekivät mitä tahansa elämänsä aikana. Hän vihaa vanhempaa veljeään ja isänsä perijää ja vainoaa tätä tavalla, joka on ajaa koko lähiseudun sekasorron valtaan. Avukseen, oppaakseen ja ainoaksi ystäväkseen nuorukainen saa salaperäisen, maagisia kykyjä omaavan nuoren miehen, jonka kaikkea muuta kuin puhdasoppisten kalvinististen opetusten mukaan pelastetuksi valittu saa vapaasti murhata pahat ihmiset, kuten perinnon tiellä olevat sukulaiset... Näin alkaa kaikkea muuta kuin hyvillä aikeilla kivetty alamäki suoraa... noh, huonostihan siinä käy, kun paholaisen päästää uskonnolliseksi opastajakseen. Kirjan loppupuolella nuorukaista jo käy sääliksi, vaikka hänellä ei tunnu olevan yhtään hyvää luonteenpiirrettä.


Kirja on kaksiosainen, ja kertoo tavallaan saman tarinan kahteen kertaan. Ensin täysin normaaliin tapaan, hiukan yliluonnollisena murhamysteerinä, sitten, kuten kirjan nimi lupaa, murhaajan itsensä muistiinpanojen kautta. Tarina on aidosti synkkä, ahdistava ja vaatii paljon lukijalta, mutta samaan aikaan siinä on outoa ja oivaltavaa huumoria.

Oma lukunsa ovat päälikannet.Tämä on minun versioni. Kirjassa ei kyllä surmata yhtään valkoisiin pukeutunutta neitoa ja ääriprotestantit eivät taatusti kanna rukousnauhoja mukanaan, mutta ainakin on synkkä ja uskontoon liittyvä kuva!




Tämä näkojään William Blaken kuva kieltämättä sopii kirjan aidosti outoon tunnelmaan,




Niin, sijoittuuhan se Skotlantiin ja kansanpuku (johon 1700-luvulla ei muuten kuulunut lyhyttä kilttiä) mainitaankin pariin kertaan. Päälikansi silti lupaa reipashenkistä historiallista seikkailua


Mutta mikä nerous, tyylikkyys ja kauneus tässä vanhemmassa versiossa!

Rebel Sell- kapinoi ja osta

Rebel Sell päätyi käsiini, koska etsin kriittistä luettavaa skeittikulttuurista. Ylistävää ja pilvissä leijuvaa luettavaahan yliopiston kirjastosta loytää pilvin pimein- juuri vähän aikaa sitten loysin sellaisenkin artikkelin, jonka mukaan skeittikulttuuri kapinoi materialismia, toissäkäyntiä, konformismia ja kapitalistista kaupunkikuvaa vastaan.

Materialismia vastaan?

Heh heh. Selvästikään sen artikkelin kirjoittaja ei ainakaan ole käynyt länsimaiden ulkopuolella skeittareita haastattelemassa.

Rebel Sell esittääkin, että, toisin kuin vastakulttuurien ja alakulttuurien edustajat antavat ymmärtää, valtakulttuuri, Mainstream, ei vaadi konformismia eikä konformismi myoskään ole se, millä bisnestä pyoritetään. Päin vastoin. Kapinallisuus, joukosta erottuminen, vaihtoehtoisuus - nämä kaikki pyorittävät miljardibisnestä. Ne ovat osa "systeemiä", eivät sitä vastaan kapinointia.
Kirjan kahden kirjoittajan mukaan aivan todellisia yhteiskunnallisia ongelmia ei saada ratkaistua, koska 60-luvusta lähtien niitä on yritetty ratkaista vastakulttuurin keinoin, ei todellisella poliittisella vaikuttamisella. LSD, love-init ja myohemmillä vuosikymmenillä katujen valtaamiset ja vastaavat eivät johda mihinkään. Vastakulttuuri on osa valtakulttuuria ja jopa ruokkii sitä - esimerkkinä kirjoittajat kertovat miten mm. konformistisella 50-luvulla miehet eivät käyttäneet juuri ollenkaan rahaa vaatteisiin ja pitivät samaa pukua koko viikon - vasta alakulttuurien tultua muotiin alkoi bisnes kannattaa miestenosastollakin.


En ole taloustutkimuksen asiantuntija, joten en osaa ottaa kantaa siihen, miten paljon virhepäätelmiä kirjoittajat tekevät markkinatalouden analyysin suhteen. Pidän luvusta, jossa käsitellään Freudilaista ja Hobbesilaista näkemystä sivilisaatioista ja viettien tukahduttamisesta. On aina hienoa, kun akateemikko ymmärtää, että Freudilaisuus on vain yksi teoria muiden joukossa, eikä mikään luonnonlaki. Hobbesin mainetta on siis syytä pitää vielä yllä kaikkien näiden vuosisatojen jälkeenkin.


Kirja käsittelee asioita, jotka ovat vaivanneet minua itseäni jo pitkään. Oma yliopistonihan tunnetusti kannattaa tuota vastakulttuuriajattelua, mutta minusta se ei ole ikinä vaikuttanut missään suhteessa vedenpitävältä. Tämä tuli erityisen paljon esille debaatissa, jota kävin sekä professorini, että opiskelutovereitteni kanssa Brightonin Mayday-mellakan jälkeen. Minusta on itsestäänselvyys, että asetehdas ei sulje oviaan keskellä pahinta lamaa, vaikka miten hajoitettaisiin McDonaldsin ikkunoita ja hypittäisiin 1800-luvulla rakennetun Fish &Ships-kioskin katolla. Ennen kaikkea minusta on ilman muuta selvää, että tuolla tavalla toimivat ihmiset välittävän enemmän kapinallisesta hauskanpidosta kuin varsinaisesta (tosielämässä pitkäveteisestä ja hankalasta) poliittisesta vaikuttamisesta.

Ja entäs skeittaus?
"Ohikulkevat bisnesmiehet saattavat katsoa sinua paheksuvasti ja vartijat ajaa sinut pois"
Siinä sitä tilan haltuunottoa ja vallankumouksellisuutta kerrakseen.
Kuka nyt ei haluaisi 15-vuotiaana saada paheksuvia katseita pukumiehiltä?

Vanhentuneet kansalliskirjailijat osoittautuvat kiinnostaviksi

Lomallani Suomessa luin lähes ainoastaan Zacharias Topeliuksen tarinoita. Ei mikään kaikista trendikkäin ratkaisu, mutta innostuin kirjailijasta aivan tosissani.

Olen pitkään pitänyt kirjailijaa osana tätä kesyä ja ruotsinkielistä kansallisperintoämme, romantiikan edustajana, joka ei voi missään tapauksessa koskettaa nykylukijaa millään tavalla. Toisaalta pidän yleensä enemmän 1800-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta kuin nykyisestä joten päätin kokeilla Jungarin taru- nimistä romaania. Tuosta innostuin niin paljon, että aloin lukea kaikkea muutakin Topeliuksen kirjoittamaa. Välskärin kertomuksille en oikein lämmennyt, joista ehdin lukea vain ensimmäisen kirjan. Liian sotahistoria-pitoinen minun makuuni.

Historian opiskelijana ja harrastajana etsin tietenkin historiallista viihdettä kirjallisuuden ja elokuvien puolelta, mutta harvoin olen historialliseen fiktioon tyytyväinen. Se keskittyy turhan usein joukkotaistelukohtauksiin huipputehosteilla tai pistää selkeästi nykyaikaiset sankarit seikkailemaan kivoissa historiallisissa kulisseissa (esimerkkeinä tästä Kaari Utrion koko tuotanto ja elokuva Kingdom of Heaven) Tai, mikä pahinta, suhtautuu ivallisesti ja jollain tavalla väheksyen kuvaamaansa aikakauteen (taas Kaari Utrion 1800-luvun alkupuolelle sijoittuvat kirjat) Lisäksi, historiallinen fiktio elää trendien mukaan: tietyt aiheet kiinnostavat ja toiset taas eivät. Yhtä varmaa kuin Ylen näyttämien Austen-filmatisointien empirepukujen väistämättomyys on se, ettei ihan lähiaikoina tulla tekemään suuremman luokan elokuvaa tai sarjaa isostavihasta. Tai mistään Ruotsin vallan ajan tapahtumasta.

Osa Topeliuksen viehätyksestä johtuu siis siitä, että tarinat sijoittuvat aikakausiin, joista en etukäteen tiedä lähes mitään (mikä alan puolesta on todella häpeällistä). Sitäpaitsi, mikä oikeasti olisi kiinnostavampi aihe kuin ruotsalainen hovijuonittelu? Topeliuksella on myos muita hyveitä aiheiden lisäksi: nykyaikana jo kadonnut romanttinen käsitys sekä kansoista että ihmisistä, ajoittainen kuiva huumori ja selittelevä tapa kirjoittaa (tietysti 1800-luvun kirjoitustavalla ei nykyään saada Finlandia-palkintoa, mutta se hidastaa lukutapaani tavanomaisesta ahmimisesta hitaaksi nautiskeluksi)
Pikku miinuksina mainittakoon jonkinlainen herätyskristillinen paatos, joka, vaikka onkin osa Topeliuksen kirjojen kauneutta, menee välillä liian pitkälle näin uskonnollisesti epäilevälle lukijalle. Ja, vaikka en pasifisti olekaan, en suoranaisesti näe mitään kadehdittavaa teini-ikäisten sotilaiden kuolemassa - hyvänen aika sentään - kuninkaan - puolesta.

Ulkosuomalaisen kotimaanmatkoihin kuuluu todellisuuspakoinen nostalgia, jossa vältellään festariorvellystä ja luetaan topeliaanisia sankaritarinoita perheen kanssa seurustelun ja hienoissa kansallismaisemissa matkailun lomassa.

Een jälkeen kun on vuoden saanut kuulla yliopistossa miten kaikki entisten aikojen arvot: uhrautuvuus, itsekieltämys, kunnia jne ovat pelkkää ideologisen hegemonian luomaa kontrollia, on välillä pakko paeta menneiden aikojen optimismiin ja romanttiseen ihmiskuvaan. Oli se sitten totta tai ei.

Pitää kuitenkin vierottautua varovasti ja välttää mitään Ballardin tapaista supernihilismiä monen kuukauden ajan. Maamme-kirja tulee onneksi kohta postilaatikkoon!

Toinen venereissu

Vaikka modernismin klassikoista ja ns. korkeakulttuurista ei saisi varmaan puhua samassa lauseessa kauhun kanssa, en voi malttaa olla vertailematta täällä hiukan Pimeyden Sydäntä ja George R Martinin vampyyrikirjaa Fevre Dream. Fevre Dreamin genre, teemat ja tyyli on tietenkin aivan toinen, mutta siinäkin matkustetaan sekä jokiveneellä pahaenteisissä maisemissa että pohditaan ihmisyyden ja sivilisaation syvintä merkitystä.

Fevre Dream sijoittuu 1800-luvun Syvään Etelään, plantaasimaille. Kovapintainen kapteeni lähtee matkaan salaperäisen matkustajan kanssa, jota seuraa epäilyttävä retkue vain oisin liikkeillä olevaa väkeä. Tämän kirjan vampyyrit ovat ihmistä vanhempi laji, jotka kutsuvat ihmisiä "kauniiksi karjakseen" ja joiden keskinäinen dynamiikka tuo mieleen susilauman. Vampyyrien kulttuuriin kuuluu ehdoton auktoriteetin seuraaminen ja näin kaksi alfa-vampyyria: absoluuttisen paha Damon Julian ja vampyyrien messiaaksi haaveileva Joshua York, taistelevat johtajan asemasta.

Joshua on ehkä vampyyrikirjallisuuden oudoin sankari: hän yrittää tuoda vampyyrilajinsa "valoon" (vaikka ei kestäkään aurinkoa montaa tuntia), kehittää lääkejuoman, jota nauttimalla vampyyrit pääsevät eroon verenjanostaan ja muutenkin pyrkii taistelemaan pedonluontoaan vastaan. Hänen mielestään vampyyrien pedonluonne on estänyt näitä luomasta sivilisaatiota: taidetta, runoutta, teknologiaa ... koska kaikki energia, taidot ja tahto on käytetty metsästykseen ja ihmisiltä piileskelyyn. Lukija alkaa väkisinkin miettiä - onko tämä oikein? Mitä tapahtuu, kun kokonainen laji pakotetaan, kemiallisesti, luopumaan luonteestaan ja muuttumaan enemmän ihmisten kaltaisiksi. Onko ihmisten kulttuurin nopea kehitys luonut olosuhteet, joissa vampyyrien ainoa keino selviytyä, on luopua vampyyrinluonteestaan?

Tästä kirjasta on turha etsiä romanssia, vampyyrierotiikkaa tai Twilightia. Ihminen ei voi muuttua vampyyriksi ja vampyyrit ovat lähes aseksuaaleja - mitä nyt kerran sadassa vuodessa ehkä innostuvat. Mielenkiintoinen yksityiskohta on tapa, jolla vampyyrit manipuloivat vallanhaluisia ihmisiä orjikseen - opettavat näitä huvikseen kannibaaleiksi ja lupailevat ikuista elämää, vaikka tietävät, ettei se tule milloinkaan toteutumaan. Amerikan Etelävaltiot sopivat tähän tarinaan - orjuuden aikana ihmishenki oli siellä hollässä ja ihmisten julmuus vertautuu hyvin vampyyrien vastaavaan. Romanssin tilalla on kertomus kahden miehen -ja eri lajin - välisestä ystävyydestä.

Tämän kirjan ansiosta innostuin romantiikan ajan runoilijoista, kuten Byronista ja Shelleystä, joita kirjassa aina välillä siteerataan. Jos vampyyrit jaksavat vielä kiehtoa, mutta teiniromanssit tai Poppy Z. Brite-tyylinen fanfiction ei ole se oma laji, tämä kirja tarjoaa nautinnollisen matkan - noh, pimeyden sydämeen. Runollisuuden ja moraalisen pohdinnan lisäksi verta ja suolenpätkiä piisaa K18-merkinnän edestä, mikä näin kauniissa teoksessa tuntui todella järkyttävältä.

Matka kirjallisuudentutkimuksen synkkään ytimeen

Viikon kurssikirjani - Joseph Conradin Pimeyden Sydän on hankala tapaus arvioitavaksi. Jo senkin takia, että luen noloa genrekirjallisuutta ja vältän modernismin klassikoita kuin Mustaa Surmaa (rasistinen termi. kirjallisuudentutkijan huomautus)
Conrad kirjoittaa vaikealla tavalla, joka kuitenkin muuttuu kiehtovaksi, kun siihen pääsee sisälle. Tarina alkaa kohtuu normaalisti, kuvaa painajaisenomaisesti Belgian Kongon siirtomaamaisemaa, joka vilisee kertojan ohi, tämän matkustaessa jokilaivalla kohti päämääräänsä ja muuttuu lopussa kuumeisen katkonaiseksi. Tämä nimenomaan on tarina, jota lukiessa ajattelee kuumetta (ja nähtävästi Conrad sairastuikin omalla Kongonmatkallaan), joka vain nousee viimeisen luvun lähestyessä.
Pimeyden Sydän on pahasti ylianalysoitu akateemisella puolella. Pieni, mutta tunnelmallinen ja syvällinen tarina, joka on nyt ajettu vaikka minkä postkolonialistisen, freudilaisen ja marxilaisen mankelin läpi. Joku professori tulkitsee vuorotellen joen ja laivan fallokseksi ja menee itsekin sekaisin mikä nyt sitten lopuksi symboloi mitäkin. Oma yliopistoni panostaa eipäs-juupas-kiistaan rasismin tiimoilta joten koko seminaari tullaan epäilemättä riitelemään siitä, oliko Conrad rasisti vai ei. Hänne kertojansa käyttää hyvin rasistista kieltä ja tietenkin jokaisen fiktiivisen henkilon mielipiteet ovat kirjailijan mielipiteitä. Ai ei vai? Tuhat kirjallisuudentutkijaa ei voi olla väärässä, ei mitään vastalauseita!

Mitä rasismiin tulee, tämän kirjan voi todellakin tulkita ihan miten oma puolue salliikin. Ensin kertoja sanoo eurooppalaisittain pukeutuneiden afrikkalaisten olevan kuin koiria polvihousuissa. Kuitenkin samassa kirjassa, sama henkilo pitää sivilisaatiota asiana, joka nopeasti rapisee jokaisen päältä. Hänen silmissään eurooppalaisen kokemus afrikkalaisista on samanlainen kuin Antiikin roomalaisten kokemus Britanniasta, näiden matkustaessa Thames-jokea pitkin. Mitä tuosta nyt pitäisi ajatella? Että Conrad oli rasisti? Että Conradin mielestä koko ihmiskunta koostui eläimistä polvihousuissa, valmiina päästämään primitiiviset viettinsä valloilleen?

Entä tuo mystinen herra Kurtz sitten? Tuomassa valistusta, vaurautta ja valoa... päätyen kannattamaan kansanmurhaa? Hänen hahmoonsa liittyy erikoisia, antropologian inspiroimia teorioita, jotka seminaarissa tullan epäilemättää sivuuttamaan nopeasti...

Indiana Jonesin edeltäjät ja goottikauhua viidakossa

Mikään ei periaatteessa ole helpompaa ja vähemmän palkitsevaa, kuin 1800-1900-lukujen vaihteen imperialistisen seikkailukirjallisuuden analysointi ummehtuneessa seminaariluokassa, brittiopiskelijoiden yltyessä sellaiseen itseruoskintaan, että Dan Brownin pahat katolisetkin kalpenisivat järkytyksestä. Onneksi kuitenkin jotkut näistä Indiana Jonesin edeltäjistä ovat niin merkillisiä, että jokainen yritys selitellä niitä binäärioppositioilla tai "valkoisella katseella" (tiedän kyllä, että lupasin pitää blogin jargonvapaana, mutta nämä termit ovat vain niin herkullisia) tuntuu vähän naurettavalta. Yksi esimerkki tällaisesta analyysiä pakenevasta teoksesta on Rider Haggardin "She" (suomennettu nimellä "Kuolematon Kuningatar")

"She" on yksi näistä vahingossa nerokkaiksi muuttuvista kirjoista, joka alkaa todellakin aivan kuin Indiana Jonesit tai sarjakuvapuolella Tintit: arkeologia yhdistetään nykyajan mysteereihin, joita urheat länsimaiset sankarit lähtevät selvittelemään eksoottisiin kaukomaihin. Kuitenkin tämän kirjan sankarit ovat varsin merkillinen parivaljakko: apinan näkoinen, ruma, mutta älykäs ja rohkea tutkija ja hänen suojattinsa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua muuksi kuin typeräksi blondiksi. Tämä kaunokainen, nuori mies nimeltä Leo on todellakin kirjassa mukana pelkkänä naisten ihastelun ja rakkauden kohteena, kultakutrisena seksisymbolina, jälleensyntyneenä kreikkalaisena sankarina, jolla ei jalosta alkuperästään huolimatta ole luonnetta ollenkaan. Tarinan femme fatale on 2000 vuotta vanha barbaarikansan kuningatar, yhtä kaunis kuin älykäskin, arabinainen nimeltää Ayesha.

Kirja alkaa tavanomaisena siirtomaaseikkailuja, jossa paetaan krokotiilien kynsistä, kohdataan villejä ja matkustetaan uskollisten palvelijoiden seurassa. Loppupuolella taas eletään vanhoissa hautakammioissa, tanssitaan muumioista valmistettujen soihtujen palaessa, kolutaan kadonneiden sivilisaatioiden raunioita, jotka ovat aina vain vanhempia ja vanhempia (aloin jo odottaa merkkejä Suuresta Cthulhusta) ja paljastetaan ikuisen elämän salaisuus. Kirja siis kiihdyttää kierroksia loppua kohden ihastuttavalla tavalla, päätyen kauhutarinaksi, joka on visuaalisuudellaan suorastaan häikäisevä.

Suomalainen sensuuri tunnetusti oli sitä mieltä, että suomalaiset aikuisetkaan eivät kestä kauhua ja näin ollen kauhukirjallisuutta on suomennettu vähänlaisesti. "She" suomennettiin kuitenkin jo 1920-luvulla, osana "parhaita nuortenkirjoja" -sarjaa, mitä voi näin jälkikäteen vain ihmetellä. Suomennos on herkullisen vanhanaikainen, mutta valitettavan valikoiva - suomentaja on poistanut alkuperäisteoksen arkeologiset selostukset ja mielenkiintoisen filosofiset pohdiskelut, joita kirjailija on lisäillyt alaviitteisiin.
Erikseen mainittakoon vielä Rudolf Koivun päälikansi, joka on todella kaunis ja paras niistä, jotka olen itse nähnyt. Oman versioni maksoi pari euroa kirpputorilla.

Ps. Huomasin tätä kirjoitustani tarkistaessani todella monta kirjoitusvirhettä, joissa olin yrittänyt kirjoittaa suomea englantilaisella kieliopilla. Tämä loyto saa minut kauhun valtaan - englanninkieleni ei suinkaan ole täydellistä ja suomeni alkaa takkuilla - täytyy siis kirjoittaa suomeksi sitäkin enemmän, että rakas äidinkieli pysyy notkeana.

Sankareita ja keisareita

Alunperin kiinnostuin Plutarkhoksen Kuuluisien miesten elämänkertoja-historiikista Ranskan vallankumouksen ansiosta. Roomalainen elämänkertateos inspiroi ainakaan näytelmäkirjailijoita Shakespearesta saakka, mutta 1700-luvulla siitä tuli suosittu sekä ideologisista syistä, että antiikki-muodin sivutuotteena. Ranskan vallankumouksen aikana se antoi inspiraatiota poliitikoille ja wannabe-marttyyreille - kuten Charlotte Cordaylle, Marat'n murhaajalle, joka piti Brutusta esikuvanaan. Kirjan suomennos alkaa mielenkiintoisella 50-luvun alkupuheella, jossa arvioidaan kirjoittajaa tavalla, joka on nykylukijalle melkein yhtä eksoottista kuin antiikin Roomakin. New Age ei tainnut olla kovassa huudossa 50-luvulla, koska alkupuheen lopussa suomentaja toteaa nykylukijalle tuottavan vaikeuksia ymmärtää roomalaisten luottamusta ennemerkkeihin.

Jos lukija kaipaa todella merkillistä maailmankatsomusta, jossa korostetaan kunniaa, uhrautuvuutta, uskollisuutta ja pidetään nautinnonhaluisuutta jotenkin tuomittavana, tällä pääsee oikeaan tunnelmaan. Ei mikään ihme, että Plutarkhos oli bestseller rokokooajan lopulla ja sitä seuraavaan uusklassismia piinasivat pitkään synkeät roomalaismiehet ja hiukan teatterimaiset taistelukohtaukset.

Elämänkerrat on kirjoitettu pohtivalla ja filosofisella otteella, keskittyen luonnekuvauksiin. Se on kiinnostava kurkistus Antiikkiin kaltaiselleni aloittelijalle ja herättää halun oppia lisää aikakaudesta. Suosittelen erityisesti Brutuksen elämänkertaa ja kehoitan vertaamaan sitä Rooma- sarjan antamaan kuvaan Brutuksesta. Kumpaa uskoisi, roomalaista historioitsijaa, jolla on taipumusta moralisointiin vai sensuurin puutteesta innostuneita kaapelikanavat tv-tuottajia?

Valomiekkoja ja kovia otteita

Olen aina pitänyt Star Warseista (tietysti niistä alkuperäisistä) niiden luoman kiehtovan maailman ja tietysti valomiekkojen takia. Star Warsin heikoin kohta on dialogi, joka oli vanhoissa elokuvissa hassua ja uusissa säälittävää. Tuon dialogiongelman takia kiinnostuin jossain vaiheessa Star Wars kirjoista, jotka olivat sentään oikeiden kirjailijoiden tuotoksia ja vahvempia tuolla saralla. Kirjoittajan näkokulmasta tuollainen franchise-kirjallisuus on sekä kiehtovaa, että uhkaavaa. Star Warsin puolella se avaa uusia mahdollisuuksia, kuten pelkästään Sithien keskinäisiin kahinoihin ja koulutusmetodeihin keskittyvät kirjat osoittavat. Sithit ovat aina kiehtoneet minua enemmän kuin jedit (punaiset valomiekat ja keltaiset silmät)

Samoihin akoihin kun filosofiankurssi oli vaikeimmillaan, aloin lukea aivot narikkaan-tunnelmissa Legacy of the Force -kirjasarjaa. Minun on usein vaikea loytää samaistumisenkohdetta fiktiosta, mutta jo sarjan ensimmäinen kirja sai minut samaistumaan hurjasti Jacen Soloon. Tuo Han ja Leia Solon poika ja Darth Vaderin lapsenlapsi osoittautui epäonnistuvaksi Sithiksi joka sai pahaa jälkeä aikaan, ennen kuin kuoli hurjassa kaksintaistelussa sisartaan vastaan. Jacen oli tällainen well intentioned extremist ja hänen mukaansa tarkoitus pyhitti kaikki keinot kiduttamisesta wookieiden metsien polttamiseen asti. Nautittavinta tuossa kirjasarjassa olivat Jacenin ja hänen metodejaan vastustavien sankarien dialogi. Oma itsetuntohan nousee siinä aina huomattavasti, kun tietää toisten vastustuksesta olevansa ehdottomasti oikeassa. Tästä pääsemme nyt siihen samaistumiseen. Oikeissa olosuhteissa minusta tulisi hirveän hyvä (tai kauhistuttavan huono) ääriliikkeen johtoportaan jäsen. Minulla on siihen sopivia luonteepiirteitä (ylimielisyys, epäilevä suhtautumien "kansaan", empatian puute vieraiden suhteen ja taipumus kannattaa kuria ja järjestystä)

Fiktiossa, varsinkin länsimaisessa sellaisessa, pahikset ovat yleensä puhtaita psykopaatteja, jotka nauttivat väkivallasta puhtaasta tappelemisen ilosta, nauravat demonisesti ja ovat muutenkin tosi rumia ja tosi pahoja. Tietysti historia osoittaa, että suurta tuhoa aiheuttavat aivan kansalleen parasta tarkoittavat ja itsestään liikoja luulevat johtajat, jotka ovat koska tahansa valmiita uhraamaan itsensä asiansa puolesta. Ranskan vallankumous (anteeksi) on tästä hyvä esimerkki - tosielämän Robespierre oli omahyväinen ja marttyyrihenkinen johtaja, joka eli vaatimattomasti ja yritti auttaa ystäviään. Malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun Rousseaulaiset fantasiat jalosta kansasta kohtaavat todellisuuden ja idealisti loytää itsensä ihan tavallisten opportunistien seurasta. Elokuvissa Robespierre on aina kuvattu jonkinlaisena Suurena Saatanana, joka uneksii koko Ranskan giljotiiniin joutumisesta. Periaatteessa länsimaisen fiktion pahis kulminoutuu hurjasti nauravaan Disney-hirvioon, joka lopussa heitetään rotkoon ja sen jälkeen kaikki tanssivat kukkaniityllä piiritanssia.

Ei mikään ihme, että koin ensimmäistä mangaani lukiessani miellyttävän yllätyksen. Japanilaisessa populaarikulttuurissa omasta mielestään hyvällä asialla olevat pahikset ovat vakiotavaraa - hassuksi sekoiluksi asti - kuten opimme Code Geassista.

Tiesin tietysti alusta asti, että Jacen kuolisi sarjan lopussa - Star Warsin logiikan mukaan tuollaisen henkilon olemassaolo liian pitkään on aina ongelmallista. Olin silti hyvin surullinen lopussa, enkä pelkästään King Learista lainatun kuolinkohtauksen takia.

Hankin vähän aikaa sitten uusimman Star Wars-romaanin, mutta se osoittautui ikäväksi. Minulla ei kerta kaikkiaan ole siinä ketään, jonka puolesta pelätä ja riemuita.

Laadusta ja outoudesta

Olen lukenut kirjoja laidasta laitaan 8-vuotiaasta asti. Sekä kirjallisuuden virallisia klassikoita, että heikkoa tusinatavaraa (Victoria Holtin kartanoromansseja), huumorimielessä heikkolaatuisia kulttikirjoja (Lost Souls) sekä loytänyt jossain vaiheessa omat suosikkini. Jotkut suosikkini eivät kuulu ns. kirjallisuuden kaanoniin (Runotytot), jotkut taas kuuluvat (Dostojevski) ja jotkut taas loytyvät halveksituista genreistä, kuten scifistä tai kauhusta.

Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että hyvä kirja ei välttämättä ole sama asia kuin hyvin kirjoitettu. Flaubertin Madame Bovary on kirjoitettu täydellisesti: kaikki langat solmitaan lopussa yhteen, ajankuva, luonnekuvaus ja kieli on loppuun asti mietittyä ja yhtenäistä. Kirja on myos jollain tavalla ikävystyttävä, liian kyyninen ja sen henkilohahmot niin vastemielisiä, että koko tarina herättää turhaantumisentunteen kahdella tasolla: koska ei itse osaa kirjoittaa noin hyvin ja koska inhoaa kaikki henkiloitä niin paljon.

Toisaalta kirjojen klassikkoarvo ei vielä takaa taiturimaista kirjoitusta. Pääsisiko Dostojevski edes läpi kustantajalta nykyään? Korvaavatko unohtumattomat henkilot, kiehtovat filosofiset pohdinnat ja ylikierroksilla käyvä dialogi loppuun asti hiotun, virheettomän juonenkuljetuksen?

Olen ottanut hyvän ja huonon kirjallisuuden rinnalle oman laatua kuvaavan käsitteen: outo kirjallisuus. Jotkut kirjat ovat sekä kiistatta hyviä, että ehdottomasti outoja (Karamazovin veljekset), jotkut taas laadullisesti heikompia, mutta nerokkaan outoja (Lovecraft) Outoja kirjoja on hauska metsästää, etsiä muilta kirjojen ystäviltä vinkkejä ja johtolankoja. Joskus ne ovat outoja meidän aikakaudellemme vieraan ajattelutavan takia, joskus koska ne ovat niin eksoottisia (mangan suosio saattaa hyvinkin johtua tuosta outousaspektista) ja joskus ne ovat outoja aivan vahingossa.

Tässä listani teoksista, joista nautin tuon outouden takia. Joukossa on sekä näytelmiä, runoja, että kirjoja

Euripides - Bakkantit
Selitähän nyt tämän näytelmän opetus sillä tavalla, ettei se vaikuttaisi todella epäilyttävältä.
Plutakhoras - Kuuluisien miesten elämänkertoja
Nykyihmiselle vierasta mutta sitäkin kiehtovampaa kunnian ja moraalin korostamista, joka saa Rooma-sarjan kirjoittajat vaikuttamaan likaviemäreiltä.
Walther von der Vogelweide - Palästinalied
Sekä vieras, että oudon tottu laulu ristiretkistä, joka alkaa sanoilla: nyt olen loytänyt elämälleni tarkoituksen
(valtava aukko renessanssi-1600-välillä. varmasti paljon aarteita, joista en ole kuullutkaan)
Erasmus Darwin - Loves of the plants
Runomuotoista kasvioppia, jossa tiede, mytologia ja taide sekoittuvat nykyihmistä kummastuttavalla tavalla.
William Godwin - Caleb Williams
Propagandaa ja trilleriä samassa paketissa, joka on lopulta aika kummallinen
Tuntematon - The Spectre Bride
Pieni tarina, joka sekoittaa ylivedettyä romantiikkaa ja moralisointia
Charles Maturin - Melmoth the Wanderer
Suosikkikirjani, joka vaatii pitkää pinnaa ja loppuviitteitä
Edgar Allan Poe - Dream-Land
Tai oikeastaan mikä tahansa Poen runoista
Dostojevski - Karamazovin veljekset
Ainoa virallisesti hyvä klassikko listassa. Pitkälti dialogin ja henkilokaartin ansiosta
James Thomson- City of the dreadfull night
Tästä mallia todelliseen synkistelyyn gootit ja ernut!
H.R Haggard - Kuolematon Kuningatar
Vahingossa hieno kirja, joka alkaa Indiana Jones-tyyppisenä seikkailuna mutta lisää kierroksia loppua kohden. Ei joka kirjassa kuitenkaan tanssita muumiosoihtujen valossa
Maila Talvio - Pimeän pirtin hävitys
Outoa melodraamaa kotimaisissa maisemissa
William Hope Hodgson - Night Land
Sietämätontä tekoarkaaista tekstiä, mutta saa paljon anteeksi luomansa hienon maailman takia
Stanislav Lem - Solaris
Tuntematon elämä avaruudessa voi olla muutakin kuin heikosti verhottua nykypolitiikan kommentointia. Se voi olla jotain paljon syvempää
James Tiptree Jr - And I awoke and found me here at the cold hill's side
Lyhyt scifitarina, joka sai avaruusoliot yhtäkkiä tuntumaan uudelta ja ihmeelliseltä aiheelta. Kuvaa ihmisten suhdetta vieraaseen (kulttuurintutkimuksen vanha kunnon termi Other) lauseella "Cargo cult of the soul" Tämä itse asiassa taitaa vaatia ihan oman kirjoituksensa.
George R.R Martin - Fevre Dream
Ainoa vampyyrikirja, jota suosittelen vilpittomästi muussakin kuin huumorimielessä.
Jeff Long - Helvetin piirit
Uusin suosikkini

Sama outouskriteeri pätee myos elokuvissa ja niin Metropolis on suosikkini, vaikka sen juonenkuljetuksessa on niin paljon toivomisen varaa. Ja loppuratkaisussa.

Outoja sukulaisia oudoissa paikoissa

Jeff Longin Helvetin piirit (the Descent) on tähän mennessä hienoin kirjaloytoni tänä vuonna. Se ei ole täydellinen kirja, siinä on virheitä, tylsiä kohtia ja epämääräinen loppu. Se yrittää olla yhtä aikaa seikkailua, spefiä, kauhua, trilleriä, uskonnollista pohdintaa ja mytologiaa. Joitain arvostelijoita on häirinnyt suuresti tuo hyppeleminen tyylistä toiseen. Ensin yksi luku runollisiin mittasuhteisiin kasvavaa painajaista ja sitten jotain armeijaseikkailua heti perään. Itse pidän nimenomaan näin epätasaisista kirjoista, onhan suosikkini Charles Maturinin Melmoth the Wanderer jota on helpointa kuvata ruokatermeillä: sillisalaatti ja sipuli.

Helvetin piirit alkaa sekä hauskalla, että pelottavalla kohtauksella, jossa joukko new-age trekkereitä eksyy vuoristovaelluksellaan. Heidä oppaansa, Ike, vie ryhmän suojaan luolaan, josta loytyy kuollut mies, täynnä tatuointeja, arpia ja ihomaalausta, jolla hän on itse kertonut oman nimensä: Isaac, ja elämäntarinansa. Kirjoitukset viittaavat orjaan, joka on rakastanut omistajaansa. Lopulta koko turistiryhmä päätyy maan alla vaanivien hurjien olentojen kynsiin ja kaikki vaikuttavat menehtyvän. Kirjan mielenkiintoisimmat henkilot: Isaac ja Ike esitellään näin jo aivan alussa. Kirjan sankaritar on nunna Ali, mistä plussapisteitä kirjailijalle. Koska nainen on nunna, romanssi etenee asianmukaisen hitaasti eikä pääse haittamaan mielenkiintoisempia juonenkuvioita.

Kirjan alkupuolella käy ilmi, että maapallon alapuolella, syvissä tunneleissa, elää hadaaleiksi kutsuttu laji, joka on koko ihmiskunnan historian ajan toiminut inspiraationa helvetin ja demonien mytologialle. Heidän asuinmaansa, maapallon syvyydet, ovat täynnä luonnonvaroja, joten tieto tunneleista laukaisee 1800-luvun kolonialisaatioinnostukseen verrattavissa olevan ryntäyksen maan uumeniin. Alisen maan tutkimuksen bisnespiirteet kuvataan ns. perussetillä ahneudesta ja alkuasukkaiden hävittämisestä. Kun suuryhtioitä kiinnostavat kaikki nuo luonnonvarat, seikkailijoita valloittamattomat maat ja armeijaa uusien vihollisten tuhoaminen, uskonnolliset tahot alkavat pohtia, josko maan alta loytyisi itse pääpiru. Uskonnollinen pikku salaseura ujuttaa Alin tutkijaryhmän mukaan hadaalien maille. Tuo matka halki helvetin on merkillinen sekoitus seikkailumieltä ja äärimmäisen raadollisesti kuvattua sivistyksen rappiota, nälkää ja painajaisnäkyjä. Oppaana toimii jälleen Ike, joka on elänyt vuosia hadaalien parissa; heidän orjanaan ja lopulta jonkinlaisena muiden orjien valvojana.

Kirjassa ei missään vaiheessa mennä varsinaisesti hadaalin pään sisään, mutta jo hadaalien parissa eläneet ihmiset muuttuvat tarpeeksi eksoottisiksi hirvioiksi. He eivät näytä enää ihmisiltä ja jotkut heistä ovat myos täysin hadaalien puolella. Hadaalit kuvataan äärimmäisen julmiksi ja pelottaviksi, kauan sitten he ovat olleet sivilisaationsa huipulla, mutta nyt unohtaneet vanhan kirjakielensä ja historiansa. Ihmiset ovat heille karjaa ja ruokaa. He itse ovat ihmisen kolonisaation uhreja, mutta eivät todellakaan mitään jaloja villejä. Kirjan hadaaliosuudet tuovat mieleen Clive Barkerin ja ovat melkoisessa ristiriidassa tieteellisen seikkailun kanssa. Vahingossa hadaaliluolaan pudonneen perhosenkerääjän lyhyt tarina, joka on yhtä aikaa inhottavan julma ja lopulta kummallisella tavalla kaunis on oma suosikkini.

Viimeisissä luvuissa näyttämolle astuu lopulta itse Saatana, joka on yhtä aikaa hadaali ja ihminen, soturikuningas ja tutkijaryhmään soluttautunut kirkonmies. Saatana on kutsunut kansansa pakopaikkaan maan syvempiin uumeniin ja samaan aikaan ihmiset valmistautuvat hävittävään biologisella sodankäynnillä koko hadaalilajin. Loppu on kaikkea muuta kuin sulava ja tyydyttävä, mutta paikoitellen visuaalisesti vaikuttava. Mielenkiintoisinta lopussa on Iken, tuon loputtoman taitavalta ja itsenäiseltä vaikuttavan oppaan käytos - hän sekä polvistuu noyränä orjana isäntänsä eteen, että haluaa pelastaa Alin, johon on rakastunut.

Jatko osa Helvetin piireihin ilmestyi vähän aikaa sitten. Mikä nyt pahan tappaisi? Jeff Longin muiden kirjojen takakansien ja arviointien perusteella epäilen Helvetin piirien kuuluvan lopulta näiden ihan vahingossa upeiden kirjojen sarjaan, samalla tavalla kuin Haggardin Kuolemattoman kuningattaren tai tuon Melmoth the Wandererin. Outo kirja se on ehdottomasti. Suomessa se on tyrkyllä jokaisessa kirjakaupassa, mutta Englannissa suorastaan mahdoton saada muualta kuin internetistä. Toivon vilpittomästi, että hadaalien tarina jatkuisi vielä loputtomasti ja muodostuisi Cthulhu-tyyppiseksi mytologiaksi (ilman niitä pehmoleluja kuitenkin) Yhtä kovasti toivon, ettei se ikinä saa sellaista kulttiarvoa, että päätyisi akateemisen kirjallisuudentutkimuksen raatelemaksi.

Mikä juoni? Mikä maa?

En lue yleensä mangasarjoja, joita useampi fiksuna pitämäni taho ei ole ensin suositellut juonen kannalta omaperäisenä ja esteettisesti viehättävänä, mutta aivan uteliaisuuttani lainasin täällä kotimaassa nyt vieraillessani kaupunginkirjaston sarjakuvahyllystä Hellsingin ensimmäisen, suomennetun osan. Lukukokemus oli nopea ja jokseenkin tuskallinen.

Kuten jokainen jossain vaiheessa elämäänsä luovan kirjoittamisen kurssilla käynyt on varmaan saanut kuulla, tosiasioilla ja uskottavuudella on suuri merkitys - myös kauhussa, scifissä ja fantasiassa, heti kun jotain todelliseen maantieteeseen tai historiaan liittyvää ollaan yhdistämässä mielikuvituksen tuottamiin juonikuvioihin. Englannissa asuvana koen tämän teoksen perusidean - protestanttisten ja katolisten tahojen fanaattisen vihamielisyyden ja siihen liittyvän sananvaihdon kerettiläisistä - epäuskottavan esimodernina. Euroopan maallistumisprosessin jälkeen katolisten ja protestanttien välillä ei ole enää mitään 1500-1600-luvun rintamalinjoja, enemmänkin, ainakin protestantit, varsinkin Englannissa keskittyvät nöyristelyyn, kuin palavaan taisteluun oikean uskon puolesta. Pohjois-Irlannissa enemmistö on protestantteja, joten mangan tekijä, Kohta Hirano tekee virheen kutsuessaan sitä katoliseksi alueeksi. Toisaalta, hän sekoittaa Irlannin ja Pohjois-Irlannin keskenään. Ehkä olisi kannattanut keksiä jotain fantasiamaita jos maantieto tuntuu liian vaativalta?

Juonellisesti tarina on, noh, aika juoneton. Vampyyrimytologian kanssa on näköjään haluttu olla omaperäisiä, joten kaikkia vampyyreita kutsutaan "draculoiksi" (naisvampyyreitä draculinoiksi!) Eikö tämä Vlad III:n postuumi häpäiseminen voisi jo loppua? Mies koki varmaan jo ihan tarpeeksi kovia todellisen elämänsä aikana. Hauska veto (sarkasmia), että tässä tarinassa vampyyrien uhrit muuttuvat ghouleiksi, paitsi neitsyet, jotka muuttuvat myös vampyyriksi. Tämä antaa epäilemättä materiaalia hyviin neitsytvitseihin. Vampyyriksi muuttuminen ei tunnu olevan mikään kuolemattoman sielun menettämisen paikka, koska bimbon "poliisitytöksi" kutsutun henkilön luonne ei oikeastaan muutu vampyyriksi tulon myötä.

Piirustusjälki on ankeaa, hahmot rumia ja taustat ns. matalan aidan osastoa. Alucardin suhteen on oltu huolellisimpia, koska hänellä tuntuu olevan jonkinlaista verenhimoista persoonallisuuttakin. Taistelukohtaukset ja isot aseet ovat sarjakuvan parasta antia, ja se, että joku kylä on nimetty Cheddariksi (sen niminen kylä tietenkin on olemassa, mutta silti) Loppuun liitetty pieni erillinen tarina on yllättäen hauskempi kuin muu osa mangaa - tai ainakin niin poliittisesti epäkorrekti, että alkaa naurattaa. Tappelut, pyssyt ja mahdolliset jatko-osien neitsytvitsit eivät kuitenkaan houkuttele toisen osan pariin, koska en ole 15-vuotias poika. Korostan kuitenkin, ettei tässä ole kyse pelkästään siitä, että en ole kohderyhmää. Tuleville vampyyrisarjakuvien tekijöille suosittelisin Draculan unohtamista ja jotain aidosti ennennäkemätöntä mytologiaa. Tai alkuperäisen vampyyrimytologian käyttöönottoa. Unohtakaa Stoker. Ottakaa selvää oikeasta Vlad Draculista. Ottakaa selvää historiasta.

Kerrankin asiallinen kauhun historiikki!

Itsensä Lovecraftin kirjoittama essee kauhukirjallisuudesta, Supernatural in Horror Literature, osoittautui viihdyttävämmäksi kauhuhistoriikiksi, kuin yliopistoni aiheesta tarjoama materiaali. Olen Lovecraftin lailla kiinnostuneempi kauhusta, jossa aidosti on kyse ihmisparan ja jonkin tuntemattoman voiman kohtaamisesta, kuin viktoriaanisia perhetraumoja penkovasta ihmissuhdekauhusta. Tiedättehän, miten nykyään kaikki "vähäisemmät genret" tulkitaan joko freudilaisen tai feministisen analyysin kautta (ai, eiko teillä?)
Se ajaa kauhun ystävän välillä epätoivoon, sellaiseen, jota vaikkapa arkeologi voi kokea, jouduttuaan faaraoiden vankikammioon todistamaan kummallista rituaalia, johon tuntuu osallistuvan aika epäinhimillisiä otuksia...

Supernatural in Horror Literature aloittaa esittelemällä muutaman klassisen esimerkin kauhuvisioista ennen varsinaista kauhugenreä - ja siirtyy sitten käsittelemään 1700-1800-lukujen vaihteen goottikauhua. Kuten kaikki rehelliset ihmiset ovat valmiita myontämään, suurin osa tuon ajan kauhusta on hirveää kuraa - sekä allekirjoittanut, että Lovecraft arvostaa tuon ajan klassikoista eniten Melmoth the Wandereria (lempikirjani, jota kukaan muu ei ole lukenut) vaikka myontää sen rakenteelliset ongelmat.

Kirja esittelee kauhun historiaa, keskittyen Lovecraftin ihailemaan "kosmiseen kauhuun" 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka. Koska Lovecraft nimenomaan etsii muuta kuin psykologisointia (hän itse alkusanoissa vinoilee freudilaiselle analyysille) hän loytää sitä sellaisistakin tarinoista, jotka itse asiassa eivät sukella kovinkaan syvälle, kuten vaikka Keltaisesta Seinäpaperista. Lovecraft arvioi kauhukirjoittajia taidon ja vision mukaan, nauttii enemmän omaperäisestä otteesta, (kuten Edgar Allan Poen teoksista) kuin muodikkaista spiritualistisista selityksistä ja suhtautuu naiskirjailijoihin yllättävän positiivisesti, ottaen huomioon sen tosiasian, että hänen itsensä tarinoissa naiset eivät juurikaan seikkaile. Outouden klassikoita, kuten Night Landia hän käsittelee rahellisesti, kehuen hyviä puolia ja kritisoiden heikkouksia (Night Landin tapauksessa tarpeetonta alkukertomusta ja feikkiarkaaista kirjoitustyyliä)

Kirja etenee kronologisesti ja puokkoilematta, esitellen sekä uusia tuttavuuksia, että vanhoja suosikkeja. Muuta moittimisen arvoista materiaalia ei koko teoksesta loydy, kuin sen lyhyys ja hämäräperäiset rotuteoriat. Ei kirja täysin rasistinenkaan ole (mikä Lovecraftin tuntien on melkoinen saavutus) koska Golem ja muut juutalaisten kirjailijoiden kauhutarinat saavat kehuja.

"The oldest and strongest emotion of mankind is fear, and the oldest and strongest kind of fear is fear of the unknown"

Nuoruusajan suosikkeja: kulkurielämää ja 1800-luvun maaseutua

Koska perheelläni ei yli kymmeneen vuoteen ollut televisiota laisinkaan, jäivät kaikki vahingossakin näkemäni tv-ohjelmien ja elokuvien pätkät mieleen pitkäksi aikaa, aiheuttaen joskus painajaisia (Disneyn piirretyt) ja joskus innostusta. 8-vuotiaana, asuessani Ranskassa, näin kerran ollessani naapurin luona kyläillessässä pienen pätkän mustavalkoista elokuvaa, jossa joukko ihmisiä oli jäänyt loukkoon luhistuneeseen hiilikaivokseen. 9-vuotislahjakseni sain isovanhemmiltani parhaan mahdollisen lahjan, jota ulkomailla asuvalle voi antaa - suomenkielisen kirjan. Kirja oli alunperin ranskalainen, Hector Malot'n 1800-luvun lopulla kirjoittama Koditon. Luin kirjan siltä istumalta ja olin ihmeissäni, kun tormäsin samaan kaivoskohtaukseen, jonka olin nähnyt aikaisemmin televisiossa. Kirjasta tuli suosikkini, johon palasin aina uudestaan ja uudestaan - viime kesällä viimeksi, jolloin loysin siitä mielenkiintoista materiaalia 1800-luvun kulttuurihistorian ja maantieteen kannalta!

1800-luku oli fiktiossa sentamentaalisuuden ja suurisilmäisten orpolapsien kulta-aikaa. Kodittoman inspiraationa on epäilemättä ollut Oliver Twist, koska siitäkin loytyy ilkeän sukulaisen juonittelun takia kurjiin oloihin joutunut pikkupoika, yhteiskunnallista kantaaottavuutta, jaloja hyväntekijoitä ja ammattirikollisia. Koditon on kuitenkin, vähäisemmästä klassikkostatuksestaan huolimatta joissain suhteissa parempi. Ensinnäkin siinä kierrellään ympäri Eurooppaa ja tutustutaan pikkukylien ja kaupunkien elämään 1800-luvulla ja minä pidän vaellustarinoista (jopa Peukaloisen retket villihanhien seurassa on hyvä!) Mikä ihmeellisintä, päähenkilo, Remi, on oikeasti sympaattinen poika, ei mikään Dickensiläinen pikku enkeli. Remi on ahkera ja lahjakas, eikä vailla inhimillisiä heikkouksia. Ja hän matkustaa mielenkiintoisessa seurassa.

Tarinan alussa Remi asuu Ranskan maaseudulla koyhän naisen kasvattina, jonka mies on Pariisissa toissä. Kun hänen kasvatusisänsä loukkaantuu ja rampautuu, 8-9-vuotias Remi myydään kulkevalle vanhalle laulajalle ja viihdyttäjälle oppipojaksi. Remin isäntä, Vitalis, on yksi 1800-luvun monista kiertävistä minisirkuksen pitäjistä, jalkaisin matkaavaan seurueeseen kuuluu Remin lisäksi koiria ja koulutettu apina.

Vastoin lukijan odotuksia, Vitalis osoittautuu kiltiksi (joksikin tempperamenttiseksi) mieheksi, joka opettaa Remin lukemaan ja kirjoittamaan laulu -soitto - ja pantomiimitaitojen ohella. Sekalainen retkue vaeltaa kyläpahasesta toiseen, herättäen aina huomiota. Matkan aikana lukija saa oppitunnin sekä 1800-luvun Ranskan ilmastosta (talvet olivat tuolloin kylmiä ja lumisia), vanhasta kunnon tasavaltalaisesta byrokratiasta (seurue joutuu vähän väliä vaikeuksiin viranomaisten kanssa, koska koirien kuuluisi pitää kuonokoppia ja kaiken maailman papereiden puutteesta) sekä 1800-luvun hygieniasta ja kaupunkikuvasta (Pariisi kuvataan lannanhajuisena, likaisena ja ikävänä loukkona)

Vitaliksen dramaattisen kuoleman jälkeen Remin hupeneva seurue koostuu Remin sydänystäväksi päätyvästä italialaispojasta Mattiasta ja yhdestä koirasta. Vuosien kuluessa Remi yrittää asettua aloilleen pariin kertaan, aina epäonnisesti, tyoskentelee hetken aikaa sekä puutarhurina, että kaivoksessa (kaivosonnettomuus kohdalla kirjailija ottaa kantaa lapsityovoimaan ja vaarallisiin kaivosoloihin) ja kuulee lopulta entisen kasvatti-isänsä loytäneen oikeat vanhempansa, Lontoosta.

Englantilaiset osoittautuvat yllättäen juopoiksi ja roistoiksi, mikä tuskin yllättää Englannissa asuvaa lukijakuntaa. Remi suhtautuu aluksi vanhempinaan esiintyviin petkuttajiin hyväuskoisesti, vaikka Mattia, englannintaitoisena ja kyynisyyteen taipuvana epäilee alusta asti heidän rehellisyyttään. Nämä väärät vanhemmat ostavat varastettuja vaatteita, leikkaavat niistä nimilaput irti (historianopiskelijan kannalta mielenkiintoinen ammatti) ja kiertelevät kesätapahtumissa vankkureilla myymässä saalistaan. Lontoosta etelään pidettävillä kuuluisilla hevosajoilla Remin "perhe" murtautuu kirkkoon koko miesväen voimin ja päätyy vihdoinkin vankilaan. Viime kesänä, kun luin kirjan pitkästä aikaa, päättelin murtovarkauden tapahtuneen kotikaupungissani Brightonissa, joka on 1700-luvun lopulta asti ollut suosittu kesälomapaikka ja erityisen tunnettu laukkakilpailuistaan.

Vasta lopussa kirjailija siirtyy 1800-lukua piinaavaan melodraamavaihteeseen ja kaikki päättyy tyypillisesti: Remi pääsee takaisin rikkaan äitinsä helmoihin, joka ottaa hoiviinsa koko seurueen, Vitalis paljastuu entiseksi oopperasuuruudeksi, Mattiasta tulee kuuluisa muusikko ja Remistä kirjailija. Mielenkiintoista, miten wanhan ajan romaaneissa kiltit orpopojat ovat aina pohjimmiltaan porvarissukua (suomalaisissa kirjoissa aatelissukua, mikä on oikeasti vielä kummallisempaa) Kirjan aikana Remi kehittyy itkevästä 8-vuotiaasta omillaan toimeen tulevaksi teini-ikäiseksi, joka selviytyy sekä virkavallan, että roistojen kynsistä ja jopa lehmäkaupoista kunnialla. Kirjan parasta antia on Remin ja Mattian ystävyyden kuvaus ja matkustaminen... on helppo ymmärtää miksi se ilahdutti pikkukaupungeissa jumittavaa nuorta Lucifelia aikanaan.

Kirjasta on tehty useita ranskankielisiä filmatisointeja ja tietysti animesarja! Kuvan perusteella tuo ei vaikuta kovinkaan lupaavalta - japanilaiset ovat toki tunnettuja herttaisten ja hiukan raaempien elementtien yhdistämisestä, mutta en usko animen ohjaajan pysyvän kovinkaan uskollisena 1800-luvun kulttuurille. Olisi kyllä mielenkiintoista tietää loytyyko noin karamellivärisestä paketista synkkiä itsemurhapuheita luhistuneessa kaivoksessa tai kuoliaaksi paleltumista lumihankeen... Entäs kuka tuo irvistelevä hattupäinen tyyppi on? Onko tuo tonttulakkinen naurava pikkupoika Mattia, joka kirjassa oli sairaalloisen näkoinen eikä mikään mahdottoman hilpeä nuorimies?

En oikeastaan halua nähdä noita filmatisointeja, koska 1800-luvulla kirjoitettu kirja ei ollut lastenkirja, vaan kaikille sopiva kehityskertomus - uudemmat elokuvaversiot sen sijaan ovat selvästi lastenosastoa, ja tuskin näyttelijäkään kasvaa niissä maagisesti viittä vuotta.

Valehtelijoiden lista

The Times - lehden internetsivun mukaan tämä on top 10 lista kirjoista, joita ihmiset keskustelun yhteydessä ovat väittäneet lukeneensa, vaikka ovat jättäneet kesken muutaman sivun jälkeen.

1) 1984 by George Orwell (42 percent)

2) War and Peace by Leo Tolstoy (31 percent)

3) Ulysses by James Joyce (25 percent)

4) The Bible (it doesn't say which testament! 24 percent)

5) Madame Bovary by Gustave Flaubert (16 percent)

6) A Brief History of Time by Stephen Hawking (15 percent)

7) Midnight's Children by Salman Rushdie (14 percent)

8) In Remembrance of Things Past by Marcel Proust (9 percent)

9) Dreams from my Father by Barack Obama (6 percent)

10) The Selfish Gene by Richard Dawkins (6 percent)

Olen itse lukenut (ihan oikeasti) tästä listasta vain Raamatun, 1984 ja Madame Bovaryn. Madame Bovaryn suhteen ymmärrän hyvin, miksi se jätetään kesken. Olen lukenut Raamatusta jopa ne nimiluettelot - itse asiassa pidän niistä nimiluetteloista, koska spefikirjailija tarvitsee aina jännittäviä nimiä nimienkeräysvihkoon. 1984 on minusta todella hyvä kirja ja Madame Bovary jotenkin...no, turha, mikä on ilkeästi sanottu, kun ottaa huomioon, miten Gustave Flaubert piti taidetta tärkeimpänä asiana koko elämässään ja hioi klassikkoaan viiden vuoden ajan.

Historianopiskelijana varmasti tartun Sotaan ja Rauhaan sopivan loman aikana ja varmasti arvostankin sitä - venäläinen kirjallisuus tuntuu olevan aivan erityisen vaikeaa briteille, minkä huomaa jo siitä, että harva edes tietää kuka on Dostojevski. Ulysseusta olen joutunut lukemaan pätkittäin yliopistossa ja -erään Timesin lukijakommentin kirjoittajan tavoin haluaisin mielelläni käyttää sitä ovenpidikkeenä.

Modern Art and the Death of a Culture

H. R. Rookmaakerin Modern Art and the Death of a Culture on kristillinen näkokulma taide-ja mentaliteettihistoriaan. Se tarkastelee kuvataiteen trendejä renessanssista nykytaiteeseen, mieltäni lämmittävällä tuomiopäivän otteella.

Oma suhteeni nykytaiteeseen on varovaisen vihamielinen. En ole yksi niistä, jotka eivät ymmärrä nykytaidetta - olen opiskellut taidehistoriaa tarpeeksi moneen otteeseen lukiosta ammattikorkeakouluun asti ja istunut ihan kiinnostavilla käsitetaiteen luennoilla. Taide on oman aikakautensa kuva, joten on aivan luontevaa, että minulla on vaikeuksia hyväksyä nykytaidetta - minun on nimittäin vaikea hyväksyä nykymaailmaa noin muutenkin, miltei jokaisella elämänalueella.

Kävellessä läpi taidemuseon aikakausien mukaan, keskiajasta nykypäivään sen huomaa aivan selvästi - jossain vaiheessa tekniikka kehittyy tasolle, jonka toivon aiheuttavan lievää häpeäntunnetta nykyisissä taidekoulujen opiskelijoissa ja sitten lasketaankin jo alamäkeä. 1900-luvulla katoaa taiteen magia, joten taidemuseokierroksen jälkeen olen aina lievän pettymyksen ja ahdistuksen vallassa. Magialla tarkoitan sisältoä, vahvaa näkemystä ja varmuutta jostain meitä suuremmasta voimasta ja omasta paikastamme universumissa - 1800-luvulla jo alkoi usko horjua, mutta silti symbolistit osasivat kuvata tuota horjumista kauniisti. 1920-luvun myotä katoaa kauneus, mikä on ihan luonnollista - niin se katosi muustakin kuin taiteesta. Kurjuuden huippu saavutetaan pop-taiteessa, joka tuo museoihin nykykulttuuria riivaavan mustan surman, eli ironian.

Näin taide liittyy mentaliteettihistoriaan. 1900-luvulla alkoi modernin kulttuurin kriisi, jonka hedelmistä nautimme-tai kärsimme, kuten minun tapauksessani - vieläkin. Aikamme relativismi, kaikki käy-meininki ja rumuus, kaikessa taiteessa - kertoo syvemmästä kriisistä kulttuurissamme. Uskon (enkä tarkoita tällä pelkästään kristinuskoa, vaan uskoa ainutlaatuisuuteen, tarkoitukseen ja päämäärään) menetyksen jälkeen meillä on vain tyhjyys ja vuorottain ironiset ja tuskaiset yritykset yrittää olla välittämättä siitä.

Modern Art and the Death of a Culture on hiukan epätoivoinen kehoituksessaan uuteen kristillisen taiteen luomiseen. Tyhjästä on vaikea nyhjäistä ja kuolevaa sivilisaatiota potkaista takaisin jaloilleen. Kirja on 1970-luvun tuotoksena vanhentunut, on tässä jännempiäkin juttuja nähty kuin hippien surkuhupaisa yritys luoda kemiallisesta päänsekoittamisesta uutta uskontoa. Populaarimusiikki on sitäpaitsi minun mielestäni niin vähäarvoista, etten mainitsisi sitä samassa kirjassa oikean taiteen kanssa. Parasta kirjassa on taiteen ismien käsitteleminen historiallisessa kontekstissaan - ja lopun vihjailut siitä, että Tuomiopäivä on lähellä!

En kyllä itse ole kristitty, mutta nautin todella paljon yliopistoni oppien ulkopuolisista näkemyksistä. Rookmaakerin mukaan me olemme menettäneet uskontomme, mutta minun mielestäni kyse on paljon monimutkaisemmasta menetyksestä. Ateisti Jacques-Louis David ei vielä ollut menettänyt varmuuttaan maalatessaan Marat'n kuoleman. Modernistit olivatkin jo menettäneet kaiken.

Seuraava sivilisaatioteoriaa liippaava kirjani (se saapui tänään postissa ja oli niin painava, että pudotti kerrostaloni yhteisen postilaatikon) on Jacques Barzunin liki satavuotiaana kirjoittama From Dawn to Decadence - 500 years of Western Cultural Life
Nimestä huolimatta tuota kirjaa on väitetty optimistiseksi. Käsittääkseni jotkut näkevät länsimaiden nykyisen surkean tilan vain alkusoittona uudelle renessanssille - minä en kyllä pidättele tuon suhteen hengitystäni.

Seuraava tekstini tulee liittymään modernin kulttuurin ongelmallisuuteen - luvassa on Franz Kafkan Metamorphosis. Maltan tuskin odottaa.

Blogin esittely

Valitsin viime kesänä kurssivaihtoehdoksi kirjallisuuden tutkimuksen kurssin nimeltä "Fictions in History" ja olen jälkeenpäin katunut tuota melkoisesti. Ensimmäisellä lukukaudella käytiin läpi kauhufiktiota suorastaan fanaattisella freudilaisella ja feministisellä otteella, mikä ei käytännossä opettanut mitään kyseisestä genrestä, mutta sitäkin enemmän 2000-luvun akateemisesta kirjallisuudentutkimuksesta.



Kirjoittajana ja kirjojen ystävänä minulla on erilainen ote tuohon nuoruuteni pelastajaan ja parhaaseen vapaa-ajan aktiviteettiin (lukeminen) Kirjat ovat joko hyviä tai huonoja. Hyvissä kirjoissa on kolmiuloitteisia henkilohahmoja, nautinnollista dialogia ja mukaansa tempaava dialogi.
Hyvien ja huonojen kirjojen lisäksi on olemassa outoja kirjoja. Kirjoja, joiden kirjoittaja ei ole kiinnostunut aikakautensa trendeistä ja tuntuu elävän aivan omassa todellisuudessaan. Jos olette lukeneet fantasiaklassikon Night Land, tiedätte mitä tarkoitan.

Minä kerään outoja kirjoja.


Tässä blogissa tulen kertomaan oman, jargonvapaan ja mahdollisesti poliittisesti epäkorrektin mielipiteeni niistä kirjoista, joita minun pitää (kirja viikossa periaatteella) lukea kurssiani varten. Tämän lisäksi käsittelen artikkeleita (aiheina filosofia, historia ja uskonto) sekä omaa vapaa-ajan lukemistani, johon kuuluu kaikenlaista Lovecraftista taidehistoriaan ja sivilisaatioteorioihin. Yliopiston BA-loppuprojektia (opiskelen Englannissa) varten tutkin parasta aikaa fascismia ja futurismia, joten 1900-luvun omituisuudet tulevat ajoittain hallitsemaan lukulistaani.

Suosikkigenrejäni ovat kauhu, scifi ja fantasia, mutta olen valikoiva suosikkieni suhteen.

Mahdollisilta lukijoiltani toivon lukuvinkkejä. Ei, en aio lukea Darren Shania tai Twilightia. Etsin parasta aikaa kirjoja, joissa on demoneita.